Part 3

Kerättyään kaikki pikkukapineet, kynät, muistikirjan, rahataskun, kellon, kirjekuoret, paperit ja muut taskuihinsa, ei hänellä ollut enää muuta tehtävää kuin odottaa, koska hevonen tuodaan rappujen eteen. Mutta siihen menikin aikaa. Hän oikoili leposohvalla, käveli käytävällä, istuskeli akkunalla, kävi naapureissakin ja aina vähänväliä vilkaisi kelloon, joka nyt oli liivintaskussa eikä vuoteen karmiin ripustettuna. Kuinka hitaasti ne kellon viisarit liikkuivatkaan! Eihän se seiso? Ei se seisonut. Tuli siitä vihdoin päivällisaika. Hätäisesti ja sykkivin sydämin haukkasi hän ruokaa. Hänellä oli kiire, sillä päivällisen jälkeen hänen on heti lähdettävä. Kunhan ei vain myöhästyisi junasta. -- Hän katsahti kelloonsa samalla vilkaisten levottomana ulos. -- Mutta jos myöhästyisi junasta -- Missähän se renkikin kuhnustelee, kun ei jo tuo hevosta. Kun ei vain olisi unohtanut. -- Hän ei voinut -- toisille puhellessaankin -- olla yhtenään katsomatta sinnepäin, mistä arveli hevosen tulevan -- ja jo alkoikin hevonen rattaat perässä nousta tallin luota pihaan. Käytävällä alettiin huutaa Holmaa.

-- Ky-ky-kyyllä minä heti.

Häntä värisytti niin ettei tahtonut päällystakkia päälleen saada. Lujasti kädestä puristaen ja värisevällä äänellä pikaista parantumista toivottaen sanoi hän hyvästi jääville tovereille. Käytävällä olivat hoitaja ja harjottelija-neidit ja katsoivat iloisen ylpeästi häneen. He olivat iloisia, kun hän pääsi vihdoinkin terveenä pois sairaalasta ja ylpeitä, kun hän oli heidän hoidossaan parantunut. Hän puristi heidän käsiään ja sydämellisesti kiitteli hyvästä hoidosta. Hänet valtasi liikutus, niinkuin omaisista ja hyvistä ystävistä erotessa.

Sydämen ankarasti tykyttäessä astui hän ovesta eteiseen ja siitä pihalle. Aurinko paistoi kelmeästi, niinkuin se ainoastaan lokakuun lopulla paistaa, vieno tuuli kuiski, niinkuin se ainoastaan lokakuun kuulakkaina päivinä kuiskii. Ja hänestä tuntui, että hän on perhonen, joka vast'ikään vapautui koterostaan ja nyt lähtee vienossa tuulessa ja auringonpaisteessa lentelemään kukkaisille niityille. Ennen hän eli matona kaalinlehdellä, söi siihen reiän toisensa perästä ja aina sai olla varuillaan, ettei putoaisi alas etanain, onkimatojen ja kovakuoriaisten sekaan. Silloin hän uskoi, että kaalinlehti on koko maailma -- tai ainakin ainoa, missä voi oikein elää. Mutta nyt -- --

Samassa lähti hevonen menemään. Sairashuoneen ikkunoista huiskuteltiin paria nenäliinaa ja sieltä näkyi kaihoten ulos katselevia päitä. Käytävän ikkunalla näkyi kolme suurta valkeaa esiliinaa sinertävän puvun päällä. Siellä seisoivat harjottelija-neidit ja hoitaja. Hiljalleen vyöryivät rattaat pitkin koivujen reunustamaa kujaa ja niin veräjästä, jonka kummankin patsaan päässä oli lyhty, ulos maantielle.

-- No niin. Nyt sitä sitten ollaan menossa kotiin. -- Mutta kuinkas uneksinkaan viime yönä pimeästä metsästä ja suuresta mustasta linnusta? -- Todella! Minun silmäini edessä on todellakin räpistellyt suuri musta lintu, joka on estänyt minua oikein näkemästä, ja minä olen ollut metsään eksynyt, ja lintua veriin saakka käsissäni pidellyt. Kuinka ihmeellistä! -- Mutta eikö suurimmalla osalla ihmisiä ole tällainen lintu silmiä sokaisemassa? Varmasti on, vaikka ei kaikilla sellainen kuin minulla, mutta kuitenkin jokaisella omansa. Ja tätä lintua he pitelevät kiinni, vaikka pivosta veri tippuu, luullen että siinä se on elämä ja onni, kun saa tällaista lintua pidellä. Kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset sentään olemme! Meidän täytyy tulla ensin niin heikoiksi, ettemme jaksa lintua hallita, vaan täytyy laskea se menemään. Ja juuri silloin, kun luulemme kaiken menneeksi linnun mukana, huomaammekin löytäneemme oikean itsemme ja onnemme. -- On se kummallista. -- Niinkuin minäkin. Uskoin olevani erikoisolento muihin ihmisiin verrattuna -- parempi kuin muut. Niin kauvan kuin näin uskoin ja kaikin voimin pyrin muihinkin saamaan samaa uskoa, niin kauvan en ollut vapaa enkä onnellinen. Sama se on epäilemättä muidenkin. Näyttäkööt he kuinka kauniilta tahansa, olkoot vaikka kuinka ihailtuja ja kunnioitettuja, eivät he kuitenkaan ole vapaita eivätkä onnellisia niin kauvan kuin he itse pyrkivät itseään toisten yläpuolelle nostamaan. He ovat niinkuin lehdet puussa -- he eivät voi liikkua kuin rajotetulla alalla, eikä siinäkään vapaasti, muista riippumatta. Heidän maailmansa on ahdas ja rajoitettu -- he ovat niinkuin madot reikiin syödyllä kaalinlehdellä. Päinvastoin silloin kun ihminen huomaakin olevansa ainoastaan ihminen, tahtoo olla etupäässä vain ihminen ja ihmisenä ihmisten joukossa näyttäytyä -- silloin on hän vapaa ja onnellinen. Kohtalo voi heittää hänet maahan niinkuin irtonaisen lehden rapakkoon, tai nostaa hänet ylös niinkuin tuulispää lehden, -- kaikkialla löytää hän oikean paikan. Hän on niinkuin kissa, joka aina putoaa jaloilleen heitti sen miten tahansa. Hän on vapaa! Hänen maailmansa on rajaton. Hän on niinkuin perho, joka lentelee kukasta kukkaan levittäen onnea kaikkialle ja ollen kaikkialla tervetullut. --

Hänen teki mieli rallattaa paimenpoika-aikaisia laulujaan. -- Kyytimies oli jörömäisen, jopa epäluotettavankin näköinen. Ei puhunut mitään, vilkuili vain ympärilleen. Se ei varmaankaan olisi häntä ymmärtänyt, jos hän olisi sille ajatuksiaan puhunut. He eivät puhuneet kumpikaan mitään.

Maantien vieressä oli jälleen mies puoleksi riisuutuneena kyntämässä. Holmaa halutti nousta rattailta, pusertaa kosteaa multaa paakuksi kourassaan, silittää höyryävää hevosta, puristaa miehen kättä ja sanoa hänelle joku ystävällinen sana, sanoa: sinulla nauretaan, ja nauranut olen minäkin, mutta en enää naura sinulla, sinä kansasi henkivartija! -- Kuitenkaan ei hän tullut niin tehneeksi, niin kauniilta kuin se tuntuikin.

Asemalle päästyään hän käsin koski hiekotettuun tantereeseen, mutta nykäisi äkkiä kätensä takaisin ja pyyhki sitä nenäliinalla.

-- Ei, ei -- ei se ole tätä, mutta sitä oikeaa Suomen peltoa, sitä mustan muhevaa, talonpojan hiestä kosteaa peltoa -- sitä se on. -- Maa -- Kuinka hellä ja kärsivällinen se on! Se on halveksittu ja pilkattu -- niinkuin talonpoika, joka sitä kyntää -- ja kuitenkin se meidät hartioillaan kantaa ja elättää. Se ei hylkää ketään. Se on niinkuin äiti. Vielä silloinkin, kun kaikki muu on meidät jättänyt, eikä enää mistään lohtua löydy, vielä silloinkin se meidät syliinsä sulkee. Jos ihmiset sinua pilkkaavat -- se ei pilkkaa. Vaikka kuinka sitä pilkkaisit, se ei sittenkään sinua pilkkaa.

Miettien katsoi hän eteensä rautatiekiskoja.

-- Miten paljon ponnistuksia se elämältä kysyikään, se että sai minut tämän ymmärtämään --.

Rautatievaunun ikkunasta hän vielä silmillään seurasi sairaalaa.

-- Niin. Nyt sitä ollaan kotimatkalla -- ja ilman mustaa lintua. Ei Marinkaan tarvitse täst'edes silmiään pyyhiskellä kun milloin kotiin tulen. Kiitos siitä sinulle, minun koteroni, ja kiitos sille, joka minut sinuun johdatti.

Huomaamattaan nyökkäsi hän sairaalaan päin ja huokasi. Juna jyskytti omalla tahdillaan ja hänen sydämensä sykki omallaan. Ne niin hyvin sointuivat yhteen.

ENSI TAISTELU.

Jukka Mattila ja Mikku Heikkilä olivat seitsenvuotisia pojanvekaroita ja aika hyvät toverukset. Päivät päästään he olivat yksissä puuhissa: lintusilla, piilosilla, uimassa, ongella ja kaikkialla. Talvella laskettiin mäkeä Heikkilän tuvan taitse menevällä tiellä, jossa pääsi pitkiä luikuja aina joelle asti tai Mattilan pihalle, jos niin tahtoi.

Jukka oli ujo, kalpea, pikkunen poikanen, rakasti yksinäisyyttä, eikä viihtynyt suuremmassa joukossa. Ainoastaan Mikun kanssa hän viihtyi. Jos muita tuli, erosi hän joukosta ja meni yksin leikkimään kotipihalle, tai kesäisin istumaan jokirantaan myllyn taakse, suurten kivien sekaan. -- Mikku oli vanhempainsa ainoa poika, terve ja punakka, viihtyi vaikka missä, mutta paraiten kuitenkin Jukan parissa.

Monta kepposta he tekivät. Mikun ei olisi sallittu kesälläkään olla ilman kenkiä, kun pelättiin kylmettyvän ja sairastuvan. Mutta kun hän Mattilaan ehti, niin heti kengät jaloista. Kerrankin lensivät Mikun saappaat ja sukat yhteen nippuun sidottuna Mattilan lutinullakosta kauvas pihaan ja olivat vähällä sattua Jukan äitiin, joka vei juuri vesiämpäriä tupaan.

-- Pojat! Jukan äiti vain sanoi ja kaksi pörröistä, nauravaa päätä näkyi ullakonaukosta.

Kerran eräänä talvipäivänä oli Mikku hiukan, hiukan vain, pelmuuttanut naapurin Jaskaa ja viipyi Jukan kotona. Jassu oli mennyt hirveästi parkuen kotiinsa ja Mikku tiesi, että isoäiti, joka samalla oli Jassunkin isoäiti, kantelee hänen vanhemmilleen ja hän saa toria kun menee kotiin. Tuli pimeä. Mikku pelkäsi pimeää ja Jukkakin pelkäsi. Silloin Jukan nuorempi sisko läksi saattamaan. Hän ei peljännyt pimeää ja käsi kädessä he läksivät. Naapurin ladon edessä alkoi Jukan siskokin pelätä ja siinä he erosivat, kumpikin kipaisten kotiinsa minkä pienet jalat voivat.

Mutta sitten...

Mikku sairastui ja makasi vuoteessa. Oli kevät. Jukka leikki silloin yksin. Kaivoi puroja pelloilla oleville vesilammikoille ja saattoi siten pitkät ajat katsella veden lorisevaa juoksua.

Tuli kesä, ja Mikku yhä vain makasi vuoteessa. -- Jukka istuskeli myllyn takana suurten kivien seassa.

Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt katsomassa Mikkua tämän sairastaessa. Hän ei voinut mennä, kun tiesi, että Mikku ei pääse tulemaan ulos ja kun pelkäsi, että Mikun isäkin voisi olla tuvassa, ja Jussi ja Maija, kenties vielä muitakin. Mikun äidistä hän ei olisi välittänyt ...

Mutta eräänä päivänä hän löysi itsensä seisomassa Heikkilän ovensuussa, itsekään tietämättä, miten oli sinne tullut. Sen hän vain hämärästi muisti, että joku oli häntä käskenyt, pakottanut tulemaan. Tuvassa ei ollut ketään, mutta hetken kuluttua tuli Mikun äiti kamarista ja näytti iloisesti hämmästyvän kun näki Jukan.

-- Onko Jukalla asiaa? -- hän hyväntahtoisesti kysyi etsiessään jotakin kaapista.

Ei Jukalla mitään asiaa ollut ja Jukan pää painui alas. Emäntä meni jälleen kamariin.

Jukka seisoi kuin palaneilla jaloilla. Hän kun oli luullut, että Mikku makaa tuvassa ovisängyssä ja Mikku makasikin kamarissa. Sopiiko hänen mennä kamariin vai eikö sovi? Samassa Mikun äiti pisti päänsä kamarin ovesta.

-- Tuleppas, Jukka, tänne katsomaan Mikkua!

Jukka hätkähti: Sopiiko mennä vai eikö sovi?...

-- Tule nyt, tule! -- Mikun äiti avasi kamarin oven puoliksi auki.

Jukan pää painui alas. Hän ei ollut selvillä, sopiiko mennä kamariin vai eikö sovi.

-- No tule nyt, tule! -- Ääni oli jonkun verran tiukka.

Jukka seisoi itsepintaisesti paikallaan silmät maahan luotuina.

Turhaan pyydettyään useamman kerran pani emäntä kamarin oven kiinni ja Jukka jäi taasen yksin. Hän tunsi, miten kaksi voimaa taisteli hänessä. Toinen veti kamariin, mutta toinen sanoi, että on sopimatonta mennä sinne. Eikä Jukka tiennyt kumpaa totella.

-- Jos Mikun äiti vielä tulee käskemään, niin sitten minä menen!

Samassa kamarin ovi taasen avautui.

-- No Jukka! Tulehan nyt, kun Mikko niin pyytää!

Kuinka viitsisit mennä kamariin? Se on sopimatonta. -- Ja Jukka katsoi lattiaan, pysyi itsepintaisesti paikallaan ja kuunteli sisäistä riitaansa.

Jos Mikun äiti vie minut kädestäpitäen kamariin, niin sitten minä menen, ajatteli Jukka, kun emäntä taasen vetäytyi kamariin turhaan poikaa pyydettyään.

Kului hetkinen ja Mikun äiti taasen avasi kamarin oven ja tällä kertaa tuli tupaan kokonaan. Jukka hätkähti.

-- Kuinka et sinä Jukka tule, kun Mikku itkee? -- Ääni oli rukoileva.

Jukka tirkisteli kulmainsa alta, tuleeko Mikun äiti ottamaan häntä kädestä.

-- Tule nyt, Jukka, kun Mikku niin kovin itkee. Jukka ei mennyt ja kyyneleet silmissä vetäytyi emäntä kamariin.

Jukan jalkoja poltti, sydän tykytti, koko ruumis vapisi, ja kun emäntä sai kamarin oven kiinni, pujahti Jukka ulos ikäänkuin jotakin pakoon. Pihalle päästyään hän pysähtyi kuin iskettynä.

-- Mutta minä sittenkin menen kamariin! -- hän ääneen virkkoi. -- Olisipa se kaunista, jos menisit, kun kerran pois läksit! -- kuului ääni sisästä. Se oli kylmää, purevan ivallista. Ja Jukka läksi kotiin.

Jukka oli levoton koko päivän ja kuljeskeli hajamielisenä paikasta toiseen.

-- Minähän luulin, että Mikku makaa tuvassa ja hän makasikin kamarissa, hän ajatteli. Kuinka minun sinne sopii mennä! Ja mitä minä olisin sanonut, jos olisin mennytkin?

-- Mutta kun sinä menit katsomaan toveriasi, joka sairastaa ja kukaties kuoleekin, etkä mennyt edes hänen sänkynsä viereen istumaan. Jukka! Sinä et tehnyt oikein! -- Näin hänen rinnassaan joku valitteli.

-- Voinhan minä mennä vieläkin, -- ajatteli Jukka hädissään ja kulki levottomana paikasta toiseen. Läksi vihdoin joen rannallekin. Istui kivelle myllyn takana, liotteli jalkojaan vedessä ja katseli, miten vesi hiljaa luikerteli kivien välissä ja aurinko paistoi veteen. Pienet kivimateet ja sormenmittaiset hauet pujahtelivat kivien alta piiloistaan, olivat hetken rauhassa ikäänkuin jotakin kuunnellen, mutta samassa kiepauttivat purstoaan ja katosivat. Rannan heinät kahisivat vienossa tuulessa ja kukat huojuivat. Aurinko paistoi myllyn seinään ja siinä oleva aukko, jossa vesiratas oli, häämötti kaamean mustana kuin jonkun hirviön suu. Vesirattaan siipilaudat olivat kuin hirviön hampaat.

Jukka oli niin monta kertaa istunut tässä paikassa samalla tavalla ja aina oli hänen mielensä tyyntynyt. Hän oli tuntenut omituista, suloisen haikeata, turvallista hyväntunnetta. Jos joku tuli häntä siinä häiritsemään, tuntui Jukasta samalta kuin jos olisi joku kaunis kuva häneltä särjetty.

Mutta nyt hän ei viihtynyt siinäkään. Myllynaukko hirveine hampaineen oli niin uhkaava, auringon valaisema myllyn seinä katsoi niin surullisena kuvaansa vedessä, heinät kahisivat nuhtelevasti ja kukat huojuivat itkien. Sormenmittaiset hauet ja kivimateet tulivat piiloistaan, katsoivat häneen vähän aikaa ja tuntuivat sanovan:

-- Phyh! Tuommoinen, joka ei mene katsomaan sairasta toveriaan! -- Kiepauttivat purstojaan ja katosivat.

-- Menisinkö uimaan? -- Jukka ajatteli. Vesi viilteli kylmästi jalkoja ja joki näytti niin uhkaavalta. Jukkaa puistatti. Hän kohosi rantatörmälle ja meni riihen luo.

-- Kuinka sinä et mennyt katsomaan Mikkua, joka sairastaa? -- sanoi riihi ja katsoi Jukkaa hellänsuruisesti niinkuin Jukka muisti isän joskus katsoneen, kun hän teki pahoin, eikä isä voinut häntä rangaista.

-- Viu viu, ti tiu, ti tiu, tiu tiu tiu, -- siinä se on poika, joka ei mene katsomaan sairastavaa toveriaan! Hyi! -- sanoi varpunen riihen räystäässä.

Jukka lähti tupaan. Suruissaan kahisi ohrapelto, nuhtelevasti katsoi musta saunanovi, jonka yläpuolella oli savun muodostama harjaan saakka ulottuva nokinen kiehkura. Eteenpäin kumartunut aitta uhkasi kaatua päälle ja Jukan täytyi juosta sen sivuitse. Varjossa oleva luhdin seinä oli synkissä mietteissä ja tupa kyseli kummastuneena ja uhkaavana:

-- Kehtaatko tulla sisään?

Jukka tuskaili.

-- Minä lähden katsomaan Mikkua! hän ääneen virkkoi.

-- Kyllä olisi kaunista nyt mennä, kun et kerran silloin mennyt, kun aijoit. Kyllä sillä saataisiin nauraa!

Siinä se taas oli se kylmä, pureva, ivallinen ääni, joka häntä kiusasi.

Jukan teki mieli mennä sänkyyn, painaa pää tyynyihin ja itkeä, itkeä -- --

Jonkun päivän perästä menivät Jukan äiti ja sisko käymään Heikkilässä. Kun he sieltä palasivat, kertoi äiti, miten Mikku oli heidän mennessään kamariin maannut kasvot seinäänpäin, mutta heti kääntynyt ja ojentanut kätensä heille. Mikun äiti oli kertonut, mitenkä Mikku tavallisesti, kun tulee vieraita, kääntyy seinäänpäin, on levoton eikä puhu mitään -- usein itkeekin. Oli ihmetellyt, kun Mikku nyt noin oli hyvillään. Samalla kertonut, mitenkä Jukka ei ollut tullut Mikun luo kamariin, vaikka hän oli niin monta kertaa pyytänyt, ja mitenkä Mikku oli ruvennut katkerasti itkemään, kun oli kuullut, että Jukka oli mennyt pois tuvasta. Oli pyytänyt, että Jukka vielä tulisi katsomaan Mikkua. Mikku oli ollut hyvin heikko, ja äiti nuhteli Jukkaa, kun ei ollut mennyt hänen luokseen, ja siskokin nuhteli.

Jukka oli koko ajan pelännyt, että jos äiti saisi tietää, ja nyt oli äiti saanut sen tietää. Silmät maahan luotuina kuunteli hän äidin ja siskon puheita koko sydämestään katuen, ettei silloin mennyt Mikun luo kamariin, kun Mikku on niin kovin heikkokin.

Levottomana harhaili Jukka taas sinne tänne, istui milloin penkillä, milloin tuolilla, nosti tuolin pöydälle, kiipesi sille ja etsi jotakin viililaudakolta. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.

-- Mitäs siellä kaaparoitset? tiuskasi äiti.

Jukka laskeutui lattialle, istui hetken ympärilleen vilkuillen penkillä ja kiipesi ylisänkyyn. Sieltä kohosi leipähirsille ja hinasi itsensä siellä kuivamassa olevia reenjalaksen aineksia pitkin toiselle hirrelle yli tuvan.

-- Jos täältä putoaisi, minkähänlainen sitten olisi olla? -- välähti mieleen puolimatkassa. Hän katsahti alas, eikä paljoa puuttunut, ettei koettanut. Toiselle hirrelle päästyään laskeutui hän uunin päälle kolistellen siellä astianaineksia ja muita palikoita. Pian tuli sieltäkin alas ja istui hetken tuolilla tähystellen, mihin nyt menisi. Yht'äkkiä nousi ja läksi päättäväisesti ulos.

Sivuilleen katsomatta meni hän tallin, lantapihan ja ratasliiterin ohi ja sivuutti jo naapurin leveän ja matalan rehuladon, jonka sivuseinällä on kaapinmuotoinen lautakoppio. Etuseinässä on kaksipuolinen ovi, joista ei kumpikaan puolikas pääse kuin puoliksi auki, lato kun on niin painunut. Hän oli jo naapurin aitan kohdalla, jossa tiet haarautuivat. Mäkeä ylös suoraan eteenpäin mennään kylän sisään ja maantielle, ja maantietä pääsee vaikka minne. Mäkeä alas oikealle, sitten sillalle, sillalta kujalle ja kujaa pääsee naapurikylään, mutta sinne ei ole hyvä mennä, siellä saa selkäänsä. Jukka kääntyi vasemmalle, sille tielle, joka vie myllyyn ja riihen luo, mutta hän ei mene niihin kumpaiseenkaan, ei mene edes sitä tietäkään, menee vain sen yli.

-- Noin. -- Parilla harppauksella oli Jukka tien toisella puolella, jossa vihreässä nurmikossa oli tallattu polku ja näkyi epäselviä rattaan jälkiä.

-- Minä menen katsomaan Mikkua, -- Jukka itsekseen sanoi.

-- Mutta kuinka sinä nyt heti kehtaat mennä, kun äiti ja Hilda juuri ovat olleet?

Siinä se oli taasen se kylmä, pureva, ivallinen. Jukka pysähtyi juuri kuin olisi pitänyt puutarhan nurkkauksesta kääntyä Heikkilän pihaan, ja tuijotti tylsästi eteensä. Ajatuksenjuoksu pysähtyi, kädet hervahtivat sivuille.

-- Et sinä nyt kehtaa mennä! Ei se ole ollenkaan kaunistakaan. Tule jonakin toisena päivänä! Mikkukin paremmin pitää siitä! -- Kylmän, purevan, ivallisen sekaan oli tullut neuvovaakin.

Ehdottomasti katsahti Jukka, onko ihmisiä näkyvissä. Ei näkynyt missään ja tuuheat syreenipuut estivät häntä näkymästä Heikkilän ikkunoihin. Jukka kääntyi takaisin.

-- Mutta tuolta toisesta Heikkilästä on voitu nähdä -- ja Jukka läksi menemään myllylle vievää tietä. Oli vain löytänyt tuolta kiven, jolla voi heittää voileipiä joessa --

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- päätteli Jukka mennessään. Jostakin syystä ei huomenna sopinut.

Hyvän aikaa hän sitten viipyikin jokirannassa heitellen voileipiä tyynessä myllypurossa ja melkein joka kivelle vakuuttaen, että hän ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. Kotiin mennessään hän tuli riihen luo.

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- sanoi hän riihelle ja varpuselle.

-- Tsiu, -- sanoi varpunen. Ohrapelto taasen kohisi surullisesti.

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- lohdutti Jukka sitä.

Saunanoveen ei hän vilkaissutkaan. Sivumennen vain sille sanoi:

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua.

-- Ylihuomenna minä menen katsomaan Mikkua, -- sanoi hän rukoilevasti aitalle ja juoksi sen kohdalla.

Luhdin seinään paistoi aurinko, se oli hauskalla tuulella.

-- Ylihuomenna minä nyt menen katsomaan Mikkua, -- sanoi Jukka sille niinkuin uskotulle toverille.

Tupa ei näyttänyt huolivan sitä ei tätä, mutta sanoihan Jukka kuitenkin sillekin. Kaikki näyttivät olevan tyytyväisiä siihen, että Jukka nyt ylihuomenna menee katsomaan Mikkua. -- --

Ylihuomen valkeni. Jukka lojuili tavallista kauemmin vuoteella. Mikäpä sinne nyt on kiire, onhan sitä sittenkin päivää. Hän yritti nukkua, painoi silmänsä kiinni ja veti peitteen päänsä ylitse. Mutta kiusallisesti hän vain oli virkeällä tuulella. -- Kun ei nukkumisesta tullut mitään, nousi hän viimein ylös. Aurinko paistoi korkealta, isä oli jo mennyt pellolle väen kanssa ja pääskyset lentelivät joen rannalla sinne tänne suurella kiireellä, ihan jokeen lensivät toisinaan. Jukka ei milloinkaan muistanut nähneensä pääskysiä noin veitikkamaisina. Yhtenään täytyi huomauttaa niistä äidille, joka pesi astioita takan ääressä ja komenteli panemaan vaatteita päälle.

-- Siinä paitasilla roikottelet iso poika!

-- Eihän nyt niin ole kiirettä. -- Jukka veti housuja jalkaansa.

-- Mutta ihanhan nuo pääskyset ovat hulluja tänään, kun ihan toisiinsa lentävät!

Käsin housuja pidellen juoksi Jukka ikkunalle ja nauroi kovalla äänellä. Naapurin Jassu näkyi tulevan ongelle jokirantaan.

-- Minäkin menen! Ei sen tarvitse meidän puolelle tulla. Ei tarvitse! Ei jo!

Tuota pikaa oli Jukalla vaatteet päällä. Hänen onkensa oli vinninrappusilla seinää vasten pystyssä. Sen hän sivalsi sieltä ja juoksi ulos. Rapuilla tuli Heikkilän emäntä vastaan. Jukka seisahtui, sydän hytkähti ja sitten seisahti hetkeksi. Heikkilän emännän silmät olivat itkettyneet.

-- Mikku on kuollut, -- hän hiljaa sanoi ja purskahti itkemään, samassa kun katsahti Jukkaan.

Jukka ei sanonut mitään. Meni vain jokirantaan johtavaa polkua koettaen kuinka nopeasti hän voi juosta. Saunanseinän vierestä löytyi matoja lahon puun alta. Hän irrotti koukun, oikein porvarin koukun, korkista, kirvotti siiman vavan ympäriltä, pani madon koukkuun ja viskasi jokeen. Joki oli rasvatyyni, aurinko paistoi ja leivo lauloi. Jukka istui kivelle ja tähysteli korkkia, joka oli liikahtamatta veden pinnalla.

-- Kumma kun ei näpi ja on näin kaunis ilma?

-- Heikkilän Mikku on kuollut. -- Ikäänkuin joku olisi sormellaan koskettanut.

-- Kerrankin sain tästä samasta paikasta ainakin noin pitkän ahvenen. -- Toinen käsi osoitti toisen käden kyynärpäästä sormenneniin. -- Heikkilän Mikku on kuollut. -- Ikäänkuin olisi joku lyönyt olalle.

-- Jassu oli tuossa toisella kivellä, eikä saanut kuin pari kiiskiä. -- Jukkaa nauratti kovasti. -- Heikkilän Mikku on kuollut. -- Ikäänkuin olisi tukistettu.

-- Kun tässä hetken aikaa olen, niin kyllä minä taas vedän oikein aika ahvenen! -- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä ole käynyt häntä katsomassa!

-- Ikäänkuin olisi lyöty korvalle lujalla kädellä.

Veri seisahtui, sydän lakkasi sykkimästä, eikä Jukka nähnyt ei korkkia veden pinnalla eikä lumpeen kukkia likellä rantaa.

-- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa.

Se humisi kolkosti kuin puutarhan lehdettömät haavat pimeänä syysiltana. Jukka tuijotti eteensä, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään, ei auringonpaistetta eikä leivon laulua.

-- Heikkilän Mikku on kuollut etkä sinä käynyt häntä katsomassa. Voi sinua! -- Se oli kuin myrskyn vinguntaa puutarhan lehdettömissä haavoissa.

Toinenkin ääni alkoi siinä vierellä väristä hiljaa ja terävästi kuin pingotettu rautalanka tuulessa:

-- Ja sinäkin olet syypää Mikun kuolemaan, kun et käynyt häntä katsomassa.

Maailma kävi mustaksi ja vaistomaisesti siirtyi Jukka pois kiveltä, ettei kaatuisi jokeen. Rintaa ahdisti, ruumis kävi hervottomaksi. Vatsassa alkoi kiemurrella ja kouristella, ja Jukka kieritteli pitkän aikaa kedolla tuskissaan.

-- Minä olen surmannut Heikkilän Mikun. Jukka makasi selällään liikahtamatta, silmät auki rävähtäneinä, suu ammollaan. --

Käsin vatsaa pidellen, selkä koukussa hän läksi vihdoin laahustamaan tupaa kohti. Äiti jo näki ikkunasta ja tuli hätäisenä vastaan.

-- Minun on vatsani niin kovin kipeä, -- parkui Jukka minkä jaksoi. Äiti talutti Jukan tupaan, peitti huolellisesti vuoteeseen ja antoi rohtoja. Vatsankipu loppui, mutta Jukka makasi vain yhä sängyssä. Kun äiti kysyi, että ainako vain Jukka oli kipeä, vastasi Jukka, että "aina vain", ja käänsi kasvonsa seinään päin. Hän ei voinut katsoa äitiä silmiin.