Part 2

Seuraavalla vuoteella makasi laiha ja kalpea mies, kasvoillaan valju, herpaantunut ilme. Sairasti sydänvikaa. Kaipasi vaimoaan ja kuutta pientä lastaan, jotka kotona itkevät ja ikävöivät isää. Hänkin itki, ja heikko sydän löi yli voimainsa. Säde kohosi hiljaa hänen vuoteelleen, silitteli peitteen päälle jäänyttä pieneksi kutistunutta kättä, hyväili poskea ja katsoi suruisen lempeästi silmiin.

-- Kyllä Jumala pitää huolen pienokaisistasi!

Muuta ei säde voinut sanoa. Se näki Kuoleman seisovan vuoteen ääressä ja irvistelevän luisilla kasvoillaan. Itkien hiipi säde pois vuoteelta, mutta kääntyi vielä Kuolemaan päin.

-- Sinä luulet saavasi ihmisen -- mutta siinä erehdyt! Et saa muuta kuin liha- ja luukokoelman -- mestarin työtä kyllä sekin -- mutta sittenkin jonkun ajan päästä kourallinen multaa vain! Sen sinä saat, mutta ihmistä et saa.

Säde värähteli. Kuolema yhä vain irvisteli luisilla kasvoillaan.

Säde kävi jokaisella vuoteella ja sai hetkeksi kaikki rauhottumaan. Mutta hetkeksi vain. Se ei joutanut kauvan viipymään yhdessä paikassa, sillä maailmassa on niin paljon, jotka sitä kaipaavat. Sen täytyi kiiruhtaa. Hetken se vielä väreili huoneen valkeilla seinillä ja valkeassa laipiossa, jossa kärpänen suristen liukui pitkin kiiltävää maalausta kuin tuulen ajamana.

Säteen poistuttua alkoi hämärä ikkunoista vilkuilla. Salaperäisesti kuiskien astui se huoneeseen, pehmeästi liukuen joka komeroon. Hetken kuluttua hämäräkin poistui ja tummakulmainen, äänetön pimeys alkoi ikkunoista vaania, aikoen sekin tulla sisään. Mutta silloin tuli siivoojanainen ja sytytti suuren kattolampun, eikä pimeä uskaltanutkaan tulla sisään. Ikkunoista vain tuijotti synkeillä silmillään ja jossain syrjäisessä komerossa uskalsi varkain hiipiä.

Se on päivän tuskallisin aika sairaalassa. Sairaat ovat tuskastuneita, selkiä pakottaa alituisesta makuusta. Rautasängyt natisevat, pidätetyt huokaukset täyttävät ilman. Nuorukaisen pää kääntyilee taas tyynyllä, vankan miehen ruumis nytkähtelee ja isä itkee.

Holma makasi taasen pää käsien varassa, äänettömänä, kauvas katsova ilme silmissään. Hän oli omituisen mielialan vallassa. Oli niin suloisen surullisesti hyvä olla. Oli vähän niinkuin silloin, kun huuruisena ja huohottaen saapui perille ennen muita ja huudettiin eläköötä ja liehutettiin liinoja -- ja kuitenkaan ei ollut niinkuin silloin. Tämä oli jotakin paljon kauniimpaa, puhtaampaa -- täydellisempää silloiseen verrattuna -- aivan kuin sirosti tehty pesukurikka vallan veistämättömän koivunpuolikkaan rinnalla. Kaikki on niin hämärää, kaikessa on jotakin sellaista, jota hän ei ole koskaan ennen tuntenut, eikä nytkään ymmärrä. Hoitajakin äsken näytti siltä kuin sillä olisi ollut mielessä jotakin --

-- Mitäs se --?

Silmät sävähtivät, pää kohosi ja kurottautui ovea kohti. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Samoin toisetkin -- ei hiiskausta kuulunut huoneessa.

Käytävän toisella puolella olevasta huoneesta kuului avonaisten ovien kautta pehmeää, tunteellista laulua ja kitaran helinää. Alussa se värisi epätoivoisesti kuin itku ilman kyyneliä. Sitten se huokaili kuin kyynelvirtaan puhjennut ääretön epätoivo ja lopuksi kohosi luottavan iloiseen säveleeseen kuin sydämen syvimmät toiveet täyttymään saaneen riemulaulu. Se toistui usean kerran ja sairaiden tuska lientyi, he eivät muistaneet sitä. Liikutus, lämmin kuin kotiliesi, valtasi mielet ja kyynel kihosi silmäkulmaan. -- Kuka se laulaa?

Jokainen kysyi, mutta kukaan ei tiennyt vastata. Nuorukainen liikahti kuin olisi aikonut nousta ja mennä kiittämään ja kättä puristamaan, mutta ei voi, ei jaksa. Kädet hiukan kohoavat ja jälleen raskaasti putoavat peitolle -- kuuluu huokaus kuin pidätetty nyyhkytys. Katseensa hän tähtää lujasti oveen, ja näkee laulun loputtua hoitajan tulevan vastaisella puolella olevasta huoneesta kitara kädessään ja vilkaisevan heihin ikäänkuin arastelisi hän tekoaan.

-- Se oli meidän hoitajamme, joka lauloi -- nuorukainen sanoi, heikko säihke silmissään, pannen erityisen painon sanoihin "meidän hoitajamme". -- Kukaan ei sano siihen mitään -- ei äännähdystäkään kuulu vähään aikaan ja kun hoitaja tulee huoneeseen, ei kukaan puhu hänelle laulusta mitään, mutta silmät säteilevät kiitollisuutta, ilmakin sitä värähtelee. He ymmärtävät hoitajaansa ja tuntevat, että hänkin ymmärtää heitä.

Laulun ensi vaikutuksen lauhduttua makasi Holma kulmat rypyssä silmiään siristäen. Laulu muistutti jotakin -- mutta mitä? Oli kuin olisi ennenkin kuullut samanlaista -- mutta missä, milloin? -- Käsi painautui poskelle ja rypyt kulmissa yhä tiukentuivat.

-- Aa --!

Käsi ojentui peitolle, kulmain rypistys tasottui ja silmät avautuivat.

-- Marihan se siellä kotona noin tapaa laulella, navetassa, ylisillä ja joka paikassa, kun tietää tai luulee, ettei hän ole kuulemassa. Mutta jos huomaa hänen kuulevan, herkeää heti ja katsoo niinkuin olisi rikoksesta tavattu -- hän kun tapaa aina tiuskaista hänen "yninästään". -- Niin, Mari -- Mari -- Marihan se on, joka aina tapasi katsoa niin kummallisesti, toivokkaasti, kun hän itsetyytyväisenä ja hiestyneenä palaa kotiin -- mutta kun hän ehtii sanoa: "Taas meni kaikki hyvin", näyttää Mari pettyneeltä, jopa toisinaan silmiäänkin pyyhkii siinä kahvia keittäessään. Hän ei sitä silloin ymmärtänyt, eikä yrittänytkään ymmärtää, meni vain muuta puhumatta kamariin oikaisten sohvalle siksi aikaa, kun Mari saa kahvin valmiiksi. Se Lyyli kun parkuu niin ettei saa korvillaan olluksi ja Jukka meiskaa kuin puolijauhoinen. -- Niin -- Mari -- Mari-raukka. Nyt minä _pyytäisin_ sinua laulamaan minulle, nyt minä ymmärrän, miksi sinä silmiäsi pyyhit silloin. -- --

Hänen tekisi mieli itkeä. Silmissä käy harmaaksi -- kaikki käy harmaaksi ja sekavaksi. Mielikuvituksessaan kotona ollen hän syö illallisen Lääkäri tekee tavallisen ilta-kiertonsa -- hän on vain yhä kotona Marin, Jukan ja Lyylin luona. Kuva toisensa jälkeen astuu silmien eteen muodostuen milloin miksikin haamuksi, jotka kaikki katsovat häneen säälivän nuhtelevasti -- katsovat vuoroin hellästi Maria, Jukkaa ja Lyyliä, vuoroin taas säälinsekaisella moitteella häntä. Ne alkavat kuiskia:

-- Sinä itseäsi vain ajattelit, sinä tahdoit saada oman itsesi muita ylemmä ja kaikki muut työntää syrjään. Sinä jätit lapsesi orvoiksi ja vaimosi surevaksi leskeksi, että maailma sinua käsillään kantaisi.

Yhä ankarammin ja uhkaavammin kuiskivat haamut, jotka muisto esille kutsui, eikä hän voinut puolustautua niitä vastaan. Karvas katumuksen kyynel vain kirposi silmäkulmaan.

Yhä enemmän irtautuu hän ympäristöstään. Tuolta se sairas, joka aamulla häntä talutteli, lausuu hänelle sanan käytävältä kuuluvan puhelun ja naurun johdosta. Hän vain sivumennen hymähti sille. Katse läksi omin lupinsa harhailemaan ja näki, miten nuorukainen taas käänteli raukeasti päätään ja hiljaiset huokaukset paisuttivat rintaa. Molemmat kädet olivat valahtaneet vuoteen reunain ulkopuolelle ja riippuivat veltosti alas. Vankka mies taas vavahteli, kasvot puristuivat kurttuihin ja ilma meni sihisten sisään ja tuli korahtaen ulos. Isä taasen kärsii tuskaa, kaipaa perhettään ja heikko sydän lyö yli voimainsa. Rautasängyt narahtelevat ja kuuluu levottomia liikahduksia.

Käytävällä on puhelu ja nauru loppunut. Ainoastaan sähkökellon kilinä kuuluu silloin tällöin, ja heti sen jälkeen hoitajan askeleet ja oven käynti jossakin. Näin menee vähän aikaa ja käytävältä alkaa kuulua reippaita naisen askeleita. Ne menevät ohi, mutta heti tulevat takaisin ja samalla kuuluu tyhjäin astiain kalinaa. Ovi aukenee ja siivoojatar saapuu sisään, tekee tottuneilla varmoilla liikkeillä tavalliset iltatehtävänsä, sammuttaa ison kattolampun ja sytyttää ovenpielessä naulassa olevan pienen yölampun, joka luo huoneeseen pehmeän, hämäränsekaisen valon, sanoo hyvää yötä ja poistuu. Kuuluu, mitenkä hän käy toisissakin huoneissa ja miten hänen askeleittensa kaiku yhä heikkenee, kunnes vihdoin kokonaan lakkaa kuulumasta. Jälleen on kaikki vähän aikaa hiljaa, ainoastaan hereillä olevain sairaitten liikahdukset ja huokaukset värisyttävät ilmaa.

Vielä kerran alkaa käytävältä kuulua askeleita -- pehmeitä, hiljaa narskahtelevia. Ne lähenevät yhä, ollen toisinaan kuulumattomissa. Silloin kuuluu, miten ovi avataan ja suletaan ja hetkisen kuluttua jälleen avataan ja suletaan, jolloin askeleet taas alkavat tulla lähemmäksi. Ovi avautuu ja hiljaa varpaillaan astellen tulee sisään sairaalan ylihoitajatar, mennen suoraa päätä nuorukaisen vuoteen luo. Nuorukaisen silmät ovat puoliksi auki.

-- Saatte lääkettä, että voitte nukkua, -- kuiskaa hoitajatar, hankaa hiukan nuorukaisen paljasta käsivartta ja ruiskauttaa siihen morfiinia pienestä putkesta. Sen tehtyään nostaa käden vuoteeseen, samoin toisen ja asettaa huolellisesti peitteen.

-- Nyt voitte nukkua, -- hän vielä kuiskaa lohduttavaisesti ja menee toisille tuskaa kärsiville tekemään samoin. Nuorukainen tuntee suloista viihdytystä ja makaa rauhassa. Samoin toisetkin.

Hiljaa, niinkuin oli tullutkin, poistuu ylihoitajatar. Lamppu ovenpielessä sihisee yksitoikkoisesti ja sairaitten katkonainen hengitys ylläpitää hiljalleen sirisevää ääntä. Yön tunnelmarikas rauha laskeutuu sairashuoneeseenkin.

V.

Holma nukkui rauhattomasti. Kummalliset, piirteettömät unikuvat vaivasivat häntä. Aamupuolella yötä hän näki unta.

Hän harhaili pimeässä kivikkoisessa ja kantoisessa metsässä, selässään raskas taakka. Liikkuminen oli tavattoman vaikeaa. Taakka painoi selässä ja ilma oli tukahuttavaa. Hän etsi tietä jonnekin, mutta ei voinut nähdä, kun piti käsissään suurta tummaa lintua, joka yhtenään rapisteli hänen silmäinsä edessä, estäen näkemästä. Lintu pyrki karkuun, mutta hän puristi kouransa tiukasti sen jalkain ympärille. Kynnet painuivat pivoon ja sieltä tiukkui veri, hiki valui kaikkialta ja jäsenet vapisivat, mutta hän ei hellittänyt. Hän tunsi jo kauan olleensa tässä tilassa. Hän tiesi, että metsän ulkopuolella on valoisampaa, että ilma siellä on raikkaampi ja että siellä on laajat ja vaihtelevat näköalat, mutta hän ei osannut metsästä ulos, lintu kun aina sokaisi hänen silmänsä, -- ja lintua hän ei olisi millään ehdolla laskenut menemään.

Metsässä oli paljon muitakin, jotka levottomassa kiihkossa näin harhailivat, kivien ja kantojen seassa kompuroitsivat, etsivät tietä, eivätkä löytäneet, käsissään oleva musta lintu kun sokaisi silmät. Ja uusia ihmisiä eksyi metsään joka hetki. He eivät kukaan puhuneet toisilleen mitään siitä, että he olivat eksyksissä, mutta silmistä loisti hätä ja pelko, ja jokainen näytti koettavan valhetella. Epäluuloisesti vaanien he katsoivat toisiinsa, kun milloin lähekkäin satuttiin.

Hän oli juuri saanut kätensä vielä tiukemmin linnun jalkain ympärille ja uskoi varmasti sen jo pitävänsä, kun yht'äkkiä kourat herpautuivat auki ja lintu lensi tiehensä. Hän juoksi sen perään, tahtoen saada sen jälleen kiinni, mutta se oli mahdotonta. Lintu meni. Häpeissään ja epätoivoissaan painoi hän kädet silmilleen, ettei näkisi toisten ilkkuvia katseita. Korviaan ei hän voinut peittää, ja hän kuuli, miten ne toiset nauraa räkättivät, tömisyttivät jalkojaan ja ilvehtivät hänen onnettomuudellaan. Ja kun hän otti kädet pois silmiltään, näki hän, miten jokaisen kasvot loistivat ilkeätä iloa. Kukaan ei ajatellutkaan lohduttaa. Se vihlasi sydäntä ja hänen teki mieli uudelleen peittää silmänsä. Mutta silloin hän huomasi puiden välissä heikon kajastuksen ikäänkuin päivän ensi säteistä. Aivan hänen sivuitsensa johti polku. Hän alkoi kävellä pitkin polkua sinnepäin, mistä kajastus näkyi, ja kuta pitemmälle hän käveli, sitä raikkaammaksi muuttui ilma, sitä keveämmäksi taakka ja polku tasaisemmaksi ja leveämmäksi. Näköalat alkoivat olla yhä vaihtelevampia ja monipuolisempia. Ihmeissään ja hurmaantuneena joudutti hän askeleitaan. Tuntui niin vapaalta. Teki mieli rallattaa ja heittää kuperkeikkaa vihreänurmisella tiellä. Hän kiirehti yhä kulkuaan, ja lopulta jo juosten hän saapui -- kotiin.

Siellä hän löysi Marin, Jukan ja Lyylin -- löysi heidät aivankuin uusina. Mari juoksi hänen syliinsä, Lyyli parkui minkä jaksoi ja Jukka telmi puuhevosensa kanssa. Hän sulki Marin syliinsä, kirkui kilpaa Lyylin kanssa, sieppasi Jukalta puuhevosen ja alkoi sen kanssa vallattomasti laukata ympäri tupaa. Jukka talkkeroitsi perässä, nauroi, kirkui ja riemuitsi. Hän katsoi silmiin Maria, joka istui uuninpankolla ja nauroi koko sielustaan. Samassa kuului kolaus, ja hän -- heräsi.

Silmiään hieroen hän katseli ympärilleen, eikä vähään aikaan tajunnut missä oli. Kun se selvisi, valtasi karvas pettymyksen tunne mielen. Hän kohosi istualleen ja huomasi, että pöydältä oli pudonnut hänen eilen lukemansa kirja. Huoahtaen nousi hän panemaan kirjan jälleen pöydälle ja pujottautui uudestaan peiton alle. Toiset kuuluivat vielä nukkuvan, mutta häntä ei enää nukuttanut. Unikuvan aikaansaama vaikutelma piti häntä valveilla.

Hänet valtasi voimakas koti-ikävä. Ei mitään muuta hän toivonut kuin että niin pian kuin suinkin pääsisi kotiin, kotiin Marin, Jukan, Lyylin, Putten ja rauhaisten puutarhakoivujen luo! Kun voisi heti lähteä, pukea vaatteet päälleen ja heittäytyä matkaan. Mutta se on mahdotonta, hän ei tiedä edes, missä vaatteensa ovatkaan. Täytyy vielä vartoa puoleen päivään saakka. Silloin pääsee lähtemään kotiin! --

Kaikki oli hiljaista. Kello siellä käytävällä kuului lyövän neljä, sähkökello kilisi ja heti kuuluivat yöhoitajan pehmeät askeleet. Kuului menevän käytävän vastaisella puolella olevaan huoneeseen. Vuoteilta kuului raskaita hengähdyksiä, korinaa, liikahduksia, epäselviä sanoja -- vuoteet narahtelivat, mutta kukaan ei kuulunut olevan hereillä.

Salaperäisesti myhäilevä hämärä tepsutteli kaikkialla, kuiskaili nukkuvain korviin, silitteli heidän kasvojaan ja peitteen päälle jääneitä käsiään. Sen ei tarvinnut pelätä pientä hiljalleen sihisevää yölamppua oven pielessä, sillä yölamppu oli hämärän hyvä ystävä. Pimeä tuijotti ikkunoista vielä iltaistakin synkempänä. Sen kävi kateeksi, kun hämärä noin vaan sai vapaasti tepastella, missä halutti, eikä itse saanut olla edes syrjäisimmässä sopukassakaan, hämärä kun oli sinnekin hiipinyt. Ja pimeä synkistyi yhä enemmän.

Käytävällä avattiin joku kaappi, kuului pientä kilahtelua ja ovi loksautettiin kiinni jälleen. Nuorukainen kuului heräävän, samoin poikanen tuossa oven toisella puolella. Kello löi viisi. Ovi avautui hiljaa ja yöhoitaja tuli kuulumattomin askelin sisään, kourassaan kuumemittarit. Lujasti niitä ruopsautettuaan asetti hän niistä yhden kunkin sairaan kainaloon, jolloin viimeisetkin heräsivät. Asettaessaan kuumemittarin sydänvikaa sairastavan isän kainaloon, koetti hoitaja hänen valtimoaan ja poistuessaan katsoi pitkästi häneen.

Hetken kuluttua tuli hoitaja takaisin, tarkasti mittarit ja merkitsi muistiin niiden osottaman määrän. Taasen koetteli hän valtimon lyöntiä kuten äskenkin, taasen katsoi hän pitkästi perhettään kaipaavaan isään -- vielä poistuessaankin vilkaisi.

-- Nouskaa, pojat, syömään, -- käski se sairas, joka aamulla oli Holmaa talutellut.

-- Niin. Eipä tuota taida muuta työtä saada tänä päivänä, -- vastasi siihen Holma.

Ja todella alkoikin kuulua hiljaista rapinaa, kun yksi ja toinen, jolle lääkäri oli siihen luvan antanut, pureksi palvelustytön heille illalla hankkimia korppuja. Holmakin alkoi pureksia, mutta yht'äkkiä lakkasi. Mieleen juolahti eilen näkemänsä kyntäjä ja hän katsoi miettien korppua kädessään.

-- Tämä on korppu, vehnäjauhoista leivottu -- ja sen vehnän, josta tämä korppu on leivottu, on talonpoika kasvattanut, olkoon se kasvatettu ja korjattu missä maailman kulmassa tahansa. Talonpoika sen on kasvattanut, maan muokannut ja korjannut viljan, sekä myllyyn laittanut -- tuo paikkahousuinen, tyhmä talonpoika, jolle jokainen nauraa ja ilvehtii. Aina on hänelle naurettu, aina häntä syljetty ja maahan tallattu. Kuinka hän on jaksanut tätä kestää niin kauvan -- kun ei jo aikoja sitten ole nääntynyt, tai muuten lyönyt kintaitaan pöytään ja paneutunut uunin päälle nukkumaan? Silloin olisi nähty, kenelle on naurettu -- --

Miten vähän me ihmiset sentään ajattelemme. Jokainen syö leipää, mutta kuka ajattelee sitä hikeä, joka hänen leipäänsä on kätketty -- sitä talonpojan hikeä? Harva ajattelee, mutta jokainen nauraa -- niinkuin minäkin. -- Kaupungissa kävelevät sähkövalojen ja kupoolien keskellä, nauravat ja ilakoivat -- ja syövät -- sormin osottavat ja äänin matkivat talonpoikaa, joka talvisin torilla värjöttelee halkokuormansa vieressä, pitää majaa pihatuvissa syöpäläisten seassa -- muualla kun nauravat, ja poliisikin paremmin huomaa -- ja kaupunkitulijaisiksi ostaa lapsijoukolleen kymmenen pennin ranskanleivän -- -- Mahtaako hänen kätensä puristua nyrkkiin edes housuntaskuissa? Syytä siihen hänellä kyllä olisi -- --

Hän asetti korpun pöydälleen ja selällään maaten tuijotti kattoon.

Käytävältä alkoi kuulua askeleita -- muitakin kuin hoitajan. Kuuluu puiden kolinaa, pellit rämisevät ja hetken perästä kuuluu käytävällä olevista uuneista palavan tulen tohinaa. Reippaat askeleet lähenevät ovea, se avautuu voimakkaalla nykäyksellä.

-- Hyvää huomenta, -- kuuluu aamuvirkeä ääni, ja siivooja-nainen syli täynnä sahatuita puita menee uunin luo.

-- Huomenta, huomenta, -- vastataan vuoteilta.

Holma kääntyi kylelleen.

-- Minkälainen ilma nyt on?

-- Nyt on hyvin kaunis ilma. -- Siivooja pisteli puita uuniin.

-- Ei vieläkään ole tullut talvi?

-- Ei ole -- eikä vielä hetkeen tulekaan.

-- Minä pääsen tänään kotiin.

-- Jassoo. Vai jo te nyt pääsette kotiin! Mahtaa se olla hauskaa -- kun niin kauvan on pitänyt olla täällä.

-- Kyllä se hauskaa on -- on se.

Siivooja sytytti vielä kattolampun ja meni tekemään tulet toisiinkin huoneisiin.

Muutaman kerran kohahdettuaan, epätietoisena syttyäkö vaiko sammua, alkoi tuli iloisesti uunissa tohista. Holma nousi, puki takin päälleen ja asettui istumaan uunin eteen tuolille. Uunissa paukkasi, tohisi ja pihisi. Tuntui niin kodikkaalta. Niinkuin olisi istunut kotona kamarissa talvisena sunnuntaiaamuna. Uunissa samoin paukkui, tohisi ja pihisi, lattialla ja laipiolla oli samanlainen viuhkan tavoin levenevä värähtelevä valokuvio. Tuvasta kuuluu, miten Mari toimii askareissaan, Lyyli jokeltaa kätkyessä ja Jukka laukkaa puuhevosensa kanssa. --

-- Hohhoi! -- kun minä olen nukkunut -- sanoi heikkosydäminen isä hyvää mieltä ilmaisevasti haukotellen. Holma säpsähti. Eihän tuo mies ole enää moneen päivään puhunut juuri mitään. Epäselvästi vain mutisee, kun hoitajakin jotakin tiedustelee. Senvuoksi hän huudahti:

-- Mutta -- sinähän alat parantua!

-- Niin luulen itsekin. Olen nyt jo niin virkeä, että pian minä nousen kävelemään. -- Hän näytti kokonaan unhottaneen perheensä.

-- No jos sinä tuolla vauhdilla alat toipua, niin ei siihen montakaan päivää mene, kun saat kotiin lähteä.

-- Niin, niin -- kyllä se olisi hauskaa -- hauskaa -- olisi se -- --

Kaikkia ilahutti tuo huomattava virkeys ja siitä aiheutui hauska pakina. Kun siivooja käväisi kohentamassa uunia, sanottiin se hänellekin ja hän hymähti siihen sydämellisesti.

Liike ja puhelu käytävällä yhä vilkastui. Jo kuului sieltä päivähoitajankin ääni, kun hän neuvoi harjottelijaneitejä. He pitivät paljon hoitajastaan, ja heidän silmänsä välähtivät ilosta, kun kuulivat, että hän on taasen tulossa. Jotka voivat, kohensivat peittojaan. Se oli jonkinlainen kunnianosotus hoitajaa kohtaan.

Hänen sisään tullessaan Holma jo oli pessyt kasvonsa ja juuri niitä pyyhki, iloisesti vastaten hoitajan hyvään huomeneen. Heti alkoi hoitaja korjata vuoteita, ja ne, jotka siihen kykenivät, pesivät itse kasvonsa sill'aikaa, kun heidän vuoteitaan korjattiin. Ehdittyään perhettään kaipaavan isän luo, taitteli hoitaja varjostimen hänen vuoteensa edestä ja nosti sen pois.

-- No -- mitenkäs Kulmala nyt jaksaa?

-- Minä jaksan oikein hyvin. Sanoinkin äsken, että pian minä lähden kävelemään.

-- Kyllä teidän vielä täytyy olla vuoteessa. Minä laitankin sen nyt uudestaan.

Hoitaja haki rullasängyn käytävältä, nosti Kulmalan siihen, laittoi hänen vuoteensa, pani uudet lakanat ja muut. Kulmala pakisi kuin lapsi koko ajan, ja kun hoitaja, ensin pestyään hänen kasvonsa ja kätensä, nosti hänet takaisin vuoteelle, sanoi hän lapsellisen tyytyväisellä itsensä säälimistä ilmaisevalla äänellä:

-- Niin minua nostellaan kuin pikku-poikaa vain. -- Hyväntahtoinen naurunhymähdys leijaili kautta huoneen.

Holma seisoi Kulmalan vuoteen vieressä ja katseli kaihoisin silmin ulos. Hoitaja meni taas keittiöön niinkuin eilenkin. Aurinko paistoi pihan vastaisella puolella olevan rakennuksen kiiltävään peltikattoon, josta heijastui sairashuoneen ikkunoihin, luoden seinään kalpean kuvan. Holma oli juuri syventymässä sitä katselemaan, kun samassa hänen huomionsa kiintyi Kulmalaan, joka alkoi hengittää raskaasti ja katkonaisesti korahdellen. Holma katsoi häneen hetkisen ja huomautti sitten toisillekin. Heti läksi siivooja hakemaan hoitajaa. Kulmalan hengitys kävi yhä raskaammaksi ja katkonaisemmaksi, suu avautui joka hengähdyksellä oudosti ammolleen ja pää vetäytyi rinnoille päin. Silmiin tuli eloton kostea ilme ikäänkuin olisivat ne lasittuneet. Kun hoitaja ehti tulla, oli hengitys jo loppumaisillaan -- muutama nykäys vielä, ja Kulmala oli kuollut. Lääkäri tuli kiireesti, mutta silloin oli kaikki lopussa, eikä kukaan voinut sille mitään. Lakana vedettiin kuolleen pään ylitse, peitehuopa vietiin pois ja niin jäi koko vuode ihan valkeaksi.

Kaksi tuntia pidettiin ruumis huoneessa ja sitten korjattiin pois. Holma istui taasen käytävän ikkunalla ja näki kun rengit tulivat sitä hakemaan jaloilla ja kantotangoilla varustetulla ruumiskirstulla. Kului hetkinen, ja he tulivat takaisin käytävälle kirstua kantaen, huulillaan hymy, joka aina näkyy, kun ihminen koettaa näyttää välinpitämättömältä todellisuudessa kuitenkaan sitä olematta, kun hän koettaa peittää syvimpiä ajatuksiaan.

-- Niin menevät kuin kiveä kantaisivat, eivätkä ihmistä. Mutta kantavatko he sitten ihmistä -- --? Ehkä kantavatkin vain kiveä --? Eikö ihminen ole jotakin muuta kuin ruumis, jotakin muuta kuin lihaa, luuta, verta ja aivoainetta, jotka vähän ajan päästä -- mätänevät --? Voiko ihminen koskaan mädäntyä --?

Pyörryttäviä ajatuksia alkoi risteillä päässä ja hän meni takaisin huoneeseen.

-- Kulmala pääsi täältä pois, eikä hänen ainakaan tarvitse enää toista kertaa tänne tulla -- sanoi hänelle heti joku huoneessa olevista.

-- Niin. Hänen ei tarvitse enää sairaalaan -- ei ainakaan tällaiseen sairaalaan -- mutta meistä ei tiedä, vaikka saisimme vielä tulla montakin kertaa. Hän pääsi pois. -- Hän sanoikin kerran, kun meitä samana päivänä kuletettiin leikkaushuoneessa, että kenties pääsemme poiskin samana päivänä -- ja nyt me pääsemme pois samana päivänä -- -- Holman ääni värisi hiukan.

Puhelun keskeytti harjottelija-neiti tullessaan käskemään Holmaa pukua muuttamaan. Holma hiukan hytkähti ja läksi pehmeästi hissuttaen.

Liikutuksella katseli hän jokaista vaatekappaletta -- takkia, housuja, liiviä, alusvaatteita, Marin kutomia sukkia, mustia patiina-kenkiä ja pientä kesäistä lättälakkia. Hitaasti kävi pukeutuminen -- kääreet vatsan ympärillä tekivät haittaa, ja muutenkin oli niin somaa -- kun ei kolmeen kuukauteen ollut nähnytkään vaatteitaan. Ehdottomasti kääntyi suu myhäilevään hymyyn, kun pääsi valmiiksi ja päällystakki käsivarrella läksi takaisin, -- ja ehdottomasti pääsi sairastovereilta ja Kulmalan sänkyä puhdistavalta harjottelija-neidiltä huudahdus, kun hän tuli huoneeseen jälleen. Kaikista tuntui miellyttävältä ja ihmeelliseltä nähdä häntä omassa puvussaan.