Part 5

Ruokasali oli suuri, matala, pimeä huone. Kahdella pitkällä pöydällä oli höyryäviä maljakoita, joissa oli jotakin kuumaa, mutta suureksi pettymyksekseni tunsin, että niistä tuleva tuoksu oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Näin yleisen tyytymättömyyden ilmeen leviävän kaikkien kasvoille, kun keiton tuoksu tunkeutui aterioivien sieraimiin, ja kulkueen etupäästä, suurten tyttöjen joukosta, kuului kuiskauksia: "Inhoittavaa! Velli on taaskin palanut pohjaan!" "Hiljaa!" kuului käskevä ääni, joka ei ollut Miss Millerin, vaan erään ylemmän opettajan. Tämä oli pieni, tumma, siististi puettu, mutta jonkun verran tylyn näköinen neiti, joka asettui toisen pöydän yläpäähän, kun taas toinen, hauskemman näköinen, oli toisen pöydän päässä. Etsin turhaan häntä, jonka ensiksi olin nähnyt edellisenä iltana, mutta häntä ei näkynyt. Miss Miller istuutui minun pöytäni alapäähän, ja eräs vanhanpuoleinen, muukalaiselta näyttävä nainen, jonka myöhemmin sain tietää olevan ranskan opettajan, asettui vastaavalle paikalle toisessa pöydässä. Ensin luettiin pitkä pöytärukous ja veisattiin virsi, sitten toi palvelustyttö opettajille teetä ja ateria alkoi. Nälissäni ja uupunut kun olin, ahmin ensimäiset lusikalliset annoksestani ajattelematta sen makua, mutta kun kiihkein nälkä oli ohi, huomasin, että edessäni oleva ruoka oli kerrassaan ilettävää. Palanut velli on melkein yhtä pahaa kuin mädänneet perunat, eikä tuiminkaan nälkä voi sitä höystää. Lusikat liikkuivat hitaasti, näin kuinka tytöt maistelivat ruokaansa ja koettivat niellä sitä, mutta useimmissa tapauksissa oli tämä turha yritys jo heitetty sikseen. Aamiainen oli ohi eikä kukaan ollut syönyt. Kun oli lausuttu kiitokset siitä mitä emme olleet saaneet, laulettiin taaskin virsi ja palattiin koulusaliin. Minä olin viimeisten joukossa, ja kulkiessani pöytien ohi näin erään opettajista maistavan velliä, hän katsoi toisiin, kaikkien kasvot ilmaisivat suuttumusta, ja eräs heistä, suurin, kuiskasi: "Ilettävää moskaa! Kuinka hävytöntä!" Kului vielä neljännestunti ennen oppituntien alkamista, ja sen aikana vallitsi kouluhuoneessa hirveä meteli. Nähtävästi oli tänä aikana lupa puhua ääneen ja vapaammin, ja tytöt käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Joka taholla koski keskustelu aamiaista, jota kaikki yhteen ääneen moittivat. Poloiset! se oli heidän ainoa lohdutuksensa. Huoneessa ei nyt ollut muuta opettajaa kuin Miss Miller, ja hänen ympärillään seisoi ryhmä isoja tyttöjä, jotka puhuivat keskenään totisina ja tyytymättömin elein. Kuulin joskus Mr. Brocklehurstin nimen mainittavan, ja silloin Miss Miller pudisti moittivasti päätään, mutta muuten hän ei näyttänyt koettavan hillitä yleistä kiukkua, johon hänkin varmaan hiljaisuudessa yhtyi.

Kouluhuoneen kello löi yhdeksän, Miss Miller jätti ryhmänsä, meni keskelle huonetta ja huusi:

"Hiljaa! Paikoillenne!"

Järjestys palasi, viidessä minuutissa tuo hajallaan oleva lauma oli löytänyt paikkansa, ja verrattain hyvä hiljaisuus seurasi tuota Baabelin sekoitusta. Yliopettajat palasivat täsmällisinä paikoilleen, mutta kaikki näyttivät vielä odottavan jotakin. Nuo kahdeksankymmentä tyttöä istuivat suorina ja liikkumattomina pitkillä penkeillään. Se oli omituinen näky. Ei ainoatakaan kiharaa, vaan kaikkien hiukset oli kammattu sileästi korvien taakse, kaikilla oli samanlainen ruskea puku korkeine, ahtaine kauluksineen, samanlainen hollantilainen ulkotasku, joka muodoltaan muistutti ylämaalaisten kukkaroa ja joka oli tarkoitettu jonkinlaiseksi työlaukuksi, oli sidottu jokaisen hameen etupuolelle, ja kaikilla oli paksut villasukat ja kotitekoiset, messinkisoljilla kiinnitetyt kengät. Noin kaksikymmentä tästä joukosta oli jo täysikasvuisia tyttöjä, melkein nuoria naisia, näille sopi puku huonosti ja teki sievimmänkin kummallisen näköiseksi.

Katselin heitä vielä ja tarkastelin myös aika ajoin opettajia, joista kukaan ei minua erityisesti miellyttänyt, sillä lihava neiti näytti kömpelöltä ja sivistymättömältä, tumma sangen tuittupäiseltä, muukalainen töykeältä ja kummalliselta ja Miss Miller, ihmisparka, oli punainen, työn ja huolten rasittama, -- kun, katseeni vielä siirtyessä kasvoista toisiin, koko koulu nousi äkkiä seisomaan kuin yhteisen jänteen ponnahuttamana. Mitä oli tekeillä? En ollut kuullut mitään käskyä ja olin hyvin kummastunut. Ennenkuin olin selviytynyt istuivat kaikki taas, mutta koska kaikkien silmät nyt olivat kääntyneet samaan suuntaan, katselin minäkin sinne ja huomasin silloin henkilön, joka oli ottanut minut vastaan edellisenä iltana. Hän seisoi huoneen perällä tulisijan luona -- huoneen kummassakin päässä oli tulta takassa -- ja tarkasti tyttörivejä hiljaisena ja vakavana. Miss Miller lähestyi häntä ja näytti kysyvän jotakin, ja saatuaan hänen vastauksensa, palasi paikalleen ja sanoi ääneen: "Ensi luokan järjestäjä, hae karttapallot!" Sillä aikaa kuin käsky pantiin täytäntöön kulki äsken tullut henkilö hitaasti yli huoneen. Luulen omaavani erityiset taipumukset kunnioittamiseen, sillä muistan vieläkin, millä pelonsekaisella ihailulla silmäni seurasivat hänen jälkiään. Nyt päivänvalossa näin, että hän oli pitkä, kaunis ja hyvin muodostunut nainen. Hänen ruskeissa silmissään oli ystävällinen tuike, pitkät ripset ja hienosti kaartuvat kulmakarvat kohottivat hänen korkean otsansa valkeutta ja tummanruskea tukka oli molemmilla ohimoilla taivutettu pitkämäisiksi, pyöreiksi kiharoiksi ajan tavan mukaan. Puku, joka myös seurasi senaikuista muotia, oli purppuranpunaista verkaa ja siinä oli eräänlainen espanjalainen reunakoriste mustasta sametista. Kultaiset kellonvitjat -- silloin eivät kellot olleet vielä yhtä yleisiä kuin nyt -- loistivat hänen vyöllään. Täydennykseksi kuvaan lisätköön lukija vielä hienostuneet piirteet, kalpean, mutta kirkkaan hipiän, hienon ja miellyttävän käytöksen, ja hän on saava täysin oikean kuvan Miss Templen ulkomuodosta -- Maria Templen, kuten myöhemmin luin hänen nimensä rukouskirjasta, joka oli uskottu minulle kirkkoon vietäväksi.

Kun Lowoodin johtajatar (sillä hän se oli) oli asettunut erään pöydän ääreen, jolle oli tuotu kaksi karttapalloa, kokosi hän ylimmän luokan ympärilleen ja aloitti maantiedetuntinsa. Alempien luokkien opettajat kutsuivat oppilaitaan, ja tunnin ajan opetettiin nyt historiaa, kielioppia y.m. Sitten seurasi kirjoitusta ja laskentoa, ja Miss Temple antoi soittotunteja muutamille vanhimmista tytöistä. Jokaisen oppitunnin pituuden määräsi kello, joka vihdoin löi kaksitoista. Johtajatar nousi.

"Minulla on vähän puhumista oppilaille."

Melu tunnin jälkeen oli jo alkanut, mutta hänen äänensä vaimensi sen. Hän jatkoi:

"Te saitte tänään aamiaista, jota ette voineet syödä, ja nyt olette varmaan nälissänne. Olen määrännyt, että kaikille tarjotaan leipää ja juustoa välipalaksi."

Opettajat katsoivat häneen hämmästyneinä.

"Se tehdään minun vastuullani", lisäsi hän kääntyen heihin ja jätti huoneen.

Juusto ja leipä tuotiin nyt sisään ja jaettiin koko koulun suureksi iloksi ja virkistykseksi. Sitten annettiin käsky: "Puutarhaan." Kukin tyttö pani nyt päähänsä karkean olkihatun, jota koristi värillinen pumpulinauha, ja harmaan päällystakin ylleen. Minut varustettiin samalla tavalla, seurasin virran mukana ja pääsin vihdoin ulkoilmaan.

Puutarha oli laaja aitaus, jota ympäröivä korkea muuri esti pienimmänkin mahdollisen näköalan. Toisella reunalla oli katettu parveke, ja leveät käytävät ympäröivät keskustassa olevaa maa-aluetta, joka oli jaettu pieniin penkkeihin. Nämä penkit oli aiottu oppilaitten viljeltäviksi, ja jokaisella oli omistajansa. Kesällä, kukkien aikana ne varmaan näyttivät sieviltä, mutta nyt, tammikuun lopulla, oli kaikki paljasta, ruskeata ja alakuloista. Hytisin kylmästä seisoessani siinä ja katsellessani ympärilleni. Päivä ei ollut suotuisa ulkonaolemiselle -- ei tosin sateinen, mutta kostean, kellertävän sumun synkistämä, ja maa oli vielä kauttaaltaan märkä ja rapainen edellisen päivän rankkasateen jälkeen. Reippaimmat tytöt juoksivat ja aloittivat leikkejä, mutta pienet, laihat ja kalpeat kasautuivat parvekkeelle lämmittäen ja suojaten toisiaan, ja kun tiheä sumu tunkeutui heidän värisevien ruumiittensa ympärille, kuulin heidän joukostaan usein lyhyitä, onttoja yskähdyksiä.

Koska en ollut vielä puhutellut ketään eikä kukaan näyttänyt huomaavan minua, seisoin siinä hyvin yksin, mutta tottunut kun olin eristäytymisen tunteeseen, ei se minua suuresti painostanut. Nojauduin parvekkeen pylvääseen, käärin harmaan takkini tiukemmin ympärilleni, koetin unhottaa kylmän, joka nipisteli minua ulkoapäin, ja tyydyttämättömän nälän, joka kaiveli minua sisältäpäin, ja antauduin kokonaan katselemiseen ja ajattelemiseen. Ajatukseni olivat liian epäselvät ja katkonaiset ansaitakseen muistelemista. Tuskin vielä tiesin missä olin. Gateshead ja entinen elämäni näyttivät siirtyneen mittaamattoman etäisyyden taakse. Nykyisyys oli epämääräinen ja outo, ja tulevaisuudesta en voinut arvata mitään. Katselin luostarimaista puutarhaa, sitten taloa. Se oli suuri rakennus, jonka toinen puoli näytti vanhalta ja harmaalta, toinen aivan äskettäin rakennetulta. Uudessa osassa, johon koulusali ja makuuhuone kuuluivat, oli suuret ristikkoikkunat, jotka antoivat sille kirkkomaisen leiman. Oven päällä oli kivinen taulu, jossa oli seuraava kirjoitus:

"_Lowoodin laitos_. -- Tämän osan rakennutti armon vuonna --- Naomi Brocklehurst, Brocklehurst Hallista, tätä kreivikuntaa. Näin valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät työnne ja kunnioittaisivat teidän Isäänne, joka on taivaissa. Matt. 5: 16."

Luin nämä sanat yhä uudelleen. Tunsin, että ne vaativat selitystä, ja olin kykenemätön tajuamaan niitten koko merkitystä. Mietin vielä "laitos"-sanaa ja koetin keksiä jotakin yhteyttä ensimäisten sanojen ja raamatunlauseen välillä, kun aivan takanani kuuluva yskäys sai minut kääntämään pääni. Näin erään tytön, joka istui kivipenkillä aivan lähelläni. Hän oli kumartunut erään kirjan yli, jonka lukemiseen hän näytti kokonaan syventyneen. Paikaltani, jossa seisoin, voin nähdä kirjan nimen -- se oli _Rasselas_ -- mikä nimi tuntui minusta hyvin kummalliselta ja niin ollen houkuttelevalta. Lehteä kääntäessään tyttö sattui katsahtamaan ylös, ja minä kysyin häneltä suoraan:

"Onko kirjasi hauska?" Minulla oli jo valmiina ajatus pyytää sitä joskus luettavakseni.

"Minä pidän siitä", vastasi hän pari sekuntia kestäneen hiljaisuuden jälkeen, joitten aikana hän tarkasteli minua.

"Mistä siinä puhutaan?" jatkoin. En käsitä, mistä sain rohkeutta noin vain ryhtyä puheisiin vieraan kanssa. Askel oli kokonaan vasten luontoani ja tapojani, mutta luulen, että hänen askartelunsa kosketti jotakin myötätuntoista kieltä minussa, sillä minäkin pidin lukemisesta, vaikkakin vain lapsen tavoin. En voinut vielä sulattaa enkä ymmärtää vakavampia, täyspainoisia kirjoja. "Voit katsella sitä", vastasi tyttö ojentaen minulle kirjansa.

Minä tein sen. Lyhyt katsaus riitti vakuuttamaan minulle, että sisällys oli vähemmän houkutteleva kuin nimi. Minun vähäpätöisen makuni mukaan näytti _Rasselas_ ikävältä. En nähnyt mitään keijukaisista tai hengettäristä, eivätkä mitkään loistavat seikkailut näyttäneet värittävän sen taajaan painetuita sivuja. Annoin sen hänelle takaisin. Hän otti sen ääneti ja näytti tahtovan uudelleen syventyä lukuunsa. Uskalsin taaskin häiritä häntä.

"Voitko sanoa minulle, mitä merkitsee kirjoitus oven päällä? Mikä on Lowoodin laitos?"

"Se on talo, jossa tulet asumaan."

"Ja minkätähden sitä sanotaan laitokseksi? Eroaako se jollakin tavalla muista kouluista?"

"Se on osittain hyväntekeväisyyslaitos. Sinä ja minä ja kaikki muut, me olemme vapaaoppilaita. Minä otaksun, että olet orpo. Eikö isäsi tai äitisi ole kuollut?"

"Molemmat ovat olleet kuolleina niinkauan kuin muistan."

"No niin, kaikki tytöt täällä ovat kadottaneet joko toisen tai molemmat vanhempansa, ja tämä koulu on orpolasten kasvatuslaitos."

"Emmekö maksa mitään puolestamme? Pitävätkö he meitä ilmaiseksi?"

"Me maksamme jokainen, tai ystävämme maksavat, viisitoista puntaa vuodessa."

"Minkätähden meitä sitten sanotaan vapaaoppilaiksi?"

"Koska viisitoista puntaa ei riitä ravintoon ja opetukseen, ja loput kerätään listoilla."

"Kuka niihin kirjoittaa?"

"Eräät hyväätekevät rouvat ja herrat näillä tienoilla ja Lontoossa."

"Kuka on Naomi Brocklehurst?"

"Rouva, joka rakennutti tämän talon uuden osan, kuten taulussa sanotaan, ja jonka poika määrää ja johtaa kaikkea täällä."

"Minkätähden?"

"Koska hän on laitoksen rahaston- ja taloudenhoitaja."

"Siis ei talo kuulukaan pitkälle neidille, jolla on kello, ja joka sanoi, että saisimme leipää ja juustoa."

"Miss Templelle? Ei toki! Jospa kuuluisikin! Hänen täytyy vastata Mr. Brocklehurstille kaikesta, mitä hän tekee. Mr. Brocklehurst ostaa ruokamme ja vaatteemme."

"Asuuko hän täällä?"

"Ei -- kahden penikulman päässä suuressa linnassa."

"Onko hän hyvä mies?"

"Hän on pappi, ja hänen sanotaan harjoittavan paljon hyväntekeväisyyttä."

"Sanoitko että neidin nimi on Miss Temple?"

"Sanoin."

"Ja minkä nimisiä ovat muut opettajat?"

"Punaposkinen on Miss Smith, hän opettaa käsitöitä ja leikkaa vaatteet -- me teemme itse kaikki vaatteemme, hameet, päällystakit, kaikki; pieni mustatukkainen on Miss Scatcherd, hän opettaa historiaa ja kielioppia ja kuulustelee toisen luokan läksyt; se, jolla on huivi hartioilla ja nenäliina sidottuna hameeseen keltaisella nauhalla, on Madame Pierrot, hän on kotoisin Lisle'sta, Ranskassa, ja opettaa ranskaa."

"Pidätkö opettajista?"

"Koko lailla."

"Pidätkö tuosta pienestä mustasta ja Madame -- en osaa sanoa hänen nimeään niinkuin sinä?

"Miss Scatcherd on kiivas -- pidä varasi, ettet suututa häntä! Madame Pierrot ei ole häijy ihminen."

"Mutta Miss Temple on paras, eikö totta?"

"Miss Temple on hyvin hyvä ja hyvin viisas. Hän on yläpuolella muita, sillä hän tietää paljon enemmän kuin he."

"Oletko kauan ollut täällä?"

"Kaksi vuotta."

"Oletko orpo?"

"Äitini on kuollut."

"Onko sinun hyvä olla täällä."

"Sinä kysyt melkein liikoja. Olen vastannut tarpeeksi tällä kerralla. Nyt minun täytyy lukea."

Mutta silloin päivälliskello soi. Kaikki palasivat sisään. Tuoksu, joka nyt täytti ruokasalin, ei ollut paljoa houkuttelevampi kuin se joka oli ilahuttanut sieraimiamme aamiaisella. Päivällinen tarjottiin kahdessa suuressa tinavadissa, joista höyrysi voimakas pilaantuneen rasvan tuoksu. Huomasin, että ruokana oli jonkinlaista liha- ja perunakeittoa, huonoa ja sotkuista, ja tätä valmistetta jaettiin niukanpuoleinen annos joka oppilaalle. Söin mikäli mahdollista ja aprikoin mielessäni, tulisiko ruoka joka päivä olemaan samanlaista. Päivällisen jälkeen menimme viipymättä koulusaliin. Tunnit alkoivat taas ja jatkuivat kello viiteen asti.

Iltapäivän ainoa merkittävä tapaus oli se, että näin Miss Scatcherdin osoittavan epäsuosiotaan tytölle, jonka kanssa olin puhellut parvekkeella, ja lähettävän hänet historialuokasta seisomaan keskelle suurta koulusalia. Rangaistus tuntui minusta mitä suurimmassa määrin häpeälliseltä, varsinkin niin suurelle tytölle -- hän näytti ainakin kolmetoistavuotiaalta. Odotinkin suuren surun ja häpeän ilmauksia hänen puoleltaan, mutta ihmeekseni näin, että hän ei itkenyt, ei edes punastunut. Tyvenenä, joskin totisena seisoi hän siinä kaikkien silmien maalitauluna. "Kuinka hän voi kestää sen niin rauhallisesti, niin lujana?" ajattelin. "Jos minä olisin hänen sijassaan, toivoisin luullakseni maan aukeavan ja nielaisevan minut. Näyttää siltä kuin jos hän ajattelisi jotakin muuta kuin rangaistustansa ja asemaansa, jotakin, joka ei ole hänen edessään eikä ympärillään. Olen kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka näkevät unia valveillaan -- eikö hän näe unta nyt? Hän katsoo alas lattiaan, mutta olen varma että hän ei näe sitä. Hänen katseensa on kääntynyt sisäänpäin, hänen omaan sydämeensä, ja luulisin, että hän näkee jotakin muististaan, eikä nykyisestä ympäristöstään. Tahtoisin tietää, minkälainen tyttö hän on, hyvä vai paha."

Pian kello viiden jälkeen saimme taaskin aterian, tällä kertaa pienen kupillisen kahvia ja pienen viipaleen ruskeata leipää. Ahmin leipäni ja join kahvini hyvällä halulla, mutta olisin tahtonut vielä paljon enemmän, sillä olin yhä nälkäinen. Seurasi puolen tunnin väliaika, sitten läksyjenluku, sitten lasillinen vettä ja kauraleipää, rukoukset ja levollemeno. Sellainen oli ensimäinen päiväni Lowoodissa.

Kuudes luku.

Seuraava päivä alkoi kuten ensimäinenkin, nousimme ja pukeuduimme talikynttilän valossa, mutta sinä aamuna vapauduimme peseymisen vaivasta, koska vesi kannuissa oli jäätynyt. Edellisenä iltana oli ilma muuttunut, ja pureva koillistuuli, joka koko yön oli läpi ikkunanrakojen puhaltanut makuuhuoneeseemme, oli saanut meidät värisemään kylmästä vuoteissamme ja jäädyttänyt veden kannuissa.

Ennenkuin tuo pitkä, rukouksille ja raamatunlukemiselle omistettu puolitoistatuntinen oli ohi, luulin menehtyväni kylmästä. Vihdoin päästiin aamiaiseen saakka, ja tänä aamuna ei velli ollut palanut pohjaan, laadultaan se oli syötävää, mutta valitettavasti sitä oli kovin vähän. Kuinka pieneltä annokseni näyttikään! Olisin suonut sen olevan kaksi kertaa suuremman.

Päivän kuluessa minut kirjoitettiin neljännen luokan oppilaaksi ja minulle annettiin määrätyt työt ja tehtävät. Tähän saakka olin ollut vain katselija Lowoodissa, nyt tuli minustakin toimiva jäsen. Läksyt tuntuivat minusta ensin sekä pitkiltä että vaikeilta, sillä en ollut tottunut oppimaan ulkoa. Eri aineitten nopea vaihtelu hämmensi minua myös ja olin iloinen kun vihdoin, kolmen tienoissa iltapäivällä, Miss Smith pisti käteeni kaksi kyynärää pitkän palttinakaistaleen, neulan ja sormustimen ja lähetti minut istumaan erääseen rauhalliseen nurkkaan koulusalissa käskien minua ompelemaan saumaa. Tällä tunnilla ompelivat melkein kaikki muutkin, vain yksi luokka luki vielä Miss Scatcherdin pöydän ympärillä. Koska kaikki oli muuten hiljaista, voi helposti kuulla, mistä heidän läksyssään oli kysymys, kuinka kukin tyttö suoriutui ja kuinka Miss Scatcherd moitti tai kiitti heitä. Luettavana oli Englannin historiaa. Lukijain joukossa huomasin tuttavani parvekkeelta. Tunnin alussa hänen paikkansa oli ollut ylinnä luokassa, mutta jonkun ääntämis- tai välimerkkivirheen tähden hänet lähetettiin äkkiä aina viimeiselle sijalle saakka. Tässäkin vaatimattomassa paikassa hän yhä edelleen oli Miss Scatcherdin alituisen huomion esineenä. Tämä ahdisti häntä jatkuvasti seuraavaan tapaan:

"Burns" (se kuului olevan hänen nimensä -- täällä kutsuttiin tyttöjä sukunimeltä, kuten poikia muissa kouluissa) -- "Burns, sinä seisot jalat sisäänpäin, käännä heti varpaasi ulospäin!" "Burns, sinä työnnät leukasi ulos niin epämiellyttävästi, vedä se heti sisään!" "Burns, minä vaadin että sinä pidät pääsi pystyssä, minä en tahdo nähdä sinua tuossa asennossa!" j.n.e., j.n.e.

Kun luku oli luettu kahteen kertaan, suljettiin kirjat ja tytöiltä kyseltiin sen sisältöä. Luettavana oli ollut kohtia Kaarle I:n hallituksesta, ja nyt tehtiin kysymyksiä laivojen lastiluvuista, veroista ja lisämaksuista, joista useimmat tytöt eivät osanneet sanoa mitään. Burns sitävastoin, kun hänen vuoronsa tuli, ratkaisi kaikki vaikeudet helposti. Hän näytti säilyttäneen muistissaan läksyn ydinkohdat, ja joka kysymykseen oli hänellä vastaus valmiina. Odotin, että Miss Scatcherd kiittäisi hänen tarkkaavaisuuttaan, mutta sensijaan hän huudahtikin äkisti:

"Sinä likainen, epäsiisti tyttö, sinä et ole tänä aamuna puhdistanut kynsiäsi"

Burns ei vastannut. Ihmettelin hänen hiljaisuuttaan.

"Miksi", ajattelin, "ei hän selitä, että hän tänä aamuna ei voinut puhdistaa kynsiänsä eikä pestä kasvojansa, kun vesi oli jäätynyt."

Huomioni kiinnitti nyt Miss Smith, jolle minun piti pitää lankavyyhtiä. Keriessään hän puhutteli minua aika ajoin kysyen, olinko ennen ollut koulussa, osasinko merkata, kutoa ja virkata pitsiä, ja tällä välin en voinut seurata Miss Smithin liikkeitä. Kun palasin paikalleni, antoi mainittu neiti juuri jonkun määräyksen, jonka merkitystä en tajunnut. Burns nousi viipymättä, meni vieressä olevaan pienempään huoneeseen, jossa kirjoja säilytettiin, ja palasi puolen minuutin kuluttua kädessään kimppu vitsoja, jotka oli sidottu yhteen toisesta päästä. Tämän pahaa ennustavan aseen hän ojensi kohteliaasti niijaten Miss Scatcherdille, irroitti sitten hiljaa, käskyä odottamatta, esiliinansa, jonka jälkeen opettaja antoi vitsakimpullaan tusinan kiivaita iskuja hänen niskaansa. Ei ainoakaan kyynel kohonnut Burnsin silmiin, ei ainoakaan väre muuttanut hänen ajattelevien kasvojensa ilmettä, kun taas minä katselin tätä näytelmää voimattoman raivon vallassa, ja vapisevat sormeni eivät pystyneet työhön.

"Itsepintainen tyttö!" huudahti Miss Scatcherd. "Ei mikään voi parantaa sinua hutiloimisestasi. Vie pois vitsat!"

Burns totteli. Katselin häntä tarkasti kun hän palasi kirjahuoneesta. Hän pani juuri nenäliinan taskuunsa, ja kyynelen jälki kimmelsi hänen kasvoillaan.

Leikkitunti illalla oli mielestäni hauskin osa päivästä Lowoodissa. Leipäpalanen ja kahvipisara, jotka saatiin kello viideltä, olivat virkistäneet, joskaan ne eivät poistaneet nälkää, kiellot, säännöt ja määräykset olivat nyt vähemmän ankarat, koulusali tuntui lämpimämmältä kuin aamulla ja takkavalkeat loistivat kirkkaampina korvaten jossain määrin kynttilöitä, joita ei vielä ollut tuotu. Valkean punertava loimu, valloille päässyt meteli ja monien äänien hälinä antoivat kaikille mieluisen vapaudentunteen.

Tuon päivän iltana, jolloin olin nähnyt Miss Scatcherdin pieksevän oppilastaan, kuljin tapani mukaan yksinäisenä penkkien, pöytien ja nauravien tyttöryhmien keskellä tuntematta kuitenkaan itseäni yksinäiseksi. Ikkunain ohi kulkiessani raotin silloin tällöin luukkuja ja kurkistin ulos. Siellä oli sakea lumipyry, ja alempia ruutuja vastaan oli jo muodostumassa kinos. Painoin korvani ikkunaa vasten ja saatoin iloisesta hälinästä sisällä huoneessa eroittaa tuulen toivottaman vinkumisen ulkona.

Jos olisin tullut hyvästä kodista ja kilttien vanhempien luota, olisin arvatenkin juuri sillä hetkellä kipeimmin kaivannut heitä. Tuuli olisi tehnyt sydämeni surulliseksi, hämärässä huoneessa vallitseva sekasorto olisi häirinnyt mieleni rauhaa. Nyt sitävastoin sain molemmista omituista nautintoa, ja olisin antanut tuulen ulvoa vieläkin hurjemmin, hämärän tummentua pimeydeksi ja hälinän nousta meteliksi.

Hyppäsin yli penkkien, ryömin pöytien alitse ja pääsin vihdoin toisen tulisijan luo. Täältä löysin Burnsin, joka oli polvillaan korkean tulensuojustimen ääressä. Hän näytti olevan kokonaan erillään muusta maailmasta ja syventyneenä kirjaansa, jota hän koetti lukea tulen himmeässä valossa.

"Onko se vielä Rasselas?" kysyin hänen takaansa.

"On", vastasi hän, "pääsen kohta loppuun."

Viiden minuutin kuluttua hän sulki sen. Olin siitä mielissäni.

"Nyt ehkä saan hänet puhumaan", ajattelin. Istuin lattialle hänen viereensä.

"Mikä sinun nimesi on paitsi Burns?"

"Helena."

"Oletko tullut kaukaa?"

"Olen tullut kaukaa pohjoisesta, aivan Skotlannin rajalta."

"Menetkö koskaan takaisin?"

"Toivon kylläkin meneväni, mutta kukaan ei voi olla varma tulevaisuudesta."

"Sinä varmaan mielelläsi jättäisit Lowoodin."

"En suinkaan, miksi niin? Minut lähetettiin Lowoodiin saamaan kasvatusta ja mitä hyödyttäisi lähteä pois ennenaikoja?"

"Mutta tuo opettaja, Miss Scatcherd, on julma sinua kohtaan."

"Julma? Ei ollenkaan! Hän on ankara, hän ei pidä virheistäni."

"Ja jos minä olisin sinun sijassasi, en pitäisi hänestä. Minä vastustaisin häntä, ja jos hän löisi minua tuolla vitsalla, repisin sen hänen kädestään ja katkaisisin sen hänen nenänsä edessä."

"Luultavasti et tekisi mitään sellaista, mutta jos tekisit, ajaisi Mr. Brocklehurst sinut pois koulusta, ja se olisi suuri suru omaisillesi. On paljon parempi kärsiä kipu, jota ei tunne kukaan muu kuin itse, kuin tehdä joku kiivas, ajattelematon teko, jonka pahat seuraukset ulottuisivat kaikkiin omaisiin. Sitäpaitsi raamattu käskee meitä kostamaan pahan hyvällä."