Part 44

Hän hapuili kädellään, minä pysäytin sen ja vangitsin sen molempiin käsiini.

"Hänen sormensa!" huudahti hän. "Hänen pienet, keveät sormensa! Jos niin on, täytyy täällä olla enemmänkin hänestä."

Hän riisti irti jäntevän kätensä ja tarttui käsivarteeni, tunnusteli olkapäätäni, niskaani, vartaloani -- kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut luokseen.

"Onko se Jane? _Mitä_ se on? Tämä on hänen vartalonsa -- hänen kokonsa --"

"Ja tämä on hänen äänensä", lisäsin. "Hän on tässä kokonaan -- hänen sydämensä myöskin. Jumala siunatkoon teitä, sir! Olen iloinen, kun saan taas olla näin lähellä teitä."

"Jane Eyre! -- Jane Eyre!" Muuta hän ei voinut sanoa.

"Rakas isäntäni", vastasin, "minä olen Jane Eyre. Olen löytänyt teidät -- olen tullut takaisin luoksenne."

"Onko se totta? Oletko lihaa ja verta? Elätkö vielä, Jane?"

"Tehän kosketatte minua, sir, te pidätte minusta kiinni -- lujasti kylläkin. En ole kylmä kuin ruumis enkä tyhjää ilmaa, vai olenko?"

"Eläisikö lemmikkini siis vielä? Nämä ovat hänen jäsenensä, nämä hänen kasvonsa -- mutta voisinko saada niin suuren onnen kaikkien kärsimysteni jälkeen? Tämä on unta -- sellaisia unia olen usein nähnyt -- olen painanut hänet rintaani vasten kuten nyt, suudellut häntä -- noin -- ja tuntenut, että hän rakastaa minua eikä jätä minua."

"Niinkuin en koskaan jätäkään, sir, tästä päivästä alkaen."

"En koskaan jätä, sanoo unikuva. Mutta minä herään aina ja huomaan, että kaikki on tyhjää harhaa ja että olen onneton ja yksinäinen -- elämäni pimeätä ja toivotonta -- että sieluni janoaa eikä saa vettä -- sydämeni isoaa eikä saa ravintoa. Suloinen, lempeä unikuva, jota nyt painan rintaani vasten, sinä kyllä pakenet sinäkin, niinkuin kaikki sisaresi ennen sinua, mutta suutele minua ennenkuin haihdut, syleile minua, Jane!"

"Kas noin sir -- noin."

Painoin huuleni hänen ennen niin loistaville, nyt vallattomille silmilleen, pyyhin hiukset hänen otsaltaan ja suutelin sitäkin. Hän näytti äkkiä havahtuvan ja unen todellisuus valtasi hänet kokonaan.

"Sinäkö se olet, Jane? Oletko tullut takaisin luokseni?"

"Minä se olen."

"Et siis makaa kuolleena jonkun virran pohjassa? Et kärsi kovaa kohtelua vieraitten luona?"

"En, sir. Olen riippumaton nainen nyt."

"Mitä tarkoitat, Jane?"

"Enoni Madeirassa on kuollut ja jättänyt minulle viisituhatta puntaa."

"Ahaa, tämähän on käytännöllistä, tämähän on todellista", huudahti hän. "Tällaista en ole koskaan uneksinut. Ja sitäpaitsi tunnen hänen oman omituisen äänensä, joka on niin kirkas ja pirteä, mutta samalla niin pehmeä. Se virkistää nääntynyttä sydäntäni ja herättää siinä uutta elämää. Mitä, Jane, oletko sinä riippumaton nainen? Oletko rikas?"

"Oikein rikas sir. Jollette anna minun asua luonanne, voin rakennuttaa oman taloni ovenne viereen, niin että voitte tulla iltaisin istumaan vierashuoneeseeni, kun olette seuran tarpeessa."

"Mutta nyt kun olet rikas, Jane, on sinulla varmaan ystäviä, jotka tahtovat pitää sinut luonaan eivätkä salli sinun uhraavan elämääsi minunlaiselleni sokealle vaivaiselle."

"Sanoinhan teille että olen rikas ja riippumaton ja saan tehdä niinkuin itse tahdon."

"Ja sinä tahdot jäädä luokseni?"

"Tietysti, jollei teillä ole mitään sitä vastaan. Minä tahdon olla naapurinne, hoitajanne, emännöitsijänne. Te olette yksin -- minä tulen seuraksenne -- luen teille ääneen, kävelen kanssanne, istun luonanne, autan teitä, olen teille silminä ja kätenä. Lakatkaa näyttämästä niin surulliselta, rakas isäntäni, minä en jätä teitä yksin niin kauan kuin elän."

Hän ei vastannut. Hän näytti totiselta ja hajamieliseltä. Hän huokasi, avasi huulensa puoliksi ikäänkuin aikoen puhua, mutta sulki ne taaskin. Olin hämilläni. Kenties olin liian nopeasti syöksynyt sovinnaisuuden rajojen yli, ja hän, kuten St. John, piti käytöstäni sopimattomana. Tehdessäni ehdotustani olin tietysti ajatellut, että hän heti pyytäisi minua vaimokseen, ja odotin varmaan, että hän ilman muuta pitäisi minua omanaan. Kun hän ei kuitenkaan tehnyt mitään viittausta siihen suuntaan ja kun hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi, aloin ajatella olleeni aivan väärässä ja menetelleeni tyhmästi. Koetin hiljaa vetäytyä pois hänen syleilystään, mutta hän veti minut kiihkeästi lähemmäksi.

"Ei, ei, Jane, sinä et saa mennä. Olen koskettanut sinua, kuullut äänesi, tuntenut läheisyytesi suloista lohdutusta -- enkä voi luopua näistä iloista. Minulla ei, ole mitään -- minun täytyy saada pitää sinut. Ihmiset naurakoot -- sanokoot minua mielettömäksi ja itsekkääksi -- se ei merkitse mitään. Sieluni janoaa sinua, sen täytyy tulla tyydytetyksi, muuten en voi elää."

"No niin, sir, minä jään luoksenne, olenhan jo sanonut sen."

"Niin, mutta sinä ymmärrät jäämisellä toista kuin minä. Sinä kenties suostuisit olemaan alituisesti lähelläni ja auttamaan minua pienen kiltin hoitajattaren tavoin, sillä sinulla on hellä sydän ja uhrautuva mieli niitä kohtaan, joita säälit, ja sen pitäisi epäilemättä riittää minulle. Minulla ei kai nyt saisi olla muuta kuin isällisiä tunteita sinua kohtaan -- eikö niin, Jane? Sanohan, mitä arvelet."

"Minä ajattelen niinkuin te tahdotte, sir. Tyydyn olemaan vain hoitajanne, jos se on teistä paras."

"Mutta ethän aina voi olla minun hoitajanani, Jane. Sinä olet nuori -- sinä menet naimisiin jonakin kauniina päivänä."

"En välitä naimisiinmenosta."

"Mutta sinun pitäisi välittää, Janet. Jos minä olisin se mikä kerran olin, panisin sinut välittämään -- mutta mitäpä sokea raajarikko voisi!"

Hän vaipui taaskin alakuloisuuteensa. Minä sitävastoin tulin iloisemmaksi ja sain uutta rohkeutta. Hänen viimeiset sanansa olivat osoittaneet minulle, missä vaikeus piili, ja koska se ei ollut minun puolellani, vapauduin kokonaan äskeisestä hämmennyksestäni. Valitsin kevyemmän puheenaineen.

"On aika, että joku ottaa tehdäkseen teidät vähän inhimillisemmän näköiseksi", sanoin sivellen hänen pitkää, kampaamatonta tukkaansa. "Huomaan, että olette muuttumassa leijonaksi tai joksikin sentapaiseksi. Olette totisesti kerrassaan metsistyneen näköinen, tukkanne muistuttaa kotkan höyheniä -- en ole vielä ehtinyt huomata, ovatko kyntennekin kasvaneet pitkiksi kuin linnulla."

"Tässä käsivarressa ei minulla ole kättä eikä kynsiä", sanoi hän, veti tuon katkaistun jäsenen poveltaan ja näytti sen minulle. "Siitä on vain tynkä jäljellä -- mikä vastenmielinen näky! Eikö sinustakin, Jane?"

"On sääli nähdä sitä ja silmiänne ja tulen arpea otsallanne. Ja pahinta kaikista on, että silloin joutuu vaaraan rakastaa teitä aivan liian paljon."

"Minä luulin, että tuntisit vastenmielisyyttä nähdessäsi käteni ja arpeutuneet kasvoni."

"Vai niin, sir. Älkää sentään sanoko minulle sellaista, etten sanoisi mitään kovin halventavaa ymmärryksestänne. Antakaa minun nyt mennä hetkeksi kohentamaan ja lisäämään valkeaa. Voitteko sanoa, koska valkea palaa hyvin?"

"Kyllä -- oikealla silmälläni näen punertavan loimun."

"Entä näettekö kynttilät?"

"Hyvin himmeästi -- ne kumpikin muodostavat vaalean pilven."

"Näettekö minut?"

"En, keijuiseni, mutta olen vain liiankin kiitollinen saadessani kuulla äänesi ja tuntea läheisyytesi."

"Koska syötte illallista?"

"En koskaan syö illallista."

"Mutta tänä iltana teidän täytyy syödä. Minun on nälkä, ja niin teidänkin on -- te vain unohdatte."

Kutsuin Maryn ja sain huoneen pian iloisemman näköiseksi. Valmistin sitten pienen, maukkaan illallisen. Olin loistavalla tuulella ja puhelin hilpeästi ja vilkkaasti koko illallisen ajan ja hyvän aikaa jälkeenpäin. Hänen seurassaan en tuntenut mitään hankalaa rajoitusta eikä minun tarvinnut hillitä iloisuuttani, koska tiesin, että miellytin häntä ja että kaikki mitä sanoin ja tein joko virkisti tai lohdutti häntä. Mikä suloinen tietoisuus! Se antoi elämää ja iloa koko olemukseeni, ja hänen seurassaan tunsin todella eläväni, kuten hänkin minun seurassani. Vaikka hän olikin sokea, väreili hymy hänen kasvoillaan, hänen otsansa kirkastui ja hänen tuimat piirteensä pehmenivät.

Illallisen jälkeen hän alkoi tehdä minulle paljon kysymyksiä, missä olin ollut, mitä olin tehnyt, kuinka olin löytänyt hänet, mutta minä annoin vain hyvin vaillinaisia vastauksia, koska sinä iltana oli liian myöhäinen puuttua yksityiskohtiin. Sitäpaitsi en tahtonut koskettaa mitään liian arkaa kieltä enkä avata mitään liian verestä haavaa hänen sydämessään. Nyt tahdoin vain virkistää häntä. Virkistynyt hän olikin, mutta kuitenkin vielä vain hetkittäin. Jos puheeni taukosi hetkeksikään, tuli hän levottomaksi, kosketti minua ja sanoi: "Jane!"

"Oletko sinä todellakin inhimillinen olento? Oletko varma siitä?"

"Uskon vahvasti, että olen, Mr. Rochester."

"Mutta kuinka voit tällaisena pimeänä iltana niin odottamatta kohota yksinäisen lieteni ääreen. Ojensin käteni ottaakseni lasillisen vettä palkatun palvelijan kädestä ja sainkin sen sinun kädestäsi, tein kysymyksen odottaen Johnin vaimon vastaavan siihen, ja kuulinkin sinun äänesi."

"Koska Mary antoi minun tuoda tarjottimen sisään."

"Tässä hetkessä, jonka nyt vietän kanssasi, on lumousta. Kuka voisi kertoa, kuinka pelottavan toivoton ja pimeä elämäni viime kuukausina on ollut. En ole tehnyt mitään, en odottanut mitään, en erottanut päivää yöstä, en tuntenut muuta kuin kylmää, kun annoin valkean sammua, ja nälkää, kun unohdin syödä, sitäpaitsi loputonta surua ja ajottain mieletöntä halua saada Janeni takaisin. Niin, häntä minä ikävöin enemmän kuin kadotettua näköäni. Kuinka on mahdollista, että Jane on luonani ja sanoo rakastavansa minua? Eikö hän häivy pois yhtä odottamatta kuin hän tulikin? Pelkään, että huomenna en enää näe häntä."

Aivan jokapäiväinen ja tavallinen vastaus, joka oli mahdollisimman kaukana hänen synkistä ajatuksistaan, oli mielestäni paras ja rauhoittavin hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa. Sivelin sormellani hänen kulmakarvojaan, huomautin, että ne olivat kärventyneet, ja lupasin voidella niitä jollakin aineella, joka saisi ne kasvamaan yhtä paksuiksi ja mustiksi kuin ennenkin.

"Mitä hyödyttää tehdä minulle hyvää, sinä lempeä hengetär, kun jonakin onnettomana hetkenä kuitenkin taas häivyt pois luotani, katoat tietämättömiin kuin pilvi ja jäät minulle arvoitukseksi."

"Onko teillä taskukampaa, sir?"

"Kuinka niin, Jane?"

"Tahtoisin vain vähän kammata tuota mustaa, vanukkeista harjaanne. Olette kerrassaan peloittava, kun katselen teitä lähempää. Sanotte, että minä olen keijukainen, mutta kyllä te pikemmin olette villi-ihminen."

"Olenko kauhean näköinen, Jane?"

"Hyvin kauhean, sir, niinhän olette aina ollut, sen kyllä tiedätte."

"Kas, kas! Ilkeys ei ainakaan ole lähtenyt hänestä, missä hän sitten lieneekin ollut."

"Ja kuitenkin olen ollut hyvien ihmisten luona, sir, paljon parempien kuin te, ihmisten, joilla on paljon ylevämpiä tarkoitusperiä ja hienostuneempia ajatuksia kuin mitä teillä koskaan on ollut."

"Missä hitossa sitten olet ollut?"

"Jos rimpuilette tuolla tavalla, tukistan teitä, ja silloin kai ainakin lakkaatte epäilemästä aineellisuuttani."

"Kenen luona olet asunut, Jane?"

"Tänä iltana ette saa minua kertomaan sitä, sir, teidän täytyy odottaa huomiseen, ja kun jätän kertomukseni puolinaiseksi, takaan samalla, että ilmestyn aamiaispöytään lopettamaan sen. Mutta minun täytyy muistaa, etten silloin tuo vain vesilasia, vaan ainakin kananmunan, puhumattakaan paistetusta silavaviipaleesta."

"Sinä pieni ilkamoiva vaihdokas -- keijuissyntyinen ja ihmisten kasvattama! Herätät minussa tunteita, joita en kahteentoista kuukauteen ole kokenut. Jos Saul olisi saanut pitää sinut luonaan Davidin asemasta, olisi paha henki saatu karkoitetuksi ilman harpun apua."

"Kas niin, sir, nyt olette säädyllisen näköinen. Nyt jätän teidät -- olen matkustanut kolme viimeistä päivää ja olen luullakseni väsynyt. Hyvää yötä."

"Vielä sananen, Jane! Oliko talossa, jossa asuit, vain naisväkeä?"

Minä nauroin ja pujahdin pois ja nauroin vielä juostessani yläkertaan. "Hyvä ajatus", tuumin iloisena. "Näenpä, millä keinoin voin kiusoitella häntä ja karkoittaa hänen synkkämielisyytensä joksikin aikaa."

Hyvin varhain seuraavana aamuna kuulin hänen nousevan, lähtevän liikkeelle ja hapuilevan huoneesta toiseen. Niin pian kuin Mary tuli alas, kuulin: "Onko Miss Eyre täällä?" Sitten: "Mihin huoneeseen olette panneet hänet? Oliko huone kuiva? Onko hän noussut? Menkää kysymään tarvitseeko hän jotakin ja koska hän tulee alas."

Menin alas niin pian kuin luulin olevan mahdollista saada aamiaista. Tulin huoneeseen hyvin hiljaa ja näin hänet ennenkuin hän huomasi minut. Oli todellakin surullista nähdä, kuinka syvästi ruumiillinen heikkous masensi tätä voimakasta henkeä. Hän istui tuolillaan liikkumattomana, vaan ei levossa, sillä hän nähtävästi odotti jotakin, ja viime aikojen tavallinen synkkämielisyys kuvastui hänen voimakkailla piirteillään. Hänen kasvonsa muistuttivat sammunutta lamppua, joka odotti sytyttäjäänsä -- itse hän ei kyennyt herättämään niillä iloista ja virkeätä ilmettä. Olin aikonut olla iloinen ja vallaton, mutta tämä voimakkaan miehen avuttomuus ahdisti sydäntäni ja teki sen alakuloiseksi. Tahdoin kuitenkin puhutella häntä iloisesti.

"On loistava, aurinkoinen aamu, sir", sanoin. "Sade on lakannut, ja metsä kimmeltää päivänpaisteessa. Teidän täytyy pian tulla kävelemään."

Olin sytyttänyt lampun -- hänen kasvonsa säteilivät.

"Oi, siinähän sinä oletkin, leivoseni! Tule luokseni! Et siis ole lentänyt tiehesi etkä haihtunut ilmaan. Tunti sitten kuulin erään sisaristasi laulavan korkealla metsän yläpuolella, mutta sen sävelet eivät merkitse minulle mitään, yhtä vähän kuin auringon säteet! Kaikki maailman soinnut ovat keskitetyt Janeni ääneen -- olen iloinen, että se luonnostaan ei ole hiljainen -- kaikki auringonpaiste, mitä tunnen, hänen läheisyyteensä."

Kyynelet kihosivat silmiini kuullessani tämän tunnustuksen hänen avuttomuudestaan. Oli kuin olisi häkkiin suljettu kuningaskotka pyytänyt pientä varpusta apulaisekseen ja ravintonsa hankkijaksi. En kuitenkaan tahtonut olla liian tunteellinen, pyyhin pois suolaiset pisarat ja ryhdyin puuhaamaan aamiaista.

Suurin osa aamusta vietettiin ulkoilmassa. Johdin hänet synkästä ja kosteasta metsästä hymyileville niityille, kuvailin, kuinka loistavan vihreitä ne olivat, kuinka vihreiltä kukat ja pensasaidat näyttivät ja kuinka taivas oli hohtavan sininen. Etsin hänelle istuimeksi kuivan kannon suojaisessa ja kauniissa paikassa enkä tehnyt vastarintaa, kun hän istuuduttuaan otti minut polvelleen -- miksi olisin sen tehnyt, kun molemmat olimme onnellisemmat lähellä toisiamme kuin erillämme? Pilot pani maata viereemme, kaikki oli hiljaista. Äkkiä hän tempasi minut lujasti syliinsä ja puhkesi puhumaan:

"Julma, julma karkuri! Oi, Jane, mitä luulet minun arvelleen, kun huomasin, että olit paennut Thornfieldistä, enkä löytänyt sinua mistään ja kun tutkin huonettasi ja tulin vakuutetuksi, että et ollut ottanut mukaasi rahaa eikä mitään rahan arvoista. Pieni helminen kaulakoriste, jonka olin antanut sinulle, lepäsi koskemattomana pienessä lippaassaan, matka-arkkusi olivat vielä nyöritetyt ja lukitut häämatkaa varten. Mitä voi lemmikkini tehdä, kysyin, hyljättynä ja rahatonna? Ja mitä hän teki? Saanko nyt kuulla?"

Aloin siis kertoa viime vuoden kokemuksistani. Lievensin tuntuvasti kertomustani niistä kolmesta päivästä, jolloin harhailin ja näin nälkää, jotten suotta olisi pahoittanut hänen mieltään. Sekin vähä, mitä kerroin, haavoitti hänen uskollista sydäntään enemmän kuin olisin suonut.

Minun ei olisi pitänyt jättää häntä sillä tavalla, sanoi hän, ilman että minulla oli mitään keinoja tulla toimeen. Minun olisi pitänyt kertoa hänelle aikeeni. Minun olisi pitänyt luottaa häneen -- hän ei koskaan olisi pakottanut minua rakastajattarekseen. Niin kiivaalta kuin hän näyttikin epätoivossaan, rakasti hän minua liian paljon ja liian hellästi ruvetakseen koskaan tyrannikseni. Hän olisi antanut minulle puolet omaisuuttansa pyytämättä edes suudelmaa palkakseen, kunhan en vain olisi tuolla tavalla syöksynyt avaraan maailmaan ilman ystäviä. Hän oli varma, että olin kärsinyt paljon enemmän kuin mitä tunnustin hänelle.

"No niin, joka tapauksessa olivat kärsimykseni hyvin lyhytaikaiset", vastasin ja kerroin sitten kuinka minut oli otettu vastaan Moor-Housessa ja kuinka olin saanut opettajattarenpaikan. Sitten seurasi kertomus perinnöstäni ja sukulaisteni löytämisestä. Kertomukseni aikana mainitsin luonnollisesti usein St. John Riversin nimen. Kun olin lopettanut, otettiin tämä nimi heti puheeksi.

"Tämä St. John on siis serkkusi?"

"Niin."

"Olet maininnut hänen nimensä usein -- piditkö hänestä?"

"Hän oli hyvin hyvä mies, sir, enkä voinut olla pitämättä hänestä."

"Hyvä mies? Tarkoitatko sillä kunnioitettavaa, arvokasta viisikymmenvuotista? Vai kuinka?"

"St. John on vain kaksikymmentäyhdeksän vuotias."

"_Jeune encore_, kuten ranskalainen sanoo. Onko tämä henkilö pieni kooltaan, hidaskäänteinen ja ruma? Onko hänen kuntonsa pikemmin pidättymistä paheista kuin persoonallisia hyveitä ja ansioita"?

"Hän on väsymätön työssään. Hän elää vain suuria, korkeita päämääriä varten."

"Entä hänen päänsä? Se on epäilemättä jonkun verran pehmeä. Hän tarkoittaa hyvää, mutta kun kuulee hänen puhuvan, kohottaa olkapäitänsä."

"St. John puhuu vähän, mutta se mitä hän sanoo osuu aina oikeaan. Hänen päänsä on erittäin terävä, hänen mielensä ei kenties ole altis vaikutuksille, mutta sitä lujempi."

"Hän on siis kaikin puolin kykenevä mies?"

"Kaikin puolin."

"Onko hän myös sivistynyt mies?"

"St. John on paljon lukenut ja läpeensä sivistynyt mies."

"Etkö sanonut, että hänen käytöksensä ei imellytä sinua? Se on kai itserakasta ja papillista."

"En ole puhunut mitään hänen käytöksestään, mutta minulla täytyy olla hyvin huono maku, jollei se miellytä minua. Hänen käytöksensä on kohteliasta, hillittyä, hienoa -- hän on sanalla sanoen täysi gentleman."

"Hänen ulkomuotonsa, -- unohdin, minkälaisen kuvauksen annoit siitä. Hän on kai tuollainen kömpelö maalaispappi, joka melkein kuristaa itsensä ahtaaseen kaulukseensa ja käyttää paksuanturaisia saappaita."

"St. John pukeutuu hyvin. Hän on kaunis mies -- pitkä, vaalea, sinisilmäinen -- kreikkalaiset piirteet."

(Syrjään) "Paha hänet periköön." (Minulle) "Piditkö hänestä?"

"Kyllä, Mr. Rochester, minä pidin hänestä, mutta tehän kysyitte sitä jo äsken."

Huomasin tietysti hänen tarkoituksensa. Mustasukkaisuuden käärme oli iskenyt kiinni hänen sydämeensä, mutta pisto oli terveellinen, sillä se vapautti hänet hivuttavasta raskasmielisyydestä. Senvuoksi en heti tahtonut lumota käärmettä.

"Kenties mieluummin ette istuisi polvellani, Miss Eyre?" oli seuraava, jonkun verran odottamaton kysymys.

"Miksikä en, Mr. Rochester?"

"Se kuva, jonka äsken piirsit, muodostaa liian jyrkän vastakohdan minun kanssani. Olet kuvannut kerrassaan kaunista Apolloa, näet hänet vielä mielikuvituksessasi -- pitkä, vaalea, sinisilmäinen, kreikkalaisine piirteineen. Edessäsi on Vulcanus -- oikea nokiseppä, ruskea, leveähartiainen ja sokea ja rampa kaupan päälle."

"Sitä en ole koskaan ajatellut, mutta tosiaankin, sir, olette pikemmin Vulcanus."

"Hyvä on -- saat jättää minut, neitiseni, mutta sitä ennen" -- hän tarttui minuun lujemmin kuin koskaan -- "olet hyvä ja vastaat minulle pariin kysymykseen." Hän pysähtyi.

"Mihin kysymyksiin, Mr. Rochester?"

Silloin seurasi tämänlaatuinen ristikuulustelu.

"St. John otti sinut siis opettajattareksi Mortoniin ennenkuin tiesi, että olit hänen serkkunsa?"

"Niin."

"Näitkö hänet usein? Kävikö hän joskus koulussasi?"

"Joka päivä."

"Hän kai hyväksyi opetustapasi. Olen varma, että se oli hyvä, sillä sinä olet lahjakas olento."

"Kyllä hän hyväksyi sen."

"Hän varmaan keksi sinussa paljon sellaista, josta hänellä ei voinut olla aavistusta. Muutamissa asioissa olet tavallista taitavampi."

"Siitä en tiedä mitään."

"Sinullahan oli pieni tupa koulun lähellä -- tuliko hän sinnekin katsomaan sinua?"

"Silloin tällöin."

"Myöskin illalla?"

"Pari kertaa."

Hiljaisuus.

"Kuinka kauan asuit hänen ja hänen sisartensa kanssa sukulaisuussuhteittenne selviydyttyä?"

"Viisi kuukautta."

"Viettikö Rivers paljon aikaa perheensä naisten seurassa?"

"Kyllä, vierashuone oli yhteinen lukuhuoneemme. Hän istui ikkunan luona ja me pöydän ääressä."

"Lukiko hän paljon?"

"Kyllä."

"Mitä hän luki?"

"Hindustaninkieltä."

"Ja mitä sinä teit sillä aikaa."

"Alussa luin saksaa."

"Opettiko hän sinua?"

"Hän ei osaa saksaa."

"Opettiko hän sinulle jotakin muuta?"

"Vähän hindustania."

"Opettiko Rivers sinulle hindustania?"

"Kyllä, sir."

"Ja sisarilleen myös?"

"Ei."

"Vain sinulle?"

"Vain minulle."

"Pyysitkö häntä opettamaan?"

"En."

"Hän siis tahtoi opettaa sinua?"

"Niin."

Taaskin hiljaisuus.

"Minkätähden hän tahtoi sitä? Mitä hyötyä sinulla voi olla hindustaninkielestä?"

"Hän tahtoi ottaa minut mukaansa Intiaan."

"Ahaa, siinäpä ollaan! Hän tahtoi naida sinut?"

"Hän pyysi minua vaimokseen."

"Tuo ei ole totta, se on ilkeä vale, jonka keksit minun kiusakseni."

"Pyydän anteeksi, sir, mutta se on puustavillisesti totta, ja hän oli yhtä itsepintainen pyynnössään kuin te konsanaan voisitte olla."

"Miss Eyre, minä toistan, että voitte jättää minut. Minkätähden pysytte itsepintaisesti polvellani, vaikka olen sanonut, että voitte mennä?"

"Koska istun siinä mukavasti."

"Ei, Jane, sinä et istu siinä mukavasti, koska sydämesi ei ole minun luonani. Se on serkkusi, tuon St. Johnin luona. Voi, tähän hetkeen saakka olen uskonut, että pikku Jane on kokonaan omani! Uskoin että hän rakasti minua silloinkin kun hän jätti minut, ja se oli suloinen pisara tuskani kalkissa. Olemme olleet kauan erossa, ja olen itkenyt kuumia kyyneleitä eromme johdosta, mutta koskaan en olisi uskonut, että hän rakastaisi toista, kun minä surin häntä. Mutta tästä on turha puhua. Jane, jätä minut ja mene naimisiin Riversin kanssa!"

"Työntäkää minut sitten pois, sir, itsestäni en koskaan jätä teitä."

"Jane, olen aina pitänyt äänesi sävystä, ja nytkin se soi niin luottavana ja herättää minussa uutta toivoa.

"Kun kuulen sitä, siirryn vuoden taaksepäin ajassa. Unohdan, että sinulla on jo uusia siteitä. Mutta minä en ole mieletön -- mene --"

"Minne minun pitää mennä?"

"Omaa tietäsi -- hänen kanssaan, jonka olet valinnut mieheksesi."

"Kuka se on?"

"Tiedät hyvinkin -- St. John Rivers."

"Hän ei ole mieheni eikä hänestä koskaan tule sitä. Hän ei rakasta minua enkä minä häntä. Hän rakastaa (sen verran kuin hän _osaa_ rakastaa, ja se ei ole niin kuin te rakastatte) erästä kaunista nuorta tyttöä, jonka nimi on Rosamond. Hän tahtoo naida minut vain sentähden että hän luulee minun sopivan lähetyssaarnaajan vaimoksi, kun taas Rosamond ei sopisi siksi. Hän on hyvä ja suuri, mutta ankara mies, ja minua kohtaan kylmä kuin jäävuori. Hän ei ole niinkuin te, sir, enkä ole onnellinen hänen rinnallaan, en edes lähellä häntä. Hän ei tunne minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan. Hän ei näe minussa mitään viehättävää -- hän ei huomaa edes nuoruuttani -- hän antaa arvoa vain muutamille hyödyllisille ominaisuuksille minussa. Täytyykö minun siis jättää teidät ja mennä hänen luoksensa?"

Värisin tahtomattani ja painauduin vaistomaisesti lähemmäksi rakasta, sokeata isäntääni. Hän hymyili.

"Mitä, Jane? Onko tämä totta? Onko suhteenne todella tällainen?"

"Ehdottomasti, sir. Voi, teidän ei tarvitse olla mustasukkainen! Tahdoin vain kiusotella teitä vähän saadakseni teidät vähemmän surulliseksi. Luulin, että suuttumus olisi teille terveellisempää kuin tuska. Mutta jos tahdotte, että rakastan teitä, pitäisi teidän vain nähdä, _kuinka_ paljon todella rakastan teitä, ja olisitte ylpeä ja onnellinen. Koko sydämeni on teidän, se kuuluu teille, ja teidän luonanne se pysyy, vaikka kohtalo ikiajoiksi karkoittaisi minut luotanne."

Taaskin, kun hän suuteli minua, synkistivät tuskalliset ajatukset hänen otsaansa.

"Kadotettu näköni! Murtuneet voimani!" mutisi hän.

Hyväilin häntä lohduttaen. Tiesin, mitä hän ajatteli, ja tahdoin puhua hänen puolestansa, mutta en uskaltanut. Kun hän käänsi kasvonsa hetkeksi pois, näin kyynelen hiipivän hänen sulkeutuneen silmäluomensa alta ja vierivän hänen miehekkäälle poskelleen. Sydämeni oli tulvillaan.