Part 43

"Isäntäsi itse voi nyt olla Englannin Kanaalin toisella puolella, ja jos hän onkin Thornfield Hallissa, jota kohti nyt kiiruhdat, kuka on siellä paitsi häntä? Hänen mielipuoli vaimonsa, eikä sinulla ole mitään tekemistä hänen kanssaan, et saa puhua hänelle etkä etsiä hänen seuraansa. Näet turhaa vaivaa -- parempi on, ettet mene pitemmälle. Ravintolassa voit saada kaikki tarvittavat tiedot, ja epätietosi hälvenee heti. Mene tuon miehen luo ja kysy, onko Mr. Rochester kotona."

Tämä ajatus oli järkevä, mutta kuitenkaan en voinut suostua toimimaan sen mukaan. Pelkäsin niin kovasti, että vastaus olisi masentava. Pitkittäessäni epätietoa pitkitin toiveita. Tahdoin vielä kerran toivo sydämessäni nähdä Thornfield Hallin. Siinä oli aita -- siinä niityt, joitten yli olin tuona onnettomana aamuna rientänyt sokeana, kuurona, epätoivon hengetärten ajamana. Ennenkuin olin ehtinyt päättää, mihin suuntaan lähtisin, olin keskellä tuttuja paikkoja. Kuinka nopeasti kävelin! Juoksinkin vähin. Kuinka tähystelinkään eteeni saadakseni nähdä ensimäisen vilauksen tutuista puista! Kuinka omituisin tuntein tervehdinkään joka puuta, joka niittyä ja kukkulaa!

Vihdoin kohosivat eteeni odotetut puut Thornfield Hallin ympärillä, variksenpesä häämöitti tummana, ja sen siivekkäät asukkaat häiritsivät aamun hiljaisuutta raakumisellaan. Outo ilo joudutti askeleitani. Vielä erään niityn yli -- siinä oli tie -- siinä pihamuurit ja ulkohuonerivit. Itse päärakennus oli vielä puitten peitossa.

"Tahdon nähdä sen ensiksi päädyn puolelta", päätin, "jossa komea sakaraharja heti vaikuttaa katsojaan ja jossa voin nähdä isäntäni ikkunan. Kenties hän seisoo ikkunassa -- hän nousee aikaisin -- kenties hän jo kävelee puutarhassa tai kivityksellä. Jospa saisin nähdä hänet edes vilaukselta! En suinkaan olisi niin mieletön että heti juoksisin hänen tykönsä? Kuka tietää -- en ole varma itsestäni. Ja jos tekisin sen -- entä sitten? Kuka pahentuisi, jos vielä kerran saisin maistaa sitä onnea, mitä hänen katseensa minulle tuottaa. Minä olen mieletön -- hän voi tällä hetkellä katsella auringonnousua Pyreneillä tai etelän leudoilla merillä."

Olin kulkenut hedelmätarhan matalamman aidan viertä -- kääntynyt kulmauksessa -- siinä oli niityille aukeava portti kahden pylväänsä välissä. Toisen pylvään takaa voin rauhassa kurkistaa sisään ja nähdä koko talon edessäni. Työnsin pääni varovaisesti eteenpäin ja tahdoin ensin varmasti tietää, oliko minkään makuuhuoneen ikkunaluukku jo avattu. Sitten saisin rauhassa katsella sakaroita, ikkunoita ja koko pitkää päätyä.

Varikset, jotka leijailivat pääni päällä, katselivat kenties minua tarkastukseni aikana. Tahtoisinpa tietää, mitä ne ajattelivat. Olin varmaan ensin hyvin arka ja varovainen niitten mielestä ja sitten tulin rohkeaksi ja huolettomaksi. Ensin kurkistin, sitten tuijotin pitkään, sitten juoksin ulos piilopaikastani, pysähdyin äkkiä itse päädyn eteen ja tarkastin sitä kauan. Siivekkäät katsojani eivät varmaan ymmärtäneet, mitä se merkitsi.

Tahdon ensin esittää erään vertauksen.

Rakastaja löytää rakastettunsa nukkumasta sammalvuoteella ja tahtoo nähdä vilauksen hänen kauniista kasvoistaan herättämättä häntä. Hän hiipii hiljaa hänen luokseen varoen askeleittensa ääntä. Hän pysähtyy, luulee rakastetun liikahtaneen ja vetäytyy loitommalle -- hän ei mistään hinnasta tahtoisi tulla yllätetyksi. Mutta kaikki on hiljaista ja hän lähenee taas ja kumartuu hänen ylitseen. Kevyt harso peittää rakastetun kasvot, hän kohottaa sitä ja odottaa näkevänsä nuo suloiset, kukoistavat kasvot unesta lämpiminä. Kuinka kiihkeä onkaan hänen ensi silmäyksensä! Mutta kuinka hän jähmettyy! Kuinka kiivaasti hän sulkeekaan syliinsä olennon, jota hän silmänräpäys sitten ei uskaltanut koskettaa sormellaan! Kuinka hän huutaa hänen nimeään! Tämän kaiken hän uskaltaa tehdä, koska hän ei enää pelkää herättävänsä rakastettuaan huudoillaan ja syleilyillään. Hän luuli rakastettunsa nukkuvan -- hän löytää hänet kuolleena.

Iloisena ja arkana olin lähestynyt komeata taloa -- näin mustuneet rauniot.

Ei tosiaankaan tarvinnut piileksiä porttipylvään takana ja arkana kurkistaa, olisiko joku ikkuna auki. Ei tarvinnut pelätä ovien aukeavan ja kuunnella askeleita kivitykseltä tai hiekkakäytävältä. Ruohokenttä oli tallattu, pihamaa autio ja porttikäytävä ammotti tyhjänä. Päätyseinä törrötti vielä pystyssä, kuten kerran unessa olin nähnyt. Se oli hyvin korkea ja hataran näköinen tyhjine ikkunareikineen. Katto, sakarat, uunit -- kaikki olivat romahtaneet alas.

Kuolemanhiljaisuus, erämaan yksinäisyys vallitsi kaikkialla. Eipä ihme, jos tänne osoitettuihin kirjeisiin ei koskaan tullut vastausta -- yhtä hyvin olisi sellaista voinut odottaa kirkon hautaholvista. Mustat kivet kertoivat hyvinkin selvästi, että Thornfield Hallin häviön oli aiheuttanut tulipalo, mutta kuinka oli se syttynyt? Mikä tarina liittyi onnettomuuteen? Mitä muuta oli joutunut hukkaan kuin savea, puuta ja marmoria? Oliko ihmishenkiä menetetty? Jos oli, niin kuka oli kuollut? Kauhea kysymys, johon ei kukaan, ei edes mykät kivet, voinut vastata.

Harhaillessani rappeutuneitten seinien ja käytettyjen huoneitten keskellä huomasin, että onnettomuus ei ollut tapahtunut äskettäin. Talven kinokset olivat arvatenkin peittäneet nämä mustuneet rauniokasat, syksyn sateet tunkeutuneet sisään tyhjistä ikkunoista, sillä kevät oli jo tuonut kasvullisuutta kesken tätä hävitystä -- siellä täällä kivenkoloissa ja halkeamissa kasvoi vihreätä ruohoa. Ja missä, missä oli onneton omistaja? Missä maassa? Minkälaisissa oloissa? Katseeni kääntyi vaistomaisesti harmaata kirkontornia kohti ja ajattelin, onkohan hän Damer de Rochesterin luona, ahtaassa marmorisuojassa.

Minun täytyi pian saada vastaus kysymyksiini. En voinut saada sitä muualla kuin ravintolassa, ja palasin sinne ennen pitkää. Isäntä itse toi aamiaiseni vierashuoneeseen. Pyysin häntä sulkemaan oven ja istuutumaan, koska minun täytyi kysyä häneltä muutamia asioita. Kun hän oli tehnyt tämän, tiesin tuskin, mistä alkaisin, sillä odotin kauhulla vastauksia. Ja kuitenkin se hävitys, jonka äsken olin nähnyt, oli valmistanut minut pahimpaankin. Isäntä oli arvokas keski-ikäinen mies.

"Tunnette tietysti Thornfield Hallin?" aloin vihdoinkin.

"Kyllä, Miss, olen asunutkin siellä."

"Niinkö?" Ei kuitenkaan minun aikanani, sillä en tuntenut häntä.

"Olin Mr. Rochester-vainajan kellarimestari", lisäsi hän.

Vainajan! Minusta tuntui kuin olisin saanut vasten kasvojani sen iskun, jota olin koettanut välttää.

"Vainajan? Onko hän kuollut?"

"Tarkoitan nykyisen omistajan, Mr. Edwardin isää", selitti hän. Hengitin taaskin. Nämä sanat vakuuttivat, että Mr. Edward -- _minun_ Mr. Rochesterini -- (Jumala siunatkoon häntä missä hän olikin!) -- ainakin vielä eli ja oli "nykyinen omistaja". Ilahuttava uutinen! Nyt tunsin voivani verrattain tyvenesti kuulla kaiken, mitä vielä oli tulossa. Koska hän kerran ei ollut haudassa, voin kyllä kestää esimerkiksi sen että hän oli toisella puolella maapalloa.

"Asuuko Mr. Rochester Thornfield Hallissa nyt?" kysyin, vaikka luonnollisesti tiesin, minkä vastauksen tulisin saamaan. En tahtonut vielä suoraan kysyä, missä hän oli.

"Ei, Miss, ei toki. Ei kukaan asu siellä nyt. Olette varmaan vieras näillä seuduilla, muuten olisitte kuullut, mitä täällä tapahtui viime syksynä. Thornfield Hall on raunioina -- se paloi viime elonkorjuu-aikana. Se oli kauhea onnettomuus -- omaisuutta hävisi korvaamattoman paljon -- tuskin mitään huonekaluja saatiin pelastetuksi. Tuli pääsi irti sydänyöllä, ja ennenkuin palokunta Millcotesta saatiin paikalle, oli talo kokonaan liekkien vallassa. Se oli kauhea näky -- olin itse todistajana."

"Sydänyöllä", mumisin. Niin, sehän oli aina ollut kohtalokas hetki Thornfieldissä. "Tunnetaanko, mistä tuli sai alkunsa?" kysyin.

"Arveltiin kyllä, Miss, arveltiin. Eihän siinä itse asiassa mitään epäilystä ole. Ette kenties tiedä", jatkoi hän siirtäen tuoliaan vähän lähemmäksi ja alentaen ääntään, "että talossa oli eräs naishenkilö -- eräs mielipuoli?"

"Olen kuullut siitä."

"Hän oli hyvin tarkan valvonnan alla, ja moneen vuoteen eivät ihmiset olleet edes aivan varmat hänen olemassaolostaan. Kukaan ei saanut nähdä häntä, kulkupuhe vain tiesi kertoa, että sellainen ihminen oli talossa, mutta oli vaikeata arvata, kuka hän oli. Sanottiin, että Mr. Edward oli tuonut hänet mukanaan ulkomailta, ja muutamat uskoivat, että hän oli hänen entinen rakastajattarensa. Mutta vuosi sitten tapahtui jotakin hyvin kummallista -- todella kummallista."

Pelkäsin nyt saavani kuulla oman tarinani. Koetin kaikin tavoin palauttaa häntä kertomukseensa.

"Mitä tälle naiselle sitten tapahtui?"

"Tämä nainen", vastasi hän, "huomattiin Mr. Rochesterin vaimoksi. Asia tuli mitä merkillisimmällä tavalla selville. Linnassa oli eräs nuori neiti, eräs kotiopettajatar, johon Mr. Rochester --"

"Entä tulipalo?"

"Tulen kyllä siihenkin. Mr. Edward rakastui tähän kotiopettajattareen. Palvelijat sanoivat, etteivät he koskaan ole nähneet sellaista rakkautta. Hän oli alituisesti tytön kintereillä -- he pitivät heitä silmällä, kuten palvelijain tapa on -- ja piti häntä suuremmassa arvossa kuin mitään muuta maan päällä. Muitten mielestä tyttö ei ollut mikään kaunotar. Hän oli pieni, laiha olento -- melkein lapsi. En itse koskaan nähnyt häntä, mutta Lea, sisätyttö on kertonut minulle hänestä. Lea piti kyllä hänestä. Mr. Rochester on neljänkymmenen korvilla ja tyttö ei ollut vielä kahtakymmentä, ja, nähkääs, kun miehet hänen iässään rakastuvat nuoriin tyttöihin, ovat he usein kuin lumotuita. No niin, Mr. Rochester tahtoi naida tytön."

"Saatte toiste kertoa minulle tämän osan jutusta", sanoin, "mutta nyt minulla on erityinen syy saada tietoja tulipalosta. Epäiltiinkö, että mielipuolella, Mrs. Rochesterilla, oli osansa siinä?"

"Osuitte oikeaan, Miss. On aivan varmaa että se oli hän eikä kukaan muu, joka sytytti tulen. Hänellä oli hoitaja, nimeltä Mrs. Poole. Tämä oli kykenevä nainen ja hyvin luotettava, mutta hänellä oli yksi vika, mikä muuten on yleinen hänen ammatissaan. Hän piti takanaan omaa taskumattia ja otti silloin tällöin pisaran liikaa. Se on kyllä annettava anteeksi, sillä hänellä oli vaikea ammatti, mutta se oli vaarallista, sillä kun Mrs. Poole nukkui sikeässä unessa nautittuaan liikoja, otti mielipuoli nainen, joka oli viekas kuin noita, avaimet hänen taskustaan, lähti huoneestaan ja kulki ympäri taloa tehden ilkeitä kepposiaan, mitä milloinkin mieleen johtui. Sanovat, että hän kerran oli vähällä polttaa isännän vuoteeseen, mutta siitä en tiedä mitään. Kuinka olikaan, sytytti hän tuona yönä ensin oman huoneensa vieressä olevan huoneen verhot ja meni sitten alakertaan, löysi kotiopettajattaren huoneen (oli kuin hänellä olisi ollut jotakin tietoa asiain laadusta ja hän näytti kantavan kaunaa kotiopettajatarta kohtaan) ja sytytti hänen vuoteensa -- onneksi siinä ei maannut kukaan. Kotiopettajatar oli pari kuukautta sitten lähtenyt tiehensä, ja Mr. Rochester oli etsinyt häntä kuin kalleinta maailmassa, mutta kukaan ei tietänyt hänestä mitään. Mr. Rochester tuli hurjaksi -- aivan hurjaksi surusta. Hän ei koskaan ole ollut hurja, mutta menetettyään tytön kävi hän vaaralliseksi. Hän ei sietänyt ketään lähellään. Hän lähetti Mrs. Fairfaxin, taloudenhoitajattaren, kauas pois ystäviensä luo, mutta hän teki sen hyvin kauniisti ja määräsi rouvalle elinkautisen eläkkeen, ja sen hän ansaitsikin, sillä hän oli hyvä nainen. Miss Adèle, kasvatti, pantiin kouluun. Sitten hän katkaisi kaiken yhteyden seurapiirinsä kanssa ja sulkeutui linnaansa kuin erakko."

"Mitä! Eikö hän lähtenytkään Englannista?"

"Lähtenyt Englannista? Siunatkoon, ei toki. Hän ei tahtonut kulkea talonsa kynnyksen yli paitsi öiseen aikaan, jolloin hän haamun lailla kulki pihalla ja hedelmätarhassa kuin olisi hän ollut järjiltään -- ja sitä hän epäilemättä olikin. Viisaampaa, rohkeampaa ja reippaampaa herrasmiestä kuin hän oli ollut, ennenkuin tuo kotiopettajatar-peijakas tuli hänen tielleen, en koskaan ole nähnyt. Hän ei ollut viinaanmenevä, ei pelaaja eikä hurjistelija, kuten muutamat, eikä hän mikään kaunis ollut, mutta rohkeutta ja tahtoa hänellä oli kuin miehellä ainakin. Minä nähkääs tunsin hänet pojasta asti, ja kyllä minä puolestani olen usein toivonut, että tuo Miss Eyre olisi pudonnut järveen ennenkuin tuli Thornfield Halliin."

"Mr. Rochester oli siis kotona kun tuli pääsi irti?"

"Oh tietenkin. Kun kaikki oli jo ilmitulessa, meni hän kolmanteen kerrokseen ja auttoi palvelijat ulos ja meni sitten pelastamaan mielipuolta vaimoansa. Silloin hänelle huudettiin, että nainen oli katolla, ja siellä hän seisoi sakaroilla huojuttaen käsiänsä ja huutaen sellaisella äänellä, joka kuului peninkulman taakse. Minä näin hänet omin silmin ja kuulin hänen äänensä. Hän oli kookas nainen ja hänellä oli pitkä, musta tukka, jonka näimme hulmuavan liekkejä vastaan. Minä näin ja monet muut näkivät Mr. Rochesterin kiipeävän ullakkoikkunan kautta katolle, kuulimme hänen huutavan 'Bertha!' Näimme hänen lähestyvän naista, mutta silloin tämä päästi kauhean huudon ja hyppäsi alas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasi musertuneena kivityksellä."

"Kuolleenako?"

"Kuolleena tietysti, yhtä kuolleena kuin kivet, joita hänen verensä punasi."

"Hyvä Jumala!"

"Voitte hyvin sanoa niin, Miss, se oli peloittavaa."

Hän vavahti.

"Entä sitten?" kysyin.

"Sitten -- niin, talo paloi perustuksiaan myöten, ja nyt on vain pari seinäntynkää jäljellä."

"Kuoliko kukaan muu?"

"Ei -- olisi kenties ollut parempi, jos niin olisi käynyt."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mr. Edward parka!" sanoi hän. "En luullut, että minun olisi pitänyt nähdä tällaista. Muutamat sanovat, että se oli oikea rangaistus hänelle siitä että hän piti ensimäisen avioliittonsa salassa ja aikoi mennä uusiin naimisiin, vaikka hänen vaimonsa vielä eli, mutta kyllä minä puolestani säälin häntä."

"Sanoitte, että hän elää?" huudahdin.

"Kyllä, kyllä, hän elää, mutta parempi hänen olisi olla kuolleena."

"Minkätähden? Kuinka niin?" Vereni jähmettyi taaskin.

"Missä hän on?" kysyin. "Onko hän Englannissa?"

"Kyllä, kyllä, hän ei luultavasti pääse pois Englannista nyt, hän kyllä saa nyt pysyä siinä missä on."

Mikä kidutus tämä olikaan! Ja mies näytti päättäneen pitkittää sitä.

"Hän on umpisokea", sanoi hän vihdoinkin. "Niin, umpisokea hän on -- Mr. Edward."

Olin pelännyt pahempaa. Olin luullut, että hän oli mielipuoli. Kokosin nyt voimani ja kysyin, mikä oli aiheuttanut tämän onnettomuuden.

"Hänen oma rohkeutensa, Miss, voisi sanoa myös, hänen hyväsydämisyytensä. Hän ei tahtonut jättää taloa ennenkuin kaikki muut olivat poissa paitsi hän itse. Kun hän vihdoin tuli alas suuria portaita Mrs. Rochesterin heittäydyttyä alas katolta, romahti katto maahan. Hänet vedettiin esiin raunioitten alta elävänä, mutta pahasti vahingoittuneena. Eräs hirsi oli pudonnut sillä tavalla että se suojeli häntä, mutta hänen toinen silmänsä oli vuotanut pois ja toinen käsi niin rusentunut, että Mr. Carterin heti täytyi leikata se pois. Toiseen silmään hän sai tulehduksen ja sekin menetti näkönsä. Hän on nyt aivan avuton -- sokea ja rampa."

"Missä hän on? Missä hän asuu nyt?"

"Ferndeanissä, eräässä talossaan noin kolmenkymmenen peninkulman päässä. Se on aivan yksinäinen paikka."

"Ja kuka asuu hänen kanssaan?"

"Vanha John ja hänen vaimonsa, hän ei tahdo ketään muuta lähelleen. Sanovat, että hän on murtunut mies."

"Onko teillä minkäänlaisia ajoneuvoja?"

"Meillä on rattaat, Miss, hyvin siistit rattaat."

"Laittakaa ne kuntoon mahdollisimman pian, ja jos ajurinne voi kyyditä minut Ferndeaniin ennen iltaa, maksan sekä hänelle että teille kaksinkertaisesti."

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Ferndeanin kartano oli vanha, kohtalaisen suuri, vaatimattomasti rakennettu talo syvällä metsän sisässä. Olin kuullut puhuttavan siitä ennenkin. Mr. Rochester puhui siitä usein ja kävikin siellä välistä. Hänen isänsä oli aikoinaan ostanut sen metsästystä varten. Hän olisi mielellään antanut talon vuokralle, mutta kukaan ei tahtonut asua siellä sen epäterveellisen aseman vuoksi. Ferndean jäi siis asumattomaksi ja kalustamattomaksi, lukuunottamatta paria kolmea huonetta, jotka pidettiin kunnossa isäntää varten, joka metsästysaikoina käytti niitä.

Tähän taloon saavuin juuri ennen pimeän tuloa eräänä alakuloisena, koleana iltana pienen, läpitunkevan tihkusateen langetessa maahan. Viimeisen peninkulman olin kulkenut jalan, maksettuani kyytimiehelle lupaamani kaksinkertaisen summan. Metsä talon ympärillä oli niin tiheää ja synkkää, että vaikka olin jo hyvin lähellä taloa, en nähnyt sitä vielä. Rautainen portti kahden graniittipylvään välissä osoitti, mistä oli mentävä sisään. Astuin portista sisään ja jouduin keskelle taajimman metsän hämärää. Edessäni oli ruohottunut polku, joka kiemurteli läpi tiheikköjen, lähdin kulkemaan sitä toivoen pian pääseväni perille, mutta tie kiemurteli yhä kauemmaksi eikä näkynyt jälkeäkään ihmisasumuksesta.

Luulin lähteneeni väärään suuntaan ja eksyneeni. Ilta läheni, puitten varjot pimenivät. Katselin ympärilleni etsien toista tietä. Sellaista ei näkynyt -- kaikkialla oli vain jykeviä puunrunkoja ja taajaa, kesäistä lehvistöä.

Kuljin eteenpäin. Vihdoin leveni tie ja puut harvenivat jonkun verran. Näin ensin aitauksen, sitten talon, jonka sammaltuneita seiniä tässä valaistuksessa tuskin erotti puista. Astuin sisään portista, joka oli suljettu vain salvalla, ja seisoin keskellä umpinaista, puoliympyrän muotoista pihaa. Ei näkynyt mitään kukkia eikä puutarhaa. Keskellä pihaa oli pyöreä ruohokenttä, jota ympäröi leveä hiekkapolku -- sama, joka sitten johti suoraan metsän pimentoihin. Talon julkisivussa oli kaksi korkeata päätyä, ikkunat olivat pienet ja ristikoilla varustetut, päätyovi oli myöskin kapea, ja sen edessä oli yksi ainoa kiviporras. Talo näytti, kuten "Rochesterin Vaakunan" isäntä oli sanonut, aivan yksinäiseltä paikalta. Se oli hiljainen kuin kirkko arkipäivänä, ja ainoa ääni, joka ennätti korviini, oli sateen rapina puitten lehdissä.

"Voiko täällä asua kukaan?" ajattelin.

Kyllä, joku asui siellä, koska kuulin liikettä -- kapea päätyovi avattiin ja ihmishaahmo oli astumaisillaan ulos ovesta.

Ovi aukeni hitaasti ja eräs olento tuli ulos hämärään ja pysähtyi portaalle. Se oli mies ilman hattua. Hän ojensi kätensä tunnustellen, satoiko vielä. Vaikka olikin pimeä, olin tuntenut hänet -- se oli isäntäni Edward Fairfax Rochester, eikä kukaan muu.

Seisahduin ja lakkasin melkein hengittämästä saadakseni näkymättömänä tarkastaa häntä -- voi! eihän hän voinutkaan nähdä minua! Tämä oli odottamaton jälleennäkeminen, mutta tuska hillitsi riemuani. Minun ei ollut vaikea olla huudahtamatta ilosta ja jouduttamatta askeleitani.

Hänen vartalonsa on vielä yhtä voimakas ja teräksinen kuin ennenkin, hänen ryhtinsä suora, tukka sysimusta ja piirteet muuttumattomat. Ei mikään suru ole yhden vuoden aikana kyennyt murtamaan hänen atleetti-voimaansa tai vanhentamaan häntä ennen aikojaan. Mutta hänen ilmeessään näen muutoksen -- se on synkkä ja epätoivoinen ja muistuttaa kahlehdittua villieläintä tai siipirikkoa petolintua, jonka synkkää vihaa ei ole hyvä lähestyä. Tämä sokea Simson oli kuin häkkiin suljettu kotka, jonka silmät ovat puhkaistut.

Ja luuletko, lukija, että pelkäsin hänen metsistynyttä tuskaansa? Jos niin teet, tunnet minut huonosti. Kesken suruani heräsi minussa armaita toiveita -- pian uskaltaisin painaa suudelman tuolle kallionkovalle otsalle ja noille ankarasti suljetuille huulille, pian, vaan ei vielä. En tahtonut vielä mennä hänen luoksensa.

Hän laskeutui alas portaalta ja tuli hitaasti ja hapuillen ruohokenttää kohti. Missä oli nyt hänen reipas käyntinsä? Sitten hän pysähtyi, ikäänkuin epävarmana tiestään. Hän kohotti kättään ja avasi silmäluomensa, tuijotti taivaanrantaan ja metsään, joka puoliympyrän muotoisena väisti pihaa, mutta oli helppo huomata, että hän ei nähnyt mitään. Hän ojensi oikean kätensä (vasenta, katkaistua, hän piti piilossa takkinsa alla) ja näytti tahtovan tunnustella, mitä hänen ympärillään oli, mutta hän tunsi vain tyhjää ilmaa, sillä puut olivat vähän kauempana. Hän luopui yrityksestään, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja seisoi hetkisen äänettömänä sateessa, joka vihmoi hänen paljasta päätänsä. Tällä hetkellä tuli John joltakin taholta ja meni hänen luokseen.

"Tahdotteko ottaa käsivarteni, sir?" sanoi hän. "Sataa rankasti -- eikö teidän olisi parempi mennä sisään?"

"Anna minun olla yksin", oli vastaus.

John vetäytyi pois huomaamatta minua. Mr. Rochester koetti nyt kävellä -- turhaan -- kaikki oli liian epävarmaa. Hän hapuili takaisin ovelle, meni sisään ja sulki sen.

Minä menin nyt lähemmäksi ja koputin ovelle. Johnin vaimo tuli avaamaan. "Hyvää päivää, Mary", sanoin.

Hän säpsähti kuin olisi nähnyt aaveen. Minä rauhoitin häntä. Hän kysyi hämmästyneenä: "Tekö se todella olette, Miss, tekö olette tullut näin myöhään tähän autioon paikkaan?" Vastasin vain ottamalla hänen kätensä ja seurasin häntä keittiöön, missä John istui hyvän takkavalkean ääressä. Selitin muutamin sanoin, että olin kuullut Thornfieldissa tapahtuneesta onnettomuudesta ja tullut katsomaan Mr. Rochesteria. Pyysin Johnia menemään tuvalle, jonka luona olin eronnut kyytimiehestäni, ja hakemaan sieltä matkalaukkuni. Sitten riisuin yltäni hatun ja huivin ja kysyin Maryltä, voisinko jäädä taloon yöksi, ja saatuani kuulla, että se kyllä olisi mahdollista, joskin jonkun verran vaikeata, lupasinkin jäädä. Juuri silloin kuului sisältä kellonsoittoa.

"Kun menette sisään", sanoin, "sanokaa isännällenne, että täällä on eräs henkilö, joka haluaa tavata häntä, mutta älkää sanoko nimeäni."

"Minä en luule, että hän tahtoo tavata teitä", vastasi hän, "hän kieltäytyy tapaamasta ketään."

Kun hän palasi, kysyin, mitä Mr. Rochester oli sanonut.

"Teidän täytyy, ilmoittaa nimenne ja asianne", vastasi hän. Sitten hän otti lasillisen vettä ja asetti sen tarjottimelle, jolla kynttilät jo olivat.

"Tuonko tähden hän soitti?" kysyin.

"Niin, hän tahtoo aina illalla kynttilät, vaikka onkin sokea."

"Antakaa tarjotin minulle, minä vien sen sisään."

Otin sen hänen kädestään ja hän näytti minulle vierashuoneen oven. Tarjotin tärisi kädessäni, vettä kaatui maahan, sydämeni löi kiivaasti. Mary avasi oven ja sulki sen jälkeeni.

Vierashuone näytti kolkolta, huonosti hoidettu valkea paloi takassa, ja sen yli kumartui huoneen sokea asukas nojaten päätänsä vanhanaikaiseen uunihyllyyn. Hänen vanha koiransa Pilot makasi kappaleen matkan päässä kokoon kyyristyneenä ikäänkuin peläten tulevansa tallatuksi. Se höristi korviaan kun tulin sisään, hypähti sitten haukahtaen pystyyn ja syöksyi vastaani ilosta vinkuen. Tarjotin oli vaarassa pudota kädestäni. Laskin sen pöydälle, taputin koiraa ja sanoin hiljaa: "Pane maata, Pilot!" Mr. Rochester kääntyi koneellisesti _katsomaan_, mitä tapahtui, mutta kun hän ei nähnyt mitään, kääntyi hän huoaten takaisin.

"Saanko vesilasin, Mary", sanoi hän.

Lähestyin häntä ja annoin hänelle lasin, joka nyt oli vain puolillaan. Pilot seurasi mukana vieläkin kiihtyneenä.

"Mikä on?" kysyi hän.

"Pane maata, Pilot", sanoin taaskin. Hän pysäytti lasin, jota hän juuri oli viemässä huulilleen ja kuunteli, sitten hän joi ja laski lasin maahan. "Sinähän se olet, Mary, eikö niin?"

"Mary on keittiössä", vastasin.

Hän ojensi nopeasti kätensä, mutta kun hän ei nähnyt, missä seisoin, ei hän ulottunut minuun. "Kuka se on? Kuka se on?" kysyi hän ja näytti koettavan _nähdä_ valottomilla silmillään -- turha ja masentava yritys! "Vastatkaa! Puhukaa taas!" sanoi hän käskevästi ja kovalla äänellä.

"Tahdotteko vähän lisää vettä, sir? Kaadoin puolet maahan", sanoin. _"Kuka_ se on? _Mitä_ se on? Kuka puhuu?"

"Pilot tuntee minut ja John ja Mary tietävät, että olen täällä. Tulin vasta tänä iltana", vastasin.

"Suuri Jumala! Mikä minun on? Mikä suloinen hulluus valtaa minut?"

"Ei se ole hulluutta, sir, mielenne on liian terve ja voimakas joutuaksensa harhaluulojen valtaan."

"Ja missä on puhuja? Onko se vain ääni? Oh, minä en _näe_, minun täytyy tuntea, muuten tulen hulluksi. Kuka olettekaan -- antakaa minun koskettaa itseänne, muuten en voi elää."