Part 40

"He tulevat! He tulevat!" huusi Hanna tempaisten auki vierashuoneen oven. Samassa hetkessä alkoi vanha Carlo haukkua iloisesti. Juoksin ulos. Oli aivan pimeä, mutta kuulin vaununpyörien kolinaa. Hanna kiiruhti sytyttämään lyhdyn. Ajoneuvot olivat pysähtyneet veräjälle, ajaja aukaisi oven ja vaunuista hypähti ensin toinen, sitten toinen tuttu olento. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli pääni heidän hattujensa alla, ja tunsin kasvoillani ensin Maryn pehmeän posken, sitten Dianan liehuvat kiharat. He nauroivat, suutelivat minua, sitten Hannaa, taputtivat Carloa, joka oli melkein hurjana ilosta, kysyivät innokkaasti, oliko kaikki hyvin ja saatuaan myöntävän vastauksen riensivät sisään.

He olivat kangistuneina pitkän ja vaivalloisen ajonsa jälkeen Whitcrossista ja viluissaan kolean iltailman tähden, ja he ihastuivat ikihyviksi nähdessään kodikkaan takkavalkean. Sillä aikaa kun ajaja ja Hanna kantoivat sisään heidän tavaroitaan, kysyivät he St. Johnia. Tämä oli juuri tullut vierashuoneen ovesta. Tytöt lensivät molemmat hänen kaulaansa. Hän suuteli heitä tyvenesti, toivotti heidät muutamain sanoin tervetulleiksi ja vetäytyi sitten takaisin turvapaikkaansa vierashuoneesen, jossa hän toivoi pian näkevänsä meidätkin.

Olin sytyttänyt kynttilät ja aioin viedä heidät yläkertaan, mutta Diana tahtoi ensin antaa muutamia vierasvaraisia määräyksiä ajajan suhteen. Tämän jälkeen molemmat seurasivat minua. He olivat ihastuksissaan huoneittensa uudistuksen johdosta, uudet verhot, matot ja kauniit porsliinimaljakot miellyttivät heitä suuresti ja he ilmaisivat ilonsa ja kiitollisuutensa sanoja säästämättä. Olin hyvin mielissäni nähdessäni, että järjestelyni soveltuivat heidän toiveisiinsa tarkalleen ja että puuhillani olin runsaasti lisännyt heidän iloisen kotiintulonsa viehätystä.

Tuo ilta oli hauska ja nautintorikas. Iloiset serkkuni olivat niin vilkkaita ja puheliaita, että St. Johnin vaiteliaisuutta tuskin huomattiin. Hän oli vilpittömästi iloinen saadessaan taas olla sisartensa seurassa, mutta hän ei voinut ottaa osaa heidän ylitsevuotavaan hilpeyteensä ja iloonsa. Päivän tapahtuma -- Dianan ja Maryn kotiintulo -- miellytti häntä, mutta tapahtuman seuraukset, iloinen hälinä ja vilkas pakiseminen, vaivasivat häntä, ja näin hänen toivovan, että rauhallisempi huomispäivä olisi jo tullut. Kun mieliala oli kohonnut korkeimmilleen noin tunti jälkeen teentuonnin, kuului koputusta ovelle. Hanna tuli ilmoittamaan että eräs köyhä poika oli tänä tavattomana aikana tullut pyytämään Mr. Riversiä äitinsä luo, joka oli kuolemaisillaan.

"Missä hän asuu, Hanna?"

"Whitcrossin kukkulan luona, lähes neljän peninkulman päässä täältä -- koko matka soita ja kankaita."

"Sano hänelle, että tulen."

"Paras olisi jollette menisi, sir. Sitä tietä on hyvin paha mennä pimeässä -- suossa ei näy jälkeäkään polusta. Ja ilma on niin kolea -- tuuli pureva. Parasta olisi lähettää sana, sir, että tulette huomenna."

Mutta hän oli jo lähdössä ja pani päällystakkia ylleen. Hän lähti nurisematta, harmittelematta. Kello oli silloin yhdeksän, ja hän tuli takaisin vasta puoliyön jälkeen. Hän näytti silloin hyvin uupuneelta, mutta onnellisemmalta kuin lähtiessään. Hän oli saanut kieltää itsensä, täyttää velvollisuutensa, voittaa vaikeuden, tuntea oman voimansa, ja hän oli nyt paremmassa sovussa itsensä kanssa.

Pelkään, että koko seuraava viikko koetteli hänen kärsivällisyyttään. Se oli jouluviikko. Emme tehneet mitään säännöllistä työtä, vaan vietimme aikamme kotona huvitellen parhaamme mukaan. Kangasmaitten ilma, kotoinen vapaus ja valoisat tulevaisuudentoiveet vaikuttivat Dianan ja Maryn mieliin elähyttävän juoman tavoin. He olivat aamusta iltaan saakka iloisia kuin leivoset. He puhuivat lakkaamatta, ja heidän älykäs, pirteä, henkevä keskustelunsa viehätti minua siinä määrässä että mieluummin kuuntelin sitä ja otin siihen osaa kuin tein mitään muuta. St. John ei koettanut hillitä iloisuuttamme, mutta hän vältti sitä. Hän oli harvoin kotona, pitäjä oli laaja ja harvaan asuttu, ja joka päivä hän kävi sairaitten ja köyhien luona jossakin sen osista.

Kerran aamiaisella näytti Diana miettivän jotakin ja kysyi sitten veljeltään, olivatko hänen suunnitelmansa vielä muuttumattomat.

"Ovat -- ei mikään voi muuttaa niitä", oli vastaus. Ja hän ilmoitti edelleen, että hänen lähtönsä Englannista oli nyt määrätty tapahtuvaksi seuraavan vuoden kuluessa.

"Ja Rosamond Oliver?" sanoi Mary. Sanat näyttivät pujahtaneen vaistomaisesti hänen huuliltaan, sillä niin pian kuin hän oli lausunut ne, teki hän epävarman eleen ikäänkuin tahtoakseen peruuttaa ne. St. Johnilla oli kirja kädessään -- hänen epäkohtelias tapansa oli lukea aterioilla -- hän sulki sen ja katsoi ylös.

"Rosamond Oliver", sanoi hän, "menee pian naimisiin Mr. Granbyn kanssa. Mr. Granby kuuluu S:n hienostoon -- hän on Sir Frederic Granbyn pojanpoika ja perillinen. Kuulin tämän eilen Mr. Oliverilta."

Sisaret katsoivat toisiinsa ja minuun, me katsoimme häneen kaikki kolme, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään värähdystä.

"Asia on siis päätetty hyvin nopeasti", sanoi Diana. "He eivät ole voineet tuntea toisiaan kauan."

"Vain kaksi kuukautta. He kohtasivat toisensa lokakuussa eräissä S:n tanssiaisissa. Mutta kun mikään ei estä liittoa, vaan kaikki päinvastoin puhuu sen puolesta, kuten tässä tapauksessa, on viivytteleminen tarpeetonta. He menevät naimisiin niin pian kuin S---- Place, jonka Sir Frederic antaa heille asunnoksi, on saatu kuntoon."

Kun tämän jälkeen ensi kerran tapasin St. Johnin yksinään, teki mieleni kysyä koskiko tapaus häneen, mutta hän näytti niin vähän kaipaavan myötätuntoa, että melkein häpesin aikaisempaa rohkeuttani, vielä vähemmin uskalsin tehdä uusia yrityksiä samaan suuntaan. Sitäpaitsi olin taas tottumaton puhumaan hänen kanssaan. Hän oli täydellisesti sulkeutunut kuoreensa, mikä seikka vaikutti kylmän veden tavoin avomielisyyteeni. Hän ei ollut pitänyt lupaustaan kohdella minua kuin sisartaan, vaan säilytti yhä määrätyn, kylmentävän etäisyyden välillämme, mikä ei suinkaan ollut omiaan tekemään suhdettamme sydämelliseksi. Tämän etäisyyden tunsin paljon selvemmin nyt, kun asuin saman katon alla kuin hän ja olin tunnetusti hänen sukulaisensa, kuin siihen aikaan, jolloin hän tunsi minut vain kyläkoulun opettajattarena. Muistellessani, kuinka paljon asioita hän kerran oli uskonut minulle, oli minun vaikea ymmärtää hänen nykyistä kylmyyttään.

Asiain ollessa tällä kannalla hämmästyin koko lailla, kun hän äkkiä kohotti päänsä kirjastaan ja sanoi:

"Te näette, Jane, että taistelu on suoritettu ja voitto saatu."

Olin hämmästynyt enkä heti osannut vastata mitään.

Hetkisen epäröityäni vastasin:

"Mutta oletteko varma, että ette ole samassa asemassa kuin valloittaja, jonka voitto on tullut liian kalliiksi? Eikö toinen samanlainen voitto saattaisi teitä häviöön?"

"Sitä en luule, ja jos niin olisikin, ei se paljoa merkitsisi, sillä toista samanlaista ei minun koskaan tarvitse taistella. Taisteluni on ollut ratkaiseva. Tieni on nyt selvä, ja kiitän Jumalaa siitä." Tämän sanottuaan hän vaikeni ja palasi työhönsä.

Kun keskinäinen onnemme -- s.o. Dianan, Maryn ja minun -- vihdoin sai rauhallisemman luonteen ja palasimme tavallisiin töihimme, oli St. John enemmän kotona. Hän istui samassa huoneessa kuin me väliin tuntikausia. Sillä aikaa kun Mary piirusti, Diana tutki erästä tieteellistä teosta, johon hän minun ihmeekseni oli käynyt käsiksi, ja minä ponnistelin eteenpäin saksalaisessa kirjassani, tutki hän omaa salaperäistä kieltänsä -- erästä itämaista kieltä, jonka oppimisen hän suunnitelmiensa vuoksi katsoi välttämättömäksi. Siinä istuessaan kirjansa ääressä lukukomerossaan näytti hän hyvinkin levolliselta ja työhönsä vajonneelta, mutta silloin tällöin jättivät hänen siniset silmänsä tuon oudonnäköisen kieliopin ja harhailivat yli huoneen pysähtyen joskus meihin, hänen lukutovereihinsa, ja tarkastellen meitä omituisen terävästi. Jos hänet yllätettiin tästä, palasi hän heti työhönsä, mutta yhä uudelleen harhaili hänen katseensa etsivänä pöytämme ääressä. Ihmettelin tätä. Ihmettelin sitäkin, ettei hän koskaan unohtanut ilmaista tyytyväisyyttään erään asian johdosta, joka minusta tuntui merkityksettömältä, nimittäin jokaviikkoinen käyntini Mortonin koulussa, ja vielä enemmän ihmettelin, kun hän alituisesti kehoitti minua täyttämään tämän tehtäväni riippumatta ilmoista ja pilkkasi sisariaan, jotka eivät olisi laskeneet minua menemään, jos ilma oli kovin epäsuotuisa.

"Jane ei ole sellainen raukka kuin miksi tahtoisitte tehdä hänet", oli hänen tapansa silloin sanoa. "Hän voi kestää tuulenpuuskia ja sadekuuroja ja muutamia lumihiutaleita yhtä hyvin kuin kuka tahansa meistä. Hänen ruumiinrakenteensa on terve ja joustava, ja hän voi kestää ilmanalan vaihteluita paremmin kuin moni vankkarakenteinen."

Ja kun sitten tulin kotiin usein hyvin uupuneena, en koskaan uskaltanut valittaa, koska näin, että se olisi ollut hänelle vastenmielistä. Rohkeus ja voima miellytti häntä, mutta heikkoutta hän vihasi.

Eräänä iltapäivänä sain kuitenkin luvan jäädä kotiin, koska todella olin vilustunut. Diana ja Mary olivat minun sijastani menneet Mortoniin. Istuin Schillerini ääressä, ja St. John tutki itämaisia harakanvarpaitaan. Kun vaihdoin kirjani toiseen, satuin katsomaan siihen suuntaan, missä hän istui, ja huomasin, että nuo siniset, valppaat silmät katselivat minua tarkasti. Kuinka kauan ne olivat tutkineet minua, en osaa sanoa. Katse oli niin läpitunkeva ja samalla niin kylmä, että jouduin omituisen mielialan valtaan ja melkein pelästyin.

"Jane, mitä teette?"

"Luen saksaa."

"Minä tahtoisin, että jättäisitte saksan sikseen ja alkaisitte lukea hindustania."

"Te laskette leikkiä."

"Kaikkea muuta -- päinvastoin minun täytyy saada tahtoni läpi ja sanon kohta minkätähden."

Hän selitti sitten, että hän itse parhaillaan tutki hindustanin kieltä ja että hän oli vaarassa unohtaa alkeet päästessään pitemmälle. Hänelle olisi suureksi hyödyksi jos hänellä olisi oppilas, jonka kanssa hän yhä uudelleen voisi lukea alkeita ja siten painaa ne pysyvästi mieleensä. Hän oli jonkun aikaa epäröinyt, valitsisiko hän oppilaakseen toisen sisaristaan vai minut, sitten hän oli valinnut minut, koska hän näki, että minä voin istua kauimmin työni ääressä meistä kolmesta. Tahdoinko suoda hänelle tämän avun? Uhraukseni ei luultavasti tulisi pitkäaikaiseksi, koska hänen lähtöönsä oli enää kolme kuukautta.

St. John oli mies, jolta ei helposti kieltänyt mitään, koska tunsi, että kaikki vaikutelmat, olivat ne sitten iloisia tai tuskallisia, painuivat syvälle hänen mieleensä. Minä suostuin. Kun tytöt tulivat kotiin, sai Diana nähdä oppilaansa siirtyneen veljensä oppilaaksi. Hän nauroi, ja sekä hän että Mary vakuuttivat, että St. John ei olisi koskaan saanut heitä tuollaiseen työhön.

Hän vastasi tyvenesti: "Minä tiedän sen."

Opin tuntemaan hänet hyvin kärsivälliseksi, hyvin lempeäksi, ja kuitenkin hyvin vaativaksi opettajaksi. Hän vaati minulta paljon työtä, ja kun täytin hänen odotuksensa, osoitti hän omalla tavallaan tyytyväisyyttään. Vähitellen hän sai eräänlaisen vallan ylitseni, ja oma vapauteni oli mennyttä. Hänen kiitoksensa ja huomaavaisuutensa rajoittivat minua enemmän kuin hänen välinpitämättömyytensä. En enää voinut puhua ja nauraa vapaasti hänen läheisyydessään, koska liiankin hyvin tunsin, että vilkkaus -- ainakin minussa -- oli hänelle vastenmielistä. Tiesin, että hän hyväksyi minussa vain vakavan mielialan ja vakavat harrastukset, ja kaikki muu tuli minulle pian mahdottomaksi hänen läheisyydessään. Jouduin jäätävän lumouksen valtaan. Kun hän sanoi "mene", menin, "tule", tulin, "tee tämä", tein sen. Mutta minä en rakastanut orjuuttani ja useasti toivoin, että hän yhä edelleen olisi kohdellut minua välinpitämättömästi.

Eräänä iltana seisoimme hänen ympärillään, hänen sisarensa ja minä, ja sanoimme hänelle hyvää yötä. Tapansa mukaan hän suuteli sisariansa ja antoi minulle kätensä. Diana, joka sattui olemaan vallattomalla tuulella -- _häneen_ ei veljen tahto tehonnut, sillä hänen oma tahtonsa oli yhtä voimakas -- huudahti:

"St. John, sinä sanot Janea kolmanneksi sisareksesi, mutta sinä et kohtele häntä sellaisena. Sinun pitäisi suudella häntäkin."

Hän työnsi minut St. Johnin eteen. Minun mielestäni Dianan käytös oli sopimatonta ja olin hyvin hämilläni, mutta St. John taivutti päänsä, hänen kreikkalaiset kasvonsa olivat minun kasvojeni tasalla, hänen silmänsä katsoivat läpitunkevasti omiini, ja -- hän suuteli minua. Mitään sellaista kuin marmorisuudelmia ja jääsuudelmia ei liene olemassa, muuten sanoisin, että kirkollisen serkkuni suudelma kuului näihin luokkiin. Mutta tutkivia suudelmia kenties kyllä on, ja sellainen oli hänen suudelmansa. Annettuaan sen hän katsoi vaikutusta, mikä ei ollut millään tavalla merkillinen. Olen varma etten edes punastunut, mutta kenties kalpenin hieman, sillä minusta tuntui kuin olisi hänen suudelmansa sinetillä sulkenut kahleeni. Tämän jälkeen hän joka ilta suuteli minua, ja se vakavuus ja tyyneys, millä alistuin tähän uuteen tapaan, näytti antavan sille eräänlaisen viehätyksen hänen silmissään.

Mitä minuun tulee, pyrin joka päivä miellyttämään häntä enemmän, mutta samalla tunsin, kuinka minun täytyi kieltää puolet luontoani, tukahuttaa puolet taipumuksiani, kääntää haluni luonnonvastaiseen suuntaan ja pakottaa itseäni tavoittelemaan päämääriä, joihin minulla ei ollut vähintäkään kutsumusta. Hän tahtoi kohottaa minut tasolle, jolle en voinut päästä, ja oli tuskallisen väsyttävää seurata hänen lippuansa. Yhtä mahdotonta olisi ollut muovailla epäsäännölliset kasvoni hänen klassillisten piirteittensä mukaan ja antaa vaihteleville, vihreille silmilleni hänen merensinisten silmiensä juhlallinen, vakava kiilto.

Tähän aikaan ei kuitenkaan vain hänen vaikutuksensa painostanut minua. Minun oli hyvinkin helppo näyttää surulliselta. Sydämessäni asui kalvava tuska, joka alituisesti tukahutti onneani.

Lukija kenties arvelee, että viime aikojen vaiheissa olin, unohtanut Mr. Rochesterin. En hetkeksikään. Hänen kuvansa oli alituisesti edessäni, koska se ei ollut utukuva, joka haihtuu auringonpaisteessa, eikä hiekkaan piirretty kuva, jonka myrsky hävittää, vaan marmoritauluun kaiverrettu piirros, joka kestää niin kauan kuin marmorikin. Halu tietää, mitä hänestä oli tullut, seurasi minua kaikkialle. Kun olin Mortonissa, palasin joka ilta tupaani ajattelemaan sitä ja nyt Moor-Housessa menin joka ilta makuuhuoneeseeni miettimään samaa asiaa.

Ollessani Mr. Briggsin kanssa kirjevaihdossa testamenttiasian johdosta olin kysynyt, tiesikö hän mitään Mr. Rochesterin nykyisestä olinpaikasta ja terveydentilasta, mutta kuten St. John oli arvellut, ei hän tietänyt mitään. Kirjoitin sitten Mrs. Fairfaxille pyytäen häneltä joitakin tietoja. Olin varmasti laskenut, nyt pääseväni toiveitteni perille ja odotin pikaista vastausta. Olin hämmästynyt, kun kaksi viikkoa kului enkä saanut minkäänlaista vastausta, mutta kun kaksi kuukautta oli vierähtänyt ja posti saapui joka päivä tuomatta mitään minulle, olin mitä kiihkeimmän tuskan vallassa.

Kirjoitin uudelleen. Ensimäinen kirjeeni oli kenties joutunut kadoksiin. Uusi toivo seurasi uutta yritystä. Kuten edellinenkin, kesti se muutamia viikkoja ja sitten heikkeni ja häipyi, enkä saanut riviäkään, sanaakaan. Kun puolen vuotta oli kulunut turhassa odotuksessa, kuoli toivoni kokonaan, ja mieleni oli mustimmillaan.

Ihana kevät oli herännyt ympärilläni, mutta minä en voinut iloita siitä. Kesä lähestyi. Diana koetti virkistää minua, hän sanoi, että näytin sairaalta ja että minun pitäisi matkustaa hänen kanssaan meren rannalle. St. John vastusti tätä. Hän sanoi, etten tarvinnut lepoa, vaan työtä, nykyinen elämäni oli liian tyhjää ja tarvitsin päämäärän. Arvatenkin tämän tyhjyyden täyttämiseksi hän yhä pitkitti hindustanin tuntejani ja tuli yhä vaativammaksi, ja minä, hullu, en ajatellutkaan vastustaa häntä -- en voinut vastustaa häntä.

Eräänä päivänä olin käynyt käsiksi työhöni tavallista masentuneempana. Eräs ikävä pettymys oli aiheuttanut mielialani. Hanna oli aamulla sanonut, että posti oli tuonut minulle kirjeen, ja kun tulin hakemaan sitä luullen varmasti vihdoinkin saavani kauan odotettuja tietoja Mr. Rochesterista, huomasinkin sen vain mitättömäksi asiakirjeeksi Mr. Briggsiltä. Katkera pettymys oli täyttänyt silmäni kyynelillä, ja kun nyt tuijotin intialaisen tekstini mutkikkaisiin kirjaimiin, sumentuivat silmäni taaskin.

St. John kutsui minut viereensä lukemaan, mutta koettaessani lukea, petti ääneni ja sanat häipyivät nyyhkytyksiin. Olimme kahden huoneessa, Diana soitti salissa ja Mary teki työtä puutarhassa, sillä oli hyvin kaunis toukokuun päivä, kirkas ja aurinkoinen. St. John ei millään tavalla osottanut hämmästyvänsä mielenliikutustani eikä kysynyt sen syytä. Hän sanoi vain:

"Odotamme muutamia minuutteja, Jane, kunnes ehditte rauhoittua." Ja sillä aikaa kun minä kaikin tavoin koetin hillitä itseäni, istui hän pöytänsä ääressä levollisena ja kärsivällisenä kuin lääkäri, joka tieteellisellä mielenkiinnolla katselee odotettua ja luonnollista käännettä potilaansa taudissa. Tukahutettuani nyyhkytykseni, kuivattuani silmäni ja mutistuani jotakin satunnaisesta pahoinvoinnista, palasin työhöni ja onnistuin suorittamaan sen loppuun. St. John sulki kirjat, pani ne pois ja sanoi:

"Nyt, Jane, lähdette kävelemään, ja minä tulen mukaan."

"Minä menen sanomaan Dianalle ja Marylle."

"Ei. Tänä aamuna tahdon vain yhden seuralaisen -- teidät. Pankaa hattu päähänne, menkää ulos keittiön ovesta ja lähtekää Marsh-Gleniä kohti. Minä kohtaan teidät siellä parin minuutin kuluttua."

Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. En ole koskaan tuntenut keskitietä täydellisen alistumisen ja ilmikapinan välillä ollessani tekemisissä voimakkaitten ja kovien luonteitten kanssa, jotka ovat oman luonteeni vastakohta. Olen aina ollut nöyrä ja kuuliainen siihen hetkeen asti, jolloin kapinallisuuteni, usein hyvin kiihkeänä, puhkeaa. Koska minulla ei vielä ollut syytä eikä halua kapinoida, noudatin tottelevaisena St. Johnin määräyksiä, ja kymmenen minuutin kuluttua astuin yksinäistä tietä läpi laakson hänen rinnallaan.

Lännestä puhalsi raitis tuuli, joka kulki yli kukkuloitten tuoden mukanaan kanervain suloista tuoksua. Taivas oli kirkkaan sininen, ja laakson läpi virtaava joki kevättulvien paisuttama, kirkas ja voimakas, heijastaen milloin kultaisia päivänsäteitä, milloin taivaan sineä. Seurattuamme tietä kappaleen matkaa jätimme sen ja lähdimme astumaan pehmeätä, smaragdinvihreätä sammalta pitkin, josta pilkisti esiin pieniä, valkeita ja keltaisia tähtikukkia. Olimme kohta keskellä kukkuloita, jotka sulkivat meidät kokonaan sisäänsä.

"Levätkäämme tässä", sanoi St. John kun olimme ehtineet ensimäisten kalliolohkareitten luo, jotka etuvartijain tavoin vahtivat solaa, jonka kautta virta syöksyi putouksena alas. Sen takana olevat kalliot olivat paljaita, niillä ei kasvanut sammalta eikä kukkia, vain vähän kuivaa kanervaa kesken särmikkäitä kiviä. Täällä oli luonnon jylhä kauneus muuttunut villin erämaan yksinäisyydeksi, täällä, jos missään, löysi hiljaisuutta ja rauhaa.

Minä istahdin, St. John seisoi vieressäni. Hänen katseensa harhaili yli vuorensolan ja laakson, virran kuohujen ja pilvettömän taivaan. Hän otti hatun päästänsä ja antoi tuulen hyväillä hiuksiansa ja otsaansa. Hän näytti keskustelevan tämän jylhän seudun haltijan kanssa, ja hänen katseensa jätti hyvästi jollekin.

"Ja minä näen tämän kaiken uudelleen", sanoi hän ääneen, "unissani Gangeksen rannoilla, ja näen sen vieläkin, kun toinen, syvempi uni kerran valtaa minut -- tummemman virran rannalla."

Omituiset sanat! Outo isänmaanrakkaus! Hän istahti, emmekä puoleen tuntiin kumpainenkaan puhuneet sanaakaan. Sitten hän sanoi:

"Jane, minä lähden kuuden viikon kuluttua. Olen jo hankkinut lipun eräällä laivalla, joka lähtee kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä Intiaan."

"Jumala on suojeleva teitä, sillä olette ottanut hänen asiansa omaksenne", vastasin.

"Niin", sanoi hän, "se on iloni ja ylpeyteni. Olen suuren Mestarin palveluksessa. En lähde työhöni heikkojen ihmisten opastamana, heidän puutteelliset lakinsa ja erehtyvät arvostelunsa eivät ulotu minuun, minun kuninkaani, lainlaatijani ja esimieheni on kaikkivaltias Jumala. Minusta tuntuu omituiselta, että kaikki ihmiset eivät pala halusta seurata samaa lippua -- yhtyä samaan työhön."

"Kaikilla ei ole teidän voimianne, ja hulluutta olisi heikon koettaa pysyä väkevän tasalla."

"Minä en puhu heikoille enkä ajattele heitä, puhun vain sellaisille, jotka ovat kyllin arvokkaita työhön ja kykenevät täyttämään sen."

"Sellaisia on harvassa, ja heitä on vaikea löytää."

"Se on totta, mutta kun sellaisia löytyy, on oikein herättää heidät, kehoittaa ja vaatia heitä ponnistukseen, opettaa heitä tuntemaan lahjansa ja minkätähden ne on annettu heille, puhua heille taivaan lähettiläänä ja tarjota heille paikka Jumalan valittujen joukossa."

"Jos he todella ovat aiotut suuriin tehtäviin, eiköhän heidän oma sydämensä ensimäisenä muistuta heille siitä?"

Minusta tuntui kuin olisi mahtava lumous kietoutunut yhä tiukempaan ympärilleni. Odotin vavistuksella jotakin kohtalokasta sanaa, joka ikuisiksi ajoiksi sulkisi minut siihen.

"Ja mitä _teidän_ sydämenne sanoo?" kysyi St. John.

"Minun sydämeni on mykkä -- minun sydämeni on mykkä", sanoin vavisten.

"Silloin minun täytyy puhua sen puolesta", jatkoi tuo syvä, taipumaton ääni. "Jane, tulkaa kanssani Intiaan, ruvetkaa apulaisekseni ja työtoverikseni!"

Taivas ja maa tanssivat silmissäni, kukkulat nousivat ja laskivat. Oli kuin olisin kuullut äänen taivaasta -- kuin olisi yliluonnollinen sanansaattaja kutsunut minua kuten kerran apostolia: "Tule Makedoniaan ja auta meitä!" Mutta minä en ollut apostoli -- minä en voinut nähdä lähettilästä enkä noudattaa hänen kutsuansa.

"Oh, St. John", huudahdin, "armahtakaa minua!" Pyysin armoa sellaiselta, joka siinä mitä piti velvollisuutenaan ei tuntenut sääliä eikä omantunnonvaivoja.

Hän jatkoi:

"Jumala ja luonto ovat aikoneet teidät lähetyssaarnaajan vaimoksi. Ne eivät ole antaneet teille ulkonaisia etuja, vaan sitä enemmän sisällisiä. Te olette luotu työhön, vaan ei rakkauteen. Teistä täytyy tulla lähetyssaarnaajan vaimo. Teistä täytyy tulla omani -- ja minä vaadin teidät -- en omaa iloani varten, vaan Herrani palvelukseen."

"Minä en kykene siihen, minulla ei ole kutsumusta", sanoin.

Hän oli valmistautunut näihin ensimäisiin vastaväitteisiin eikä pahastunut niistä. Kun hän seisoi siinä edessäni, selkä vasten kalliota ja käsivarret ristissä rinnalla, huomasin, että hän oli valmistautunut pitkälliseen ja itsepintaiseen vastarintaan ja varannut riittävän määrän kärsivällisyyttä kestääksensä loppuun asti ja suoriutuakseen taistelusta voittajana.

"Nöyryys, Jane", sanoi hän, "on ensimäinen kristillisistä hyveistä, ja oikein sanotte, että ette kykene tähän työhön. Kuka kykenisikään siihen? Tai kuka kutsutuista uskoisi olevansa kutsumuksensa arvoinen? Minä esimerkiksi olen vain tomua ja tuhkaa. Yhdessä Paavalin kanssa tunnustan, että olen suurin syntisistä, mutta en salli tietoisuuden omasta huonoudestani masentaa itseäni. Minä tunnen Mestarini, hän on yhtä oikeamielinen kuin voimakas, ja kun hän valitsee heikon välikappaleen täyttämään suurta tehtävää, antaa hän tälle tyhjentymättömässä armossaan kyllin voimaa ja kykyä suorittamaan työnsä loppuun. Ajatelkaa kuten minäkin, Jane, uskokaa kuten minäkin! Minä kehoitan teitä nojautumaan lujimpaan kallioista, älkääkä epäilkö, ettei se voisi kantaa teidän heikkouttanne!"

"Minä en vähääkään tunne lähetyssaarnaajien elämää. En ole koskaan tutkinut heidän työtänsä."

"Siinä suhteessa voin minä, niin halpa kuin olenkin, antaa teille tarvittavan avun. Voin tunti tunnilta osoittaa teille työnne, seisoa alituisesti vieressänne ja auttaa teitä. Tämän tekisin alussa, sillä pian olisitte -- minä tunnen voimanne -- yhtä taitava ja kykenevä kuin minäkin ettekä kaipaisi apuani."