Part 39

"Jollei olisi näin kauhea ilma", sanoi hän, "niin lähettäisin Hannan seuraksenne. Näytätte liian epätoivoisen onnettomalta voidaksenne olla yksin. Mutta Hanna, eukko parka, ei voisi päästä eteenpäin kinoksissa niinkuin minä pitkine jalkoineni. Minun täytyy nyt jättää teidät suruihinne. Hyvää yötä!"

Hän aikoi avata oven, kun äkkinäinen ajatus välähti mieleeni.

"Seis, minuutti vielä", huusin.

"Mikä on?"

"Minua ihmetyttää minkätähden Mr. Briggs kirjoitti juuri teille minusta ja kuinka hän tiesi tai arvasi, että te, joka asutte näin syrjäisessä paikassa, voisitte auttaa häntä minun etsimisessäni."

"Minä olen pappi", sanoi hän, "ja mutkikkaissa asioissa käännytään usein pappien puoleen." Taaskin hän yritti avata oven.

"Ei, tuo ei tyydytä minua", huudahdin, ja hänen nopeassa ja epämääräisessä vastauksessaan olikin jotakin, joka pikemmin kiihoitti kuin tyydytti uteliaisuuttani.

"Se on hyvin ihmeellinen kohta", lisäsin, "ja minun täytyy saada tietää siitä enemmän."

"Toisella kertaa."

"Ei -- tänä iltana!" Ja kun hän kääntyi pois ovelta, asetuin sen ja hänen väliin. Hän oli melkein hämillään.

"Te ette lähde ennenkuin olette kertonut minulle kaikki", sanoin.

"En tahtoisi tehdä sitä nyt juuri."

"Teidän täytyy."

"Tahtoisin mieluummin, että Diana tai Mary sanoisi sen teille."

Hänen vastahakoisuutensa tietysti kiihoitti uteliaisuuteni äärimmilleen, ja sen täytyi tulla tyydytetyksi heti paikalla. Sanoin sen hänelle.

"Mutta sanoinhan teille, että olen kova mies", sanoi hän, "ja että minua on vaikea taivuttaa."

"Ja minä olen kova tyttö, jota on mahdoton saada luopumaan päätöksestään."

"Sitäpaitsi", sanoi hän, "olen kylmä, eikä mikään hehku pysty minuun."

"Ja minä olen kuuma, ja tuli sulattaa jään. Näettekö, kuinka takkavalkea on sulattanut lumen takistanne ja kuinka lattiani nyt on samassa kunnossa kuin syksyinen tie. Jos toivotte koskaan, Mr. Rivers, saavanne anteeksiantoa siitä suuresta rikoksesta, että olette tahrinut hienon lattiani, on teidän paras heti kertoa minulle, mitä haluan kuulla."

"No hyvä", sanoi hän, "minä antaudun, ei kiihkeytenne, vaan kestävyytenne vuoksi. Kuluuhan kivikin, jos sille alituisesti putoo pisaroita. Sitäpaitsi täytyy teidän saada tietää se ennemmin tai myöhemmin -- miksi ei siis yhtä hyvin nyt. Nimenne on siis Jane Eyre?"

"Tietysti, sehän on jo päätetty asia."

"Ette kenties tiedä, että olen kaimanne? Nimeni on St. John Eyre Rivers."

"En, tosiaanko? Muistan nyt nähneeni E-kirjaimen alkukirjaimienne joukossa erään kirjan kannessa, jonka olette usein lainannut minulle, mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä se voisi merkitä. Mutta entä sitten? Varmaankin --"

Vaikenin. En uskaltanut ilmaista ajatusta, joka äkkiä välähti mieleeni ja joka silmänräpäyksessä oli muodostunut selväksi, varmaksi olettamukseksi. Monet pikkuseikat liittyivät yhteen, soveltuivat toisiinsa ja järjestyivät, ja ketju, joka tähän saakka oli ollut sekava ja epätäydellinen, oli äkkiä edessäni suorana ja selvänä, eikä ainoatakaan rengasta puuttunut. Vaistomaisesti tiesin koko asian, ennenkuin St. John puhui lisää, mutta koska en voi odottaa, että lukija olisi yhtä hyvä arvaamaan, täytyy minun toistaa hänen selityksensä.

"Äitini nimi oli Eyre, hänellä oli kaksi veljeä, joista toinen, pappi, meni naimisiin Miss Jane Eyren kanssa Gatesheadista, toinen oli äsken kuollut kauppias John Eyre Madeirasta. Mr. Briggs, joka hoiti Mr. Eyren asioita, kirjoitti meille viime elokuussa ilmoittaen setämme kuoleman. Hän ilmoitti myös, että setämme oli jättänyt kaiken omaisuutensa velivainaansa tyttärelle syrjäyttäen meidät erään riidan vuoksi, joka hänellä oli ollut isämme kanssa. Mr. Briggs kirjoitti uudestaan pari viikkoa sitten ilmoittaen, että perijätär oli kadoksissa ja kysyen, tiesimmekö me jotakin hänestä. Eräs nimi, joka oli sattumalta kirjoitettu paperiliuskalle, auttoi minut hänen jäljilleen. Te tiedätte lopun."

Taas hän aikoi mennä, mutta minä asetin selkäni ovea vasten.

"Antakaa minun puhua", sanoin, "antakaa minun hengähtää ja miettiä vähäisen!" Pysähdyin -- hän seisoi edessäni, hattu kädessä, ja näytti täysin levolliselta. Jatkoin:

"Teidän äitinne oli minun isäni sisar?

"Niin."

"Siis minun tätini?" Hän nyökäytti päätään.

"Minun setä Johnini oli teidän eno Johninne? Te, Diana ja Mary olette hänen sisarensa lapsia ja minä olen hänen veljensä lapsi?"

"Ehdottomasti."

"Siis te kolme olette serkkujani, siis puolet verestämme virtaa samasta lähteestä."

"Me olemme serkkuja."

Katselin häntä. Olin siis saanut veljen, vieläpä veljen, josta voin olla ylpeä ja josta voin pitää, ja kaksi sisarta, jotka olivat herättäneet minussa ihailua ja rakkautta jo silloin, kun he olivat vieraita minulle. Nuo kaksi tyttöä, joita kesken katkerinta epätoivoani olin niin innokkaasti katsellut polvistuessani märälle maalle Moor-Housen matalan ikkunan ääreen, olivat siis läheisiä sukulaisiani, ja se nuori, komea herra, joka löysi minut oveltaan puolikuolleena, oli serkkuni. Mikä ihana sanoma yksinäiselle, kodittomalle olennolle! Tämä oli rikkautta -- rikkautta sydämelle, tämä oli kaivos puhtainta kultaa. Tämä oli todellinen siunaus, ihana, elähyttävä, toisenlainen lahja kuin äsken saamani rikkaus, joka toisaalta kyllä oli tervetullut, toisaalta raskas ja velvoittava. Taputin käsiäni ilosta ja sydämeni oli riemua tulvillaan.

"Oh, minä olen iloinen -- olen iloinen!" huudahdin. St. John hymyili.

"Enkö jo äsken sanonut, että unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen vuoksi", sanoi hän. "Olitte vakava, kun kerroin, että olitte saanut perinnön, ja nyt saa vähäpätöinen asia teidät haltioitumaan."

"_Mitä_ te tarkoitatte? Se ei merkitse teille mitään -- teillä on sisaria ettekä välitä serkusta -- mutta minulla ei ole ollut ketään, ja nyt saan äkkiä kolme täysikasvuista sukulaista -- tai kaksi, jollette välitä tulla lasketuksi mukaan. Sanon vieläkin, että olen iloinen."

Kävelin nopein askelin edestakaisin huoneessa. Pysähdyin, sillä olin melkein uupunut ajatuksista, jotka nousivat mieleeni niin nopeina, että tuskin saatoin käsittää ja järjestää niitä. Ajattelin, mitä voisi ja pitäisi tapahtua ja mitä tulisikin tapahtumaan ennen pitkää. Katselin tyhjää seinää, se näytti silmissäni siniseltä taivaalta, joka oli täynnä ilon ja toivon vilkkuvia tähtiä. Nyt voin tehdä hyvää niille, jotka olivat pelastaneet henkeni ja joita tähän saakka olin rakastanut hyödyttömästi. He olivat ikeen alaisina -- minä voisin vapauttaa heidät. He olivat hajallaan -- minä voisin koota heidät yhteen. Se riippumattomuus, se rikkaus, joka oli tullut minun osakseni, oli tuleva heidänkin osakseen. Eikö meitä ollut neljä? Kaksikymmentä tuhatta puntaa jaettuna neljään osaan antaisi viisi tuhatta joka osalle -- se olisi enemmän kuin tarpeeksi. Oikeuden vaatimukset tulisivat täytetyiksi ja keskinäinen onnemme olisi taattu. Nyt ei rikkauteni enää painanut minua -- se ei ollut enää vain kylmää metallia, vaan elämää, toivoa ja iloa.

En voi tietää, minkä näköinen olin, kun nämä ajatukset tulvivat mieleeni, mutta pian huomasin, että Mr. Rivers oli asettanut tuolin taakseni ja koetti lempeällä väkivallalla saada minut istumaan. Hän kehoitti minua rauhoittumaan, mutta minä halveksin jokaista viittausta muka heikkouteeni ja avuttomuuteeni, työnsin pois hänen kätensä ja kävelin edelleen.

"Kirjoittakaa Dianalle ja Marylle huomenna ja käskekää heitä suoraa päätä kotiin. Diana sanoi, että he pitäisivät itseään rikkaina saadessaan tuhannen puntaa kumpainenkin -- viidellä tuhannella he tulisivat mainiosti toimeen."

"Sanokaa, mistä voin saada lasillisen vettä", sanoi St. John. "Teidän täytyy todellakin koettaa rauhoittua."

"Loruja! Ja minkälaisen vaikutuksen tekee perintö teihin? Saako se teidät pysymään Englannissa, naimaan Miss Oliverin ja olemaan rauhassa kuten muutkin kuolevaiset?"

"Te kävelette liian nopeasti ja ajatuksenne hämmentyvät. Kerroin uutiseni liian jyrkästi, ne ovat kiihoittaneet teitä yli voimienne."

"Mr. Rivers! Te saatatte minut suunniltani! Olen täysin järkevä -- te itse ymmärrätte väärin -- tai olette ymmärtävinänne."

"Kenties ymmärtäisin paremmin, jos selittäisitte hiukan tarkemmin."

"Selittäisin? Mitä selittämistä siinä on? Tottapa huomaatte, että jos kysymyksessä oleva summa, kaksikymmentä tuhatta puntaa, jaetaan tasan setämme kolmen sisarenlapsen ja yhden veljenlapsen kesken, tulee jokaisen osalle viisi tuhatta. Nyt tahdon vain, että kirjoitatte sisarillenne ja ilmoitatte perinnöstä, jonka he ovat saaneet."

"Jonka te olette saanut."

"Olen sanonut teille, miltä kannalta näen asian, ja toisin en voi sitä nähdä. En ole sietämättömän itsekäs, sokean kohtuuton ja inhottavan kiittämätön. Sitäpaitsi olen päättänyt, että minun täytyy saada koti ja omaisia. Minä pidän Moor-Housesta ja tahdon elää siellä, pidän Dianasta ja Marystä ja tahdon kiinnittää heidät itseeni ainiaaksi. Viidestä tuhannesta punnasta minulla olisi iloa ja siunausta, kahdestakymmenestä tuhannesta rasitusta ja piinaa, koska ne eivät edes kuuluisi minulle oikeudenmukaisesti, joskin kyllä lain mukaan. Jätän siis teille sen, mikä on ehdottomasti tarpeetonta itselleni. Älkäämme kiistelkö asiasta vaan päättäkäämme se heti paikalla!"

"Näin te sanotte ensi innostuksessanne, mutta tällaista asiaa täytyy miettiä kauan, ennenkuin sanaanne voidaan pitää sitovana."

"Oh, jos ette muuta epäile kuin rehellisyyttäni, ei ole hätää. Huomaatte siis, että ehdotukseni on oikeutettu ja kohtuullinen?"

"Näen kyllä, että se jossain merkityksessä on oikeutettu, mutta se sotii yleistä tapaa vastaan. Sitäpaitsi teillä on oikeus koko omaisuuteen. Eno ansaitsi sen omalla työllään, hänellä oli oikeus jättää se kenelle tahansa ja hän jätti sen teille. Oikeus myöntää sen teille, ja te voitte hyvällä omallatunnolla katsoa sen kokonaan omaksenne."

"Mitä minuun tulee", vastasin, "on kysymyksessä aivan yhtä hyvin tunteeni kuin omatuntoni. Minun täytyy ottaa huomioon tunteeni -- olen niin harvoin saanut sen tehdä. Vaikka kiusaisittekin minua vastaväitteillänne vuoden umpeen, en sittenkään luopuisi siitä nautinnosta, jota olen jo saanut aavistaa, -- saada maksaa osan suuresta kiitollisuudenvelasta ja hankkia itselleni ystäviä eliniäkseni."

"Te ajattelette näin nyt", sanoi St. John, "koska ette vielä tiedä, mitä merkitsee olla rikas ja nauttia rikkaudesta, ette aavista, kuinka tärkeäksi henkilöksi kaksikymmentä tuhatta puntaa tekee teidät, minkälaisen aseman se antaa teille, minkälaisen tulevaisuuden se avaa eteenne, ette --"

"Ja te", keskeytin, "te ette voi kuvitella, kuinka kaipaan veljen ja sisaren rakkautta. Minulla ei koskaan ole ollut kotia, minulla ei ole ollut veljiä eikä sisaria, minun täytyy saada ja minä tahdon saada ne nyt. Ettehän ole vastahakoinen tunnustamaan minua sukulaiseksenne -- vai kuinka?"

"Jane, minä tahdon olla veljenne -- sisareni ovat sisarenne ilman että vaatisimme teitä uhraamaan luonnollisia oikeuksianne."

"Veljeni? Kyllä kai, tuhansien peninkulmien päässä! Sisareni? Kaunista kyllä, raatamassa vieraiden luona! Minä rikas -- minä uppoamaisillani kultaan, jota en ole koskaan ansainnut! Te ilman penniäkään! Todellakin kaunista tasa-arvoa ja veljeyttä! Läheistä, kiinteätä yhteyttä!"

"Mutta, Jane, voitte toisellakin tavalla saada kodin ja omaisia -- voitte mennä naimisiin."

"Loruja taaskin! Minä en tahdo mennä naimisiin -- en koskaan mene naimisiin."

"Se on liian paljon sanottu. Tuollaiset vakuutukset osottavat, kuinka kiihtynyt olette."

"Se ei ole liian paljon sanottu. Tiedän, mitä tunnen ja kuinka vastenmielinen on minulle pelkkä ajatuskin naimisiinmenosta. Kukaan ei ottaisi minua rakkauden tähden ja pelkän keinottelun esineenä en tahdo olla. Sitäpaitsi en tahdo vierasta, outoa, erilaista kuin itse olen. Tahdon olla omaisteni luona, niitten luona, jotka ovat samaa lihaa ja verta kuin minä itse. Sanokaa vieläkin, että tahdotte olla veljeni. Olin tyytyväinen ja onnellinen kun sanoitte ne sanat. Toistakaa ne, jos voitte rehellisesti sen tehdä."

"Luullakseni voin. Olen aina rakastanut sisariani ja tiedän, mihin rakkauteni perustuu -- kunnioitan heitä ja ihailen heidän taitojaan. Teilläkin on älyä ja luonnetta, taipumuksiltanne ja tavoiltanne muistutatte Dianaa ja Maryä, seuranne on minulle aina mieluista, ja olen jo muutamia kertoja saanut terveellistä huojennusta puhuessani kanssanne. Tunnen, että helposti ja luonnollisesti voin antaa teille tilan sydämessäni -- olkaa siis kolmas, nuorin siskoni!"

"Kiitän teitä -- se riittää minulle tänä iltana. Nyt teidän on paras lähteä, sillä jos viivytte kauemmin, suututatte minua kenties taaskin epäilyksillänne."

"Entä koulu, Miss Eyre? Se kai suljetaan nyt, vai kuinka?"

"Ei. Jatkan tointani kunnes saatte uuden opettajattaren."

Hän hymyili hyväksyvästi, ojensi kätensä hyvästiksi ja lähti.

Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti kertoa niitä vaikeuksia, joita minulla oli voitettavina ennenkuin sain perintöasian järjestetyksi haluni mukaan. Tehtäväni oli hyvin vaikea, mutta koska päätökseni oli järkähtämätön, koska serkkuni ajan pitkään uskoivat, että todella tahdoin jakaa omaisuuden oikeudenmukaisesti ja koska he varmaan sydämessään tunsivat, että tein oikein ja että he minun asemassani olisivat tehneet aivan samoin, suostuivat he vihdoinkin jättämään asian oikeuden ratkaistavaksi. Tuomarit, joitten puoleen käännyin, olivat Mr. Oliver ja eräs taitava lakimies, molemmat hyväksyivät mielipiteeni ja niin pääsin vihdoinkin tahtoni perille. Tarpeenmukaiset asiakirjat laadittiin, ja St. John, Diana, Mary ja minä saimme jokainen riittävän osan setämme omaisuudesta.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Kun kaikki oli järjestyksessä, oli joulu jo tulossa ja loma-aika lähestyi. Suljin kouluni ja annoin oppilailleni lahjoja lopettajaisiksi. Suuri onni avaa ihmeellisesti niin kädet kuin sydämenkin, ja kun olemme paljon saaneet, on suurin ilomme antaa ja siten purkaa tulvehtivia tunteitamme. Olin jo kauan mielihyväkseni huomannut, että monet maalaisista oppilaistani pitivät minusta, ja tämä huomioni vain vahvistui eron hetkellä, jolloin he yhtä selvästi kuin vilkkaasti osottivat kiintymystään. Olin vilpittömästi iloinen ja kiitollinen huomatessani, että minulla todella oli sija heidän yksinkertaisissa sydämissään, ja lupasin joka viikko tulla tervehtimään heitä ja antamaan heille opetustunnin. Mr. Rivers tuli mäkeä ylös juuri kun oppilaani, joita nyt oli kuusikymmentä, olivat rivissä kulkeneet ohitseni ja minä olin lukinnut oven. Seisoin avain kädessä oven edessä ja vaihdoin vielä muutamia jäähyväissanoja parhaitten tyttöjeni kanssa. Nämä olivat niin siistejä, kunnioitettavia ja taitavia nuoria naisia kuin suinkin voi tavata Englannin maalaisväestössä. Ja se on paljon, sillä loppujen lopulta on englantilainen rahvas sivistyneintä koko Europassa. Noitten aikojen jälkeen olen tutustunut sekä ranskalaisiin että saksalaisiin talonpoikaisnaisiin, ja parhaat heistä tuntuivat tietämättömiltä ja kömpelöiltä Morton-tyttöjeni rinnalla.

"Oletteko mielestänne saanut palkan vaivoistanne", kysyi Mr. Rivers heidän mentyään. "Eikö tietoisuus siitä, että olette tehnyt jotakin todellista hyvää, tuota teille iloa?"

"Epäilemättä."

"Ja kuitenkin olette tehnyt työtä vain muutamia kuukausia. Eikö ihmiselämä, joka kokonaan olisi omistettu lähimäisten kohottamiseen, olisi mielestänne hyvin käytetty?"

"Kyllä", sanoin, "mutta minä puolestani en aina voisi jatkaa tällä tavalla. Minun täytyy saada nauttia omista taipumuksistani yhtä hyvin kuin kehittää toisten sieluja. Nyt aion nauttia niistä, älkääkä nyt puhuko minulle koulusta. Olen jättänyt sen nyt ja aion viettää lomaa."

Hän näytti vakavalta. "Mitä nyt? Mikä teihin nyt on mennyt? Mitä aiotte tehdä?"

"Aion olla ahkera -- niin ahkera kuin suinkin voin. Ja ensiksikin pyydän teitä antamaan Hannalle vapautta ja ottamaan jonkun toisen apulaiseksenne."

"Tarvitsetteko häntä?"

"Kyllä, hänen pitäisi tulla kanssani Moor-Houseen. Diana ja Mary ovat viikon kuluttua kotona, ja tahdon saada kaikki kuntoon ennen heidän tuloansa."

"Ymmärrän. Luulin että aioitte suinpäin lähteä huvimatkalle. Näin on parempi. Hanna saa tulla kanssanne."

"Käskekää hänen sitten tulla huomenna, ja tässä on kouluhuoneen avain. Huomenna jätän teille tupani avaimen."

Hän otti sen. "Te luovutte siitä suurella ilolla", sanoi hän. "En oikein ymmärrä hilpeyttänne, koska en tiedä, millä työllä aiotte nyt korvata sen, minkä nyt jätätte. Mikä tarkoitus, mikä päämäärä, mikä kunnianhimo on elämällänne nyt?"

"Ensimäinen tarkoitukseni on panna toimeen _suursiivot_ -- ymmärrättekö sanan koko voimaa -- _suursiivot_ Moor-Housessa, aina vierashuoneesta kellariin asti. Seuraava tarkoitukseni on hangata kaikki paikat kiiltäviksi vahalla, öljyllä ja epämääräisellä luvulla tomuriepuja. Kolmanneksi järjestän kaikki tuolit, pöydät, matot, vuoteet, matemaattisella täsmällisyydellä. Ja lopuksi omistetaan kaksi viimeistä päivää ennen sisartenne tuloa sellaiselle ennenkuulumattomalle kananmunien särkemiselle, rusinain puhdistamiselle, ryytien hienontamiselle, joulukaakkujen vatkaamiselle, leipomiselle, paistamiselle ja keittämiselle, että teidän kaltaisellanne vihkimättömällä voi olla vain hämärä aavistus siitä. Päämääräni on siis, lyhyesti sanottuna, laittaa talo mallikelpoiseen järjestykseen ennen ensi torstaita, ja kunnianhimoni on valmistaa Dianalle ja Marylle ihanteellisen hauska vastaanotto." St. John hymyili heikosti, mutta näytti vieläkin tyytymättömältä.

"Se on kyllä hyvä toistaiseksi", sanoi hän, "mutta vakavasti puhuen uskon, että päästyänne ensi ilonpuuskan ohi, katsotte taaskin korkeammalle, kotoisten puuhien ja ilojen yli."

"Ne ovat kuitenkin parasta maailmassa", huomautin.

"Ei, Jane, ei. Tämä maailma ei ole tehty vain nautintoja ja lepoa varten. Varokaa veltostumista!"

"Minähän päinvastoin aion olla äärettömän ahkera."

"Jane, tällä hetkellä annan teille anteeksi ja myönnän teille kaksi kuukautta armonaikaa nauttiaksenne täysin siemauksin uudesta asemastanne ja iloitaksenne uusien sukulaistenne seurasta, mutta _sitten_ toivoakseni kykenette katsomaan Moor-Housea ja Mortonia kauemmaksi ja ajattelemaan muutakin kuin sisartenne seuraa ja itsekästä rauhaa ja mukavuutta. Toivon, että sisäinen tarmonne häiritsee lepoanne."

Katsoin häneen hämmästyneenä. "St. John", sanoin, "minusta on suorastaan ilkeätä puhua noin. Tahdon olla tyytyväinen ja onnellinen kuin kuningatar, ja te koetatte herättää minussa levottomuutta. Mitä varten?"

"Sitä varten, että käyttäisitte oikein ne leiviskät, jotka Jumala on antanut käytettäväksenne ja joista hän epäilemättä kerran kutsuu teidät tekemään tiliä. Jane, minä olen pitävä teitä tarkasti ja huolellisesti silmällä -- sanon sen jo ennakolta. Ja koettakaa hillitä sitä tavatonta intoa, millä heittäydytte jokapäiväisiin iloihin. Älkää takertuko niin kiinteästi lihan siteisiin, säilyttäkää voimanne ja intonne arvokkaampiin tehtäviin älkääkä kuluttako niitä vähäpätöisissä, haihtuvissa asioissa. Kuuletteko minua, Jane?"

"Kyllä, aivan kuin puhuisitte kreikkaa. Minä tunnen, että minulla on täysi oikeus olla onnellinen, ja onnellinen _tahdon_ olla. Hyvästi."

Onnellinen olinkin Moor-Housessa, ja ahersin kaikin voimin. Niin Hannakin. Häntä huvitti nähdä, kuinka innostunut olin hyörimään ja hääräämään myllistetyssä talossa ja kuinka osasin harjata, pölyyttää, kiillottaa ja keittää. Kun pari pahimman sekasorron päivää oli voitettu, olikin hauskaa palauttaa järjestystä omaantekemäämme kaaokseen. Olin aikaisemmin matkustanut S:n kaupunkiin ostamaan muutamia uusia huonekaluja, serkkuni olivat antaneet minulle täyden vapauden tehdä muutoksia, ja määrätty summa oli asetettu tähän tarkoitukseen. Arkihuoneen ja makuukamarit jätin jokseenkin ennalleen, sillä tiesin, että Diana ja Mary iloitsisivat enemmän vanhojen, tuttujen pöytiensä, tuoliensa ja vuoteittensa näkemisestä kuin hienoimmista uudistuksista. Joku pieni uutuus oli kuitenkin tarpeen, jotta heidän kotiintulonsa olisi niin viehättävä kuin halusin sen olevan. Siihen riittivät kauniit, uudet matot ja ikkunaverhot, pari huolellisesti valittua vanhanaikaista porsliini- ja pronssikalua, uusi liina ja uusi peili toalettipöydälle j.n.e., ja huoneet näyttivät raikkailta ja hauskoilta, ilman loistoa ja ylellisyyttä. Erään pienen vierashuoneen ja makuukamarin kalustin kokonaan uudestaan mahonkihuonekaluilla, joissa oli karmosiinipunaiset päällykset, ja käytävään ja portaisiin panin matot. Kun kaikki oli valmiina, oli Moor-House mielestäni yhtä siisti, kaunis ja kodikas sisältä kuin se ulkoa näytti yksinäiseltä ja hyljätyltä keskellä tuiminta vuodenaikaa.

Tuo odotettu torstai tuli vihdoinkin. Heitä odotettiin tuleviksi vasta pimeässä, ja jo ennen hämärää sytytettiin tulet joka huoneeseen. Keittiö oli täydellinen, Hanna ja minä olimme valmiiksi pukeutuneet ja kaikki oli kunnossa.

St. John saapui ensimäisenä. Olin tahtonut häntä pysymään kokonaan poissa talosta kunnes kaikki olisi järjestyksessä, ja itse asiassa jo pelkkä ajatus suursiivoista, jotka kauhistuttivat häntä sekä melullaan että proosallisuudellaan, riitti pitämään häntä loitolla. Hän tapasi minut keittiöstä, jossa parhaillaan seurasin muutamien teekakkujen paistumista. Hän lähestyi hellaa ja kysyi, olinko vieläkin tyytyväinen palvelustytön töihin. Vastaukseksi pyysin häntä tarkastamaan työni tuloksia. Hän seurasi vähän vastahakoisena minua läpi huoneitten. Avasin kaikki ovet, mutta hän tuskin katsoi niistä sisään, ja tultuamme takaisin alakertaan hän sanoi, että olin varmaan nähnyt paljon vaivaa saadessani niin suuria muutoksia aikaan niin vähässä ajassa, mutta hän ei sanallakaan ilmaissut mielihyväänsä talonsa parantuneen ulkonäön johdosta. Hänen hiljaisuutensa teki minut alakuloiseksi. Ajattelin, että olin kenties muuttanut vanhassa järjestyksessä jotakin, jota hän piti arvossa. Kysyin, oliko niin, ja ääneni sävy oli epäilemättä jonkun verran masentunut.

"Ei suinkaan, olen päinvastoin huomannut, että olette tunnollisesti säilyttänyt kaiken vanhan. Pelkään tosiaankin, että olette uhrannut asiaan enemmän ajatuksia kuin se olisi ansainnut. Kuinkahan paljon aikaa olette käyttänyt jo tämänkin huoneen järjestämiseen? -- Voisitteko muuten sanoa, missä eräs kirja on?" -- Hän mainitsi sen nimen.

Näytin hänelle, missä paikassa hyllyllä kirja seisoi. Hän otti sen, vetäytyi tavalliseen ikkunakomeroonsa ja alkoi lukea.

Tällainen ei ollut minulle mieleen. St. John oli hyvä mies, mutta aloin tuntea, että hän oli puhunut totta sanoessaan olevansa kova ja kylmä. Elämän vaatimattomat ilot eivät merkinneet mitään hänelle, sen hiljainen onni ei viehättänyt häntä. Hänen koko elämänsä oli pyrkimistä -- suurten ja korkeain päämääräin tavoittelua -- hän ei levähtänyt koskaan, eikä sallinut toistenkaan levähtää. Kun hänen lukiessaan katselin hänen korkeata, marmorinvalkeaa otsaansa ja hänen hienoja piirteitänsä, ymmärsin, että hänestä ei tulisi hyvä puoliso, ja että olisi hyvin raskasta olla hänen vaimonansa. Tajusin myöskin, minkälaatuista oli hänen rakkautensa Miss Oliveriin: se oli, kuten hän itse oli sanonut, vain aistillista rakkautta. Ymmärsin, kuinka hän voi halveksia itseään sen kiihoittavan vaikutuksen vuoksi ja kuinka hän tahtoi kukistaa sen. Hän ei koskaan uskoisi siitä koituvan pysyvää onnea itselleen tai rakastetulleen. Hän oli sitä ainesta, josta luonto muovailee sankarinsa -- niin kristilliset kuin pakanalliset -- lainlaatijat, valtiomiehet, valloittajat, miehet, jotka ovat luodut suuriin töihin vaan jotka kotilieden ääressä eivät ole paikallaan.

"Tämä vierashuone ei ole hänen paikkansa", mietin, "Himalaijan jyrkänteet, Kafferinmaan viidakot, vieläpä Guinean epäterveellinen rannikko sopisivat hänelle paremmin. Oikein hän tekee väittäessään kotoisen elämän rauhaa -- sellaisessa eivät hänen kykynsä pääsisi oikeuksiinsa, kehittyisi eivätkä esiintyisi edukseen. Vaaroissa ja taisteluissa, missä kysytään rohkeutta, tarmoa ja voimaa, siellä hän puhuu ja liikkuu, siellä hän on johtaja. Pieni, iloinen lapsi voittaisi hänet lieden ääressä. Hän on oikeassa valitessaan lähetyssaarnaajan toimen -- sen näen nyt."