Part 38

Hän oli nyt istuutunut. Kuva oli hänen edessään pöydällä, ja hän katseli sitä hellästi, pää käsien varassa. Huomasin, että hän ei ollut pahastunut rohkeudestani. Näin myös, että suora ja vapaa tapani käydä käsiksi asiaan, jota hän oli pitänyt koskemattomana, tuotti hänelle aivan uutta iloa ja odottamatonta huojennusta. Umpimieliset ihmiset usein suorastaan tarvitsevat enemmän välittömyyttä ja suoruutta kuin hienotunteisuutta kanssaihmisiltään. Ankarin stoalainenkin on vain ihminen, ja tunkeutumalla rohkeasti heidän sielunsa hiljaiseen mereen tekee heille usein parhaan palveluksen. "Olen varma, että hän pitää teistä", sanoin seisoen hänen tuolinsa takana, "ja hänen isänsä kunnioittaa teitä. Sitäpaitsi hän on rakastettava tyttö -- ehkä vähän ajattelematon, mutta teiltä kyllä riittää ajatuksia hänenkin osalleen. Teidän pitäisi mennä naimisiin hänen kanssaan."

"_Pitääkö_ hän sitten minusta?" kysyi hän. "Aivan varmaan, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Hän puhuu teistä alituisesti -- ei ole mitään aihetta, josta hän puhuisi niin mielellään ja niin usein."

"On hyvin hauska kuulla tätä", sanoi hän, "hyvin hauska. Jatkakaa vielä neljännestunnin ajan." Ja hän veti kellon taskustaan ja asetti sen eteensä pöydälle.

"Mutta mitä se hyödyttää", sanoin, "kun te luultavasti valmistatte jotakin rautaista vastaiskua ja taotte uutta kahletta sydämellenne?"

"Älkää sellaisia kuvitelko. Ajatelkaa pikemmin, että minä antaudun ja sulan, kuten nyt teenkin. Inhimillinen rakkaus tulvehtii virvoittavan lähteen tavoin sydämeeni ja peittää suloiseen virtaan pellon, jonka niin huolellisesti ja suurella vaivalla olen valmistanut ja kylvänyt täyteen hyviä päätöksiä ja epäitsekkäitä suunnitelmia. Ja nyt peittää sen nektarvirta -- hennot idut irtaantuvat maasta, suloinen myrkky vahingoittaa ne -- ja nyt näen lepääväni sohvalla Vale Hallin seurusteluhuoneessa, morsiameni Rosamond Oliverin jalkain juuressa -- hän puhuu minulle hopeanheleällä äänellään, katsoo minuun noilla silmillään, jotka teidän taitava kätenne on niin hyvin kuvannut, hymyilee minulle korallihuulillaan. Hän on minun -- minä olen hänen -- nykyinen, haihtuva elämä riittää minulle. Sts! älkää sanoko mitään -- sydämeni on täynnä autuutta -- aistini ovat huumautuneet -- antakaa määräämäni ajan kulua rauhassa."

Tein hänen mielikseen. Kello naksutti edelleen. Hän hengitti lyhyeen ja raskaasti, minä vaikenin. Tässä hiljaisuudessa kului neljännestunti loppuun. Hän pani kellon takaisin taskuunsa, laski kuvan pöydälle, nousi ja asettui seisomaan takan ääreen.

"Nyt", sanoi hän, "olen viettänyt hetken sokean huumauksen vallassa. Olen lepuuttanut päätäni suloisen kiusaajan rinnalla, olen vapaaehtoisesti alistunut hänen kukkas-ikeeseensä ja maistanut hänen taikajuomaansa. Mutta päänalukseni oli polttava, kukkakiehkuraan kätkeytyi käärme ja viinissä oli karvas sivumaku. Hänen lupauksensa ovat tyhjät -- hänen tarjouksensa väärät. Minä näen ja tiedän sen."

Katsoin häneen hämmästyneenä.

"Omituista", jatkoi hän, "vaikka rakastankin Rosamond Oliveria niin rajusti -- ensi intohimon koko voimalla -- ja vaikka hän on niin lumoavan kaunis ja viehättävä, olen samalla kylmästi tietoinen siitä, etten saisi hänestä hyvää vaimoa. Hän ei olisi minulle sopiva puoliso, tietäisin sen oltuamme vuoden naimisissa, ja kahdentoista kuukauden huumausta seuraisi elinkautinen katumus. Sen tiedän."

"Todellakin omituista", en voinut olla huudahtamatta.

"Ja kun jokin minussa", jatkoi hän, "on kokonaan hänen lumouksensa alla, tunnen toisaalta syvästi hänen puutteensa. Hän ei voisi yhtyä parhaimpiin toiveisiini eikä ottaa osaa vakavimpiin pyrintöihini. Rosamond työntekijänä, taistelijana, apostolina? Rosamond lähetyssaarnaajan vaimona -- ei koskaan."

"Mutta teidän ei tarvitse tulla lähetyssaarnaajaksi. Voitte luopua aikeestanne."

"Luopua? Mitä, minäkö luopuisin kutsumuksestani? Suuresta työstäni? Tavarasta, jonka olen koonnut taivaaseen? Siitä toivosta, että minut kerran luettaisiin niitten joukkoon, joitten ainoa kunnianhimo on oman sukukuntansa parantaminen ja joitten kunniakas tehtävä on levittää tietoa tietämättömyyteen, tuoda rauhaa taisteleville, vapautta vangituille, uskontoa keskelle taikauskon pimeyttä ja iäisyystoiveita keskelle helvetinpelkoa? Täytyykö minun luopua tästä aikeesta? Se on minulle rakkaampi kuin veri, joka virtaa suonissani. Se on tulevaisuuteni, sen hyväksi elän."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoin: "Entä Miss Oliver? Eikö hänen pettymyksensä ja surunsa merkitse teille mitään?"

"Miss Oliver elää alituisesti ihailijoitten keskellä. Vähemmässä kuin kuukaudessa haihtuu minun kuvani hänen sydämestään. Hän unohtaa minut ja menee luultavasti naimisiin sellaisen kanssa, joka tekee hänet onnellisemmaksi kuin mitä minä olisin voinut tehdä."

"Te puhutte kylmästi, mutta sydämenne kärsii. Näytätte nääntyvältä."

"Sitä en ole. Jos olen hieman kalpea, johtuu se suunnitelmieni epävarmuudesta ja lähtöni ainaisesta lykkäytymisestä. Juuri tänä aamuna sain tietää, että seuraajani, jonka tuloa olen niin kauan odottanut, pääseekin paikalleni vasta kolmen, kenties kuuden kuukauden kuluttua."

"Te vapisette ja punastutte joka kerta kun Miss Oliver tulee kouluhuoneeseen."

Taaskin hän näytti hämmästyneeltä. Hän ei olisi voinut kuvitella, että nainen uskaltaisi puhua tuolla tavalla miehelle. Minä puolestani olin kuin kotonani tämän suuntaisessa keskustelussa. En koskaan ole voinut seurustella voimakkaiten, hienostuneitten ja umpimielisten ihmisten kanssa, olivat he sitten miehiä tai naisia, tunkeutumatta sovinnaisen vaiteliaisuuden läpi ja raivaamatta tietäni heidän luottamukseensa.

"Te _olette_ omituinen", sanoi hän, "ettekä arka. Sielussanne on jotakin rohkeata ja silmänne ovat läpitunkevat. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, että olette osaksi tulkinnut väärin mielenliikutukseni. Luulette niitä syvemmiksi ja voimakkaammiksi kuin mitä ne ovat. Tunnette minua kohtaan suurempaa myötätuntoa kuin mitä minulla on oikeus vaatia. Kun punastun ja vavahdan Miss Oliverin edessä, en sääli itseäni. Halveksin heikkouttani. Tiedän, että se on viheliäistä -- aistillista kiihkoa, vaan ei, sen voin sanoa, sielun tuskaa. _Sieluni_, se on luja kuin kallio, joka seisoo vankkana myrskyisen meren keskellä. Oppikaa tuntemaan minut sellaisena kuin olen -- kylmänä ja kovana miehenä." Hymyilin epäuskoisena.

"Olette vallannut luottamukseni äkkirynnäköllä", jatkoi hän, "ja se on nyt kokonaan hallussanne. Kun yltäni riisutaan se verenkarvainen vaippa, jolla kristillisyys verhoo inhimillisiä puutteita, jää jäljelle vain kylmä, kova, kunnianhimoinen mies. Kaikista tunnesiteistä on vain luonnon laatimilla pysyvämpää valtaa ylitseni. Oppaani on järki, ei tunne, kunnianhimoni on rajaton ja haluni nousta korkeammalle ja tehdä enemmän kuin muut, tyydyttämätön. Kunnioitan lujuutta, kestävyyttä, ahkeruutta, älyä, koska ihmiset niitten avulla saavuttavat korkeita päämääriä ja kohoavat henkiseen ylemmyyteen. Seuraan mielenkiinnolla teidän uraanne, koska näen teissä ahkeran, täsmällisen ja tarmokkaan naisen, mutta ei senvuoksi, että syvemmin säälisin teitä kaiken sen tähden, mitä olette saanut kokea ja mitä mahdollisesti vieläkin kärsitte."

"Te tahdotte esiintyä vain pakanallisena filosofina", huomautin.

"En suinkaan. Minun ja deistisen filosofin välillä on se ero, että minä uskon, uskon Jumalan sanaan. Käytitte väärää nimitystä. En ole pakanallinen, vaan kristillinen filosofi -- Kristuksen seuraaja. Hänen opetuslapsenaan omaksun hänen puhtaat ja lempeät oppinsa ja tahdon levittää niitä. Olen jo lapsuudesta saakka ollut uskonnon vaikutuksen alaisena, ja se on kehittänyt myötäsyntyisiä ominaisuuksiani. Luonnollisen rakkauden pienestä siemenestä on se kasvattanut suuren, varjoisan puun, ihmisrakkauden. Kesyttömän, inhimillisen oikeudentuntoni on se kehittänyt kuuliaisuuteen jumalallisen oikeuden vaatimuksille. Itsekkäästä kunnian- ja vallanhimostani on se tehnyt voimakkaan halun laajentaa Mestarini kuningaskuntaa ja saavuttaa voittoja ristin lipun alla. Niin paljon on uskonto vaikuttanut minuun, kehittänyt myötäsyntyiset taipumukseni parhaaseen suuntaan, jalostanut ja kasvattanut luontoa. Mutta se ei ole voinut juurittaa pois luontoa, eikä se olekaan mahdollista, ennenkuin kuoleva on pukenut ylleen kuolemattomuuden vaatteen." Sanottuaan tämän hän otti hattunsa, joka oli pöydällä palettini vieressä. Vielä kerran hän katsahti kuvaan.

"Hän _on_ viehättävä", sanoi hän puoliääneen. "Suotta ei hänen nimensä ole 'maailman ruusu'." [Rosa mundi = maailman ruusu.]

"Ja saanko maalata teille samanlaisen?"

"_Cui bono_? Ette."

Hän veti kuvan päälle ohuen paperiarkin, jota maalatessani pidin käteni alla, jottei piirustuspaperi tahriintuisi. Mitä hän siinä äkkiä näki, en voinut aavistaa, mutta jotakin oli sattunut hänen silmiinsä. Hän otti paperiarkin nopeasti käteensä ja tarkasti sen reunaa, sitten hän katsoi minuun hyvin omituisella tavalla, jota minun oli mahdoton ymmärtää. Hän näytti tahtovan salamannopeasti panna merkille jokaisen yksityiskohdan kasvoissani, puvussani ja koko olemuksessani. Hänen huulensa liikahtivat kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta hän keskeytti lauseensa, oli se sitten mikä tahansa.

"Mikä on?" kysyin.

"Ei mitään", vastasi hän ja asetti paperin takaisin. Huomasin hänen repivän pienen liuskan sen reunasta. Paperiliuska katosi hänen hansikkaaseensa, hän nyökäytti nopeasti päätään hyvästiksi ja katosi.

Tämäpä merkillistä.

Tarkastin paperia joka puolelta, mutta en nähnyt muuta kuin himmeitä väritäpliä, joihin olin koetellut siveltimiäni. Pari minuuttia pohdin arvoitusta, mutta koska en voinut selvittää sitä enkä pitänyt sitä erittäin tärkeänä, jätin sen sikseen ja unohdin sen pian.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Kun Mr. St. John oli lähtenyt, alkoi sataa lunta. Tuiskua kesti kaiken yötä. Seuraavana päivänä puhalsi kylmä tuuli, joka toi uusia pilviä mukanaan, ja iltahämärässä oli laakso nietosten peittämä ja tiet ummessa. Olin sulkenut ikkunaluukut, asettanut maton oven eteen estääkseni lunta kasautumasta sen alapuolelle, kohentanut takkavalkeaani, ja istunut lähes tunnin tulen ääressä kuunnellen myrskyn ulvontaa. Sitten sytytin kynttilän, otin esille "Marmionin" ja aloin lukea.

"Day set on Norham's castled steep And Tweed's fair river broad and deep, And Cheviot's mountains lone; The massive towers, the donjon keep, The flanking walls that round them sveep In yellow lustre shone."

["Päivä paistoi yli Norhamin linnoitettujen rinteitten, kauniin, leveän Tweed-virran ja Cheviotin yksinäisten vuorten. Vankat tornit ja vallitukset niitten ympärillä kimmelsivät keltaisessa valossa."]

Kohta olin unohtanut myrskyn mylvinän. Kuulin ääntä ja arvelin, että tuuli ravisteli ovea. Ei, se oli St. John Rivers, joka avasi oven ja astui eteeni pimeydestä ja myrskystä. Takki, joka peitti hänen kookkaan vartalonsa, oli valkea lumesta. Olin melkein kauhun vallassa, niin vähän olin odottanut vieraita tänä myrskyisenä iltana.

"Pahoja uutisia?" kysyin. "Onko jotakin tapahtunut?"

"Ei. Kuinka vähästä säikähdättekään", vastasi hän, riisui päällystakkinsa ja ripusti sen naulaan sekä työnsi kaikessa rauhassa maton, joka hänen tullessaan oli siirtynyt paikaltaan, takaisin oven eteen. Hän kopisti lunta jaloistaan.

"Tahrin puhtaan lattianne", sanoi hän, "mutta teidän täytyy suoda minulle anteeksi tämän kerran." Sitten hän lähestyi tulta. "Voitte uskoa, että minulla oli kova työ päästessäni tänne", jatkoi hän lämmitellessään käsiään tulen ääressä. "Kerrankin vaivuin vyötäisiä myöten kinokseen, mutta onneksi on lumi vielä pehmeätä."

"Mutta miksi tulitte?" en voinut olla kysymättä.

"Sepä kohtelias kysymys vieraalle, mutta koska kysytte, tahdon vastata. Yksinkertaisesti siitä syystä, että tahdoin puhella kanssanne, koska olin väsynyt mykkiin kirjoihin ja tyhjiin huoneisiini. Sitäpaitsi olen eilisestä saakka ollut kuin henkilö, joka on kuullut kertomuksen puoliksi ja joka maltittomana odottaa jatkoa."

Hän istuutui. Muistin hänen kummallisen käytöksensä edellisenä päivänä ja aloin vakavasti pelätä, että hänen järkensä oli vioittunut. Kuitenkin oli hänen hulluutensa siinä tapauksessa hyvin kylmää ja maltillista laatua: en ollut koskaan nähnyt hänen kauniita kasvojaan niin marmoriin veistetyn näköisinä kuin juuri nyt, kun hän työnsi kosteat hiukset otsaltaan ja kun tuli vapaasti valaisi hänen kalpeita kasvojaan, jossa ikäväkseni huomasin huolten ja surujen syvät jäljet. Odotin, että hän sanoisi jotakin, jota edes ymmärtäisin, mutta hän nojasi leukaansa käteensä, piti sormea huulillaan ja mietti. Huomasin, että käsi oli laihtunut kuten kasvotkin. Sydämeeni tulvahti säälin tunne, joka kenties ei ollenkaan ollut paikallaan tässä tapauksessa, ja sanoin melkein vasten tahtoani:

"Soisin että Diana ja Mary tulisivat asumaan luoksenne, on kovin paha, että teidän täytyy olla aivan yksin, ja te huolehditte liian vähän omasta terveydestänne."

"Päinvastoin", sanoi hän, "pidän tarpeen tullessa kylläkin huolta itsestäni. Tällä hetkellä voin varsin hyvin. Näettekö minussa mitään vikaa?"

Tämän hän sanoi huolettomalla, hajamielisellä tavalla, joka osotti että minun huolenpitoni oli ainakin hänen silmissään kokonaan tarpeetonta. Minä vaikenin.

Hän piti taaskin sormea huulillaan ja tuijotti uneksien hehkuvaan hiilokseen. Koska pidin välttämättömänä sanoa jotakin, kysyin, tunsiko hän vetoa ovesta, joka oli hänen takanaan.

"En", vastasi hän lyhyesti ja melkein tylysti.

"Hyvä on", ajattelin, "jollet tahdo puhua niin voit olla hiljaa. Minä jätän sinut rauhaan ja palaan kirjaani."

Puhdistin kynttilänsydämen ja vaivuin takaisin Marmioniin. St. John liikahti hetken kuluttua, vilkaisin häneen ja näin hänen ottavan esiin lompakkonsa ja vetävän siitä erään kirjeen. Hän luki sen äänettömänä, pani sen takaisin ja vaipui mietteisiinsä. Oli turha koettaa lukea, kun edessäni oli tuollainen elävä arvoitus, enkä myöskään voinut suostua vaikenemaan, puhua minun täytyi, oli hän sitten epäystävällinen tai ei.

"Oletteko hiljattain saanut kuulumisia Dianalta ja Maryltä."

"En mitään sen kirjeen jälkeen, jonka näytin teille viikko sitten."

"Eikö omissa suunnitelmissanne ole tapahtunut mitään muutosta? Jätättekö kenties Englannin aikaisemmin kuin aioitte?"

"Nähtävästi en, sellainen onni olisi liian suuri minulle."

Päästyäni näin pitkälle muutin aihetta ja yritin puhua koulustani ja oppilaistani.

"Mary Garrettin äiti on terveempi, ja Mary tuli takaisin kouluun tänä aamuna, ja ensi viikolla saan neljä uutta tyttöä Foundry Closesta -- ne olisivat tulleet jo tänään, ellei lumi olisi estänyt."

"Todellako!"

"Mr. Oliver kustantaa kaksi."

"Niinkö?"

"Hän aikoo jouluna antaa kestityksen koko koululle."

"Sen tiedän."

"Onko se teidän keksintönne?"

"Ei."

"Kenen sitten?"

"Kaiketi hänen tyttärensä."

"Se on hänen tapaistaan, hän on niin hyväsydäminen."

"Niin."

Taaskin äänettömyys. Kello löi kahdeksan. Silloin hän nousi, muutti asentoa ja kääntyi minuun.

"Pankaa kirjanne pois hetkiseksi ja tulkaa lähemmäksi tulta!" sanoi hän. Tottelin häntä, vaikka hämmästykselläni ei ollutkaan rajoja.

"Puoli tuntia sitten", jatkoi hän, "sanoin maltittomana odottavani erään tarinan jatkoa. Lähemmin mietittyäni asiaa pidän kuitenkin parhaana itse ruveta kertojaksi ja jättää teille kuuntelijan osan. Ennenkuin alan, täytyy minun huomauttaa teille, että tarinani voi tuntua teistä jonkun verran tutulta, mutta vanhatkin asiat usein tulevat uusiksi, kun uudet ihmiset kertovat niitä. Ja joka tapauksessa on kertomukseni lyhyt."

"Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui, että eräs köyhä pappismies -- tällä hetkellä emme huoli hänen nimestään -- rakastui rikkaan miehen tyttäreen. Tämäkin rakastui häneen ja meni naimisiin hänen kanssaan vasten omaistensa tahtoa, jotka hylkäsivät hänet heti häitten jälkeen. Kahden vuoden sisällä oli nuori pari kuollut, ja molemmat lepäsivät rauhassa saman hautakiven alla. Olen nähnyt heidän hautansa, se on eräällä suurella hautausmaalla lähellä vanhaa, mustunutta tuomiokirkkoa eräässä väkirikkaassa tehdaskaupungissa. He jättivät jälkeensä tyttären, joka heti syntymänsä jälkeen tuli viskatuksi armeliaisuuden syliin -- se oli tässä tapauksessa yhtä kylmä kuin lumikinos, johon olin vähällä hukkua tänä iltana. Tuo pieni orpo vietiin äitivainajan rikkaitten sukulaisten luo ja sen kasvatusäidiksi tuli eräs täti, jonka nimen tahdon mainita. Se oli Mrs. Reed Gatesheadistä. Te säpsähditte -- kuulitteko jotakin ääntä? Olen varma, että se on vain rotta -- kouluhuone oli jyväaitta ennenkuin annoin laittaa siitä koulun, ja aitoissa tavallisesti on rottia. -- No niin. Mrs. Reed piti orpotyttöä luonaan kymmenen vuotta -- taru ei kerro, oliko lapsi onnellinen vai onneton -- sitten se lähetettiin erääseen paikkaan, jonka te hyvin tunnette, Lowoodin kouluun, jossa itse olette niin kauan asunut. Tyttö näyttää menestyneen koulussa, oppilaasta hän muuttui opettajaksi -- kuten tekin. On todella ihmeellistä, kuinka paljon yhtymäkohtia tarinoissanne on. Hän jätti koulun tullakseen kotiopettajattareksi -- siinä taas oli kohtalonne sama -- ja otti pitääkseen huolta erään Mr. Rochesterin holhokin kasvatuksesta."

"Mr. Rivers", keskeytin.

"Voin arvata tunteenne", sanoi hän, "mutta hillitkää ne vielä vähän aikaa. Olen kohta lopettanut tarinani. Kuulkaa siis. Mr. Rochesterin luonteesta en tiedä mitään, mutta tosiasia on, että hän kaikella kunnialla kosi mainittua nuorta tyttöä ja että itse vihkimätilaisuudessa kävi selville, että hänellä oli vaimo elossa, joskin tämä oli mielipuoli. Hänen aikeensa ja ehdotuksensa tämän jälkeen ovat vain arveluitten varassa, mutta kun eräästä sattuneesta syystä oli välttämätöntä tiedustella kotiopettajattaren olinpaikkaa, huomattiin, että tyttö oli lähtenyt pois -- kukaan ei voinut sanoa, koska, kuinka ja minne. Hän oli jättänyt Thornfield Hallin yöllä, kaikki tiedustelut olivat olleet turhia, ja vaikka koko seutu oli mitä huolellisimmin tutkittu, ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään. Oli kuitenkin mitä tärkeintä löytää hänet, kaikkiin sanomalehtiin on pantu ilmoituksia, ja minä itse olen saanut eräältä asianajajalta, Mr. Briggsiltä kirjeen, jossa kaikki edellämainitut seikat kerrotaan. Eikö tämä ole omituinen tarina?"

"Koska kerran tiedätte niin paljon, voitte varmaan sanoa minulle, kuinka Mr. Rochester nyt jaksaa. Missä hän on? Mitä hän tekee? Onko hän terve?"

"En tiedä mitään Mr. Rochesterista. Kirjeessä ei mainita hänestä muuta kuin hänen laiton ja petollinen yrityksensä, josta äsken kerroin. Kysyisitte mieluummin kotiopettajattaren nimeä sekä sen tapahtuman laatua, jonka tähden on ollut välttämätöntä löytää hänet."

"Eikö kukaan sitten mennyt Thornfield Halliin. Eikö kukaan nähnyt Mr. Rochesteria?"

"Luullakseni ei."

"Mutta hänelle kirjoitettiin kuitenkin?"

"Tietysti."

"Ja mitä hän vastasi? Kenellä on hänen kirjeensä?"

"Mr. Briggs sanoo, että vastaus hänen kirjeeseensä ei ollut Mr. Rochesterilta, vaan eräältä naiselta. Siinä on allekirjoituksena 'Alice Fairfax'."

Tunsin ahdistavaa pettymystä. Pahin pelkoni oli nähtävästi totta: hän oli varmaan lähtenyt Englannista ja sokeassa epätoivossaan rientänyt johonkin entiseen olinpaikkaansa mannermaalla. Ja mitä lievitystä oli hän siellä etsinyt tuskalleen -- mitä esineitä voimakkaille intohimoilleen? En uskaltanut vastata kysymykseeni. Voi poloista isäntääni, joka kerran oli ollut melkein mieheni ja jota niin usein olin nimittänyt rakkaakseni!

"Hän mahtaa olla huono mies", huomautti Mr. Rivers.

"Te ette tunne häntä -- älkää langettako hänestä tuomiota!" pyysin innokkaasti.

"Hyvä on", vastasi hän levollisesti, "sitäpaitsi on minulla muutakin ajateltavaa. En ole vielä lopettanut kertomustani. Koska ette kysy kotiopettajattaren nimeä, tahdon ilmoittaa sen teille -- se on minulla tässä. Tärkeistä asioista on aina paras nähdä mustaa valkoisella."

Ja lompakko vedettiin taaskin esille, avattiin ja tarkastettiin. Eräästä osastosta ilmestyi pieni, kiireessä repäisty paperiliuska, jonka tunsin heti muotokuvaa peittäneen paperiarkin reunaksi. Hän nousi, piti sitä silmieni edessä, ja luin siitä omalla käsialallani kirjoitetun nimen "Jane Eyre", jonka varmaan olin joskus hajamielisyydessäni tehnyt.

"Briggs kirjoitti eräästä Jane Eyrestä", sanoi hän, "ilmoituksissa kysyttiin erästä Jane Eyreä, ja minä tunsin erään Jane Elliotin. Tunnustan, että minulla jo kauan on ollut omat epäluuloni, mutta vasta eilen iltapäivällä pääsin varmuuteen. Omistatteko tämän nimen ja luovutteko väärästä nimestä?"

"Kyllä -- kyllä -- mutta missä on Mr. Briggs? Hän ehkä tietää Mr. Rochesterista enemmän kuin te."

"Briggs on Lontoossa, mutta en luule hänen tietävän mitään Mr. Rochesterista. Mr. Rochester ei ole hänelle missään suhteessa mielenkiintoinen. Sitäpaitsi unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen vuoksi. Ette kysy, minkätähden Mr. Briggs etsii teitä."

"No, minkätähden?"

"Vain kertoakseen teille, että setänne, Mr. Eyre on kuollut Madeirassa ja että hän on jättänyt teille kaiken omaisuutensa ja että nyt olette rikas -- vain tätä -- ei muuta."

"Minä! Rikas?"

"Te juuri, rikas -- oikea perijätär." Hiljaisuus.

"Teidän täytyy tietysti näyttää toteen, että olette kysymyksessä oleva henkilö", jatkoi St. John, "mutta siinä ei tule olemaan mitään vaikeuksia, ja sitten saatte omaisuutenne viipymättä haltuunne. Pääoma on sijoitettu englantilaisiin yrityksiin, Briggsillä on testamentti ja tarvittavat asiakirjat."

Siinäpä kääntyi lehti! On ihanaa tulla silmänräpäyksessä nostetuksi köyhyydestä rikkauteen -- hyvin ihanaa -- mutta sellaista ei heti voi käsittää, eikä myöskään heti voi nauttia siitä. Sitäpaitsi elämässä on muita asioita, jotka ovat paljon ihanampia ja tenhoavampia. Rikkaaksi tuleminen on läpeensä käytännöllinen ja tähän maailmaan kuuluva asia, siinä ei ole mitään ihanteellista, ja kaikki siihen liittyvät ajatukset ja mielikuvat ovat järkeviä ja terveitä. Kun ihminen kuulee saaneensa omaisuuden, ei hän hypi eikä huuda ilosta, vaan ryhtyy kohta miettimään rahojensa käyttämistä ja uuden asemansa vastuunalaisuutta. Hän on tyytyväinen, mutta uusia huolia nousee hänen mieleensä, ja hän kohtaa onnensa vakavana ja juhlallisena. Sitäpaitsi liittyy sanoihin "perintö", "testamentti" läheisesti sanoja sellaisia kuin "kuolema", "hautajaiset". Olin kuullut, että setäni -- ainoa omaiseni -- oli kuollut. Siitä päivässä saakka, jolloin ensi kerran olin kuullut hänestä, olin toivonut saavani kerran nähdä hänet. Nyt en koskaan saisi nähdä häntä. Ja rahat tulivat yksin minulle, eikä minulla ollut omaisia, jotka olisivat iloinneet kanssani niistä. Joka tapauksessa oli tämä suuri onni, ja oli ihanaa olla riippumaton -- ah, niin oli! Tämä viimeinen ajatus sai sydämeni paisumaan.

"Vihdoinkin kohotatte otsanne", sanoi Mr. Rivers. "Luulin jo, että Medusa oli katsonut teihin ja että olitte muuttumassa kiveksi. Ehkä nyt kysytte myös, minkä arvoinen olette?"

"Minkä arvoinen olen?"

"Oh, se on vain pikku seikka! Ei siitä tietysti kannata puhua -- kaksikymmentä tuhatta puntaa, ellen erehdy -- mutta mitä nyt?"

"Kaksikymmentä tuhatta puntaa!" Uusi yllätys! Olin kuvitellut neljää tai viittä tuhatta. Tämä uutinen todellakin salpasi hengitykseni, ja Mr. St. John, jonka en ollut koskaan kuullut nauravan, nauroi nyt.

"Tämäpä mainiota", sanoi hän, "jos olisitte tehnyt murhan ja minä olisin tullut sanomaan, että rikoksenne on tullut ilmi, olisitte tuskin voinut näyttää kauhistuneemmalta."

"Se on paljon rahaa -- ettekö luule, että tässä on joku erehdys?"

"Ei mitään erehdystä."

"Kenties olette erehtynyt numeroista -- se voi olla kaksi tuhatta."

"Se on kirjoitettu kirjaimilla eikä numeroilla -- kaksikymmentä tuhatta."

Minulla oli sama tunne kuin kohtuulliseen ravintoon tottuneella ihmisellä, joka joutuu yksinään istumaan sadoille katetun herkkupöydän ääreen. Mr. Rivers nousi ja pani päällystakin ylleen.