Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre)

Part 37

Chapter 373,047 wordsPublic domain

Hän sanoi tämän hillityllä, mutta pateettisella tavallaan, ja lakattuaan puhumasta ei hän katsellut minua, vaan laskevaa aurinkoa, johon minäkin katsoin. Molemmat olimme kääntyneet pois polusta, joka pelloilta johti veräjälle. Emme olleet kuulleet askeleita ruohoiselta polulta, vaan ainoa kuulemamme ääni oli ollut laakson läpi virtaavan puron solina, eikä ollut ihme jos säpsähdimme kun äkkiä kuulimme iloisen, hopeanheleän äänen:

"Hyvää iltaa, Mr. Rivers! Hyvää iltaa, vanha Carlo! Koiranne on nopeampi tuntemaan ystävänsä kuin te, sir, se teroitti korviaan ja heilutti häntäänsä kun vielä olin kaukana laaksossa, ja te käännätte selkänne minulle vielä nytkin."

Se oli totta. Vaikka Mr. Rivers olikin ensi äänet kuultuaan hätkähtänyt kuin olisi salama halkaissut pilven hänen päänsä yläpuolella, seisoi hän vieläkin samassa asennossa kuin missä puhuja oli hänet yllättänyt -- nojautuneena veräjään, katse suunnattuna länteen. Hän kääntyi vihdoinkin, verkalleen ja levollisesti. Hänen rinnalleen oli noussut olento, joka minusta näytti ilmestykseltä. Se oli nuori, valkopukuinen tyttö, suloinen ja nuorekas. Hänen hennon vartalonsa muodot olivat moitteettoman kauniit, ja kun hän kohotti päätään hyväiltyään Carloa ja viskasi pois pitkän harsonsa, tuli näkyviin säteilevän kauniit kasvot. Täydellinen kauneus on voimakas sanontatapa, mutta en kuitenkaan epäröi käyttää sitä puhuessani hänestä. Viehättävämpää olentoa en koskaan ole nähnyt Albionin kostean taivaan alla. Mitään ei puuttunut, mitään vikaa ei voinut löytää hänen kauneudestaan: hänellä oli hienot, säännölliset kasvot, silmät kuin vanhoilla, suloisilla muotokuvilla, suuret, tummat ja ihanat, ja niitten tenhoa lisäsi pitkät ripset ja hienosti vedetyt kulmakarvat. Otsa oli tasainen ja valkea ja muodosti kauniin vastakohdan raikkaille, ruusuisille poskille, jotka olivat soikeat ja hienot, huulet olivat punaiset, täyteläiset ja kaunismuotoiset, hampaat tasaiset ja helmenvalkeat, leuka siro ja pieni, Runsaat ruskeat kiharat täydensivät hänen ihanteellisen kauneutensa. Katselin ihmetellen tätä suloista olentoa ja ihailin häntä sydämeni pohjasta. Luonto oli tuhlannut parhaat antimensa tälle onnelliselle, joka varmaan oli tuon muuten niin kitsaan äitipuolen lempilapsi.

Mitähän St. John Rivers ajatteli tästä maallisesta enkelistä? Luonnollisesti tulin ajatelleeksi tätä, kun näin hänen kääntyvän katsomaan häntä, ja yhtä luonnollisesti etsin vastausta hänen kasvoistaan. Hän oli jo kääntänyt katseensa kaunottaresta ja tarkasti nyt vaatimatonta tuhatkaunokimppua veräjän vieressä.

"Kaunis ilta, mutta jo liian myöhäinen, jotta voisitte olla yksin ulkona", sanoi hän musertaen jalallaan pienten kukkien lumivalkeat terät.

"Oh, olen vasta tänä iltana tullut kotiin S:stä." (hän mainitsi suuren, kahdenkymmenen peninkulman päässä olevan kaupungin nimen). "Isä kertoi, että olette jo avannut koulunne, ja että uusi opettajatar oli tullut, ja niin panin hatun päähäni teenjuonnin jälkeen ja juoksin rinnettä ylös katsomaan häntä. Hän on kai tässä?"

"Se on hän", sanoi St. John.

"Luuletteko, että tulette viihtymään Mortonissa?" kysyi hän herttaisen luonnollisesti ja lapsellisesti.

"Toivon kylläkin viihtyväni. Minulla on monta syytä toivoa sitä."

"Ovatko oppilaanne niin tarkkaavaisia kuin toivoitte?"

"Ovat."

"Pidättekö talostanne?"

"Pidän paljonkin."

"Olenko kalustanut sen sievästi?"

"Hyvin sievästi."

"Ja olenko onnistunut valitessani Alice Woodin apulaiseksenne?"

"Olette varmaankin. Hän on kiltti ja vikkelä." (Tämä on siis Miss Oliver, perijätär, ajattelin, jolle onnetar on ollut yhtä suosiollinen kuin luonto. Kuinka suotuisat tähdet loistivatkaan hänen syntyessään!)

"Tulen auttamaan teitä opettamisessa joskus", jatkoi hän. "Se tulee tuottamaan minulle vaihtelua, ja minä pidän vaihtelusta. Mr. Rivers, minulla oli _niin_ hauskaa S:ssä. Viime yönä, tai tänä aamuna, tanssin kahteen saakka. Kymmenes rykmentti on majoitettu sinne metelien jälkeen, ja upseerit ovat miellyttävimpiä nuoria miehiä maailmassa -- he lyövät laudalta kaikki meidän veitsiseppämme ja saksikauppiaamme."

Minusta näytti kuin olisivat Mr. St. Johnin kasvot synkistyneet. Hänen huulensa pysyivät tiiviisti suljettuina ja kasvojen alaosa näytti tavattoman jäykältä, kun iloinen, naurava tyttö kertoi huvituksistaan. Hän nosti katseensa tuhatkaunoista ja käänsi sen tutkivana ja ankarana tyttöön. Tämä vastasi uudella naurunhelinällä, joka niin hyvin sopi hänen nuoruuteensa, punaisiin poskiinsa ja säteileviin silmiinsä.

Kun nuori mies yhä seisoi mykkänä ja totisena, alkoi tyttö taaskin hyväillä Carloa. "Carlo parka rakastaa minua", sanoi hän. "Carlo ei ole jäykkä ja ylpeä ystävilleen, ja jos se osaisi puhua, ei se vaikenisi."

Kun tyttö myötäsyntyisellä sulollaan kumartui taputtamaan koiran päätä, kohosi hehkuva puna koiran nuoren, ankaran isännän kasvoille. Hänen vakavissa silmissään leimahti äkkinäinen tuli, ja hänen silmäyksensä olivat levottomia ja kiihkeitä. Mielenliikutuksensa vallassa oli hän melkein yhtä kaunis miehenä kuin tyttö naisena. Hänen rintansa kohosi, kuin olisi hänen voimakas sydämensä väsynyt tahdon armottomaan ylivaltaan ja pyrkinyt kaiken uhalla vapauteen. Mutta hän nujersi sen kuten taitava ratsastaja kapinoivan hevosen. Hän ei vastannut sanallakaan tytön ystävällisiin puheisiin.

"Isä sanoo, että ette koskaan enää tule katsomaan meitä", jatkoi Miss Oliver katsoen taas ylös. "Olette aivan vieras Vale Hallissa. Isä on yksin kotona tänä iltana eikä voi oikein hyvin. Ettekö tulisi katsomaan häntä minun kanssani?"

"Näin myöhään ei voi häiritä Mr. Oliveria", vastasi St. John.

"Ei voi häiritä! Mutta minä sanon, että voi. Juuri tällä hetkellä isä kaipaa seuraa, kun työt ovat päättyneet eikä hänellä ole mitään ajanvietettä. Tulkaa toki, Mr. Rivers, tulkaa! Miksi olette niin arka ja niin synkkä?" Hän katkaisi itse näitten sanojen jälkeen syntyneen hiljaisuuden.

"Minähän unohdan!" huudahti hän ja pudisti kaunista kiharapäätänsä ikäänkuin suuttuneena itselleen. "Kuinka olenkaan ajattelematon ja tyhmä! Antakaa minulle anteeksi! Olin aivan unohtanut, että teillä on hyvät syyt olla yhtymättä laverteluuni. Diana ja Mary ovat lähteneet ja Moor-House on suljettu, ja te olette niin yksin. Kuinka säälin teitä! Tulkaa nyt isän luo!"

"Ei tänä iltana, Miss Rosamond, ei tänä iltana."

Mr. St. John puhui koneellisesti, ja vain hän tiesi, mitä tämä kielto maksoi.

"No, jos olette niin itsepäinen niin jätän teidät, sillä en uskalla olla kauempaa. Kaste alkaa ja laskeutua. Hyvää yötä!"

Hän ojensi kätensä. St. John tuskin kosketti sitä. "Hyvää yötä", toisti hän matalalla ja soinnuttomalla äänellä. Tyttö kääntyi pois, mutta palasi takaisin heti.

"Ettehän vain voi pahoin?" kysyi hän. Hänellä oli hyvä syy kysyä tätä, sillä nuori mies oli kalpeampi kuin tytön valkea puku.

"Voin varsin hyvin", vastasi hän, kumarsi ja jätti veräjän. Hän lähti toiseen suuntaan, tyttö toiseen. Tyttö kääntyi kahdesti katsomaan häntä liidellessään keijukaisen tavoin niittyjä pitkin. Mies kulki lujana ja suorana eikä kertaakaan katsonut taakseen.

Tämä toisten kärsimysten ja uhrien näkeminen johti ajatukseni hetkiseksi pois omasta kohtalostani. Diana Rivers oli sanonut veljestään "järkähtämätön kuin kuolema". Hän ei liioitellut.

Kolmaskymmenestoinen luku.

Jatkoin työtäni kyläkoulussa niin ahkerasti ja uskollisesti kuin taisin. Se oli raskasta työtä alussa. Kului jonkun aikaa ennenkuin parhaalla tahdollani voin ymmärtää oppilaitani ja heidän luonteitaan. He olivat toivottoman tietämättömiä ja tuntuivat aivan mahdottomilta, yhtä mahdottomilta kaikki tyyni. Pian huomasin kuitenkin erehtyneeni. Heidänkin joukossaan, kuten sivistyneitten kesken, oli erilaisia tyyppejä, ja mitä paremmin opin tuntemaan heitä ja he minua, sitä selvempinä näkyivät eroavaisuudet. Voitettuaan ensi hämmästyksensä minun puhetapani, määräysteni ja käyttäytymiseni johdosta muuttuivat nämä kömpelöt, töllistelevät maalaislapset aika virkeiksi tytöiksi. Monet heistä osoittautuivat ystävällisiksi ja kiitollisiksi, ja muutamissa huomasin synnynnäistä hienotunteisuutta ja itsekunnioitusta sekä terävää älyä, mikä herätti minussa ihmettelyä ja myötätuntoa. Tällaiset pitivät kunnianaan tehdä työnsä hyvin, pysyä siisteinä, lukea läksynsä kunnollisesti ja käyttäytyä sievästi. Muutamissa tapauksissa oli edistyksen nopeus kerrassaan hämmästyttävä, ja minä olin siitä ylpeä ja onnellinen. Aloin pitää muutamista tytöistä, ja hekin pitivät minusta. Oppilaitteni joukossa oli useita talonomistajain tyttäriä, jotka olivat jo melkein täysikasvuisia tyttöjä. Nämä osasivat jo lukea, kirjoittaa ja ommella, ja heille opetin kieliopin, historian ja maantieteen alkeita sekä koruompelua. Heidän joukossaan oli monta hyvin kunnioitettavaa luonnetta, he olivat opinhaluisia ja pyrkivät henkiseen hienostukseen, ja heidän kodeissaan vietin monta miellyttävää hetkeä. Vanhemmat -- maanviljelijä ja hänen vaimonsa -- kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Heidän vilpitön ystävyytensä tuotti minulle suurta iloa, ja mielihyvällä palkitsin sen kohteliaalla käytöksellä ja huomaavaisuudella, johon he luultavasti eivät olleet tottuneet mutta joka sekä miellytti heitä että oli heille hyödyksi, koska he sen kautta kohosivat omissa silmissään ja samalla kaikin tavoin pyrkivät kunnioittavan kohteluni arvoisiksi.

Tunsin olevani naapurieni suosikki. Kävellessäni kylätiellä kuulin joka taholta sydämellisiä tervehdyksiä ja näin ystävällisiä kasvoja. Ystävyys ja arvonanto kanssaihmisten puolelta, olkoot he sitten vain yksinkertaista rahvasta, on suloista kuin päivänpaiste, ja sen lämmössä puhkeavat valoisat, rauhalliset tunteet kukkaan. Tänä aikana elämästäni oli sydämeni useammin kiitollisuutta tulvillaan kuin masentunut ja onneton. Ja kuitenkin, lukija, kesken tätä rauhaa, tätä hyödyllistä elämää, vietettyäni päivän ahkerassa opetustyössä ja illan yksinäisyydessä kirjojeni tai siveltimieni ääressä, antauduin yöllä ihmeellisten unten valtaan. Ne olivat levottomia, kiihkeitä, väririkkaita unia, joissa yhä uudelleen ja uudelleen, kesken mitä tavattomimpia seikkailuja ja romanttisimpia kohtauksia, tapasin Mr. Rochesterin, ja yhä uudelleen tunsin olevani hänen sylissään, kuulin hänen äänensä, kohtasin hänen katseensa, kosketin hänen kättänsä ja poskeansa, rakastin häntä, tunsin, että hän rakasti minua ja toivoin, yhtä voimakkaasti ja tulisesti kuin ennenkin saada viettää elämäni hänen rinnallaan. Sitten heräsin. Sitten muistin missä olin ja mikä oli asemani. Sitten kohosin väristen istumaan kovaan vuoteeseeni, ja vain hiljainen, pimeä yö oli kiihkeän, epätoivoisen tuskani todistajana. Seuraavana aamuna tasan kello yhdeksän avasin kouluni, tyvenenä, tasaisena, valmistuneena päivän velvollisuuksiin.

Rosamond Oliver piti sanansa ja kävi luonani silloin tällöin. Hänen käyntinsä tapahtuivat yleensä hänen aamuratsastuksensa yhteydessä. Hän antoi poninsa laukata ovelle saakka, ja hänen takanaan seurasi livre-pukuinen ratsupalvelija. Tuskin voi kuvitella kauniimpaa näkyä kuin nuori tyttö purppuranpunaisessa ratsastuspuvussaan, poikamainen, musta samettihattu ruskeilla, liehuvilla kutreilla, jotka hyväilivät hänen poskiaan ja valuivat yli hartioitten. Sellaisena hän astui maalaiseen tupaamme ja liukui töllistävien kylänlasten keskelle. Hän tuli tavallisesti sillä tunnilla, jolloin Mr. Rivers joka päivä opetti uskontoa. Pelkäänpä, että tulijan katse tunkeutui syvälle nuoren papin sydämeen. Tämä näytti vaistomaisesti tuntevan hänen tulonsa, vaikka hän ei olisi nähnytkään häntä, ja vaikka hän katsoikin pois ovesta, lensivät hänen poskensa hehkuvan punaisiksi, jos tyttö näyttäytyi sen luona, ja hänen liikkumattomilla marmorikasvoillaan ilmeni hillittyä kiihkoa, joka oli sitä tulisempaa, mitä enemmän hän koetti salata sitä.

Tyttö tietenkin tunsi voimansa, eikä nuori mies koettanutkaan, eikä olisi voinutkaan salata sitä häneltä. Huolimatta koko hänen kristillisestä stoalaisuudestaan vapisivat hänen kätensä ja hänen silmänsä liekehtivät, kun tyttö tuli hänen luokseen, puhutteli häntä ja hymyili iloisesti, rohkaisevasti, vieläpä rakastuneesti. Hänen ankara ja surullinen ilmeensä näytti sanovan, joskaan hän ei huulillaan sitä lausunut: "Minä rakastan sinua ja tiedän, että sinä pidät minusta. Menestyksen puute ei tee minua mykäksi. Jos tarjoisin sinulle sydämeni, luulen, että ottaisit sen vastaan. Mutta olen jo laskenut sen pyhälle alttarille, ja tuli on sytytetty. Kohta on uhri toimitettu loppuun."

Ja tyttö näytti pettyneeltä lapselta, pilvi peitti hänen säteilevät kasvonsa, hän veti kiireesti kätensä nuoren miehen kädestä ja kääntyi oikullisena pois hänen sankarillisen, mutta kärsivän katseensa edestä. St. John olisi varmaan antanut koko maailman voidakseen seurata häntä, kutsua hänet takaisin ja pidättää hänet luonaan, mutta taivaastaan hän ei suostunut luovuttamaan rahtuakaan eikä tahtonut vaihtaa rakkauden autuuteen pienintäkään toivetta iäisestä, todellisesta paratiisista. Sitäpaitsi ei rakkaus naiseen olisi voinut tyydyttää kaikkia aineksia hänessä -- haaveilijaa, kunnian ja maineen tavoittelijaa, runoilijaa, pappia. Hän ei voinut, hän ei saanut vaihtaa jylhiä, villejä lähetyskenttiään Vale Hallin salien rauhaan. Tämän kaiken kuulin häneltä itseltään kerran, kun hänen umpimielisyytensä uhalla voitin äkkirynnäköllä hänen luottamuksensa.

Miss Oliver oli jo useita kertoja kunnioittanut minua käynneillään asunnossani. Olin oppinut tuntemaan hänen luonteensa, johon ei mitään salaisuuksia kätkeytynyt. Hän oli keimaileva, vaan ei sydämetön, itsevaltainen, mutta ei varsinaisesti itsekäs. Häntä oli syntymästään saakka hemmoiteltu, mutta siltä hän ei ollut kokonaan pilattu. Hän oli pikainen, mutta hyväsydäminen, turhamainen -- mitäpä hän muuta olisi voinutkaan olla, kun kuvastimet kilvan ylistivät hänen kauneuttaan -- mutta ei teeskentelevä, antelias, ei vähääkään ylpeä rikkaudestaan, lapsellinen, koko lailla älykäs, iloinen, vilkas ja ajattelematon -- lyhyesti sanoen, hän oli hyvin viehättävä, vieläpä niin puolueettoman ja kylmän arvostelijan silmissä kuin minun, mutta hän ei ollut syvemmin mieltäkiinnittävä eikä tehnyt pysyvämpää vaikutusta katselijaan. Hän oli aivan toista maata kuin esimerkiksi St. Johnin sisaret. Pidin hänestä samaan tapaan kuin olin pitänyt oppilaastani Adèlesta, vaikka tietysti olinkin läheisemmin kiintynyt lapseen, jota opetin, kuin täysikasvuiseen tuttavaan.

Hänkin oli alkanut pitää minusta. Hän sanoi, että muistutin Mr. Riversiä (vaikka tietenkään, lisäsi hän, en ollut kymmeneksi osaksikaan niin kaunis kuin hän, olin kyllä "sievä, kiltti, pieni olento", mutta Mr. Rivers oli enkeli). Olin hyvä, viisas, tyven ja luja kuten hänkin. Oli kohtalon oikku, vakuutti tyttö, että olin kyläkoulun opettajatar, ja aikaisempi tarinani oli varmaankin mieltäkiinnittävä kuin hauskin romaani. Eräänä iltana oli hän lapsekkaan ajattelemattomassa toimeliaisuudessaan, jossa kuitenkaan ei ollut mitään loukkaavaa, penkonut astiakaapissani ja pöytälaatikossani, ja sattunut ensin näkemään pari ranskalaista kirjaa, erään Schillerin teoksen, saksalaisen kieliopin ja sanakirjan, sitten piirustustarpeeni ja muutamia luonnoksia, muitten muassa kuvankauniin pikkutytön, erään oppilaani, muotokuvan sekä useita luonnon mukaan tehtyjä maisemia Mortonin laaksosta ja vuorista sen ympärillä. Hän oli ensin kivettyneenä hämmästyksestä, sitten hän ihastui ikihyväksi.

"Oletteko maalannut nämä kuvat? Osaatteko ranskaa ja saksaa? Mikä ihmeellinen, herttainen olento olettekaan! Te piirustatte paremmin kuin opettajani koulussa. Tahdotteko piirtää minun kuvani isää varten?"

"Mielihyvällä", vastasin, ja tunsin taiteilijan iloa saadessani mallikseni niin loistavan kauniin olennon. Hänellä oli yllään tummansininen silkkipuku, kaula ja käsivarret olivat paljaat ja ainoana koristeena olivat hänen pähkinänruskeat kutrinsa, jotka luonnonkiharain koko vallattomalla sulolla valuivat hänen olkapäilleen. Otin arkin hienointa piirustuspaperiani ja aloin haahmoitella ääriviivoja huolellisesti. Päätin suoda itselleni ilon värittää kuvani, ja koska oli jo myöhäinen, sanoin, että hänen piti istua mallina jonakin toisena päivänä. Hän oli antanut sellaisen kuvauksen minusta isälleen, että itse Mr. Oliver tuli hänen mukanaan seuraavana iltana. Tämä oli vankkarakenteinen, jo harmaantunut keski-ikäinen mies, jonka rinnalla kaunis tytär oli kuin hempeä kukkanen harmaan kivimuurin vieressä. Hän tuntui vaiteliaalta, kenties ylpeältä mieheltä, mutta minua kohtaan hän oli hyvin ystävällinen. Rosamondin kuvan luonnos miellytti häntä suuresti, ja hän sanoi, että minun kaikin mokomin piti maalata se valmiiksi. Hän tahtoi myös, että tulisin viettämään seuraavan illan Vale Hallissa.

Minä menin. Vale Hall oli suuri, kaunis talo, jonka joka pikkuseikassa ilmeni omistajan rikkaus. Rosamond liverteli kuin lintunen kaiken aikaa. Hänen isänsä oli ystävällinen, ja kun hän teenjuonnin jälkeen aloitti keskustelun kanssani, ilmaisi hän kohteliain sanoin ihmettelynsä kaikesta siitä, mitä olin saanut aikaan Mortonin koulussa. Hän vain pelkäsi, että olin liian hyvä tähän paikkaan, päättäen kaikesta, mitä hän oli kuullut ja nähnyt, ja että pian jättäisin sen ja etsisin sopivamman.

"Todellakin, isä", huudahti Rosamond, "hän kykenisi mainiosti olemaan kotiopettajattarena hienossa perheessä."

Itsekseni arvelin, että paljon mieluummin olin nykyisessä paikassani kuin ainoassakaan hienossa perheessä koko maassa.

Mr. Oliver puhui Mr. Riversistä ja koko Riversin perheestä suurella kunnioituksella. Hän sanoi, että nimi oli vanhimpia koko paikkakunnalla, että suvun esi-isät olivat olleet varakkaita ja että koko Morton oli kuulunut heille. Hän arveli edelleen, että suvun nykyinenkin päämies voisi, jos häntä haluttaisi, naida parhaista suvuista. Hänen mielestään oli vahinko, että niin hieno ja lahjakas nuori mies oli päättänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi -- sehän oli kauniin elämän hukkaamista. Näytti kuin ei hänen puoleltaan olisi ollut mitään estettä Rosamondin ja St. Johnin avioliitolle. Mr. Oliver nähtävästi katsoi nuoren papin hyvän nimen, vanhan suvun ja kunniakkaan ammatin korvaavan omaisuuden puutteen.

Oli viides päivä marraskuuta ja lupapäivä. Pieni palvelustyttöni oli auttanut minua taloni siistimisessä ja lähtenyt pois tyytyväisenä, saatuaan muutaman pennin vaivoistaan. Kaikki oli kirkasta ja tahratonta ympärilläni, lattia pesty, uuninraudat kiilloitetut ja pöly pyyhitty tuoleilta ja pöydältä. Olin itsekin siistiytynyt, ja sain viettää iltapäiväni parhaani mukaan. Ensimäisen tunnin aikana luin muutamia sivuja saksaa, sitten otin esiin palettini ja siveltimeni ja ryhdyin hauskempaan ja helpompaan työhön, Rosamond Oliverin kuvan viimeistelemiseen. Pää oli jo valmis, oli vain maalattava tausta ja tummennettava varjoja, kosketeltava siveltimellä vielä sinne tänne -- punaisiin huuliin, pehmeisiin kiharoihin, tummiin silmäripsiin. Olin syventynyt näihin somiin yksityiskohtiin, kun kuului nopea koputus ovelle, se aukeni, ja sisään astui St. John Rivers.

"Olen tullut katsomaan, kuinka vietätte lupapäiväänne", sanoi hän. "Toivoakseni ei mietiskellen? Ei, sehän on hyvä. Piirtäessänne ette tunne itseänne yksinäiseksi. Näette, että epäilen teitä vieläkin, vaikka olettekin tähän asti suoriutunut erinomaisesti. Olen tuonut teille erään kirjan iltanne iloksi." Hän laski pöydälle erään vastailmestyneen runoelman, erään noita tosi runouden tuotteita, joita niin usein tarjottiin sen ajan -- uudemman kirjallisuutemme kulta-ajan -- yleisölle. Meidän aikamme yleisö on vähemmän onnellista. En tahdo kuitenkaan nurkua tai puhjeta syytöksiin. Tiedän, että runous ei ole kuollut, eikä nero sammunut, tiedän, että mammona ei vielä ole kahlinnut kumpaistakaan, vaan jonakin päivänä ne taaskin osoittavat elävänsä ja olevansa vapaat ja voimakkaat. Runous ja nero, nämä taivaan voimakkaat henget hymyilevät, kun matalat sielut voittavat ja heikot itkevät heidän häviötään. Runousko häviäisi? Neroko joutuisi maanpakoon? Ei, ei, olisi keskinkertaista ja halpaa ajatella niin. Ne eivät ainoastaan elä, ne vallitsevat, ja ilman niitten jumalallista vaikutusta olisi maailma viheliäinen helvetti.

Kun innokkaasti silmäilin "Marmionin" (sillä kirja oli "Marmion") ensimäisiä loistavan kauniita sivuja, kumartui St. John tarkastamaan piirustustani. Hänen kookas vartalonsa ponnahti heti taas pystyyn. Hän ei sanonut mitään. Katsoin häneen, ja hän väisti katsettani. Tunsin hyvin hänen ajatuksensa ja luin kuin kirjasta hänen sydämensä tunteita, ja sillä hetkellä olin levollisempi ja kylmempi kuin hän. Kerrankin oli se etu minun puolellani, ja halusin tehdä hänelle jotakin hyvää, jos voisin.

"Kaikessa lujuudessaan ja itsensähillitsemisessä", ajattelin, "jännittää hän itseään liiaksi. Hän sulkee kaikki tunteensa ja kärsimyksensä omaan rintaansa eikä usko niitä kenellekään. Olen varma, että hänelle tekisi hyvää puhua jonkun kanssa suloisesta Rosamondistaan, jota hän mielestään ei ole oikeutettu naimaan. Tahdonpa saada hänet puhumaan."

Sanoin ensin: "Istukaa, Mr. Rivers". Mutta hän vastasi tapansa mukaan, että hän ei voinut viipyä. "Hyvä on", vastasin hengessäni, "viivy jos tahdot, mutta nyt juuri et vielä mene, sen olen päättänyt. Yksinäisyys on vähintäin yhtä pahaa sinulle kuin minullekin. Koetanpa, enkö keksisi pientä salaista rakoa luottamuksessasi, jonka kautta voisin vuodattaa myötätunnon palsamia marmoririntaasi."

"Onko muotokuva näköinen?" kysyin haikailematta.

"Näköinen! Kenen näköinen? En katsonut sitä lähemmin."

"Katsoitte kylläkin, Mr. Rivers."

Hän melkein säpsähti kuullessaan jyrkän keskeytykseni ja katsoi minuun kummastuneena. "Oh, tämä ei vielä ole mitään", ajattelin. "En aio säikähtää pientä jäykkyyttä sinun puoleltasi -- olen valmistunut menemään sangen pitkälle." Jatkoin:

"Tarkastitte sitä hyvin läheltä, mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan että katsotte sitä vieläkin." Ja minä nousin ja panin sen hänen käteensä.

"Hyvin tehty kuva", sanoi hän, "pehmeät, kirkkaat värit, täsmälliset ja kauniit viivat."

"Niin, niin, kyllä minä sen kaiken tiedän. Mutta onko se näköinen? Kenen näköinen se on?"

Hän vastasi, koettaen saada äänensä mahdollisimman välinpitämättömäksi: "Miss Oliverin, luulisin."

"Tietysti. Ja nyt, sir, palkaksi hyvästä arvaamisestanne lupaan maalata teille toisen, aivan samanlaisen kuvan, jos nimittäin otatte sen mielellänne vastaan. En tahdo hukata aikaa ja työtä lahjaan, joka teistä on arvoton."

Hän tuijotti kuvaan. Mitä kauemmin hän katseli sitä, sitä varmemmin hän piti sitä kädessään. Kuva näytti saavan hänet kokonaan valtaansa. "Se on näköinen", mumisi hän, "silmät ovat hyvät, värit, valot, ilme -- kaikki on täydellistä. Se hymyilee."

"Olisiko teille iloa sellaisesta kuvasta vai tuottaisiko se teille tuskaa! Sanokaa se minulle! Kun olette Madagaskarilla tai Intiassa -- olisiko tuollainen muisto teille lohdutukseksi, vai herättäisikö sen näkeminen tuskallisia ajatuksia?"

Hän vilkaisi minuun syrjästä epävarman ja levottoman näköisenä. Sitten hän taas katseli kuvaa.

"Tietysti on selvää, että ottaisin sen mielelläni, toinen asia on, olisiko se viisasta vai ei."

Saatuani varmasti selville, että Rosamond piti hänestä ja että Mr. Oliver kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastustaisi liittoa, olin hyvin taipuisa edistämään sen muodostumista -- enhän tähdännyt niin korkealle kuin St. John. Minusta näytti, että jos hän saisi haltuunsa Mr. Oliverin suuren omaisuuden, voisi hän sen avulla tehdä enemmän hyvää täällä kuin antaessaan voimiensa uupua, neronsa surkastua troopillisen taivaan alla. Vastasin siis:

"Mikäli minä ymmärrän, olisi kaikin puolin viisaampaa, että heti ottaisitte tytön itsensä."