Part 36

Koska hän oli vähäpuheinen, kului jonkun aikaa ennenkuin sain tilaisuutta katsahtaa hänen sieluunsa. Ensi kerran sain siitä aavistuksen kuullessani hänen saarnaavan kirkossaan Mortonissa. Toivoisin voivani kuvata tuota saarnaa, mutta se käy yli voimieni. En osaa edes selittää sitä vaikutusta, jonka se teki minuun. Hän alkoi levollisena, ja mitä tulee ääneen ja ulkonaiseen esitykseen, pysyi hän levollisena loppuun asti, mutta ennen pitkää tunsi, kuinka hänen sanoistaan huokui voimakasta, joskin läpeensä hillittyä paatosta, joka nousi, kiihtyi ja vaikutti ahdistavasti kuulijaan. Hänen voimakas puheensa järkytti ja hämmästytti kuulijaa, mutta rakkauden lempeätä kieltä ei se ollut. Kaiken läpi henki omituinen katkeruus ja lohdullisuuden puute, useassa kohdin tuntui Calvinin vaikutusta -- viittauksia armonvalitsemis- ja kadotusoppiin, jotka kaikki kuuluivat ankaroilta kuin tuomion sanat. Sensijaan että hänen saarnansa olisi tehnyt minut paremmaksi ja levollisemmaksi, tunsin sanomatonta alakuloisuutta hänen lopetettuaan puheensa, sillä minusta tuntui -- en tiedä oliko toisten laita samoin -- että kuulemani kaunopuheisuus pulppusi syvästä, pettymyksien hämmentämästä, tyydyttämättömien kaipausten ja levottomien intohimojen kuohuttamasta lähteestä. Olin varma, että St. John Rivers, niin nuhteeton, tunnollinen ja työintoinen kuin hän olikin, ei ollut vielä löytänyt sitä Jumalan rauhaa, joka käy yli ymmärryksen, yhtä vähän, niin arvelin, kuin minä itse, joka salassa yhä kipeästi kaipasin epäjumalaani ja kadotettua paratiisiani. Tämä tuska, johon viime aikoina olen välttänyt koskettamasta, piti vieläkin armotonta ylivaltaa sielussani.

Sillävälin oli kuukausi kulunut. Dianan ja Maryn piti kohta jättää Moor House ja palata tuohon aivan toisenlaiseen elämään, mikä odotti heitä eräässä etelä-Englannin suurista, komeista kaupungeista. He olivat siellä kotiopettajattarina perheissä, joitten rikkaat ja ylpeät jäsenet pitivät heitä vain vaatimattomina käskynalaisina, eivät tunteneet heidän synnynnäistä hienostustaan eivätkä panneet heidän lahjoilleen sen suurempaa arvoa kuin kokkinsa taitavuudelle tai kamarineitsyittensä aistille. Mr. St. John ei ollut vielä sanonut mitään siitä toimesta, jonka hän oli luvannut hankkia minulle, ja kuitenkin oli jo tärkeätä, että saisin jonkinlaisen paikan. Eräänä aamuna, jäätyäni hänen kanssaan kahdenkesken vierashuoneeseen, uskalsin lähestyä ikkunakomeroa, josta hänen kirjoituspöytänsä ja nojatuolinsa olivat tehneet jonkinlaisen lukupyhätön, aikoen ottaa asian puheeksi, vaikka en vielä tietänytkään, minkälaiseksi muodostaisin kysymykseni. Vaikeata olikin murtaa sitä vaiteliaisuuden jäätä, joka oli kiteytynyt hänen ympärilleen. Hän säästi kuitenkin minulta tämän vaivan aloittamalla keskustelun itse.

Hän katsahti työstään, kun tulin lähemmäksi, ja sanoi: "Teillä on jotakin kysyttävää minulta?"

"Niin on. Tahtoisin tietää, oletteko kuullut jostakin paikasta, johon voisin tarjoutua."

"Keksin jotakin teitä varten kolme viikkoa sitten, mutta näytitte sekä viihtyvän hyvin täällä että olevan hyödyksi sisarilleni, jotka nähtävästi ovat kiintyneet teihin ja nauttivat suuresti seurastanne, en tahtonut häiritä hupaisuuttanne ennenkuin heidän lähestyvä lähtönsä tekisi teidänkin lähtönne välttämättömäksi."

"He lähtevät kolmen päivän kulutta, eikö niin?"

"Kyllä, ja kun he lähtevät, palaan minä Mortonin pappilaan. Hanna tulee mukanani, ja tämä vanha talo suljetaan."

Odotin hetkisen toivoen, että hän jatkaisi aloittamaansa keskustelua, mutta hänen ajatuksensa näyttivät jo saaneen toisen suunnan ja hän oli luultavasti jo unohtanut minut ja asiani. Olin pakotettu palauttamaan hänet tuohon minulle niin tärkeään kysymykseen.

"Mikä on se toimi, jota ajattelitte, Mr. Rivers? Toivon, että viivytys ei ole lisännyt vaikeuksia sen saamisessa."

"Ei toki, koska sen antaminen riippuu vain minusta ja sen ottaminen teistä."

Hän vaikeni taaskin, ja näytti kuin hän olisi ollut vastahakoinen jatkamaan. Minä tulin kärsimättömäksi. Pari levotonta liikettä, kärsimätön ja kiihkeä katse tulkitsi hänelle tunteeni paremmin ja vaivattomammin kuin mitä sanat olisivat tehneet.

"Teidän ei kannata tulla kärsimättömäksi", sanoi hän. "Minulla ei ole, sanon sen suoraan, tarjottavana mitään erittäin hauskaa tai edullista. Pyydän vieläkin muistuttaa teitä siitä, mitä jo sanoinkin, että en voi auttaa teitä paremmin kuin sokea rampaa. Olen köyhä -- kun olen maksanut isäni velat, ei minulle jää perinnöstäni muuta kuin kappale suomaata ja tämä rappeutunut talo lahoavine honkineen. Olen vähäpätöinen -- Rivers on vanha nimi, mutta suvun kolmesta jäsenestä ansaitsee kaksi leipänsä vieraitten palveluksessa, ja kolmas tuntee olevansa muukalainen syntymämaassaan, ei ainoastaan elämässä, vaan myös kuolemassa. Mutta hän pitää tätä osaansa suurena kunniana, ja ikävöi sitä päivää, jolloin kieltäymyksen risti lasketaan hänen hartioilleen ja hänen on katkaistava kaikki siteet, koska hän, taistelevan kirkon halvin sotilas, kuulee mestarinsa kutsun: 'Nouse ja seuraa minua!'" St. John sanoi tämän samalla hiljaisella, syvällä äänellä kuin millä hän oli saarnannut. Hän oli kalpea, mutta hänen silmänsä loistivat. Hän jatkoi:

"Ja koska itse olen köyhä ja vähäpätöinen, voin tarjota teille vain vaatimattoman paikan. _Te_ pidätte kenties sitä alentavana, sillä olen huomannut, että tapanne ovat, kuten maailma sanoisi, hienostuneet, että olette seurustellut sivistyneissä piireissä ja että mielenne on altis kaikelle kauniille. _Minä_ puolestani en pidä alentavana mitään työtä, joka tapahtuu lähimmäistemme hyväksi. Mitä karumpi ja hedelmättömämpi on se maaperä, jota kristillinen työntekijä muokkaa, mitä niukempi on hänen satonsa, sitä suurempi on hänen kunniansa. Hän on esitaistelija, hänen edeltäjinään olivat apostolit ja hänen johtajanaan Jesus Vapahtajamme."

"Hyvä", sanoin, kun hän taaskin pysähtyi, "jatkakaa."

Hän katseli minua ennenkuin jatkoi ja näytti lukevan kasvojani kuin avointa kirjaa. Tutkimuksensa tulokset hän osaksi ilmaisi seuraavissa huomautuksissaan.

"Te luultavasti otatte paikan, jonka tarjoan teille", sanoi hän, "ja pysytte siinä jonkun aikaa, mutta ainiaaksi ette siihen jää, yhtä vähän kuin minä voin koko ikääni hoitaa englantilaisen maalaispapin rauhallista, vaatimatonta ja rajoitettua virkaa. Teissä, kuten minussakin, on joku aines, joka vihaa arkielämän rauhaa, vaikka se teillä johtuukin aivan toisista syistä."

"Selittäkää vihdoinkin", pyysin, kun hän vieläkin vaikeni.

"Sen teen, ja saatte kuulla, kuinka halpa, jokapäiväinen ja ahdas on tarjoamani toimi. En aio enää jäädä Mortoniin, kun isäni on kuollut ja olen oma herrani. Jätän paikkani luultavasti vuoden kuluessa, mutta niin kauan kuin olen täällä, tahdon tehdä kaiken voitavani seurakuntani hyväksi. Kun kaksi vuotta sitten tulin Mortoniin, ei siellä ollut minkäänlaista koulua eikä köyhien lapsilla ollut mitään mahdollisuutta saada oppia. Perustin poikakoulun ja aion nyt perustaa myös tyttökoulun. Olen vuokrannut tähän tarkoitukseen erään pienen talon, jossa on kaksi huonetta opettajatarta varten. Hän tulee saamaan palkkaa kolmekymmentä puntaa vuodessa. Huoneet on jo kalustettu -- hyvin yksinkertaisesti, mutta riittävästi -- erään ystävällisen neidin, Miss Oliverin toimesta. Tämä neiti on pitäjäni ainoan rikkaan miehen, neulatehtaan ja valimon omistajan Mr. Oliverin ainoa tytär. Hän kustantaa myös erään orpokodin tytön koulunkäynnin ja vaatetuksen, sillä ehdolla että tämä auttaa opettajatarta talousaskareissa, joita hän ei koulutyöltään voi hoitaa. Tahdotteko te olla tämä opettajatar?"

Hän teki tämän kysymyksen nopeasti ja näytti melkein odottavan harmistumista ja halveksivaa kieltoa minun puoleltani, koska hän ei tuntenut ajatuksiani, joskin arvasi muutamia niistä, eikä voinut tietää, missä valossa katselin asiaa. Tarjottu toimi oli kylläkin vaatimaton, mutta ainakin saisi siinä taatun turvapaikan, ja sellaista juuri tarvitsinkin. Työtä tulisi paljon, mutta olisin paljon riippumattomampi kuin ollessani kotiopettajattarena rikkaassa talossa, ja mitään häpeällistä, mitään arvotonta, mitään alentavaa ei siinä olisi. Tein päätökseni.

"Kiitän teitä tarjouksestanne, Mr. Rivers, ja otan sen vastaan kaikesta sydämestäni."

"Mutta ymmärrättekö minua?" sanoi hän. "Se on kyläkoulu, oppilaanne ovat vain köyhiä tyttöjä -- mökin lapsia, korkeintaan maanviljelijäin tyttäriä. Teidän ei tarvitse opettaa muuta kuin kutomista, ompelemista, sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa. Mitä teette kaikilla taidoillanne? Mitä teette suurimmalla osalla itseänne -- tunteillanne, taipumuksillanne?"

"Säästän ne kunnes niitä tarvitaan. Ne kyllä säilyvät."

"Tiedätte siis, mihin ryhdytte."

"Tiedän."

Hän hymyili, ei katkerasti ja surullisesti, vaan tyytyväisenä ja mielissään.

"Ja koska aiotte alkaa työnne?"

"Menen katsomaan taloani huomenna, ja avaan koulun ensi viikolla, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Hyvä on -- olkoon niin sitten."

Hän nousi ja käveli huoneen läpi. Sitten hän pysähtyi ja katseli minua taaskin. Hän pudisti päätänsä.

"Mitä ette hyväksy, Mr. Rivers?" kysyin.

"Te ette ole Mortonissa kauan -- ette varmaan!"

"Minkätähden? Mitä syytä teillä on sanoa niin?"

"Luen sen silmistänne. Niitten ilme ei lupaa tasaista, huomaamatonta elämää."

"En ole kunnianhimoinen."

Hän säpsähti sanoessani sanan "kunnianhimoinen".

"Ette. Mutta mikä saattoi teidät ajattelemaan kunnianhimoa? Kuka on kunnianhimoinen? Tiedän itse olevani sitä, mutta kuinka keksitte sen?"

"Puhuin vain itsestäni."

"No niin, jos ette ole kunnianhimoinen, olette --"

Hän pysähtyi.

"Olen mitä?"

"Olin sanoa intohimoinen, mutta olisitte kenties ymmärtänyt sanan väärin ja pahastunut. Tarkoitan, että teillä on rikas ja voimakas tunne-elämä, ja olen varma, että ette kauan voi tyytyä viettämään vapaahetkiänne yksin ja hukkaamaan voimianne yksitoikkoiseen, epäkiitolliseen, ikävään työhön, yhtä vähän kuin minä tyydyn", lisäsi hän kiihkeästi, "elämään haudattuna tässä vuorten saartamassa rämeikössä, jossa Jumalalta saamani luonto kutistuu ja rikkaat lahjani ovat hyödyttömät. Kuulette nyt, kuinka puhun vasten omaa itseäni. Minä, joka saarnaan uskollisuutta vähässä ja pidän puunhakkaajan ja vedenkantajankin työtä jumalanpalveluksena, minä, Herran valittu palvelija, raivoan voimattomassa levottomuudessani. Mutta jollakin tavoin on taipumukset ja periaatteet saatettava sovintoon."

Hän jätti huoneen. Tänä lyhyenä hetkenä olin oppinut tuntemaan häntä enemmän kuin koko edellisenä kuukautena, mutta vieläkin hän ihmetytti minua.

Diana ja Mary Rivers tulivat hiljaisemmiksi ja surullisemmiksi mikäli lähestyi päivä, jolloin heidän oli jätettävä kotinsa ja veljensä. Molemmat koettivat ulkonaisesti olla kuten ennenkin, mutta suru, jota vastaan he taistelivat, oli liian voimakas voidakseen kokonaan pysyä salassa. Diana uskoi minulle, että tämä lähtö olisi erilainen kuin kaikki edelliset. Mitä St. Johniin tuli, merkitsisi se luultavasti eroa moneksi vuodeksi, kenties ainiaaksi.

"Hän aikoo uhrata kaiken kauan haudotulle suunnitelmalleen, sekä sisartensa rakkauden että vielä voimakkaampia tunteita", sanoi hän. "St. John näyttää tyveneltä, Jane, mutta hän kätkee sisäänsä tulta. Väliin voisi luulla häntä lempeäksi, mutta muutamissa asioissa hän on järkähtämätön kuin kuolema ja pahin kaikesta on se, että omatuntoni ei salli minun koettaa saada häntä muuttamaan ankaraa päätöstään -- en hetkeäkään voi moittia häntä siitä. Se on oikein, jaloa, kristillistä, mutta se murtaa sydämeni". Ja kyyneleet kimmelsivät hänen kauniissa silmissään. Mary kumartui syvemmälle työnsä yli.

"Olemme nyt isättömiä: kohta ei meillä ole kotia eikä veljeä", mumisi hän.

Tällä hetkellä tapahtui vielä jotakin, jonka kohtalo näytti säästäneen todistukseksi sananlaskulle: "onnettomuus ei koskaan tule yksinään" ja joka oli viimeinen pisara heidän surujensa maljassa. St. John kulki ikkunan ohi lukien kirjettä. Hän astui huoneeseen.

"Eno John on kuollut", sanoi hän.

Sisaret hätkähtivät, mutta pysyivät kuitenkin levollisina, eikä uutinen näyttänyt surettavan heitä syvemmin.

"Kuollut?" toisti Diana.

"Niin."

Hän heitti kysyvän silmäyksen veljeensä. "Entä sitten?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Entä sitten, Di?" sanoi hän väräyttämättäkään marmorikasvojaan. "Entä sitten? Ei mitään. Lue!"

Hän heitti kirjeen hänen polvelleen. Diana silmäili sen läpi ja ojensi sen sitten Marylle. Mary luki sen vaieten ja antoi sen sitten takaisin veljelleen. Kaikki kolme katselivat toisiaan ja hymyilivät miettivää, surullista hymyä.

"Amen! Elämmehän me edelleenkin", sanoi Diana vihdoin.

"Missään tapauksessa se ei pahenna asemaamme", huomautti Mary.

"Se pakottaa vain liian paljon ajattelemaan, kuinka olisi _voinut_ olla", sanoi Mr. Rivers, "ja vastakohta on liian suuri."

Hän pani kirjeen takaisin kuoreen, lukitsi sen pöytälaatikkoonsa ja meni taas ulos.

Muutamiin minuutteihin ei kukaan puhunut. Sitten Diana kääntyi minuun.

"Jane, te kai ihmettelette salaperäisyyttämme ja pidätte meitä kovasydämisinä olentoina, kun niin läheisen omaisen kuolema ei liikuta meitä tämän enempää, mutta emme ole koskaan edes nähneet häntä. Hän oli äitini veli. Isäni ja hän olivat kauan riidoissa. Hänen neuvostaan pani isäni alttiiksi suurimman osan omaisuuttaan keinotteluun, joka saattoi hänet vararikkoon. Tästä seurasi molemminpuolisia syytöksiä, he erosivat vihassa eivätkä sopineet koskaan. Enoni ryhtyi sittemmin tuottavampiin yrityksiin ja näyttää koonneen itselleen kahdenkymmenen tuhannen punnan omaisuuden. Hän ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut lähempiä omaisia kuin me ja vielä eräs henkilö, joka oli hänelle yhtä paljon sukua kuin mekin. Isäni toivoi aina, että hän tahtoisi sovittaa erehdyksensä jättämällä omaisuutensa meille, mutta äskeinen kirje ilmoitti, että hän oli määrännyt joka pennin tuolle toiselle, lukuunottamatta kolmeakymmentä guineaa, jotka on jaettava St. John, Diana ja Mary Riversin kesken surusormuksien hankkimista varten. Hänellä oli tietysti oikeus tehdä kuten hän näki hyväksi, mutta kuitenkin sumentavat äskeiset uutiset mieltämme joksikin aikaa. Mary ja minä olisimme pitäneet itseämme rikkaina, jos kumpainenkin olisimme saaneet tuhannen puntaa, ja St. John olisi sellaisen summan avulla voinut tehdä paljon hyvää."

Tämän selityksen jälkeen jätettiin kysymys sikseen, eikä kukaan enää viitannutkaan siihen. Seuraavana päivänä jätin Marsh-Endin ja lähdin Mortoniin. Päivää myöhemmin lähtivät Diana ja Mary kaukaiseen B:n kaupunkiin. Viikon kuluttua palasivat Mr. Rivers ja Hanna pappilaan, ja vanha talo jäi tyhjäksi.

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Kotini -- olen siis vihdoinkin saanut kodin -- on pieni tupa, jossa on valkeaksi rapattu keittiö hiekoitettuine lattioineen ja yksinkertaisine kalustoineen: neljä maalattua tuolia, pöytä, astiakaappi, jossa on pari kolme lautasta ja vatia ja teekalusto halpaa porsliinia. Yläkerrassa on toinen samankokoinen huone, sen ainoat huonekalut ovat honkainen sänky ja vaatekaappi, joka on hyvin pieni, mutta kuitenkin kyllin iso niukalle vaatevarastolleni. Jalomieliset ystäväni ovat varanneet minulle kaikki, mitä välttämättömimmin tarvitsen.

On ilta. Olen juuri lähettänyt pois pienen orpotytön, joka auttaa minua taloustoimissa, annettuani hänelle päiväpalkaksi appelsiinin. Istun yksin hellani ääressä. Tänä aamuna olen avannut kyläkouluni. Oppilaita on kaksikymmentä. Vain kolme osaa lukea, eikä kukaan osaa kirjoittaa eikä laskea. Muutamat kutovat, muutamat ompelevat vähäisen. He puhuvat seudun leveintä murretta. Toistaiseksi meidän on vaikea ymmärtää toistemme kieltä. Muutamat heistä ovat tavoiltaan karkeita, kömpelöitä, itsepintaisia ja jukopäisiä, toiset taas tuntuvat kilteiltä ja opinhaluisilta ja miellyttävät minua. En saa unohtaa, että nämä pienet, karkeapukuiset talonpoikaislapset ovat yhtä hyviä ihmisenalkuja kuin ylhäisimpien sukujen vesat ja että heidänkin sydämissään on hyvyyden, hienostuksen, älyn ja tunteen ituja. Minun velvollisuuteni on kehittää näitä ituja, ja olen varmaan saava tyydytystä tämän velvollisuuteni täyttämisestä. Iloa en odota siltä elämältä, joka nyt aukeaa eteeni, mutta jos maltan mieleni ja teen parhaani, voin epäilemättä verrattain onnellisena elää päivästä päivään.

Olinko sitten iloinen, tasainen ja tyytyväinen niinä tunteina, jotka sinä päivänä vietin alastomassa, köyhässä kouluhuoneessani? En tahdo pettää itseäni, vaan sanon suoraan: en. Olin onneton, vieläpä tunsin olevani nöyryytetty -- minä houkkio! Pelkäsin ottaneeni askelen, joka alensi asemani yhteiskunnassa. Tunsin raukkamaista vastenmielisyyttä kaikkea sitä tietämättömyyttä, köyhyyttä ja raakuutta kohtaan, jota kuulin ja näin ympärilläni. En tahdo kuitenkaan tuomita itseäni liian ankarasti sellaisista tunteista -- tiedänhän, että ne ovat moitittavia, ja se on jo paljon. Tahdon koettaa voittaa ne. Huomenna olen varmaan jo jonkun verran vapautunut niistä, ja viikon kuluttua olen kukistanut ne kokonaan. Kenties muutamien kuukausien kuluttua olen jo onnellinen nähdessäni ponnistusteni tuottavan hedelmää ja oppilaitteni edistyvän.

Asetin itselleni erään kysymyksen: mikä on parempi -- sekö, että olisin langennut kiusaukseen, kuunnellut intohimon ääntä, heittänyt sikseen kaikki tuskalliset taistelut ja ponnistukset ja antautunut silkkiverkkoon, vaipunut uneen kukkasille ja herännyt etelän taivaan alla, satumaisessa huvilassa Mr. Rochesterin rakastajattarena -- huumaantuneena hänen rakkaudestaan, sillä hän olisi jonkun aikaa rakastanut minua -- oi, kuinka hyvin sen tiedän -- hän olisi rakastanut minua koko sydämestään. Hän _rakasti_ minua -- sellaista rakkautta en enää koskaan saisi tuntea. Kukaan ei koskaan enää rakastaisi nuoruuttani, kauneuttani ja sulojani, sillä kukaan muu ei näkisi minussa sellaista. Hän oli rakastunut minuun, hän oli ylpeä minusta -- sitä ei kukaan toinen mies koskaan olisi. Mutta minne ovat ajatukseni eksyneet, mitä sanonkaan, mitä tunnen? Kysyn vielä kerran, mikä on parempi -- olla orjana etelän paratiisissa, milloin mielettömänä onnesta, milloin tukahuttaen katkeria häpeän ja omantunnontuskien kyyneleitä, vai olla vapaa ja kunniallinen kyläkoulunopettajatar raikkaassa, yksinäisessä vuoriseudussa Englannin taivaan alla?

Tunnen selvästi tehneeni oikein noudattaessani omantuntoni käskyä ja sulkiessani korvani huumaavan hetken viettelyksiltä. Jumala johti minut oikeaan valintaan, ja tahdon kiittää hänen hyvyyttänsä.

Kun olin mietteissäni päässyt näin pitkälle, nousin ja menin oveltani katsomaan syksyistä auringonlaskua, hiljaisia vainioita majani edustalla ja puolen peninkulman päässä olevaa kylää. Linnut lauloivat iltalaulujansa, ilma oli leuto ja täynnä tuoksuja. Katsellessani tätä kaikkea, luulin olevani onnellinen, ja kuitenkin yllätin itseni ennen pitkää itkemästä. Miksi itkin? Itkin kovaa kohtaloa, joka oli riistänyt minut irti sydämeni rakastetusta, jota en enää koskaan saisi nähdä. Kenties oli hänen raivonsa ja epätoivonsa -- lähtöni seuraus -- jo saattanut hänet pois oikealta tieltä, eikä ollut enää mitään toiveita päästä kerran yhtymään, ei tässä elämässä.

Näin ajatellessani käänsin katseeni pois lempeästä iltataivaasta ja Mortonin yksinäisestä laaksosta -- sanon yksinäisestä, sillä siinä maisemassa, joka aukeni edessäni, en nähnyt muuta rakennusta kuin kirkon ja pappilan, puolittain puitten kätkössä, sekä hyvin kaukana Vale Hallin, rikkaan Mr. Oliverin kartanon katon. Peitin silmäni ja nojasin pääni kiviseen ovenpieleen, mutta ennen pitkää kuulin rapinaa veräjältä, joka erotti pienen puutarhani niityistä, ja olin pakotettu katsomaan ylös. Eräs koira -- se oli vanha Carlo, Mr. Riversin lintukoira -- työnsi kuonollaan auki veräjän, ja St. John itse nojautui aitaan käsivarret ristissä. Hän katseli minua otsa rypyssä, hyvin vakavana, melkein tyytymättömänä. Pyysin häntä tulemaan sisään.

"Ei, en voi jäädä, toin vain pienen paketin, jonka sisareni jättivät teille. Luullakseni se sisältää värilaatikon, siveltimiä ja paperia."

Menin ottamaan sen, ja tervetullut lahja se olikin. Hän tarkasteli vakavana kasvojani, kun lähestyin. Kyynelten jäljet näkyivät luultavasti vielä hyvin selvinä.

"Onko ensimäinen päivätyönne ollut raskaampi kuin luulitte?" kysyi hän.

"Ei toki. Päinvastoin luulen tulevani hyvin toimeen oppilaitteni kanssa."

"Kenties olette pettynyt asuntonne ja huonekalujenne suhteen? Ne ovatkin kyllä hyvin epämukavat, mutta --" Minä keskeytin.

"Tupani on siisti ja suojainen, huonekalut ovat täysin riittävät ja mukavat. Kaikki, mitä näen, herättää minussa kiitollisuutta, enkä ole onneton. En ole niin typerä ja mukavuutta rakastava, että kaipaisin sohvaa, mattoja ja hopeakaluja, sitäpaitsi en viisi viikkoa sitten omistanut mitään -- olin kerjäläinen, irtolainen, ja nyt minulla on ystäviä, koti ja toimi. Ihmettelen Jumalan hyvyyttä, ystävieni jalomielisyyttä ja suotuisaa kohtaloani. Minulla ei ole mitään syytä valittaa."

"Mutta eikö yksinäisyys painosta teitä? Pieni talonne on pimeä ja tyhjä."

"Olen tuskin vielä ehtinyt nauttia sen rauhasta, vielä vähemmin surra sen yksinäisyyttä."

"Hyvä on, toivon, että todella olette niin tyytyväinen kuin sanotte olevanne. Joka tapauksessa sanoo terve järkenne teille, että on liian aikaista ruveta epäröimään Lotin vaimon lailla. Luonnollisesti en voi tietää, mitä olitte jättänyt taaksenne, kun tulin tuntemaan teidät, mutta neuvon teitä vastustamaan lujasti kaikkia kiusauksia, jotka tahtovat saattaa teitä katsomaan taaksenne, ja kulkemaan levollisena nykyistä tietänne, ainakin muutamia kuukausia."

"Sen aionkin tehdä", vastasin. St. John jatkoi:

"On hyvin vaikeata vastustaa omia taipumuksiansa ja pitää tunteitansa kurissa, mutta kokemuksesta tiedän, että se ei ole mahdotonta. Jumala on antanut meille kyvyn jossakin suhteessa muodostaa oman kohtalomme, ja kun tunnemme tarvitsevamme tukea, jota emme voi saada, kun oma tahtomme kapinoi ja pyrkii poluille, joita emme voi seurata, ei meidän tarvitse nääntyä eikä joutua epätoivoon. Meidän on silloin vain etsittävä toista ravintoa sielullemme. Yhtä voimakasta kuin se kielletty hedelmä, jota himoitsimme, ja kenties puhtaampaa, ja raivattava harhaileville jaloillemme uusi tie, yhtä suora ja leveä kuin se, minkä kohtalo oli meiltä sulkenut, joskin kenties kivikkoisempi."

"Vuosi sitten olin itse sanomattoman onneton, koska luulin erehtyneeni valitessani papin ammatin, jonka yksitoikkoiset velvollisuudet väsyttivät minua kuolemaan saakka. Mieleni paloi levottomampaan ja toimeliaampaan elämään, tahdoin olla kirjailija, taiteilija, puhuja -- mitä tahansa, kunhan ei vain pappi. Valtiomiehen ja sotilaan kunnian- ja vallanhimoinen sydän sykki papinkauhtanani alla. Elämäni tuntui niin sietämättömältä että sen täytyi muuttua toiseksi, muuten en jaksaisi elää. Kaiken pimeyden ja taistelun jälkeen välähti mielessäni vihdoin valkeus. Kahleet, jotka sitoivat sieluni, aukesivat, kuulin taivaasta äänen, joka kutsui minua kokoomaan kaikki voimani, levittämään siipeni ja kohoamaan korkeampiin ilmapiireihin. Jumalalla oli minulle kutsumus, tehtävä, jota varten tarvittiin voimaa, taitoa, rohkeutta ja kaunopuheisuutta, kaikkia sotilaan, valiomiehen ja puhujan parhaita ominaisuuksia, sillä kaikki ne keskittyvät hyvään lähetyssaarnaajaan."

"Päätin siis ruveta lähetyssaarnaajaksi. Siitä saakka muuttui mielentilani, tunsin vapautuvani ja avartuvani, ja kahleista jäi jäljelle ainoastaan kipeät arvet, jotka vain aika voi parantaa. Isäni vastusti päätöstäni, mutta hänen kuolemansa jälkeen ei mikään laillinen syy estä minua. Minun on vain järjestettävä muutamia asioita, hankittava toinen pappi Mortoniin, katkaistava muutamia tunnesiteitä, taisteltava viimeinen taistelu inhimillistä heikkoutta vastaan -- ja olen varma että suoriudun siitä voittajana, koska olen päättänyt voittaa -- sitten jätän Europan ja lähden itään."