Part 31

"Jane, tahdotko kuulla järkeä", -- hän kumartui ja pani huulensa korvani viereen -- "sillä jollet tahdo, teen väkivaltaa." Hänen äänensä oli käheä, hän näytti mieheltä, joka on katkaisemaisillaan sietämättömän kahleen ja sokeana syöksymäisillään mitä rajattomimpaan vapauteen. Tiesin, että seuraavassa hetkessä, seuraavan kiihkopurkauksen sattuessa minulla ei enää olisi mitään valtaa hänen ylitseen. Nykyhetki -- kiitävä sekunti -- oli ainoa tilaisuus, jolloin vielä voin taltuttaa hänet. Yksikin torjuva liike, ainoa säikähtynyt ele olisi ratkaissut kohtaloni -- ja hänen kohtalonsa. Mutta minä en pelännyt, en vähintäkään. Tunsin omaavani sisäistä voimaa ja vaikutusvaltaa, ja se piti minua pystyssä. Hetki oli vaarallinen, mutta sillä oli oma viehätyksensä -- sellaista tuntee varmaan intiaani, joka kanootissaan laskee pyörryttävästä koskesta. Tartuin Mr. Rochesterin nyrkkiinpuserrettuun käteen, avasin koukistuneet sormet ja sanoin hyväilevällä äänellä:

"Istukaa nyt, puhun kyllä kanssanne niin kauan kuin vain haluatte, ja kuulen kaikki mitä sanotte, oli se sitten järkevää tai järjetöntä."

Hän istahti, mutta ei kohta saanut puhua. Olin taistellut kyynelteni kanssa jo hetken ja suurella vaivalla saanut ne hillityiksi, koska tiesin, ettei hän mielellään näkisi minun itkevän. Nyt arvelin kuitenkin olevan parasta antaa niitten vuotaa niin vapaasti ja kauan kuin ne tahtoivat. Jos hän tuli siitä pahoilleen, oli se vain sitä parempi. En siis enää pidättänyt itseäni, vaan itkin sydämeni pohjasta.

Pian kuulin hänen pyytämällä pyytävän minua tyyntymään. Sanoin, etten voinut tyyntyä niin kauan kuin hän oli noin kiihdyksissä.

"Mutta minä en ole vihainen, Jane, rakastan sinua vain liian paljon, ja sinä jäykistit pienet, kalpeat kasvosi niin päättäväisiksi ja kylmiksi, että en voinut kestää sitä. Kas niin, älä itke enää, kuivaa kyyneleesi!" Hänen heltynyt äänensä ilmaisi, että hän oli talttunut, ja minä vuorostani tyynnyin myös. Hän tahtoi nyt nojata päätään olkapäähäni, mutta minä en sallinut sitä. Sitten hän tahtoi vetää minut luoksensa -- ei.

"Jane, Jane", sanoi hän, ja hänen äänensä katkeran surullinen sävy sai kaikki hermoni värisemään, "etkö siis rakasta minua? Panitko siis arvoa vain asemalleni ja omalle asemallesi vaimonani? Ja nyt, kun arvelet, että minä en voi tulla mieheksesi, pelkäät jokaista kosketustani kuin olisin myrkyllinen eläin."

Nämä sanat viilsivät minua, mutta mitä voin sanoa tai tehdä? Minun ei luultavasti olisi pitänyt sanoa eikä tehdä mitään, mutta oli niin vaikeata tuolla tavalla loukata hänen tunteitansa, että en voinut olla vuodattamatta palsamia haavaan, jonka juuri olin iskenyt.

"Minä rakastan teitä", sanoin, "rakastan teitä enemmän kuin koskaan ennen, mutta minä en saa näyttää enkä suvaita rakkauttani, ja tämän kerran täytyy olla viimeinen."

"Viimeinen, Jane! Mitä! Luuletko, että voit asua kanssani ja nähdä minua joka päivä ja aina olla kylmä ja luoksepääsemätön, jos kerran rakastat minua?"

"En, sir, sitä en varmaankaan voi, ja senvuoksi näen vain yhden mahdollisuuden, mutta te raivostutte, jos sanon sen."

"Oh, sano se! Jos minä raivoan, on sinulla itkemisen taito."

"Mr. Rochester, minun täytyy jättää teidät."

"Kuinka pitkäksi aikaa, Jane? Viideksi minuutiksi että ehdit silittää tukkasi, joka on vähän epäjärjestyksessä, ja hautoa kuumeisia kasvojasi -- niinkö?"

"Minun täytyy jättää Adèle ja Thornfield. Minun täytyy erota teistä koko elämäkseni ja aloittaa uutta elämää uusissa oloissa, uusien ihmisten joukossa."

"Se on tietty, minähän sanoin samaa. En viitsi puhuakaan siitä järjettömyydestä, että muka eroisit minusta. Nyt sinä vasta yhdyt minuun. Mitä tulee tuohon uuteen elämään, sanoit aivan oikein. Sinun pitää tulla vaimokseni, sillä minä en ole naimisissa. Sinusta tulee Mrs. Rochester sekä nimellisesti että todellisuudessa. Minä olen sinun luonasi niin kauan kuin elämme. Sinä tulet mukanani etelä-Ranskaan, omistan siellä hohtavan valkoisen huvilan Välimeren rannalla. Siellä saat elää onnellista, turvattua ja viatonta elämää. Älä pelkää, että koetan viekoitella sinua erehtymään -- saada sinut rakastajattarekseni. Miksi pudistat taaskin päätäsi? Jane, sinun täytyy olla järkevä, muuten menetän taaskin malttini."

Hänen äänensä värisi, hänen kätensä vapisivat, hänen sieramensa laajenivat ja silmänsä säihkyivät, mutta uskalsin vieläkin vastustaa.

"Sir, teidän vaimonne elää vielä, sen myönsitte itse tänä aamuna. Jos eläisin teidän kanssanne niinkuin te tahtoisitte, olisin rakastajattarenne. Olisi viisastelua, olisi väärin sanoa toisin."

"Jane, minä en ole lempeäluontoinen mies, en ole kärsivällinen enkä kylmä ja levollinen. Älä unohda sitä! Sääli minua ja itseäsi, pane sormesi valtimolleni ja koeta, kuinka se lyö -- ja varo!"

Hän paljasti ranteensa ja ojensi sen minulle. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja huuliltaan, ne olivat melkein lyijynharmaat. Oli julmaa kiihdyttää häntä noin kovasti, mutta myöntymisestä ei saanut olla puhetta. Tein sen mitä ihmiset äärimmäisessä hädässä tavallisesti tekevät -- etsin apua ylempää. "Hyvä Jumala, auta minua", puhkesi vaistomaisesti huuliltani.

"Minä olen hullu", huudahti Mr. Rochester äkkiä. "Sanon hänelle, etten ole naimisissa, enkä selitä asiaa sen tarkemmin. Unohdan, että hän ei tiedä mitään tuon naisen luonteesta eikä niistä olosuhteista, jotka liittyivät onnettomaan avioliittooni hänen kanssaan. Oh, minä olen varma, että Jane on yhtä mieltä kanssani tietäessään kaiken minkä minä tiedän. Anna vain kätesi minulle, Jane, että saan myös tuntea enkä vain nähdä, että olet vieressäni, ja sitten kerron sinulle muutamin sanoin, kuinka asian laita on. Voitko kuunnella minua?"

"Kyllä, sir, vaikka tuntikausia, jos niin tahdotte."

"Pyydän vain minuutteja, Jane. Oletko koskaan kuullut, että minä en ole ollut perheen vanhin poika, vaan että minulla kerran on ollut vanhempi veli?"

"Muistan Mrs. Fairfaxin kerran kertoneen siitä."

"Ja oletko koskaan kuullut, että isäni oli tarkka ja kitsas mies."

"Olen kuullut jotakin sentapaista."

"No niin, Jane, hän oli saita, ja hän oli päättänyt pysyttää omaisuutensa koossa, koska hän ei voinut sietää, että se tasattaisiin ja minä saisin osani siitä. Kaiken piti mennä veljelleni Rowlandille. Yhtä vähän hän voi sietää, että joku hänen pojistaan olisi köyhä mies. Hänen täytyi siis toimittaa minut rikkaisiin naimisiin, ja hän etsikin ajoissa minulle sopivan puolison. Mr. Mason, eräs länsi-intialainen tilanomistaja ja liikemies, oli hänen vanha tuttavansa. Isäni tiesi, että Masonin omaisuus oli suuri ja vankka, ja ryhtyi tiedusteluihin. Hän sai kuulla, että Mr. Masonilla oli poika ja tytär ja että tytär saa myötäjäisiksi kolmenkymmenen tuhannen punnan omaisuuden. Se riitti. Kun olin lopettanut yliopistolukuni, lähetettiin minut Jamaicaan, jotta siellä menisin naimisiin morsiamen kanssa, jota jo oli kosittu minun puolestani. Isäni ei maininnut mitään hänen rahoistaan, mutta sanoi sensijaan, että Miss Mason oli Spanish Townin ylpeys kauneutensa vuoksi, ja se ei ollut valetta. Hän oli kaunis nainen, samaa tyyliä kuin Blanche Ingram, pitkä, tumma, majesteetillinen. Hänen perheensä tahtoi saada minut hänen miehekseen, koska olin hyvää sukua, ja niin tahtoi hänkin. Hänet näytettiin minulle huviretkillä ja juhlissa, joissa hän aina esiintyi loistavasti puettuna. Näin hänet harvoin yksin, ja puhuin hänen kanssaan tuskin koskaan. Hän mielisteli minua eikä säästellyt minulta sulojansa ja taitojansa. Kaikki miehet hänen seurapiirissään näyttivät ihailevan häntä ja kadehtivan minua. Tämä kaikki häikäisi minua ja kiihoitti aistejani, olin nuori, tyhmä ja kokematon ja luulin rakastavani häntä. Ei ole sitä mielettömyyttä, johon ei seuraelämän typerä kilpailu ja nuoruuden sokeus, kiihko ja kuumaverisyys voi syöstä ihmistä. Tytön sukulaiset rohkaisivat minua, kilpakosijat yllyttivät intoani, hän itse sai minut ihastumaan, ja ennenkuin tiesinkään, oli naimiskauppa päätetty. Oi, kuinka halveksin itseäni kun ajattelen tuota tekoa! En rakastanut, en kunnioittanut, en edes tuntenut häntä. En ollut huomannut hänessä vaatimattomuutta, en hyvyyttä, en puhtautta enkä hienostusta tavoissa tai ajatuksissa, ja kuitenkin menin naimisiin hänen kanssaan -- minä hullu, sokea pölkkypää! Olisin tehnyt vähemmän syntiä, jos -- mutta minä en saa unohtaa, kenelle puhun."

"En ollut koskaan nähnyt morsiameni äitiä, ja ymmärsin, että hän oli kuollut. Kuherruskuukauden kuluttua sain kuulla erehtyneeni. Hän ei ollutkaan kuollut, vaan mielipuoli, ja häntä hoidettiin eräässä hulluinhuoneessa. Oli myös eräs nuorempi veli joka oli vallan tylsämielinen. Vanhempi veli, jonka sinäkin olet nähnyt (ja jota en voi vihata, vaikka inhoonkin koko sukua, koska hänen heikossa mielessään on joku hituinen inhimillistä tunnetta, mikä ilmenee hänen jatkuvassa myötätunnossaan kurjaa sisarta kohtaan ja siinä koirantapaisessa kiintymyksessä, jota hän kerran osoitti minulle), joutuu luultavasti jonakin kauniina päivänä saman kohtalon alaiseksi. Isäni ja veljeni Rowland tiesivät kaiken tämän, mutta he ajattelivat vain noita kolmeakymmentä tuhatta puntaa ja yhtyivät minua vastaan tehtyyn salaliittoon."

"Nämä olivat epämiellyttäviä keksintöjä, mutta en tahtonut kuitenkaan soimata vaimoani muusta kuin siitä, että totuutta oli minulta petollisesti salattu. En soimannut häntä silloinkaan, kun huomasin, että hänen luonteensa oli kokonaan vieras minun luonteelleni ja hänen taipumuksensa ja makunsa minulle vastenmieliset, että hänen mielensä oli matala ja ahdas ja että sitä ei voinut edes johtamalla johtaa mihinkään korkeampaan ja avarampaan, -- kun huomasin, että en voinut viettää ainoatakaan miellyttävää iltaa, en edes tuntia hänen kanssaan, että hauska ja tuttavallinen keskustelu oli välillämme mahdoton, sillä kaikkiin aiheisiin, mitä keksin, vastasi hän täysin älyttömästi, ikävästi ja typerästi, -- kun edelleen huomasin, etten koskaan saisi rauhallista ja järjestettyä kotia, koska ei kukaan palvelija viitsinyt kuunnella hänen kiivaita ja aiheettomia sisunpurkauksiaan ja totella hänen järjettömiä, ristiriitaisia määräyksiään. Hillitsin itseni vieläkin, vältin riitoja ja koetin niellä katkeran katumukseni ja syvän inhoni!"

"Jane, en tahdo kiduttaa sinua vastenmielisillä yksityiskohdilla, vaan tahdon muutamin voimakkain sanoin ilmaista sanottavani. Elin neljä vuotta yhdessä tuon naisen kanssa, ja sinä aikana hän totisesti koetteli minua. Hänen luonteensa kypsyi ja kehittyi peloittavan nopeasti, hänen paheensa versoivat voimakkaina -- kauhean voimakkaina -- vain julmuus olisi voinut tukahuttaa niitten kasvua, ja minä en tahtonut olla julma. Kuinka kääpiömäinen olikaan hänen älynsä ja kuinka jättiläismäiset hänen huonot taipumuksensa! Mitä kirousta nuo taipumukset tuottivatkaan minulle! Bertha Mason -- kunniattoman äidin todellinen tytär -- antoi minun tuntea kaikki ne kauhut, kaiken sen alennuksen ja häpeän, jotka odottavat siveettömään ja juomahimoiseen naiseen sidottua miestä."

"Veljeni oli tällä välin kuollut, ja noitten neljän vuoden kuluttua kuoli isänikin. Olin nyt enemmän kuin tarpeeksi rikas -- kuitenkin peloittavan köyhä. Huonoin, turmeltunein ja alhaisin olento, mitä milloinkaan olen nähnyt, oli alituisena seuranani ja lain ja yhteiskunnan säädösten mukaan osa minusta. Enkä voinut edes päästä hänestä laillisesti eroon, sillä lääkärit olivat nyt huomanneet, että _minun vaimoni_ oli hullu -- huono elämä oli ennen aikojaan herättänyt hänessä piilevät mielipuolisuuden idut. Jane, sinä et pidä kertomuksestani, sinä näytät melkein sairaalta -- jätänkö loput toistaiseksi?"

"Ei, sir, kertokaa nyt loppuun asti. Säälin teitä -- säälin teitä sydämeni pohjasta."

"Jane, muutamien ihmisten sääli on turmiollinen ja loukkaava almu, jonka vastaanottaja on oikeutettu sinkoamaan vasten antajan kasvoja, mutta tuollainen sääli kuuluu vain tunteettomille ja kylmille sydämille, se on viheliäistä, itsekästä tuskaa johon yhtyy vastenmielisyys ja halveksinta valittajaa kohtaan. Mutta sellaista ei ole sinun säälisi, Jane, sellaista ei ole se tunne, jota ilmeesi tällä hetkellä on tulvillaan, joka säteilee silmistäsi, paisuttaa sydäntäsi ja panee kätesi värisemään minun kädessäni. Sinun säälisi, lemmikkini, on rakkauden kärsivä äiti, jonka tuskista syntyy jumalainen intohimo. Minä otan vastaan säälisi, Jane, anna sinä sen tyttärelle vapaus -- sylini odottaa sinua."

"Jatkakaa, sir, mitä teitte huomatessanne, että hän oli hullu."

"Jane, olin epätoivon partaalla, ja vain pieni jäännös itsekunnioitusta esti minua syöksymästä kuiluun. Maailman silmissä olin epäilemättä mustimman häpeän peittämä, mutta päätin olla puhdas omissa silmissäni, inhosin hänen paheitansa ja sielullisia puutteitansa ja tahdoin pysyä niistä kokonaan erilläni. Yhteiskunta yhdisti minut kuitenkin vielä häneen, minun täytyi nähdä ja kuulla häntä joka päivä, hänen hengityksensä myrkytti ilman, ja sitäpaitsi muistin kerran olleeni hänen miehensä -- tuo ajatus on aina ollut minulle sanomattoman vastenmielinen -- ja tiesin, että en saisi toista, parempaa naista vaimokseni niin kauan kuin hän eläisi -- kaiken todennäköisyyden mukaan hän tulisi elämään yhtä kauan kuin minäkin, vaikka hän olikin viisi vuotta minua vanhempi (siinäkin asiassa oli hänen perheensä valehdellut minulle), sillä hänen ruumiinrakenteensa oli yhtä vankka kuin hänen mielensä heikko. Kaksikymmentäkuusivuotiaana olin siis toivoton."

"Eräänä yönä heräsin hänen ulvontaansa (hänet oli tietysti suljettu eri huoneeseen senjälkeen kuin lääkärit olivat julistaneet hänet mielipuoleksi) -- oli polttavan kuuma länsi-Intian yö ja ilmassa tuntui painostusta kuin myrskyn edellä. En voinut nukkua, vaan nousin avaamaan ikkunan. Ilma oli kuin täynnä tulikivihöyryjä, eikä missään tuntunut virkistävää tuulenhenkäystä. Moskiittoja leijaili sisään, ne lentelivät suristen huoneessa; meri jonka kohinan kuulin ikkunaani, vyöryi raskaana kuin maanjäristys, ja mustia pilviä ajeli sen yllä. Kuu oli juuri laskeutumaisillaan aaltoihin täyteläisenä ja punaisena kuin hehkuva tulipallo, se heitti viimeisen kerran verisen katseensa maailmaan, jota nouseva myrsky värisytti. Ympäristö ja ilma tekivät minut sairaaksi, korvissani kaikuivat vieläkin mielipuolen huudot ja välistä erotin niistä oman nimeni -- miten pirullisen vihan vallassa hän lausuikaan sen! -- ja sanoja sellaisia, joitten keksimisessä ei alhaisinkaan portto olisi voittanut häntä. Vaikka välillämme oli kaksi huonetta, kuulin joka sanan, sillä länsi-intialaisen talon ohuet seinät eivät kyenneet vaimentamaan hänen petomaista ääntelyään."

"Tämä elämä", sanoin viimein, "on helvetti, tällaista on pohjattoman kuilun ilma, tuollaisia sen äänet. Minulla on oikeus vapautua siitä, jos osaan. Maallisen elämäni kärsimykset lakkaavat samassa hetkessä, kun sieluni vapautuu ruumiin painostuksesta. Uskovaisten ikuista tulta en pelkää -- tuleva elämä ei voi olla pahempaa kuin tämä -- tahdon siis jättää sen ja lähteä kotiin Jumalan luo."

"Tämän sanoessani kumarruin avaamaan laatikkoa, joka sisälsi parin ladatuita pistooleja. Aioin ampua itseni. Haudoin tätä aietta kuitenkin vain hetkisen, sillä olin sentään vielä järjilläni, ja tuo äärimmäinen epätoivo, joka oli herättänyt itsemurha-ajatukset mielessäni, oli seuraavassa hetkessä ohitse."

"Raitis tuulahdus Europasta puhalsi yli valtameren ja tunkeutui sisään avonaisesta ikkunastani, rajuilma puhkesi, ukkonen jylisi, sade valui virtanaan ja ilma puhdistui. Rajuilman aikana tein lujan ja varman päätöksen. Lähdin ulos märkään puutarhaani ja kävelin vettä valuvien appelsiini- ja renettiomenapuitten alla, ja siinä kävellessäni, tropiikin loistavan aamun syttyessä ympärilläni, kuuntelin todellisen viisauden ääntä, joka lohdutti minua ja osoitti tien, jota minun oli kuljettava. Kuule siis, Jane!"

"Raikas tuuli Europasta kuiski vieläkin virkistyneitten puitten lehvissä, ja valtameri kohisi riemuiten ja vapautuneena. Tuo ääni paisutti kuivunutta ja kutistunutta sydäntäni ja täytti sen uudella elinvoimalla. Koko olentoni ikävöi uudistusta, sieluni janosi puhtautta. Näin toivoni heräävän ja tunsin uuden elämän mahdolliseksi. Pysähdyin erääseen kukkaiseen kulmaukseen puutarhaani ja katselin merelle, joka oli sinisempi kuin taivas. Sen takana oli vanha maailma, jossa valoisammat näköalat avautuivat eteeni."

"Mene", sanoi toivo, "mene takaisin Europaan, siellä ei tiedetä, kuinka nimesi on tahrattu eikä tunneta sitä kauheata taakkaa, johon olet sidottu. Voit viedä mielipuolen mukanasi Englantiin ja sijoittaa hänet kaikella kunnialla Thornfieldiin, sitten voit itse matkustaa minne haluat ja sitoa uusia siteitä mielesi mukaan. Tuo nainen, joka on käyttänyt niin väärin kärsivällisyyttäsi, tahrinut nimesi, riistänyt kunniasi, turmellut nuoruutesi, ei ole vaimosi, etkä sinä ole hänen miehensä. Pidä huolta, että häntä hoidetaan niin hyvin kuin hänen tilansa vaatii, ja siten teet kaiken mitä Jumala ja inhimillisyyden vaatimukset odottavat sinulta. Anna hänen nimensä, hänen suhteensa itseesi vaipua unhoon, et ole velvollinen ilmaisemaan niitä kenellekään elävälle olennolle. Sijoita hänet mukavasti ja turvallisesti, peitä hänen häpeänsä ja jätä hänet sitten!"

"Noudatin tarkalleen tätä mielijohdetta. Isäni ja veljeni eivät olleet ilmoittaneet avioliitostani tuttavapiirillemme, koska jo ensimäisessä kirjeessä, jossa olin kertonut heille naimisestani, olin vaatimalla vaatinut heitä pitämään sen salassa, sillä jo silloin olin alkanut tuntea ääretöntä vastenmielisyyttä sen seurauksia kohtaan ja aavistaa, mikä kauhea tulevaisuus oli edessäni, ennen pitkää olikin sitten isäni minulle valitseman vaimon käytös ollut sellaista, että hänen täytyi punastua omaa miniäänsä. Silloin hän ei millään muotoa tahtonut tehdä asiaa tunnetuksi, vaan oli yhtä innokas kuin minä itse salaamaan sitä."

"Vein hänet siis Englantiin. Kauhea oli laivamatka sellaisen hirviön seurassa. Iloinen olin saadessani hänet vihdoin Thornfieldiin ja nähdessäni hänet onnellisesti sijoitettuna tuohon kolmannen kerroksen huoneeseen, josta hän nyt kymmenen vuoden aikana on tehnyt villipedon luolan, kummitushuoneen. Oli vaikeata löytää hänelle hoitajaa, ja oli välttämätöntä saada sellainen, jonka uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen voi ehdottomasti luottaa, koska mielipuolen raivoisat huudot epäilemättä paljastivat salaisuuteni. Sitäpaitsi hänellä oli selvempiä päiviä, jopa viikkoja, jotka hän käytti minun parjaamiseeni. Vihdoin pestasin Grace Poolen Grimsbyn hulluinhuoneesta. Hän ja haavuri Carter, (joka sitoi Masonin haavat tuona yönä) ovat ainoat, joille olen uskonut salaisuuteni. Mrs. Fairfax on kyllä voinut epäillä jotakin, mutta hän ei ole saanut mitään varmoja tietoja asiain todellisesta tilasta. Grace on itse asiassa ollut hyvä hoitaja, vaikkakin hänen valppautensa on monasti tullut petetyksi erään hänen oman vikansa vuoksi, jota ei mikään näytä voivan parantaa ja joka johtunee hänen vaikeasta ammatistaan. Mielipuoli on sekä viekas että ilkeä eikä koskaan jätä käyttämättä hyväkseen hoitajansa ajoittaista huolimattomuutta. Kerran hän sai käsiinsä veitsen, jolla hän iski veljeänsä, kaksi kertaa hän on vallannut koppinsa avaimen ja päässyt yön aikaan ulos. Ensimäisellä kerralla hän koetti polttaa minut vuoteeseeni, toisella hän ilmestyi kummituksen tavoin sinulle. Kiitän sallimusta, joka varjeli sinua, antaen mielipuolen raivon kohdistua hääpukuusi, joka kenties toi hänen mieleensä hämärän muiston hänen omista morsiuspäivistään. En kestä ajatusta, mitä olisi voinut tapahtua. Kun ajattelen, että tuo sama olento, joka tänä aamuna syöksyi kurkkuuni, on näyttänyt mustia, veristäviä kasvojaan kyyhkyseni pesän yläpuolella, hyytyy vereni --"

"Ja mitä teitte, sir", kysyin, hänen vaietessaan, "saatuanne hänet tänne? Minne lähditte?"

"Mitäkö tein, Jane? Muutuin vaeltavaksi juutalaiseksi. Minne lähdin? Kuljin ympäri maita hurjana ja rauhattomana kuin hänkin. Tulin mannermaalle ja harhailin läpi sen kaikkien maitten. Minulla oli luja aikomus etsiä ja löytää hyvä ja älykäs nainen, jota voisin rakastaa, vastakohta Thornfieldin raivottarelle --"

"Mutta te ette voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, sir."

"Olin päättänyt mennä naimisiin hänen kanssaan ja olin vakuutettu, että sekä voisin että olisin velvollinen tekemään sen. Alkuperäinen aikeeni ei ollut pettää häntä, niinkuin petin sinua. Aioin suoraan kertoa hänelle tarinani ja tehdä tarjoukseni täysin rehellisesti, ja minusta tuntui niin ehdottomasti järjelliseltä, että minua pidettäisiin vapaana rakastamaan ja saamaan rakkautta, etten epäillytkään löytäväni naista, joka tahtoisi ja voisi ymmärtää asemani ja ottaa vastaan tarjoukseni, huolimatta kirouksesta, joka minua painoi."

"No niin, sir?"

"Kun olet utelias ja halukas kuulemaan lisää, Jane, saat minut aina hymyilemään. Sinä avaat silmäsi kuin kiihkeä linnunpoikanen ja liikahdat silloin tällöin levottomasti, kuin jos vastaukset eivät olisi kyllin nopeita, vaan tahtoisit lukea ne jo vastaajan sydämestä. Mutta sanohan, Jane, ennenkuin jatkan, mitä tarkoitat tuolla 'no niin, sir'? Käytät usein tuota pientä lausetta, joka usein on houkutellut minua puhumaan lakkaamatta ilman että tiedän, miksi."

"Tarkoitan -- mitä sitten seuraa? Mitä sitten teitte? Kuinka kävi?"

"Aivan niin, ja mitä tahdot tietää nyt?"

"Löysittekö sellaisen, josta piditte ja pyysittekö häntä vaimoksenne? Mitä hän vastasi?"

"Voin sanoa sinulle, löysinkö hänet ja pyysinkö häntä vaimokseni, mutta hänen vastaustansa ei vielä ole merkitty kohtalon kirjaan. Kymmenen pitkää vuotta harhailin paikasta toiseen, asuen milloin yhdessä, milloin toisessa pääkaupungissa, väliin Pietarissa, useimmiten Pariisissa, väliin Roomassa, Napolissa tai Firenzessä. Koska minulla oli yllin kyllin rahaa ja vanhan nimeni suositus, voin itse valita seurapiiriin, eikä mikään piiri pysynyt minulle suljettuna. Etsin naisihannettani englantilaisten ladyjen, ranskalaisten comtesse'ien, italialaisten signorain ja saksalaisten grafin'ien joukosta. En löytänyt häntä. Väliin, kiitävänä hetkenä, luulin näkeväni katseen, kuulevani äänen, huomaavani muodon, joka ilmoitti uneni toteutuvan, mutta nyt ei minua enää petetty. Älä luulekaan, että etsin täydellisyyttä, niin mielenlaadussa kuin ulkomuodossa. Ikävöin vain sellaista, joka miellyttäisi minua -- kreolittaren vastakohtaa, mutta ikävöin turhaan. Kaikkien niitten joukossa, joita näin, ei ollut ketään, jota täysin vapaanakaan ollen olisin pyytänyt vaimokseni -- olinhan saanut varoituksen onnettoman liiton vaaroista ja kauhuista. Pettymys teki minut haluttomaksi ja välinpitämättömäksi. Etsin ajankulua muualta -- en koskaan huonoista paikoista, sillä vihasin ja vihaan vieläkin paheellisuutta. Se oli ollut intialaisen Messalinani erikoisala, ja syvälle juurtunut vastenmielisyys sekä sitä että häntä kohtaan hillitsi minua nautinnoissani. Kaikki nautinnot, jotka vivahtavat paheellisille, näyttivät vievän minut lähemmäksi häntä ja hänen syntejään, ja siksi vältin niitä."

"En kuitenkaan voinut elää yksin, ja niin koetin rakastajattarien seuraa. Ensimäinen, jonka valitsin, oli Céline Varens -- siinä taaskin yksi noita askelia, joita muistellessa on pakotettu halveksimaan itseään. Tiedät jo, mikä hän oli, ja kuinka suhteemme päättyi. Hänellä oli kaksi seuraajaa, italialainen Giacinta, ja saksalainen Clara, joita molempia pidettiin tavattoman kauniina. Mitä merkitsi heidän kauneutensa minulle muutamien viikkojen kuluttua? Giacinta oli kevytmielinen ja hillitön, ja väsyin häneen kolmessa kuukaudessa. Clara oli säädyllinen ja hiljainen, mutta hidas, älytön ja jokapäiväinen -- ei tutuistakaan minun makuuni. Olin iloinen voidessani riittävällä rahasummalla auttaa hänet kunnialliseen toimeen ja siten sopivasti päästä irti hänestä. Mutta näen kasvoistasi, Jane, että et tällä hetkellä ajattele minusta mitään oikein edullista. Pidät minua tunteettomana, kevytmielisenä roistona, eikö niin?"

"En pidä teistä yhtä paljon kuin väliin olen pitänyt, se on totta, sir. Eikö teistä sitten ollenkaan tuntunut, että oli väärin elää tuolla tavalla, ensin toisen, sitten toisen rakastajattaren kanssa? Puhutte siitä yhtä kylmästi kuin jostakin liikeasiasta."