Part 30

Hän kohotti seinäverhoa, paljasti toisen oven ja avasi senkin. Eteemme avautui ikkunaton huone, jonka lujalla ja korkealla varjostimella varustetussa takassa paloi valkea ja jonka katosta riippui lamppu. Grace Poole oli kumartuneena tulen yli ja nähtävästi valmisti jotakin ruokaa. Huoneen toisessa päässä, syvässä varjossa, liikkui eräs olento edestakaisin. Ensi silmäyksellä ei voinut sanoa, oliko se inhimillinen olento vai eläin, se näytti ryömivän nelinkontin ja murisi kuin joku omituinen villieläin, mutta sen yllä oli vaatteita, ja paksu, harmahtava tukka peitti leijonan harjan tavoin sen pään ja kasvot.

"Hyvää huomenta, Mrs. Poole", sanoi Mr. Rochester. "Kuinka voitte ja kuinka toimenne menestyy tänään?"

"Kiitos kysymästä, sir, koko hyvin", vastasi Grace ja nosti kiehuvan padan varovasti liedeltä. "Huononlaisella tuulella kyllä, mutta ei raivona."

Kimeä huuto näytti kumoavan tämän suosiollisen lausunnon, ja tuo vaatetettu hyena nousi takajaloilleen ja seisoi edessämme täydessä mitassaan.

"Ahaa, sir, hän näkee teidät", huudahti Grace, "teidän olisi parempi mennä pois."

"Vain hetkinen, Grace, teidän täytyy myöntää minulle pari minuuttia."

"Varokaa itseänne sitten, sir, Jumalan tähden, varokaa!"

Mielipuoli ulvoi, työnsi vanukkeiset hiuksensa silmiltään ja tuijotti hurjana vieraisiin. Tunsin hyvin nuo punaiset kasvot, nuo turvonneet piirteet. Mrs. Poole tuli lähemmäksi.

"Pois tieltä", sanoi Mr. Rochester työntäen hänet syrjään. "Hänellä ei kai ole veistä nyt, ja minä olen varuillani."

"Ei sitä koskaan tiedä, mitä hänellä on, sir, hän on niin viekas, ettei kukaan kuolevainen voi keksiä hänen temppujansa."

"Meidän olisi paras jättää hänet", kuiskasi Mr. Mason.

"Mene helvettiin", neuvoi hänen lankonsa.

"Varokaa", huusi Grace. Nuo kolme herrasmiestä peräytyivät. Mr. Rochester työnsi minut taakseen. Mielipuoli syöksyi hänen päällensä ja tarttui rajusti hänen kurkkuunsa ja iski hampaansa hänen poskeensa. He painivat. Hän oli kookas nainen, melkein yhtä pitkä kuin hänen miehensä ja päälle päätteeksi lihava, voimakas kuin mies, ja hän oli jo monesti nujertamaisillaan Mr. Rochesterin, niin atleetti kuin tämä olikin. Hyvällä iskulla olisi tämä saanut hänet asettumaan, mutta hän ei tahtonut lyödä, hän vain paini. Vihdoin hän sai mielipuolen kädet haltuunsa, Grace Poole antoi nuoran, ja hän köytti ne selän taakse. Tuotiin lisää nuoraa, ja mielipuoli sidottiin tuoliin kiinni. Koko toimitusta säestivät mitä kimeimmät huudot ja hurja riuhtominen. Mr. Rochester kääntyi sitten katsojiin ja katseli heitä katkerasti ja epätoivoisesti hymyillen. "Tämä on _minun vaimoni_", sanoi hän. "Tällainen on ainoa syleily mitä häneltä koskaan saan -- tällaisia ne hyväilyt, jotka sulostuttavat joutohetkiäni! Ja _tällainen_" -- hän laski kätensä olalleni -- "on se, jonka tahdoin saada, tämä nuori tyttö, joka seisoo niin vakavana ja tyvenenä helvetin ovella ja katselee rauhallisena tuon kadotuksen hengen hurjuutta. Tarvitsin hänet todellakin vaihteeksi tuon pedon jälkeen. Wood ja Briggs, näettekö eroa? Verratkaa näitä kirkkaita silmiä noihin punaisiin palloihin -- näitä kasvoja tuohon naamioon -- tätä vartaloa tuohon muodottomaan pölkkyyn ja tuomitkaa minut sitten, te lain ja evankeliumin julistajat, ja muistakaa, että millä tuomiolla te tuomitsette, sillä pitää teitäkin tuomittaman! Nyt ulos kaikki tyyni! Minun täytyy lukita aarteeni."

Vetäydyimme pois kaikki. Mr. Rochester jäi hetkiseksi jälkeemme antaakseen vielä määräyksiä Grace Poolelle. Asianajaja kääntyi puoleeni laskeutuessamme portaita.

"Te, miss", sanoi hän, "olette vapaa kaikesta häpeästä. Setänne tulee iloiseksi kuullessaan sen -- jos hän elää vielä, kun Mr. Mason palaa Madeiraan."

"Setäni! Mitä hänestä? Tunnetteko hänet?"

"Mr. Mason tuntee hänet. Mr. Eyre on muutamia vuosia ollut kirjeenvaihtajana hänen liikkeessään. Kun setänne sai kirjeen, jossa kerroitte aiotusta avioliitostanne Mr. Rochesterin kanssa, sattui Mr. Mason, joka terveytensä vuoksi oli Madeirassa, juuri olemaan hänen luonaan. Mr. Eyre mainitsi asiasta hänelle, sillä hän tiesi, että Mr. Mason oli tuntenut sennimisen herrasmiehen. Voitte arvata, kuinka Mr. Mason hämmästyi ja pahastui kuullessaan uutisen, ja hän ilmoitti viipymättä sedällenne, kuinka asia oli. Minun täytyy mielipahakseni sanoa, että setänne on nyt sairasvuoteella, jolta hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule nousemaan, mikäli voi päättää taudin laadusta ja hänen korkeasta iästään. Hän ei itse voinut rientää Englantiin pelastamaan teitä satimesta, johon olitte joutumaisillanne, mutta hän pyysi Mr. Masonia tekemään kaiken voitavansa estääkseen tuon väärän avioliiton. Hän neuvoi häntä kääntymään minun puoleeni. Kiirehdin minkä taisin, ja olen kiitollinen, että en tullut liian myöhään -- ja niin olette varmaan tekin. Jollen olisi varma siitä, että setänne on kuollut ennenkuin ehditte Madeiraan, neuvoisin teitä seuraamaan Mr. Masonia sinne, mutta asiain näin ollen pidän parhaana, että jäätte Englantiin, kunnes olette saanut lisää tietoja sedästänne. Vieläkö meillä on muuta toimitettavaa?" kysyi hän Mr. Masonilta.

"Ei, ei -- lähtekäämme", vastasi tämä tuskissaan, ja sanomatta hyvästi Mr. Rochesterille he lähtivät pois eteisen ovesta. Pappi vaihtoi vielä muutamia kehoituksia tai moitteen sanoja ylpeän pitäjäläisensä kanssa ja suoritettuaan, tämän velvollisuuden lähti hänkin. Kuulin hänen menevän seisoessani huoneeni puoliavoimen oven edessä. Kun talo oli näin tyhjentynyt, sulkeuduin sinne, työnsin salvan oven eteen, jottei kukaan tulisi häiritsemään minua, ja valmistauduin -- en itkemään enkä valittamaan, sillä siihen olin vielä liian levollinen -- vaan koneellisesti riisumaan pois hääpukuni ja vaihtamaan sen arkipukuun, jota eilen olin luullut käyttäväni viimeisen kerran. Sitten istahdin. Tunsin itseni heikoksi ja väsyneeksi. Nojasin käsivarteni pöytään ja painoin pääni niihin. Ja nyt ajattelin -- tähän saakka olin vain kuullut, nähnyt, liikkunut, seurannut mukana ylös ja alas, kun minua oli talutettu, nähnyt tapausten seuraavan toisiaan, salaisuuksien selvenevän -- mutta nyt ajattelin.

Aamu oli ollut kylläkin rauhallinen, lukuunottamatta lyhyttä kohtausta mielipuolen kanssa, kirkossa oli kaikki käynyt ilman meteliä, ilman intohimon purkauksia, äänekästä riitaa, väittelyä, uhkauksia, kyyneleitä ja nyyhkytyksiä. Oli sanottu muutamia sanoja, oli levollisesti mainittu este avioliitollemme, Mr. Rochester oli tehnyt muutamia lyhyitä, tylyjä kysymyksiä, niihin oli vastattu, oli annettu selityksiä ja väite näytetty toteen, sitten isäntäni oli myöntynyt, elävä todistuskappale oli nähty, rauhanhäiritsijät olivat menneet ja kaikki oli ohi.

Olin omassa huoneessani kuten tavallisesti -- se olin minä itse ilman mitään ulkonaista muutosta, kukaan ei ollut lyönyt eikä vahingoittanut minua. Ja kuitenkin -- missä oli eilispäivän Jane Eyre? Missä oli hänen elämänsä -- hänen tulevaisuustoiveensa?

Jane Eyre, joka oli ollut lämminverinen, toivorikas nainen -- melkein morsian -- oli taas yksinäinen, paleleva tyttö, hänen elämänsä oli väritön, hänen toiveensa lohduttoman niukat. Sydäntalven halla oli jäädyttänyt juhannuksen kukat, joulukuun lumimyrsky tuhonnut kesäkuun luonnon, kypsät hedelmät olivat jäätyneet, nietos peittänyt kukkivat ruusupensaat, härmäinen kääriliina laskeutunut yli heinävainioitten ja ruispeltojen, kedot, jotka vielä eilen olivat kirjavanaan kukkia, olivat tänään poluttoman lumen peitossa, ja metsät, jotka kaksitoista tuntia sitten olivat olleet lehteviä ja lemuavia kuin lämpimien maitten lehdot, olivat nyt autioita ja valkeita kuin talvisen pohjolan havumetsät. Kaikki toiveeni olivat kuolleet, saman julman tuomion yllättäminä, joka yhdessä yössä oli surmannut kaikki esikoiset Egyptissä. Katselin rakkaimpia toiveitani, jotka vielä eilen olivat niin värikkäinä kukoistaneet, nyt ne olivat kuin kylmät ruumiit, joita en enää koskaan voinut kutsua takaisin elämään. Katselin rakkauttani, tuota tunnetta, jonka olin antanut isännälleni ja jonka hän oli herättänyt henkiin -- nyt se värisi sydämessäni kuin kiusaantunut lapsi kylmässä kehdossa, se oli sairas ja kärsivä eikä voinut etsiä turvaa Mr. Rochesterin luota eikä lämpöä hänen sylistään. Oh, en koskaan enää voinut mennä hänen luoksensa, sillä luottamukseni oli särkynyt. Mr. Rochester ei ollut minulle enää sitä mitä hän oli ollut, sillä hän ei ollut se, joksi olin häntä luullut. En voinut oikeastaan syyttää häntä, en tahtonut sanoa, että hän oli pettänyt minua, mutta ehdoton tahrattomuus oli kadonnut hänen kuvastaan, ja minun täytyi lähteä pois hänen luotaan, _siitä_ olin täysin selvillä. Koska, kuinka, minne, sitä en vielä tietänyt, mutta arvelin, että hän itse tahtoisi minut kiireimmiten pois Thornfieldista. Todellista rakkautta hän nähtävästi ei voinut tuntea minua kohtaan, hänen tunteensa oli ollut vain oikullinen, ohimenevä intohimo, ja koska se oli rauennut tyhjiin, ei hän enää tarvinnut minua. Nyt olisin pelännyt astua hänen tielleen, sillä minun näkemiseni täytyi olla hänelle vastenmielistä. Voi, kuinka silmäni olivat olleet sokeat ja käytökseni heikkoa!

Silmäni olivat suljetut, syvä pimeys näytti tulvehtivan ylitseni ja ajatukseni olivat kuin mustan, kuohuvan virran aallot. Minusta tuntui kuin olisin hyljättynä ja uupuneena heittäytynyt suuren, kuivettuneen virran uomaan, kuulin virran pauhua kaukaisilla vuorilla, tunsin sen lähenevän, eikä minulla ollut voimaa eikä tahtoa nousta ja paeta. Makasin voimattomana ja toivoin kuolemaa. Yksi ainoa ajatus vielä eli rinnassani -- muistin Jumalan ja huokasin sanattoman rukouksen. Valottomassa mielessäni risteili sanoja, jotka olisi pitänyt kuiskata kuuluville, mutta en saanut voimaa lausua niitä.

"Älä ole kaukana minusta, sillä tuska on lähellä eikä kukaan auta minua."

Se oli lähellä, ja koska en ollut pyytänyt apua ylhäältä sitä vastaan, koska en ollut liittänyt käsiäni ristiin, notkistanut polviani enkä liikuttanut huuliani, tulvi se ylitseni kuin voimakas, kuohuva virta. Mustana ryöppynä kuohui ylitseni tietoisuus menetetystä elämästäni, hukkaan menneestä rakkaudestani, sammuneista toiveistani, surmatusta luottamuksestani. En voi kuvata tuota kauheata hetkeä. "Vedet kävivät minun sieluuni asti, minä vajosin syvälle pohjattomaan liejuun, minä olin tullut syviin vesiin, ja virrat tulvehtivat ylitseni."

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Johonkin aikaan iltapäivällä kohotin päätäni ja katselin ympärilleni. Laskevan auringon säde kultasi seinää, ja minä kysyin: "Mitä minun on tehtävä?"

Mutta järkeni antama vastaus: "Jätä Thornfield viipymättä", oli niin nopea ja niin armoton, että suljin korvani ja sanoin, etten voinut sietää sellaista ajatusta. "Pienin syy suruuni on se, että en ole Edward Rochesterin morsian", lisäsin, "ja että olen herännyt loistavista unista ja huomannut ne tyhjiksi ja turhiksi. Sen tuskan voisin vielä kestää, mutta sitä en kestä, että minun täytyy jättää hänet viipymättä, ehdottomasti, ainiaaksi. Sitä en voi tehdä."

Mutta silloin vakuutti joku ääni sisässäni, että kyllä voin sen tehdä, ja ennusti, että niin tulen tekemäänkin. Taistelin oman päätökseni kanssa, tahdoin olla heikko ja välttää tuota kauheata kärsimystä, jonka näin edessäni, mutta itsevaltias omatunto tarttui ankaralla kädellään intohimoon ja ilkkui, että tämä oli saanut kokea vasta pienen aavistuksen onnettomuudesta, mutta että se kohta armottomasti viskataan tuskan pohjattomiin syvyyksiin.

"Revittäköön minut sitten irti", huusin. "Auttakoon joku toinen minua!"

"Ei, sinun tulee itse repiä itsesi irti, eikä kukaan saa auttaa sinua. Sinun tulee itse puhkaista oikea silmäsi ja hakata poikki oikea kätesi. Sydämesi on uhrattava, ja sinä itse toimitat uhrin."

Nousin äkkiä seisomaan, sillä minua kauhistutti yksinäisyys, jossa niin hirmuinen tuomari oli seuranani, ja hiljaisuus, jossa niin pelättävä ääni kaikui. Päätäni huimasi seisoessani, huomasin että olin tulossa sairaaksi jännityksestä ja tuskasta -- sitäpaitsi en ollut syönyt enkä juonut mitään koko päivänä. Tuskaisan tunteen valtaamana muistin myös, että koko aikana, kun olin ollut sulkeutuneena huoneeseeni, ei ketään ollut lähetetty kysymään, kuinka jaksan, ei edes pikku Adèle ollut koputtanut ovelleni eikä Mrs. Fairfax tullut etsimään minua. "Ystävät unohtavat ne, joita kova onni kohtaa", mutisin avatessani oven ja mennessäni ulos. Kompastuin johonkin, pääni oli vielä heikko, silmissäni pimeni ja jäseneni tuntuivat raukeilta. En voinut pysyä pystyssä, horjahdin, mutta en kaatunut, sillä eräs käsivarsi ojentautui tukemaan minua. Katsahdin ylös -- minua kannatti Mr. Rochester, joka istui tuolilla huoneeni kynnyksen edessä.

"Vihdoinkin tulet ulos", sanoi hän. "Olen odottanut sinua kauan ja kuunnellut, mutta en ole kuullut pienintäkään liikettä, en ainoatakaan nyyhkytystä. Jos tuota kuoleman hiljaisuutta olisi kestänyt vielä viisi minuuttia, olisin murtanut lukon kuin varas. Vältätkö siis minua -- sulkeudut huoneeseesi ja suret yksinäsi! Olisin mieluummin suonut sinun tulevan luokseni ja syyttävän minua kiivain sanoin. Sinä olet kiihkeä, ja odotin jonkinlaista kohtausta. Olin valmistautunut kuumiin kyynelvirtoihin -- olisin vain tahtonut, että ne olisivat saaneet vuotaa minun rinnalleni. Nyt on tunteeton lattia tai märkä nenäliina ottanut ne vastaan. Mutta minä erehdyn, sinä et ole itkenyt ensinkään! Näen kalpeat posket ja sammuneet silmät, mutta en kyynelten jälkiä. Sitten kai sydämesi on itkenyt verta."

"No, Jane, etkö syytä minua ollenkaan? Etkö sano minulle mitään katkeraa -- mitään pistävää, mikä haavoittaisi sydäntäni tai saisi mieleni kuohuksiin? Istut hiljaa siinä, minne asetin sinut, ja katselet minua väsynein, ilmeettömin silmin."

"Jane, ei minun aikomukseni ollut haavoittaa sinua noin. Jos mies, jolla on vain yksi ainoa pieni karitsa, joka on hänelle rakas kuin tytär, joka syö hänen leipäänsä ja juo hänen maljastansa, olisi vahingossa teurastanut sen, ei hän voisi katkerammin katua veristä erehdystään kuin minä nyt. Voitkohan koskaan antaa minulle anteeksi?"

Lukija, minä annoin hänelle anteeksi sillä hetkellä, siinä paikassa. Hänen katseessaan oli niin syvää itsesyytöstä, hänen äänessään niin vilpitöntä sääliä, hänen käytöksessään niin miehekästä tarmoa, ja sitäpaitsi ilmeni hänen koko olemuksestaan niin muuttumatonta rakkautta, että annoin hänelle kaikki anteeksi -- en kuitenkaan vielä sanoin, en ulkonaisin elein, vaan sisimmällä sydämessäni.

"Sinä tiedät, että olen lurjus, Jane, eikö totta", sanoi hän hetken kuluttua ja katseli minua levottomana ja lutkien. Hän varmaan ihmetteli jatkuvaa hiljaisuuttani ja masentunutta mielialaani, joka johtui pikemmin heikkoudesta kuin omasta tahdostani.

"Tiedän, sir."

"Sano se sitten minulle lujasti ja katkerasti -- älä säästä minua."

"En voi, olen väsynyt ja sairas. Tahtoisin juoda."

Hän huokasi syvään, nosti minut käsivarsilleen ja kantoi minut portaita alas. Ensin en tietänyt, mihin huoneeseen hän oli vienyt minut, sillä väsyneille silmilleni oli kaikki hämärää ja epäselvää. Sitten tunsin suloista takkavalkean lämpöä -- vaikka olikin kesä, olin palellut kovin huoneessani. Hän asetti viinilasin huulilleni, minä maistoin ja virkistyin, sitten söin jotakin, jota hän antoi minulle ja olin pian taas oma itseni. Olin kirjastossa, istuin hänen nojatuolissaan ja hän oli vieressäni. "Jos nyt voisin eritä elämästä ilman kovin kovaa tuskaa, olisi se parasta minulle", ajattelin, "silloin minun ei tarvitsisi pakoittaa itseäni katkaisemaan hienoimpia sydänsäikeitäni, repimällä ne irti Mr. Rochesterista. Minun täytyy nähtävästi jättää hänet. Minä en tahtoisi -- minä en voi jättää häntä."

"Kuinka jaksat nyt, Jane?"

"Paljon paremmin, sir, olen kohta jo entiselläni."

"Maista vielä viiniä, Jane."

Minä tottelin, sitten hän pani lasin pöydälle, seisoi edessäni ja katseli minua tarkkaavaisena. Äkkiä hän huudahti jotakin ja kääntyi pois kiihkeän liikutuksen valtaamana. Kiivain askelin meni hän toiseen päähän huonetta, tuli sitten takaisin ja kumartui ikäänkuin suudellakseen minua, mutta minä muistin, että hyväilyt olivat nyt kiellettyjä. Käänsin kasvoni toisaalle ja työnsin hänet syrjään.

"Mitä! Mitä nyt?" huudahti hän kiihkeästi. "Oh, tiedän jo! Sinä et tahdo suudella Bertha Masonin miestä. Minulla on siis mielestäsi toinen, jonka voin sulkea syliini ja painaa rintaani vasten."

"Missään tapauksessa ei minulla enää ole mitään oikeutta siihen."

"Kuinka niin, Jane? Tahdon säästää sinua paljosta puhumisesta, tahdon vastata puolestasi. Sinä työnnät minut pois, koska minulla jo on vaimo. Arvasinko oikein?"

"Kyllä."

"Jos ajattelet niin, täytyy sinulla olla hyvin kummallinen käsitys minusta, sinun täytyy pitää minua kylmäverisenä viettelijänä, halpamaisena konnana, joka on teeskennellyt epäitsekästä rakkautta vetääkseen sinut taitavasti asetettuun ansaan ja riistääkseen sinulta maineen ja itsekunnioituksen. Mitä sanot tähän? Näen, että et voi sanoa mitään, koska ensiksikin olet vielä heikko ja sinulla on täysi työ hengittäessäsi, toiseksi et voi tottua syyttämään ja herjaamaan minua ja kolmanneksi ovat kyynelten sulut nyt auenneet, ja ne tulvisivat esiin, jos puhuisit paljon, ja sinä et tahdo kiihtyä ja panna toimeen kohtausta. Ajattelet vain, mitä sinun on _tehtävä_ -- _puhumisesta_ ei mielestäsi olisi mitään hyötyä. Minä tunnen sinut -- ja olen varuillani."

"Sir, en tahdo tehdä mitään pahaa teille", sanoin, ja epävarma ääneni varoitti minua jatkamasta.

"Et sillä tavalla kuin _sinä_ ymmärrät asian, mutta niinkuin _minä_ sen ymmärrän, suunnittelet minun tuhoani. Olethan suoraan sanonut, että olen nainut mies, ja vältät minua kuin nainutta miestä, pysyttelet poissa tieltäni ja nyt juuri kieltäydyit suutelemasta minua. Aiot tekeytyä aivan vieraaksi minulle, elää tämän katon alla vain Adèlen opettajana, ja jos joskus sanon sinulle ystävällisen sanan, jos joku ystävällinen tunne lähentää sinua minuun, ajattelet: 'Tuo mies oli vähällä tehdä minut rakastajattareksensa, minun täytyy olla jäätä ja kiveä hänelle', ja jäätä ja kiveä aiot olla minulle."

Koetin saada ääneni mahdollisimman selväksi ja varmaksi ja vastasin: "Olosuhteeni ovat kokonaan muuttuneet, sir, ja minunkin täytyy muuttua, siitä ei ole epäilystä. Tunteenpurkauksien, tuskallisten muistojen ja ainaisen taistelun välttämiseksi on yksi ainoa keino -- Adèlen pitää saada uusi kotiopettajatar."

"Oh, Adèle pannaan kouluun -- sen asian olen jo järjestänyt, enkä aio kiduttaa sinua Thornfield Hallin kauheilla muistoilla -- tämän kirotun paikan, tämän kaamean hautaholvin, jossa elävä ruumis asustaa, tämän ahtaan helvetinkuilun, jonka yksi ainoa kadotettu henki on pahempi kuin legiona kuviteltuja paholaisia. Jane, sinä et saa jäädä tänne, enkä minäkään aio jäädä. Tein väärin antaessani sinun ensinkään tulla Thornfield Halliin, vaikka tiesin, minkälainen kauhujen paikka se on. Jo ennenkuin olin nähnytkään sinua, käskin heitä pitämään paikan kirouksen salassa sinulta, sillä pelkäsin, etteivät Adèlen kotiopettajat koskaan pysyisi paikassaan, jos tietäisivät, minkälainen asuintoveri heillä oli talossa, ja suunnitelmani eivät sallineet minun muuttaa mielipuolta toisaalle. Omistan kyllä erään vanhan talon -- Fearndean Manorin, joka on vielä yksinäisempi ja rauhallisempi kuin tämä ja jossa voisin pitää häntä aivan erillään, mutta tuntoni ei salli minun muuttaa häntä sinne, koska tuo metsän sydämessä sijaitseva paikka on hyvin epäterveellinen. Luultavasti nuo kosteat seinät olisivat piankin vapauttaneet minut taakastani, mutta joka roistolla on omat vikansa, ja minun vikoihini ei kuulu epäsuora murhayritys, vaikka sen uhrina olisikin se jota eniten vihaan."

"Oli jotenkin yhtä järkevää salata sinulta mielipuolen olemassaoloa kuin peittää lapsi päällystakilla ja asettaa se makaamaan myrkyllisen puun juurelle. Mutta minä suljen Thornfield Hallin, naulaan kiinni päätyoven ja peitän ikkunat, minä annan Mrs. Poolelle kaksisataa puntaa vuodessa, jotta hän asuu täällä _minun vaimoni_ kanssa, kuten nimität tuota kauheata noitaa. Grace tekee rahan edestä paljon, ja hän on saava poikansa, Grimsbyn hulluinhuoneen hoitajan, seurakseen ja avukseen, kun _minun vaimoni_ hyvän tapansa mukaan koettaa polttaa ihmisiä heidän vuoteisiinsa sydänyöllä, pistää heitä tikarilla, purra heidän lihaansa ja --"

"Sir", keskeytin häntä, "te olette leppymätön luota onnetonta naista kohtaan, te puhutte hänestä inhoten ja kostonhaluisena. Se on julmaa -- ei hän voi auttaa sitä että hän on hullu."

"Jane, pieni lemmikkini -- siksi minä sinua sanon vieläkin, koska olet se -- sinä et tiedä, mitä sanot. Sinä tuomitset minua väärin. En vihaa häntä senvuoksi, että hän on hullu. Luuletko, että vihaisin sinua, jos sinä olisit hullu?"

"Luulenpa kyllä, sir."

"Silloin erehdyt, etkö tunne minua etkä sitä rakkautta, johon kykenen. Jokainen solu sinussa on minulle yhtä rakas kuin oma lihani, ja yhtä rakkaana se pysyisi sairauden ja tuskan päivinä. Sinun älysi on minun aarteeni, ja jos se olisi hämmentynyt, pysyisi se siitä huolimatta aarteenani. Jos raivoaisit, hillitsisivät minun käsivarteni sinua, ei mikään pakkoröijy, ja sinun hurjin puristuksesi tuntuisi minusta suloiselta. Jos syöksyisit päälleni kuin tuo nainen tänä aamuna, ottaisin sinut vastaan avoimin sylin, ja syleilyni olisi yhtä hellä kuin luja ja hillitsevä. Sinusta en kääntyisi inhoten pois kuten hänestä, rauhallisina hetkinäsi ei sinulla olisi muuta hoitajaa eikä vartijaa kuin minä, ja istuisin väsymättömänä vieressäsi, vaikka et koskaan edes hymyilisi minulle, enkä koskaan kyllästyisi katselemaan silmiäsi, vaikka ei pieninkään välähdys niissä ilmaisisi, että tunnet minut. Mutta miksi jatkan tällaisia ajatuksia? Puhuin lähdöstäsi Thornfieldistä. Kuten tiedät, on kaikki valmiina pikaista lähtöä varten -- huomenna olet lähtevä. Pyydän sinua kestämään vielä yhden yön tämän katon alla, Jane, ja sitten jääkööt sen onnettomuudet ja kauhut iäksi hyvästi! Minulla on tiedossa turvapaikka, suojainen pyhäkkö, jonne eivät ulotu tuskalliset muistot, vastenmieliset vierailut -- eivätkä juoru ja parjaus."

"Ottakaa Adèle mukaanne, sir", keskeytin, "hän on teille seuralaisena."

"Mitä tarkoitat, Jane? Sanoinhan, että lähetän Adèlen kouluun. Mitä seuraa olisi minulla lapsesta, joka ei edes ole omani -- ranskalaisen tanssijattaren avioton lapsi. Miksi vaivaat minua hänellä? Minä kysyn, minkätähden suosittelet häntä seurakseni?"

"Te puhuitte vetäytymisestä yksinäiseen paikkaan, sir, ja yksinäisyys on ikävää, liian ikävää teille, sir."

"Yksinäisyys -- yksinäisyys!" kertasi hän suuttuneena. "Huomaan, että minun täytyy sanoa asia selvästi. En ymmärrä, mikä sfinksimäinen ilme leviää kasvoillesi. _Sinä_ olet jakava yksinäisyyteni. Ymmärrätkö?"

Pudistin päätäni. Jo tuohon mykkään kieltoon vaadittiin jonkun verran rohkeutta, sillä hän oli kiihtymässä. Hän oli astellut edestakaisin, mutta äkkiä hän pysähtyi kuin naulittuna. Hän katseli minua kauan ja tuimasti. Käänsin silmäni hänestä, katsoin tuleen ja koetin näyttää mahdollisimman levolliselta.

"Nyt on siis tultu solmuun Janen luonteessa", sanoi hän vihdoin paljon tyvenemmin kuin mitä hänen katseestaan olin voinut odottaa. "Silkkilanka on juossut tasaisesti tähän asti, mutta olen aina tiennyt, että kerran tulisi pysähdys ja solmu, ja tässä se nyt on. Ja nyt tulee loputonta harmia, vastuksia ja tuskaa. Herra Jumala! Jospa minulla olisi hiukkanen Simsonin voimaa, niin vetäisin tuon sotkuisen vyyhdin auki yhdellä tempaisulla."

Hän alkoi taas kävellä, mutta pysähtyi heti, tällä kerralla aivan eteeni.