Part 29

"Näin toisenkin unen, sir. Thornfield Hall oli raunioina, lepakkojen ja pöllöjen asuntona. Komeasta päädystä ei näyttänyt olevan jäljellä muuta kuin törröttävä seinä, hyvin korkea ja hatara. Kuutamoisena yönä kuljin sammaltuneesta ovesta sisään, milloin kompastuin marmoriuuniin, milloin särkyneeseen reunakoristeeseen. Kannoin vieläkin sylissäni tuota outoa lasta, joka oli kääritty huiviin. En voinut laskea sitä mihinkään, vaikka käsivarteni olivatkin uupuneet ja vaikka se esti kulkuani. Kaukaa tieltä kuulin kavioitten töminää, tiesin varmasti, että ratsastaja olitte te ja että lähditte moneksi vuodeksi kaukaiseen maahan. Kiipesin epätoivoisen rohkeana hataraa seinää ylöspäin saadakseni nähdä edes vilauksen teistä. Kivet vierivät maahan jalkojeni alta, murattioksat, joihin tartuin, katkesivat, lapsi takertui kauhuissaan kaulaani ja melkein tukehdutti minut, mutta vihdoin pääsin ylös. Silloin te olitte enää musta, pienenemistään pienenevä pilkku valkealla tiellä. Tuuli puhalsi niin kovasti, etten voinut seisoa. Istahdin kapealle muurille ja koetin tyynnyttää itkevää lasta, joka oli saanut naarmuja kiipeämisessä. Silloin te katositte tien käänteeseen, kumarruin eteenpäin nähdäkseni teidät vielä kerran, mutta seinä luhistui, lapsi vierähti alas polviltani, minä menetin tasapainoni, putosin maahan ja heräsin."

"Nyt, Jane, olet kertonut kaikki."

"Vasta esipuheen, sir, ja itse kertomus on vielä jäljellä. Kun heräsin, häikäisi joku valo silmiäni. Luulin, että oli jo päivä. Mutta olin erehtynyt, valo lähti vain kynttilästä. Arvelin, että Sophie oli tullut sisään. Toalettipöydällä paloi kynttilä, ja ovi oli auki vaatekomeroon, jonne illalla olin ripustanut hääpukuni ja huntuni. Sieltä kuului rapinaa. Kysyin: 'Mitä teette, Sophie?' Vastausta ei kuulunut, mutta eräs olento tuli pois komerosta, otti kynttilän, piti sitä ylhäällä ja tarkasti vaatenaulakosta riippuvia vaatteita. 'Sophie, Sophie', huusin taaskin, mutta se vaikeni yhä vielä. Olin noussut istumaan sängyssäni, kumarruin eteenpäin ja katsoin. Ensin hämmästyin, sitten jouduin neuvottomaksi, sitten veri jähmettyi suonissani. Mr. Rochester, se ei ollut Sophie, se ei ollut Lea, se ei ollut Mrs. Fairfax, se ei ollut edes -- siitä olen tälläkin hetkellä aivan varma -- se ei ollut edes tuo omituinen nainen, Grace Poole."

"Sen täytyi olla joku näistä", keskeytti isäntäni. "Ei, sir, vakuutan teille pyhästi, että se ei ollut kukaan heistä. Sitä olentoa, joka seisoi edessäni, en ole koskaan ennen nähnyt Thornfield Hallissa, vartalo, muoto, kaikki oli uutta minulle."

"Kuvaa se, Jane."

"Se näytti, sir, pitkältä ja kookkaalta naiselta, ja sillä oli paksu, musta tukka, joka valui alas hartioilta. En tiedä, minkälainen sen puku oli, se näytti valkoiselta ja suoralta, mutta en osaa sanoa, oliko se hame, paita vai lakana."

"Näitkö sen kasvot?"

"En ensin. Mutta sitten se otti naulasta huntuni, nosti sen ylös, katseli sitä pitkän aikaa, heitti sen sitten oman päänsä yli ja katseli kuvastimeen. Silloin näin aivan selvästi sen kasvojen kuvan tummassa, pitkämäisessä lasissa."

"Ja minkälaiset ne olivat?"

"Minusta ne olivat peloittavat ja aavemaiset -- oh, sir, en koskaan ole nähnyt sellaisia kasvoja! Ne olivat kummalliset ja hurjat kasvot. Toivonpa, että voisin unohtaa, kuinka se kieritti punaisia silmiään ja kuinka kauheilta sen tummat piirteet näyttivät."

"Haamut ovat tavallisesti kalpeita, Jane."

"Tämä, sir, oli punainen. Sen huulet olivat tummat ja turvonneet, otsa oli uurteinen, ja mustat kulmakarvat kaartuivat korkealle veristävien silmien yli. Sanonko, mitä se muistutti?"

"Sanohan."'

"Saksalaisten tarujen hirviötä -- Vampyyria."

"Niinkö. Ja mitä se teki?"

"Se otti huntuni pois aavemaisen päänsä päältä, repi sen kahdeksi kappaleeksi, viskasi kappaleet lattiaan ja polki niitä."

"Entä sitten?"

"Se veti ikkunaverhon syrjään ja katseli ulos. Kenties se huomasi aamun valkenevan, sillä se otti kynttilän käteensä ja vetäytyi ovelle. Aivan vuoteeni vieressä se pysähtyi -- nuo polttavat silmät tuijottivat minuun -- sitten se asetti kynttilän kasvojeni eteen ja sammutti sen silmieni alla. Tunsin sen kelmeät kasvot omieni yllä ja menetin tajuntani -- toisen kerran eläissäni menin kauhusta tainnoksiin."

"Kuka oli kanssasi, kun toinnuit?"

"Ei kukaan, sir, vain kirkas päivänvalo. Nousin, valelin päätäni ja kasvojani vedellä, join hyvän siemauksen ja tunsin, etten ollut sairas, vain hyvin heikko. Päätin, etten kertoisi näkyäni muille kuin teille. Sanokaa nyt, sir, kuka tuo nainen oli."

"Ylenmäärin kiihoittuneen mielen luoma harhakuva, siitä olen varma. Minun täytyy pitää sinusta hyvää huolta, aarteeni, hermot sellaiset kuin sinun eivät siedä kovakouraisuutta."

"Niin kyllä, sir, mutta tällä kertaa ei hermoissani ollut vikaa. Tuo olento oli todellinen ja koko tapaus täyttä totta."

"Entä edelliset unesi, olivatko nekin täyttä totta? Onko Thornfield Hall raunioina? Erottaako ylipääsemätön muuri minut sinusta? Jätänkö sinut ilman kyyneltä -- ilman suudelmaa -- ilman sanaakaan?"

"Ette vielä."

"Ja aionko tehdä sen? Katsohan, se päivä on jo alkanut, joka on yhdistävä meidät eroittamattomasti, ja kun kerran olemme yhdistetyt, eivät nuo kuvitellut kauhut koskaan palaa mieleesi, sen takaan."

"Kuvitellut kauhut, sir! Toivonpa, että voisin uskoa niitä vain sellaisiksi, toivon sitä vieläkin hartaammin nyt, kun ette edes te voi selittää minulle tuon kauhean vieraan salaisuutta."

"Ja koska minä en voi tehdä sitä, Jane, täytyy tuon olennon olla epätodellinen."

"Mutta kun itse sanoin itselleni samaa noustessani tänä aamuna ja kun katselin ympäri huonetta saadakseni kaikkien tuttujen esineitten näkemisestä rohkeutta ja levollisuutta, silloin, näin matolla jotakin, joka seivästi kumosi kaikki olettamukseni -- hunnun, joka oli ylhäältä alas saakka revitty kahtia."

Tunsin Mr. Rochesterin hypähtävän pystyyn ja vapisevan. Hän kietoi nopeasti kätensä ympärilleni. "Jumalan kiitos", huudahti hän, "jos joku paha tulikin lähellesi viime yönä, vahingoitti se vain huntua. Oh, kun ajattelen, mitä olisi voinut tapahtua --!"

Hän hengitti lyhyeen ja painoi minua niin lujasti rintaansa vasten että tuskin voin henkeä vetää. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi iloisesti:

"Nyt, Janet, selitän sinulle koko jutun. Se oli puoleksi unta, puoleksi totta. Epäilemättä tuli eräs nainen huoneeseesi, ja tämä nainen oli -- Grace Poole. Olethan itsekin sanonut häntä omituiseksi, ja kaiken sen johdosta, mitä tiedät hänestä, on sinulla syytä pitää häntä sellaisena. Muistathan, mitä hän teki minulle ja mitä Masonille. Olit puoleksi nukuksissa, puoleksi valveilla ja voit huomata hänen liikkeensä, mutta koska olit kuumeinen, melkein houreissa, näit hänet aavemaisempana kuin mitä hän on -- pitkät, riippuvat hapset, tummat, turvonneet kasvot, luonnottoman kookas vartalo, ne kaikki olivat mielikuvituksen luomia, painajaista, mutta hunnun repiminen oli totta, ja se onkin hänen kaltaistaan. Näen, että aion kysyä, miksi pidän sellaista naista talossani. Kun olemme olleet naimisissa vuoden ja päivän, sanon sen sinulle, vaan en nyt. Oletko tyytyväinen, Jane? Hyväksytkö selitykseni?"

Mietin hänen selitystään, ja itse asiassa se näytti minusta ainoalta mahdolliselta. Tyytyväinen en ollut, mutta hänen mielikseen koetin näyttää siltä ja koska tunsinkin helpoitusta, vastasin hänelle hymyillen ja rauhallisena. Ja koska kello oli jo paljon yli yhden, valmistauduin jättämään hänet.

"Eikö Sophie nuku Adèlen kanssa lastenkamarissa", kysyi hän, kun sytytin kynttiläni.

"Kyllä, sir."

"Ja Adèlen pienessä vuoteessa on kyllin tilaa sinullekin. Sinun täytyy jakaa se hänen kanssaan tänä yönä, Jane. Ei ole ihmeellistä, että kertomasi tapaus hermostuttaa sinua, enkä tahtoisi, että nukut yksin. Lupaa minulle, että menet lastenkamariin."

"Olen hyvin iloinen kun saan mennä sinne."

"Ja lukitse ovi tarkoin sisäpuolelta. Herätä Sophie ja pyydä, että hän herättää sinut hyvissä ajoissa huomenna, sillä sinun pitää pukeutua ja syödä aamiaista ennen kello kahdeksaa. Ja nyt ei enää mitään synkkiä ajatuksia, Janet, karkoita huolet pois! Etkö kuule, kuinka tuuli on hiljentynyt lempeäksi kuiskailuksi? Sadekaan ei enää piekse ruutuja. Katso" -- hän kohotti ikkunaverhoa -- "kuinka yö on kaunis!"

Niin se olikin. Puolet taivasta oli selkeä ja tahraton, ja pilvet ajautuivat pitkinä, hopeankirkkaina hattaroina itää kohti. Kuu paistoi rauhallisesti.

"No", sanoi Mr. Rochester katsoen tutkivasti silmiini, "kuinka Janetini jaksaa nyt?"

"Yö on tyyni, sir, ja niin olen minäkin."

"Ja tänä yönä et uneksi tuskasta ja erosta, vaan onnellisesta rakkaudesta ja yhdyselämästä."

Tämä ennustus toteutui vain puoleksi: en nähnyt unia surusta, vaan en myöskään ilosta, sillä en nukkunut ollenkaan. Pikku Adèle sylissäni katselin lapsuuden unta, niin rauhallista, niin intohimotonta, niin viatonta, ja odotin nousevaa päivää. Kaikki minussa oleva elämä virtasi levottomana ja valveutuneena ruumiissani, ja auringon noustessa nousin minäkin. Muistan, että Adèle takertui minuun kiinni kun jätin hänet, ja että suutelin häntä ja irroitin hänen kätensä kaulastani. Muistan, että oudon liikutuksen valtaamana itkin hänen vierellään ja poistuin kauemmaksi, jotta nyyhkytykseni eivät häiritsisi hänen onnellista lepoaan. Adèle oli mielestäni kuva menneestä elämästäni, ja hän, jota nyt valmistauduin kohtaamaan, oli pelätty, mutta kiihkeästi rakastettu kuva tuntemattomasta tulevaisuudestani.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Sophie tuli kello seitsemän pukemaan minut, hän oli tässä toimessa hyvin hidas, niin hidas, että Mr. Rochester nähtävästi tuli kärsimättömäksi ja lähetti kysymään, miksi en tullut. Sophie kiinnitti parhaillaan päähäni huntua -- se oli lopultakin tuo yksinkertainen huntu. Livistin hänen käsistään niin pian kuin suinkin voin.

"Seis", huusi hän ranskaksi. "Katsokaa toki itseänne kuvastimessa -- ette ole vielä vilkaissutkaan siihen."

Käännyin ovella ja näin kuvastimessa valkopukuisen, hunnutetun olennon, joka niin suuresti erosi tavallisesta itsestäni, että se näytti melkein vieraalta. "Jane", kutsui eräs ääni, ja minä kiiruhdin alas. Portaitten alapäässä odotti Mr. Rochester minua.

"Sinä vitkastelija", sanoi hän, "minä palan kärsimättömyydestä, ja sinä viivyt niin kauan."

Hän vei minut ruokasaliin, tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja sanoi, että olin kaunis kuin lilja enkä vain hänen elämänsä ylpeys vaan myös hänen silmiensä himo. Sitten hän soitti kelloa luvaten minulle vain kymmenen minuuttia aamiaisaikaa. Eräs hiljattain taloon tullut palvelija tuli huoneeseen.

"Saako John vaunut kuntoon?"

"Kyllä, sir."

"Onko tavarat tuotu alas?"

"Niitä tuodaan parhaillaan."

"Mene kirkkoon, katso, ovatko Mr. Wood (pappi) ja notaari siellä ja tule sitten takaisin sanomaan."

Kirkko, kuten lukija tietää, oli aivan portin takana, ja palvelija palasi pian.

"Mr. Wood on sakaristossa, sir, ja panee kauhtanaa ylleen."

"Entä vaunut."

"Hevosia valjastetaan juuri."

"Emme tarvitse niitä kirkkomatkaa varten, mutta kun tulemme takaisin, täytyy niitten olla valmiina, matka-arkkujen paikoillaan ja kuskin istuimellaan."

"Kyllä, sir."

"Jane, oletko valmis?"

Minä nousin. Ei tarvinnut odottaa mitään sukulaisia, sulhaspoikia tai morsiustyttöjä, lähdimme vain kahden, Mr. Rochester ja minä. Mrs. Fairfax seisoi eteisessä, kun menimme sen läpi. Olisin mielelläni puhutellut häntä, mutta rautainen käsi tarttui ranteeseeni ja minua vedettiin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että tuskin jaksoin seurata. Mr. Rochesterin kasvoista näki selvästi, että hän ei suvaitsisi sekunninkaan viivytystä, oli sitten kysymyksessä mikä tahansa. Tahtoisin tietää, onko kukaan sulhanen näyttänyt sellaiselta kuin hän -- niin järkähtämättömältä, niin katkeran päättäväiseltä, ja onkohan niin lujan otsan alla koskaan leimunnut sellainen silmäpari.

En tiedä, oliko ilma kaunis vai ruma. En nähnyt taivasta enkä maata kulkiessamme käytävää, sillä niin silmäni kuin sydämeni olivat kiintyneet yksinomaan Mr. Rochesteriin. Olisin tahtonut tietää, kuka oli se näkymätön olento, johon hän näytti sinkoavan hurjat ja kiivaat katseensa. Olisin tahtonut tuntea ne ajatukset, jotka riehuivat hänen rinnassaan ja joita hän näytti koettavan asettaa.

Kirkkomaan portin luona hän pysähtyi ja huomasi että tuskin saatoin hengittää. "Olenko julma rakkaudessani, Jane?" sanoi hän. "Pysähdy hetkiseksi ja nojaa minuun, Jane."

Ja nyt voin palauttaa mieleeni vanhan, harmaan temppelin, joka rauhallisena kohosi edessäni, variksen, joka leijaili tornin ympärillä ja punertavan aamutaivaan taustana. Muistan myöskin vihreät hautakummut kirkkomaalla enkä ole liioin unohtanut kahta muukalaista, jotka kuljeskelivat niitten välissä lukien sammaltuneista hautakivistä nimikirjoituksia. Huomasin, että he kiersivät kirkon taakse nähdessään meidät enkä epäillytkään, etteivät he menisi sisään sivuovesta ja olisi läsnä toimituksessa. Mr. Rochester ei huomannut heitä, sillä hän tutki huolestuneena kasvojani, joista varmaan kaikki veri oli sillä hetkellä paennut. Tunsin otsani kosteaksi, poskeni ja huuleni kylmiksi. Toivuin kuitenkin pian, ja Mr. Rochester kulki kauniisti ja varoen kanssani kirkon ovea kohti.

Astuimme tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan kirkkoon. Pappi valkeassa kaavussaan odotti meitä alttarilla ja notaari seisoi hänen vieressään. Kaikki oli hiljaista, vain eräässä etäisessä nurkassa liikkui kaksi varjoa. Olin arvannut oikein: muukalaiset olivat tulleet kirkkoon ennen meitä ja seisoivat nyt Rochesterien hautaholvin luona, selin meihin, katsellen ristikko-oven lävitse vanhaa, ajan tummentamaa marmorihautaa, jossa polvistuva enkeli vartioi Damer de Rochesterin, Marston Moorissa sisällisten sotien aikana kaatuneen soturin, ja hänen vaimonsa Elizabethin jäännöksiä.

Me olimme asettuneet alttarin eteen. Kuulin varovaisia askeleita takanani ja vilkaisin olkapääni yli. Toinen vieraista, herrasmieheltä näyttävä olento, läheni kuoria. Toimitus alkoi. Ensin luettiin sanat avioliiton tarkoituksesta, sitten astui pappi askeleen eteenpäin ja jatkoi, kääntyen tuskin huomattavasti Mr. Rochesteriin:

"Minä vannotan teitä molempia, niinkuin tulette vastaamaan hirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydämien salaisuudet käyvät ilmi, että jos jompikumpi teistä tietää jotakin, joka estää teitä menemästä lailliseen avioliittoon, niin tunnustakoon sen nyt, sillä tietäkää, että kaikki liitot, jotka solmitaan toisin kuin Jumalan sana määrää, eivät ole Jumalan solmiamia eivätkä laillisia avioliittoja."

Hän pysähtyi, kuten tapa vaatii. Kuinkahan usein näitä sanoja seuraava hiljaisuus katkaistaan? Ehkä kerran sadassa vuodessa. Pappi, joka ei ollut edes kohottanut katsettaan kirjasta, aikoi juuri jatkaa toimitusta, hän ojensi jo kätensä Mr. Rochesteria kohti ja avasi huulensa kysyäkseen: "Tahdotko ottaa tämän naisen aviovaimoksesi", kun aivan läheltämme kuului selvä ääni:

"Vihkimistä ei voida jatkaa. Minulla on ilmoitettavana este."

Pappi katsoi puhujaan mykkänä, samoin notaari. Mr. Rochester horjahti tuskin huomattavasti, ikäänkuin hän olisi tuntenut maanjäristystä jalkojensa alla. Sitten otti hän lujemman jalansijan ja sanoi, kääntämättä edes katsettaan: "Jatkakaa."

Syvä hiljaisuus seurasi tätä hiljaisella, mutta varmalla äänellä lausuttua sanaa. Sitten sanoi Mr. Wood:

"En voi jatkaa tekemättä muutamia kysymyksiä äskeisen ilmoituksen johdosta ja ottamatta selville, onko se oikea vai valheellinen."

"Toimitus on kokonaan keskeytettävä", jatkoi ääni takanamme. "Voin näyttää toteen sanani: Tämän avioliiton edessä on voittamaton este."

Mr. Rochester kuuli, mutta ei näyttänyt kuulevan. Hän seisoi itsepintaisena ja jäykkänä paikallaan eikä liikahtanut muuta kuin saadakseen haltuunsa käteni. Kuinka kuuma ja väkevä olikaan hänen otteensa, ja kuinka marmorin valkea olikaan hänen luja, jyrkkäpiirteinen otsansa tällä hetkellä! Kuinka valppaina, mutta hurjina kiilsivätkään hänen silmänsä! Mr. Wood näytti neuvottomalta. "Minkälaatuinen on tuo este?" kysyi hän. "Ehkä se ei ole voittamaton, ehkä se voidaan selvittää."

"Tuskinpa vain", kuului vastaus. "Olen sanonut sitä voittamattomaksi, ja tiedän, mitä sanon."

Puhuja tuli lähemmäksi ja nojautui alttarin reunaa vasten. Hän jatkoi, sanoen joka sanan levollisesti ja selvästi, mutta ei kovasti:

"Tämä este on aivan yksinkertaisesti aikaisempi avioliitto. Mr. Rochesterilla on vaimo elossa."

Nämä matalalla äänellä lausutut sanat järkyttivät hermojani rajummin kuin ukkosilma. Vereni jähmettyi kauhusta, mutta säilytin täyden tajuntani enkä ollut edes vaarassa pyörtyä. Katsoin Mr. Rochesteriin ja pakotin hänet katsomaan minuun. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja kuin kivettyneet, ja hänen silmänsä olivat kylmät, mutta kipinöivät. Hän ei kieltänyt mitään, mutta näytti tahtovan uhmata koko maailmaa. Puhumatta sanakaan, hymyilemättä, tuskin huomaten minut eläväksi olennoksi hän vain kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut luoksensa.

"Kuka olette?" kysyi hän odottamattomalta vieraalta. "Nimeni on Briggs, asianajaja Lontoosta."

"Ja te väitätte, että minulla on vaimo."

"Minä muistutan teille, sir, että teillä on vaimo, jonka laki tunnustaa, joskaan ette te."

"Sallikaa minun kuulla jotakin hänestä -- hänen nimensä, vanhempansa ja asuntonsa."

"Tietenkin." Mr. Briggs otti levollisena taskustaan paperin ja luki virallisella nenä-äänellä:

"Minä vakuutan ja voin näyttää todeksi, että kahdentenakymmenentenä päivänä elokuuta vuonna -- (vuosiluku viisitoista vuotta sitten) Edward Fairfax Rochester, Englannista, Thornfield Hallin ja Ferndean Manorin omistaja, meni naimisiin sisareni, Bertha Antoinette Masonin, kauppias John Masonin ja hänen vaimonsa, kreolittaren Antoinettan, tyttären kanssa, kirkossa, Spanish Townissa, Jamaicassa. Vihkimätodistus on tämän kirkon paperien joukossa, ja jäljennös siitä on nyt hallussani. Richard Mason."

"Tämä asiakirja -- mikäli se on oikea -- voi todistaa, että olen ollut naimisissa, mutta se ei todista, että nainen, jota tässä mainitaan vaimokseni, vielä elää."

"Hän eli kolme kuukautta sitten", sanoi lakimies.

"Mistä tiedätte sen?"

"Minulla on todistaja, jonka pätevyyttä tuskin tekään, sir, saatte kumotuksi."

"Tuokaa hänet sitten tänne -- tai menkää helvettiin."

"Minä tuon hänet ensin tänne -- hän onkin täällä Mr. Mason, olkaa hyvä ja astukaa esiin."

Mr. Rochester puri huuliaan kuullessaan tämän nimen ja suonenvedontapainen väristys puistatti häntä. Lähellä kun olin, tunsin kuinka raivon ja epätoivon aallot riehuivat hänen ruumiissaan. Toinen muukalainen, joka tähän saakka oli pysytellyt taampana, tuli nyt lähemmäksi, kalpeat kasvot kurkistivat lakimiehen olan takaa -- se oli Mason itse. Mr. Rochester kääntyi ja tuijotti häneen. Olen usein sanonut, että hänellä oli mustat silmät, mutta nyt niitten välke oli kellertävää, sanoisinko verenkarvaista, ja tumma puna levisi yli hänen värittömän otsansa ja ruskeitten poskiensa. Hän liikahti, kohotti väkevän käsivartensa, hän olisi voinut lyödä Masonia, nujertaa hänet kirkon lattialle, tyrehyttää säälimättä hengen hänen rinnassaan, mutta Mason livahti pois huutaen heikosti: "Hyvä Jumala!" Kylmä ylenkatse levisi Mr. Rochesterin kasvoille, hänen vihansa sammui silmänräpäyksessä ja hän tyytyi kysymään: "Mitä _sinulla_ on sanottavaa!"

Vastaus kuoli Mr. Masonin värittömille huulille.

"Piru vieköön sinut, ellet voi vastata selvästi. Minä kysyn vielä, mitä _sinulla_ on sanottavaa."

"Sir -- sir", keskeytti pappi, "älkää unohtako, että olette pyhässä paikassa." Sitten hän kääntyi Masoniin ja kysyi lempeästi: "Tiedättekö te, sir, onko tämän herran vaimo vielä elossa."

"Rohkeutta", kehoitti lakimies, "puhukaa nyt!"

"Hän asuu tätä nykyä Thornfield Hallissa", sanoi Mason hiukan selvemmin. "Näin hänet viime huhtikuussa. Olen hänen veljensä."

"Thornfield Hallissa", huudahti pappi. "Mahdotonta! Olen kauan asunut seudulla, sir, enkä koskaan ole kuullut puhuttavan mistään Mrs. Rochesterista Thornfield Hallissa."

Huomasin, kuinka katkera hymy vääristi Mr. Rochesterin huulia, ja hän mutisi:

"Ei -- kautta taivaan! Minä kyllä pidin huolta siitä, ettei kukaan kuulisi mitään hänestä -- ainakaan sillä nimellä." Hän mietti, noin kymmenen minuuttia hän neuvotteli itsensä kanssa, sitten hän teki päätöksensä ja julisti sen:

"Kylliksi jo -- ulos täältä kaikki, heti paikalla! Wood, sulkekaa kirjanne ja riisukaa kauhtananne. John Green (notaari), lähtekää pois, tänä päivänä ei vihkimisestä tule mitään." Toiset tottelivat.

Mr. Rochester jatkoi nopeasti ja kovalla äänellä: "Kaksiavioisuus on ruma sana -- aioin kuitenkin olla kaksiavioinen, mutta kohtalo on ollut minua viekkaampi, tai sallimus on asettunut tielleni -- ehkä jälkimäinen. Olen tällä hetkellä vain hiukan parempi kuin paholainen, ja, kuten sielunpaimeneni varmaan sanoo, ansaitsen Jumalan ankarimman tuomion -- sammumattoman tulen ja ikuisen vaivan. Hyvät herrat, suunnitelmani on mennyt tyhjiin. On totta, mitä tämä lakimies ja hänen seuralaisensa sanovat: olen ollut naimisissa, ja nainen, jonka kanssa menin naimisiin, elää vielä. Sanotte, Wood, että ette koskaan ole kuullut puhuttavan Mrs. Rochesterista, mutta lyönpä vetoa, että olette monta kertaa kallistanut korvanne juorupuheille eräästä salaperäisestä mielipuolesta, jota hoidetaan ja vartioidaan Thornfield Hallissa. Joku on kuiskannut teille, että hän on avioton sisarpuoleni, joku toinen on arvellut häntä hyljätyksi rakastajattarekseni. Minä ilmoitan nyt teille, että hän on vaimoni, jonka kanssa menin naimisiin viisitoista vuotta sitten. Hänen nimensä on Bertha Mason, ja hän on tämän päättäväisen henkilön sisar, joka tuossa vapisevine jäsenineen ja valkeine poskineen on elävänä esimerkkinä siitä kuinka urhoollinen sydän miehellä voi olla. Pää pystyyn, Dick -- älä pelkää minua -- minä voisin yhtä hyvin lyödä naista kuin sinua. Bertha Mason on hullu, hän on syntynyt hulluuteen taipuvassa perheessä, jonka jäsenet läpi kolmen sukupolven ovat olleet heikkomielisiä ja hourupäisiä. Hänen äitinsä, kreolitar, oli mielipuoli ja juomari -- sen huomasin vasta häitteni jälkeen, sillä perhesalaisuuksista vaiettiin visusti sitä ennen. Bertha, kuten kuuliaisen lapsen sopii, seurasi äitinsä jälkiä molemmissa suhteissa. Olin todellakin saanut suloisen puolison, puhtaan, viisaan ja vaatimattoman -- voitte kuvitella, että olin onnellinen mies! Mitä kohtauksia sainkaan kokea! Oh, kokemukseni ovat olleet suuremmoisia -- jospa vain tuntisitte ne! Mutta en ole velkaa teille pitempiä selityksiä. Briggs, Wood, Mason -- kutsun teidät kaikki talooni katsomaan Mrs. Poolen hoidokkia -- _minun vaimoani_. Saatte nähdä, minkälaisen olennon kanssa minut narrattiin menemään naimisiin, ja tuomita, oliko minulla oikeutta rikkoa sopimus ja etsiä myötätuntoa toisen, inhimillisen olennon puolelta. Tämä tyttö", jatkoi hän kääntyen minuun, "ei tietänyt enempää kuin tekään, Wood, tuosta inhoittavasta salaisuudesta. Hän luuli, että kaikki oli selvää ja laillista eikä edes uneksinut tulevansa viekoitelluksi näennäiseen avioliittoon petollisen konnan kanssa, joka jo oli sidottu mielipuoleen, huonoon ja eläimelliseen puolisoon. Tulkaa, seuratkaa minua!"

Hän lähti kirkosta pitäen vieläkin kiinni kädestäni. Nuo kolme herrasmiestä seurasivat häntä. Linnan päätyoven edessä odottivat vaunut meitä.

"Vie ne takaisin vaunuvajaan, John", sanoi Mr. Rochester kylmästi, "niitä ei tarvita tänään."

Astuessamme sisään tulivat Mrs. Fairfax, Adèle, Sophie ja Lea tervehtimään meitä.

"Hiiteen kaikki tyyni onnitteluinenne", huusi isäntä. "Kuka tarvitsee niitä? En ainakaan minä -- ne tulevat viisitoista vuotta liian myöhään."

Hän kulki heidän ohitseen ja nousi portaita, taluttaen vieläkin minua ja kehoittaen herroja seuraamaan. Nousimme toiseen kerrokseen, menimme gallerian poikki ja jatkoimme matkaa kolmanteen kerrokseen. Mr. Rochesterin isännän-avain avasi matalan, mustan oven, ja tulimme tuohon omituiseen, vanhaan huoneeseen suurine vuoteineen ja korkokuvineen.

"Sinä tunnet tämän paikan, Mason", sanoi oppaamme, "täällä hän puri ja pisti sinua."