Part 26

"Jane, kuuletteko satakielen laulavan metsässä? Kuulkaa!"

Kuunnellessani itkin suonenvedontapaisesti, sillä nyt en voinut enää hillitä tunteitani. Minun täytyi antautua ja kiihkeä tuska puistatti minua kiireestä kantapäähän. Kun vihdoin puhuin, lausuin katkonaisen toivomuksen, etten koskaan olisi syntynyt tai etten koskaan olisi tullut Thornfieldiin.

"Senkötähden, että olette suruissanne, kun teidän täytyy jättää se."

Raju mielenliikutus, jonka rakkaus ja tuska olivat nostattaneet, taisteli nyt vallasta mielessäni, se vaati yliherruutta ja osoitti olevansa oikeutettu siihen, oikeutettu elämään, purkautumaan, nousemaan, voittamaan, hallitsemaan -- ja puhumaan.

"Minun on ikävä jättää Thornfield, minä rakastan Thornfieldia, minä rakastan sitä, koska olen elänyt siellä rikasta ja suloista elämää -- ainakin hetkittäin. Minua ei ole poljettu, minua ei ole kivitetty. Minua ei ole kytketty alempien henkien seuraan eikä kielletty näkemästä vilaustakaan siitä, mikä on loistavaa, voimakasta ja korkeata. Olen saanut vapaasti seurustella sen kanssa, jota kunnioitan ja josta pidän -- omaperäisen, voimakkaan ja avaran ihmisen kanssa. Olen saanut olla teidän kanssanne, Mr. Rochester, ja mieleni täyttää tuska ja kauhu, kun ajattelen, että minut revitään teistä irti ainiaaksi. Näen, että lähtö on välttämätön, ja yhtä hyvin saisi kuolema olla edessäni."

"Missä näette lähdön välttämättömyyden?" kysyi hän äkkiä.

"Missäkö? Itsehän olette asettanut sen eteeni."

"Missä muodossa?"

"Miss Ingramin muodossa -- ylhäisen ja kauniin naisen -- morsiamenne."

"Morsiameni! Mikä morsian? Ei minulla ole morsianta."

"Mutta teillä on kohta."

"Niin -- niin on, minulla on kohta morsian." Hän kiristi hampaitaan.

"Silloin minun täytyy mennä, senhän olette itse sanonut."

"Ei, teidän täytyy jäädä! Minä vannon sen -- ja minä pidän valani."

"Minä sanon teille, että minun täytyy lähteä", vastasin melkein hurjana. "Luuletteko, että voin jäädä tänne merkitsemättä mitään teille? Luuletteko, että olen kone -- puukuva ilman tunteita? Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni? Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin -- ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! Ja jos Jumala olisi antanut minulle hieman kauneutta ja hyvän joukon rahoja, olisin tehnyt eron yhtä vaikeaksi teillekin kuin se on minulle. En puhu teille nyt sovinnaisten sääntöjen mukaan, olen kaiken katoovaisen yläpuolella ja sieluni puhuu teidän sielullenne kuin jos molemmat olisimme kulkeneet haudan läpi ja seisoisimme Jumalan edessä samanarvoisina -- niinkuin olemmekin."

"Niinkuin olemmekin", kertasi Mr. Rochester, "näin" -- hän sulki minut syliinsä, veti minut rintaansa vasten ja painoi huulensa huulilleni. "Näin, Jane."

"Niin, juuri niin, sir", sanoin, "mutta ei kuitenkaan niin, sillä te olette nainut mies -- tai melkein kuin nainut mies; ja naimisissa alempanne kanssa, sellaisen, jonka kanssa ette sovi yhteen, jota ette voi todella rakastaa, sillä olen nähnyt ja kuullut teidän ivaavan häntä. Minä halveksin sellaista naimiskauppaa ja senvuoksi olen parempi kuin te -- antakaa minun mennä!"

"Minne, Jane? Irlantiinko?"

"Niin, Irlantiin. Minä olen sanonut sanottavani ja voin mennä minne tahansa."

"Jane, rauhoitu, älä ponnista vastaan kuin mieletön linnunpoikanen, joka epätoivoissaan repii omia höyheniään!"

"Minä en ole mikään lintu, eikä mikään verkko sido minua. Minä olen vapaa ihminen, minulla on riippumaton tahto, ja sen voimalla jätän nyt teidät."

Uusi ponnistus vapautti minut, ja seisoin suorana hänen edessään.

"Ja sinun tahtosi ratkaiskoon kohtalosi", sanoi hän. "Minä tarjoan sinulle käteni, sydämeni ja puolet omaisuudestani."

"Te ilveilette, ja minä nauran teille."

"Minä pyydän sinua kulkemaan läpi elämän rinnallani, olemaan toinen itseni, ja paras maallinen seuralaiseni."

"Siihen olette jo valinnut toisen, ja teidän täytyy pysyä valinnassanne."

"Jane, rauhoitu hetkiseksi, olet ylenmäärin kiihtynyt. Minäkin koetan rauhoittua."

Laakerikäytävältä tuli tuulenhenkäys, se värisytti pähkinäpuun lehviä, jatkoi matkaansa -- pois -- pois tuntemattomiin etäisyyksiin ja raukesi. Ei kuulunut muuta ääntä kuin satakielen laulu. Sen kuullessani aloin taaskin itkeä. Mr. Rochester istui ääneti ja katseli minua hellästi ja vakavasti. Kului hetkinen ennenkuin hän puhui taas.

"Tule viereeni, Jane, niin selitän asian ja koetamme ymmärtää toisiamme."

"Minä en koskaan enää tule teidän viereenne, minut on nyt revitty pois, enkä voi palata."

"Mutta, Jane, minä pyydän sinua vaimokseni, ja vain sinun kanssasi aion mennä naimisiin."

Minä vaikenin. Luulin, että hän teki pilkkaa minusta.

"Tule, Jane, tule tänne!"

"Morsiamenne seisoo välissämme."

Hän nousi ja oli yhdellä hyppäyksellä vieressäni.

"Morsiameni on tässä", sanoi hän vetäen minut taaskin luokseen, "koska vertaiseni on tässä. Jane, tahdotko tulla vaimokseni?"

En vastannut vieläkään, ja taaskin tempauduin irti hänen käsistään, sillä vieläkin olin epäuskoinen.

"Epäiletkö minua, Jane?"

"Täydellisesti."

"Etkö usko minua?"

"En hituistakaan."

"Olenko valehtelija silmissäsi?" kysyi hän tulisesti. "Pieni epäilijä, sinun _täytyy_ ruveta uskomaan. Rakastanko minä Miss Ingramia? En, sen tiedät hyvin. Rakastaako hän minua? Ei, sen olen osannut näyttää toteen. Panin liikkeelle huhun, että omaisuuteni oli vain kolmas osa siitä mitä hän arveli, ja tulin sitten katsomaan tuloksia. Sain osakseni vain kylmyyttä sekä hänen että hänen äitinsä puolelta. Minä en tahtoisi -- en voisi mennä naimisiin Miss Ingramin kanssa. Sinä -- sinä outo -- melkein ylimaallinen olento -- sinua rakastan kuin omaa lihaani. Sinua -- köyhää ja halpaa, vähäpätöistä ja pientä tyttöä pyydän ja rukoilen vaimokseni."

"Mitä, minua!" huudahdin, sillä hänen vakavuutensa ja erittäinkin hänen epäkohteliaisuutensa alkoivat vakuuttaa minua hänen rehellisyydestään. "Minua, jolla ei ole ainoatakaan ystävää maailmassa paitsi te -- jos olette ystäväni -- ei penniäkään sen yli, mitä te annatte minulle."

"Sinua, Jane. Minun täytyy saada sinut omakseni -- kokonaan omakseni. Tahdotko olla omani? Sano 'tahdon' -- pian!"

"Mr. Rochester, antakaa minun katsoa kasvojanne, kääntykää kuuta kohti!"

"Minkätähden?"

"Koska minun täytyy lukea ilmeenne. Kääntykää!"

"Kas niin, sitä on tuskin helpompi lukea kuin rypistynyttä, revittyä lehteä. Lue sitten, mutta kiiruhda, sillä minä kärsin."

Hänen kasvonsa hehkuivat ja näyttivät hyvin kiihtyneiltä. Lihakset olivat ankarassa liikkeessä ja silmät loistivat oudosti.

"Ah, Jane, sinä kidutat minua", huudahti hän. "Tuo tutkiva, mutta kuitenkin niin luottava ja hyvä ilmeesi kiduttaa minua."

"Kuinka voisin kiduttaa teitä? Jos puhutte totta ja jos tarjouksenne on rehellinen, täytyy minun tuntea teitä kohtaan vain kiitollisuutta ja rakkautta, enkä voi kiduttaa teitä."

"Kiitollisuutta!" huudahti hän ja lisäsi tulisesti: "Jane, ota minut pian! Sano minua sinäksi -- sano minua nimeltä -- sano: 'Edward, minä tahdon tulla vaimoksesi!'"

"Puhutteko totta? Rakastatteko minua todellakin? Toivotteko rehellisesti minua vaimoksenne?"

"Sen teen, ja jos tahdot minulta valaa, vannon sen."

"Siinä tapauksessa, sir, tahdon tulla vaimoksenne."

"Sano Edward -- pikku vaimoni!"

"Rakas Edward!"

"Tule luokseni -- tule kokonaan luokseni nyt", sanoi hän ja lisäsi syvimmällä äänellään, poski poskellani: "Tee minut onnelliseksi, niin minä teen sinut... Jumala antakoon minulle anteeksi", sanoi hän hetken kuluttua, "ja ihmiset älkööt sekaantuko asioihini. Hän on minulla ja minä pidän hänet."

"Kukaan ei sekaannu asioihinne, sir. Minulla ei ole ketään sukulaista."

"Ei, ja se onkin kaikkein paras", sanoi hän. Ja jos olisin rakastanut häntä vähemmän, olisin pitänyt hänen äänensä sävyä outona ja hänen kiihtynyttä ilmettänsä hurjana, mutta kun istuin siinä hänen vieressään, vapautuneena lähdön painajaisesta, edessäni ainaisen yhdessäolon paratiisi, ajattelin vain sitä ylitsevuotavaa onnen maljaa, joka oli tarjottu minulle. Yhä uudelleen hän kysyi: "Oletko onnellinen, Jane?" Ja yhä uudelleen vastasin: "Olen." Sitten hän mumisi itsekseen: "Hänen onnensa sovittaa kaiken. Enkö ole löytänyt häntä ilman ystäviä, palelevana, turvattomana? Enkö tahdo varjella, lämmittää ja helliä häntä? Eikö sydämessäni ole rakkautta, aikeissani vakavuutta? Tämä sovittaa kaiken Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tiedän, että Luojani hyväksyy tekoni. Maailman tuomiosta -- pesen käteni. Ihmisten mielipiteistä en välitä."

Mutta mikä oli muuttanut illan? Kuu ei ollut vielä laskenut, ja olimme kokonaan varjossa. Tuskin voin nähdä isäntäni kasvoja, vaikka istuimmekin niin lähekkäin. Ja mikä ravisti pähkinäpuuta? Se huojui ja humisi, tuuli vinkui laakerikäytävällä ja puhalsi päällemme.

"Meidän täytyy mennä sisään", sanoi Mr. Rochester. "Ilma muuttuu. Olisin voinut istua kanssasi aamuun asti, Jane."

"Niin minäkin sinun kanssasi", ajattelin ja olisin kenties sanonutkin niin, mutta samassa sinkosi pilvestä, jota katselin, kirkas, välkkyvä salama, kuului rätinää, jyskettä ja ankaraa jylinää aivan läheltä, enkä ehtinyt muuta kuin kiireesti painaa salaman häikäisemät kasvoni Mr. Rochesterin olkapäähän.

Sitten alkoi sade valua virtanaan. Mr. Rochester sieppasi minut kainaloonsa ja lähti juoksujalkaa viemään minua käytävää alas, pihan yli ja taloa kohti, mutta olimme kuitenkin läpimärkinä ennenkuin pääsimme kynnyksen yli. Eteisessä hän otti pois huivin ja pudisti parhaillaan vettä auenneesta tukastani, kun Mrs. Fairfax tuli ulos huoneestaan. En huomannut häntä ensin, eikä Mr. Rochesterkaan. Lamppu oli sytytetty. Kello rupesi lyömään kahtatoista.

"Kiiruhda ottamaan pois märät vaatteesi", sanoi hän, "mutta ennenkuin menet, hyvää yötä -- hyvää yötä, lemmikkini!"

Hän suuteli minua useita kertoja. Kun vihdoin irtauduin hänen syleilystään ja katsoin ylös, näin Mrs. Fairfaxin, joka seisoi edessäni kalpeana, vakavana, ihmetellen. Hymyilin vain hänelle ja riensin yläkertaan. "Selitykset jääkööt toiseen kertaan", ajattelin, mutta päästyäni huoneeseeni olin kuitenkin pahoillani ajatellessani, että hän lyhyenkin ajan käsittäisi väärin äsken näkemänsä. Mutta ilo karkoitti pian kaikki muut tunteet, ja kun tuuli ulvoi, välkkyvät salamat risteilivät taivaalla, ukkonen jylisi lähellä ja sade valui koskena ruutuja vastaan parin tunnin ajan, en pelännyt vähääkään. Mr. Rochester tuli rajuilman kestäessä kolme kertaa ovelleni kysymään olinko turvassa ja levollinen, ja siitä sain rohkeutta ja iloa kylliksi.

En ollut vielä jättänyt vuodettani seuraavana aamuna, kun pikku Adèle juoksi kertomaan minulle, että salama oli yöllä iskenyt suureen pähkinäpuuhun hedelmätarhan perällä ja halkaissut sen kahtia.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Noustuani ja pukeutuessani ajattelin ihmetellen edellisen illan tapahtumia. Olivatko ne unta vai totta? En varmasti voinut uskoa niitä tosiksi ennenkuin olin nähnyt Mr. Rochesterin ja kuullut hänen uudelleen puhuvan rakkaudestaan ja lupauksistaan.

Hiuksiani järjestäessäni katselin peiliin ja huomasin, etten enää ollut ruma, kasvoissani oli väriä, ilmeessä toivoa, ja näytti kuin silmäni olisivat saaneet katsoa onnen lähteeseen ja nyt heijastaisivat sen kimaltelevaa kalvoa. Olin usein arkana näyttäytynyt isäntäni edessä, sillä pelkäsin, että ulkomuotoni ei voisi miellyttää häntä, mutta nyt tiesin, että voin rauhassa kääntää kasvoni häntä kohti ilman että hänen rakkautensa siitä kylmenisi. Otin yksinkertaisen, mutta vaalean ja puhtaan kesäpuvun laatikostani ja panin sen ylleni, eikä mikään puku ollut koskaan niin vaatettanut minua, koska mitään pukua en ollut niin onnellisena kantanut.

En ollenkaan hämmästynyt, kun eteiseen rientäessäni huomasin, että yöllistä rajuilmaa oli seurannut loistava kesäkuun aamu, ja kun avonaisen lasioven kautta tunsin raikkaan ja tuoksuvan tuulenleyhkän. Luonnonkin täytyi iloita minun onnestani. Käytävää pitkin tuli kerjäläisvaimo pienen poikansa kanssa, molemmat olivat kalpeita ja ryysyisiä, ja minä juoksin alas ja annoin heille kaikki rahat, mitä kukkarossani sattui olemaan -- kolme tai neljä shillinkiä. Heidänkin täytyi yhtyä riemuuni, olivat he sitten hyviä tai pahoja. Varikset räkättivät ja linnut visersivät iloisesti, mutta mikään ei ollut niin sointuisaa ja riemullista kuin oma onnellinen sydämeni.

Mrs. Fairfax katsoi surullisen näköisenä ikkunasta ja sanoi vakavasti: "Miss Eyre, ettekö tahdo tulla aamiaiselle?" Aterian aikana hän oli levollinen ja kylmä, mutta enhän vielä voinut selittää asiaa hänelle. Minun täytyi jättää se isäntäni tehtäväksi, ja sitä selitystä täytyi hänenkin odottaa. Söin mikäli se oli minulle mahdollista ja kiiruhdin yläkertaan. Siellä tapasin Adèlen, joka juuri tuli kouluhuoneesta.

"Minne menet? Nythän on tuntien aika."

"Mr. Rochester lähetti minut lastenkamariin."

"Missä hän on?"

"Tuolla sisällä", sanoi hän ja viittasi huoneeseen, josta juuri oli tullut. Minä menin sisälle, ja siellä seisoi Mr. Rochester.

"Tule sanomaan minulle hyvää huomenta", sanoi hän. Minä menin iloisena hänen luoksensa, ja tällä kertaa en saanut vain kylmää sanaa tai kädenlyöntiä tervehdyksekseni, vaan syleilyn ja suudelman. Se tuntui aivan luonnolliselta, ja olin onnellinen, kun hän rakasti minua niin sydämellisesti ja hyväili minua.

"Jane, sinä olet kukoistava, hymyilevä ja kaunis", sanoi hän, "oikein kaunis tänä aamuna. Tämäkö on minun pieni kalpea keijukaiseni? Tämäkö on pienen pieni sinapinsiemeneni? Tämä säteilevä tyttönen, jolla on ruusuiset huulet ja hymykuopat poskissa, silkinhienot, pähkinänruskeat hiukset ja loistavat pähkinänruskeat silmät." (Minulla on vihreät silmät, lukija, mutta hänen erehdyksensä annettakoon anteeksi, sillä hän kai näki silmäni uudessa valossa.)

"Se on Jane Eyre, sir."

"Josta kohta tulee Jane Rochester", lisäsi hän, "neljän viikon kuluttua -- ei päivääkään myöhemmin. Kuuletko sen?"

Minä kuulin, mutta en täysin käsittänyt sitä, se huumasi minut. Tunne, jonka tuo uutinen herätti minussa, oli voimakkaampi kuin ilo -- se oli outo ja pyörryttävä -- se oli melkein pelkoa, ellen erehdy.

"Sinä punastuit, Jane, ja nyt kalpenet. Minkätähden?"

"Koska annoitte minulle uuden nimen -- Jane Rochester, ja se tuntuu niin oudolta."

"Niin, Mrs. Rochester", sanoi hän, nuori Mrs. Rochester -- Fairfax Rochesterin tyttö-morsian."

"Se ei ole mahdollista, sir, se ei kuulu todelta. Ihmisolennot eivät koskaan saa nauttia täydellistä onnea tässä maailmassa. Minä en ole syntynyt erilaiseen kohtaloon kuin muutkaan lajini olennot, ja tuohan onni kuuluu sadulta, unelta."

"Unelta, jonka minä voin ja tahdon toteuttaa. Aloitan jo tänä päivänä. Olen kirjoittanut pankkiirilleni Lontooseen ja pyytänyt häntä lähettämään minulle eräät jalokivet, jotka ovat hänen hallussaan -- Thornfieldin rouvien perintökaluja. Päivän tai parin kuluttua toivon voivani asettaa ne polvellesi, sillä sinun tulee saada kaikki etuoikeudet, kaikki se huomaavaisuus, jota osoittaisin ylimyksen tyttärelle, jos aikoisin naida hänet."

"Oh, sir -- mitä jalokivistä! En mielelläni kuule puhuttavan niistä. Jalokiviä Jane Eyrelle -- se kuuluu oudolta ja luonnottomalta. Melkein mieluummin olisin ilman."

"Minä itse panen timanttivitjat kaulaasi ja otsarivan otsallesi, jolle se sopii, sillä luonto itse on painanut aatelisleimansa otsallesi, Jane, ja minä kiinnitän rannerenkaat näihin hienoihin ranteisiin ja painan sormuksia näihin keijukaissormiin."

"Ei, ei, sir, ajatelkaa muita asioita ja puhukaa muusta, ja toisella tavalla! Älkää puhuko minusta kuin jos olisin kaunotar -- minä olen vain pieni, kveekarimainen kotiopettajatar."

"Sinä olet kaunotar minun silmissäni, ja juuri sellainen, jota sydämeni haluaa -- hento ja henkevä."

"Pieni ja vähäpätöinen, tarkoitatte. Te uneksitte, sir, tai teette minusta pilkkaa. Jumalan tähden, älkää olko ivallinen!"

"Minä opetan koko maailman tunnustamaan kauneutesi", jatkoi hän, ja sillävälin aloin todella tulla levottomaksi hänen puhetapansa tähden, sillä tunsin, että hän tahtoi pettää joko minut tai itsensä. "Minä puen tyttöni silkkiin ja pitseihin, hän saa ruusuja tukkaansa, ja minä verhoan hänen päänsä, joka on minulle rakas, kallisarvoisella hunnulla.

"Ja sitten ette tunne minua, sir, ja minä en enää ole teidän Jane Eyrenne, vaan apina narrinkaavussa -- ruisrääkkä lainahöyhenissä. Yhtä hyvin voisin kuvitella teitä, Mr. Rochester, sirkushelyihin puettuna kuin itseäni hovinaisen puvussa, ja minäkään en sano teitä kauniiksi, sir, vaikka rakastan teitä niin paljon, aivan liian paljon voidakseni imarrella teitä. Älkää imarrelko minua!"

Hän jatkoi kuitenkin samaan tapaan kuulematta pyyntöäni. "Jo tänä päivänä otan sinut vaunuissa mukaani Millcoteen ja sinun täytyy valita itsellesi muutamia pukuja. Sanoin, että menemme naimisiin neljän viikon kuluttua. Vihkiminen tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa kirkossa tuolla, ja sitten kiidätän sinut suoraa päätä kaupunkiin. Kun siellä on viivytty vähän aikaa, vien aarteeni toisiin maihin, lähemmäksi aurinkoa, Ranskan viinitarhoihin ja Italian tasangoille, ja hän saa nähdä kaiken, mikä on hienoa ja mainehikasta vanhoissa kaupungeissa ja loistavaa uusissa, hän saa myöskin maistaa kaupunkien elämää ja oppia antamaan itselleen arvoa vertailemalla itseään muihin."

"Saanko matkustaa -- ja teidän kanssanne, sir?"

"Sinä tulet oleskelemaan Pariisissa, Roomassa ja Napolissa, Firenzessä, Venetsiassa ja Wienissä, sinun pitää polkea sitä maata, mitä minä olen polkenut. Sinun keijukaisjalkaisi pitää koskettaa joka paikkaa, mitä minä olen raskain askelin astunut. Kymmenen vuotta sitten harhailin ympäri Europpaa puolihulluna, vastenmielisyys, viha ja raivo seuralaisinani, nyt tahdon tehdä samat matkat uudelleen parantuneena ja puhdistuneena, suloinen enkeli seuranani."

Minä nauroin, kun hän sanoi näin. "Minä en ole enkeli", vakuutin, "enkä koskaan eläissäni tule sellaiseksi. Mr. Rochester, teidän ei pidä odottaa eikä vaatia minulta mitään taivaallista, sillä sellaista ette tule saamaan -- yhtä vähän kuin minä teiltä, enkä sellaista odotakaan."

"Mitä sitten odotat minulta?"

"Vähän aikaa kai olette niinkuin nyt -- hyvin vähän aikaa, sitten alatte jäähtyä, sitten tulette oikulliseksi ja sitten ankaraksi, ja minulla on täysi työ koettaessani miellyttää teitä, mutta kun olette tottunut minuun alatte ehkä taas pitää minusta -- sanon vain _pitää_, sillä _rakkautenne_ minua kohtaan palaa loppuun kuudessa kuukaudessa, ehkä pikemminkin. Olen lukenut kirjoista joita miehet ovat kirjoittaneet, että viimeistään niin pitkän ajan kuluttua on aviomiehen hehkuvin rakkaus sammunut. Toivon kuitenkin, että seuralaisena ja ystävänä en koskaan ole kokonaan vastenmielinen rakkaalle isännälleni."

"Vastenmielinen! Ja alan ehkä taas pitää sinusta! Minä luulen pitäväni sinusta yhä uudestaan ja uudestaan, ja pakotan sinut tunnustamaan, etten vain _pidä_ sinusta, vaan että _rakastan_ sinua tulisesti ja loppumattomasti."

"Mutta ettekö ole oikullinen, sir?"

"Sellaisia naisia kohtaan, jotka miellyttävät minua vain kasvojensa vuoksi, voin olla todellinen piru, kun keksin, ettei heillä ole sielua eikä sydäntä, kun he avaavat eteeni kokonaisen maailman typeryyttä ja mauttomuutta, kenties karkeutta, alhaisuutta ja ilkeyttä, mutta kirkkaille silmille ja kaunopuheiselle kielelle, tuliselle sielulle, luonteelle, joka taipuu vaan ei taitu, joka on sekä joustava että luja, myöntyvä että järkähtämätön -- sellaiselle olen aina rehellinen ja hellä."

"Oletteko koskaan tullut tuntemaan sellaista luonnetta, sir, oletteko koskaan rakastanut sellaista?"

"Rakastan sellaista nyt."

"Mutta ennen minua -- jos nimittäin minä missään suhteessa pääsen noitten vaikeitten vaatimusten tasalle."

"En ole koskaan tavannut sinun vertaistasi, Jane, sinä miellytät minua ja sinä hallitset minua, sinä näytät alistuvan ja minä pidän paljon myöntyväisyydestäsi, mutta kun kiedon tuota hempeätä silkkilankaa sormeni ympäri, käy väristys läpi käsivarteni aina sydämeeni asti. Sinulla on vaikutusvaltaa minuun -- sinä olet valloittanut minut, ja tuo vaikutus on sanomattoman suloista, ja valtasi viehättävämpää kuin mikään oma voittoni. Miksi hymyilet, Jane? Mitä merkitsee tuo selittämätön, nenäkäs ilme kasvoillasi?"

"Minä ajattelin, sir, -- antakaa anteeksi tämä vaistomainen ajatus -- minä ajattelin Herkulesta ja Simsonia ja heidän voittajiaan --"

"Vai niin sinä ajattelit, pikku noita --"

"Hiljaa, sir! Nyt ette puhu viisaasti, yhtä vähän kuin nuo herrat menettelivät viisaasti. Mutta jos he olisivat olleet naimisissa, olisi varmaan heidän aviomiesankaruutensa vetänyt vertoja heidän ihailija-hellyydelleen. Pelkään, että teidänkin käy samoin. Tahtoisinpa tietää, kuinka vastaatte minulle vuoden kuluttua, jos pyydän teiltä suosionosoitusta, joka sotii omaa mukavuuttanne vastaan."

"Pyydä nyt minulta jotakin, Janet, pienoinen! Minä haluan, että minulta pyydetään -- kartetaan --"

"Tosiaanko, sir. Pyyntöni on jo valmis."

"Puhu! Mutta jos katsot minua ja hymyilet tuolla tavalla, vannon myöntyväni jo ennenkuin olen kuullutkaan pyyntösi, ja silloinhan tekisin kauhean tyhmästi."

"Ette ollenkaan, sir. Pyydän vain, että ette lähetä noutamaan jalokiviä ettekä kruunaa minua ruusuilla. Yhtä hyvin voisitte panna kultaripsuja karkean nenäliinan ympäri --"

"Yhtä hyvin voisin kullata hienointa kultaa. Minä tiedän sen, ja pyyntöösi on suostuttu -- toistaiseksi. Lähetän vastasanan pankkiirilleni. Mutta sinä et ole vielä pyytänyt mitään, olet vain pyytänyt minua peruuttamaan lahjani. Koeta uudelleen!"

"Hyvä on, sir, olkaa niin hyvä ja tyydyttäkää uteliaisuuttani, jota eräs asia on kovin kiihdyttänyt."

Hän näytti hämmentyneeltä. "Mitä, mitä?" sanoi hän kiireesti. "Uteliaisuus on vaarallinen asia -- onpa hyvä, etten lupautunut täyttämään jokaista pyyntöä --"

"Mutta tämän täyttämisessä ei voi olla mitään vaaraa, sir."

"Sano se sitten, Jane, mutta soisin, että pyytäisit minulta puolta valtakuntaani, etkä utelisi salaisuuksia."

"Te kuningas Ahasverus! Mitä minä tekisin puolella valtakuntaanne? Luuletteko, että olen juutalainen koronkiskuri, joka koettaa saada varman jalansijan maassa. Tahdon paljon mieluummin kaiken luottamuksenne. Ettehän kiellä sitä minulta, jos kerran annatte minulle sijan sydämessänne?"

"Sinä saat mielihyvällä kaiken luottamukseni, mikäli se on sen arvoista, Jane, mutta älä Jumalan tähden halua hyödytöntä taakkaa! Älä ikävöi myrkkyä -- älä lankea Eevan syntiin!"

"Miksikä ei, sir? Olette juuri päässyt sanomasta, kuinka mielellänne annatte valloittaa itsenne ja kuinka hauskaa on tulla voitetuksi. Eiköhän minun ole paras käyttää hyväkseni tuota tunnustusta ja ruveta mairittelemaan ja karttamaan, sitten itkemään ja kiukuttelemaankin, jos tarvitaan, -- vain koetellakseni voimaani?"

"Minä varoitan sinua sellaisista kokeista. Jos uskallat liikoja, on leikki kaukana."

"Niinkö, sir? Pianpa se sitten loppuikin. Kuinka ankaralta näytätte nyt! Kulmakarvanne ovat käyneet paksuiksi kuin sormeni, ja otsanne on, kuten luin kerran eräässä hyvin ihmeellisessä runossa, 'kuin mustansininen ukkospilvi'. Tuoko on tuleva naimis-ilmeenne, vai kuinka?"

"Jos tuo on _sinun_ naimis-ilmeesi, varon hyvänä kristittynä liittymästä tuollaiseen henkiolentoon ja salamanteriin. Mutta mitä tahdoit kysyä, hyttynen, anna kuulua!"

"Kas niin, nyt olette vähemmän kohtelias, ja pidänkin töykeydestä paljon enemmän kuin imartelusta. Olen mieluummin hyttynen kuin enkeli. Tätä tahdoin kysyä: miksi näitte niin paljon vaivaa saadaksenne minut uskomaan että tahdoitte naida Miss Ingramin?"

"Siinäkö kaikki? Jumalan kiitos ettei se ollut pahempaa!" Ja hän hellitti mustat kulmakarvansa, katseli minua hymyillen ja silitti tukkaani kuin olisi suurikin vaara ohitse. "Saan kai sitten ripittää itseni," jatkoi hän, "vaikka hiukan suututtaisinkin sinua, Jane, -- ja olen nähnyt minkälainen tulenliekki osaat olla, kun suutut. Kuinka hehkuva olitkaan eilen illalla kuutamossa, kun kapinoitsit kohtaloasi vastaan ja julistit, että olemme samanarvoiset. Janet, sinähän se itse asiassa kositkin minua."