Part 25

Matka näytti kauhean ikävältä -- viisikymmentä peninkulmaa ensimäisenä päivänä, yö ravintolassa, viisikymmentä peninkulmaa toisena päivänä. Ensimäisten kahdentoista tunnin aikana ajattelin Mrs. Reediä ja hänen viimeisiä hetkiään, näin silmieni edessä hänen värittömät, vääntyneet kasvonsa ja kuulin hänen omituisesti muuttuneen äänensä. Muistelin hautajaispäivää, kirstua, ruumisvaunuja, alustalaisten ja palvelijain mustaa jonoa -- sukulaisten lukumäärää oli vähäinen -- autiota hautaholvia, hiljaista kirkkoa ja juhlallista toimitusta. Sitten ajattelin Elizaa ja Georgianaa. Kuvittelin mielessäni toista tanssisalin tähtenä, toista luostarikomeron asukkaana ja pohdin heidän luonteittensa erikoisuuksia. Illalla hajoitti tulo suureen kaupunkiin nämä ajatukset, yö antoi niille toisen suunnan, ja laskeuduttuani matkustaja-vuoteelleni jätin menneitten muistelemisen ja ajattelin tulevaisuutta.

Olin nyt matkalla takaisin Thornfieldiin, mutta kuinka pitkäksi aikaa tulisin jäämään sinne? Ei ainakaan pitkäksi, siitä olin varma. Olin saanut kuulumisia Mrs. Fairfaxilta Gatesheadiin ja tiesin, että seurue oli nyt hajaantunut, Mr. Rochester lähtenyt Lontooseen kolme viikkoa sitten, mutta että häntä odotettiin kotiin parin viikon kuluessa. Mrs. Fairfax arveli hänen tekevän valmistuksia häitänsä varten -- hän oli nimittäin puhunut uusien vaunujen ostosta -- ja sanoi, että ajatus hänen avioliitostaan Miss Ingramin kanssa vieläkin tuntui hänestä oudolta, vaan että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut toisilta ja itse nähnyt, hän ei enää voinut epäillä, ettei sellainen ratkaisu olisi edessä. "Kylläpä olisitkin merkillisen epäuskoinen, jos epäilisit sitä", lisäsin itsekseni. "Minä en epäile sitä."

Sitten seurasi kysymys -- minne olin joutuva? Näin koko yön unta Miss Ingramista, ja viimeiseksi aamulla näin hänen sulkevan Thornfieldin portit edestäni ja viittaavan minua pois, ja Mr. Rochester katseli meitä käsivarret ristissä rinnalla ja hymyili katkeran pilkallisesti sekä hänelle että minulle.

En ollut varmasti ilmoittanut Mrs. Fairfaxille takaisintulopäivääni, sillä en tahtonut, että minua tultaisiin hakemaan hevosella Millcotesta. Päätin kävellä tuon matkan kaikessa rauhassa yksin, toimitin matkalaukkuni erään ajomiehen rattaille ja niin jätin huomaamatta, kello kuuden tienoissa eräänä kesäkuun iltana P. Yrjänän ravintolan ja lähdin astelemaan tuttua tietä Thornfieldiä kohti. Tie kulki melkein koko ajan niittyjen halki ja oli hyvin hiljainen.

Ilta ei ollut loistava eikä kirkas, mutta kuitenkin kaunis ja lauha. Niityillä molemmin puolin tietä oli työväkeä heinässä. Taivas ei ollut läheskään pilvetön, mutta lupasi selkeätä säätä huomiseksi. Siellä täällä näkyi sinistä, se oli vaaleata ja kuulakasta, pilvet olivat keveitä ja kirkkaita. Läntinen taivas hehkui lämpimänä, eikä mikään sateen uhka jäähdyttänyt sitä -- näytti kuin olisi siellä palanut uhrituli, jota valkea utu verhosi ja jonka kullanpunainen hohde kiilsi verhon raoista.

Olin iloinen, kun tie edessäni lyheni, niin iloinen, että minun kerran täytyi pysähtyä tutkimaan, mitä sellainen ilo merkitsi. Järki muistutti, että en ollut matkalla kotiini tai pysyvään olinpaikkaan tai hyvien ystävien luo, jotka maltittomina odottivat tuloani ja vahtivat ikkunassa. "Mrs. Fairfax hymyilee sinulle tyvenellä tavallaan tervetuliaisiksi", sanoin, "ja pikku Adèle hyppelee ja taputtaa käsiään, mutta tiedät varsin hyvin, että ajattelet jotakin toista kuin heitä, ja että tämä toinen ei ajattele sinua."

Mutta mikä on niin itsepintaista kuin nuoruus? Mikä niin sokeata kuin kokemattomuus? Nämä vakuuttivat, että oli jo kyllin suuri ilo saada nähdä Mr. Rochester, joko hän sitten näki minut tai ei, ja ne lisäsivät: "Kiiruhda, kiiruhda, ole hänen kanssaan niin kauan kuin vielä voit, sillä jo muutamien päivien tai korkeintaan viikkojen kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi." Ja sitten tukahutin tämän uuden vielä muodottoman tuskani, jota en tahtonut omistaa enkä elättää, ja riensin.

Myöskin Thornfieldin niityillä tehdään heinää, tai oikeammin väki on juuri jättämäisillään työnsä ja lähtee kotiin haravat olalla, kun saavun. Minun on enää kuljettava yhden tai parin niityn poikki, sitten saavun valtatielle ja linnan portille. Kuinka täynnä kukkia ovatkaan ruusupensaat! Mutta minulla ei ole aikaa poimia ruusuja, minä riennän taloa kohti. Kuljen suuren ruusupensaan ohi, jonka tuuheat, kukkivat oksat ulottuvat tielle saakka, näen aidan, joka menee tien poikki ja jota vastassa on kapeat kivirappuset -- rappusilla istuu Mr. Rochester, kirja ja kynä kädessään, ja kirjoittaa.

Mitä tämä merkitsee? Hän ei ole kummitus, mutta kuitenkin on jokainen hermoni kuin lamautunut, ja hetkiseksi menetän kaiken vallan itseni yli. Mitä tämä merkitsee? En luullut näin vapisevani nähdessäni hänet, en luullut menettäväni ääntäni ja liikuntokykyäni hänen läheisyydessään. Niin pian kuin voin liikahtaa tahdon palata takaisin, sillä eihän minun ole pakko tulla kokonaan naurunalaiseksi. Tiedän toisenkin tien linnaan. Mutta mitä se auttaa minua, vaikka tietäisin kaksikymmentä tietä, sillä nyt hän on nähnyt minut. "Halloo", huutaa hän ja panee pois kynänsä ja kirjansa. "Siinähän te olette! Tulkaa pois vain, olkaa niin hyvä!"

Otaksun kulkevani edelleen, vaikka en tiedä, millä tavalla, sillä en ole tietoinen liikkeistäni. Koetan kaikin voimin näyttää levolliselta. Ennen kaikkea minun täytyy hillitä kasvolihaksiani, joitten tunnen julkeasti kapinoivan tahtoani vastaan ja uhkaavan ilmaista sen, mitä olen päättänyt salata. Mutta kasvojeni edessä on harso, ja äärimmäisillä ponnistuksilla voin vielä jotenkuten esiintyä säädyllisesti.

"Ja tämäkö on Jane Eyre? Tuletteko Millcotesta -- ja jalkaisin? Oikein teidän tavallisia kujeitanne -- ette tahdo lähettää sanaa hevosesta ja tulla kuten tavallinen kuolevainen, pyörien rätistessä tietä pitkin, vaan hiivitte hämärissä kotinne läheisyyteen kuin mikäkin varjo tai unikuva. Mitä hittoa olette tehnyt tämän kuukauden ajan?"

"Olen ollut tätini luona, joka on kuollut, sir."

"Oikein Jane Eyren tapainen vastaus! Hyvät enkelit varjelkoot minua! Hän tulee toisesta maailmasta, kuolleitten olopaikoista, ja kertoo sen minulle kohdatessaan minut yksinäisellä tiellä hämärässä. Jos uskaltaisin, koskettaisin teitä tunteakseni, oletteko oikea ihminen vai varjo, te keijukainen, mutta yhtä hyvin voisin tavoitella sinertävää virvatulta suolla. Pieni veitikka", lisäsi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, "on ollut poissa luotani kokonaisen kuukauden ja unohtanut minut kokonaan, vai kuinka?"

Tiesin, että olisi hauskaa kohdata isäntäni taas, vaikka iloa hälventäisikin pelko siitä, ettei hän enää kauan olisi isäntäni, ja tietoisuus, etten merkinnyt mitään hänelle. Mutta Mr. Rochester omasi -- ainakin minun mielestäni -- niin verrattoman taidon levittää ympärilleen iloa, että pienimmätkin muruset, joita hän ripoitteli sellaiselle harhailevalle linnulle kuin minä, tuntuivat juhla-aterialta. Hänen viimeiset sanansa olivat kuin balsamia -- näyttiväthän ne ilmaisevan, että hänelle merkitsi jotakin, unohdinko hänet vai enkö. Ja hän oli sanonut Thornfieldiä kodikseni -- jospa se olisi ollutkin kotini!

Hän istui rappusilla, enkä tahtonut pyytää häntä väistymään. Kysyin, oliko hän ollut Lontoossa.

"Kyllä -- sen kai olette nähnyt sielunne silmillä."

"Mrs. Fairfax kertoi siitä kirjeessään."

"Ja sanoiko hän myös, mitä varten olin siellä?"

"Oh, tietysti, sir, kaikki tietävät asianne."

"Teidän täytyy nähdä vaunut, Jane, ja sanoa, sopivatko ne mielestänne Mrs. Rochesterille ja eikö hän ole kuin kuningatar Boadicea nojatessaan noita purppuratyynyjä vastaan. Toivoisinpa, Jane, että ulkonaisesti sopisin vähän paremmin hänen parikseen. Sanokaa nyt, te hengetär, ettekö voisi lumota minua tai antaa minulle taikajuomaa tai jotakin sentapaista ja tehdä minusta kaunista miestä."

"Se ei ole taikojen vallassa, sir", sanoin ja lisäsin ajatuksissani: "rakastava silmä on paras lumous, ja sellaiselle te olette kyllin kaunis, ja juuri ankaruudellanne on enemmän voimaa kuin kauneudella konsanaan." Mr. Rochester oli joskus lukenut hiljaiset ajatukseni minulle käsittämättömällä terävyydellä. Tällä kertaa hän ei kiinnittänyt mitään huomiota ääneen lausuttuun jokseenkin epäkohteliaaseen vastaukseeni, vaan hymyili minulle eräällä hänelle ominaisella tavallaan, jota hän käytti vain harvinaisissa tilaisuuksissa. Nähtävästi hän piti tätä hymyä liian hyvänä jokapäiväisiin tarkoituksiin -- se olikin kuin auringonpaistetta, ja sen hän nyt vuodatti ylitseni.

"Menkää, Janet", sanoi hän tehden tilaa rappusilla, "menkää kotiin ja antakaa väsyneitten pienten matkamiehen jalkojenne levätä ystävän kynnyksellä!"

Minulla ei nyt ollut muuta tehtävää kuin totella häntä vaieten, eikä mikään pakottanut minua jatkamaan keskustelua. Astuin aidan yli sanomatta sanaakaan ja aioin jättää hänet ilman muuta. Hetkellinen mielijohde pidätti minut, outo voima käänsi minut takaisin. Minä sanoin -- tai joku minussa sanoi itseni uhalla:

"Kiitän teitä, Mr. Rochester, suuresta ystävällisyydestänne! Olen sanomattoman iloinen saadessani taas tulla luoksenne, ja missä te olette, siellä on kotini -- ainoa kotini."

Riensin pois niin nopeasti, että tuskin hänkään olisi saanut minua kiinni jos olisi koettanut. Pikku Adèle oli melkein hurjana ilosta nähdessään minut. Mrs Fairfax tervehti minua tasaisen ystävällisesti kuten ainakin. Lea hymyili, ja Sophiekin sanoi suopean "bon soir". Kaikki tämä oli hyvin mieluista minulle, sillä ei mikään ole sen onnellisempaa kuin saada ystävyyttä kanssaihmisiltään, ja tuntea, että läsnäolollaan lisää heidän hauskuuttaan.

Sinä iltana suljin päättäväisesti silmäni tulevaisuudelta ja korvani varoittavilta ääniltä, jotka muistuttivat minua läheisestä erosta ja tulevista tuskista. Kun teenjuonnin jälkeen Mrs. Fairfax oli ottanut kutimensa ja minä olin istuutunut matalalle tuolille lähelle häntä Adèlen polvistuessa matolle viereeni, näytti keskinäinen myötätunto ja sopusointu ympäröivän meitä kultaisen renkaan tavoin, ja minä rukoilin hiljaa, että meitä ei erotettaisi pian eikä kauaksi toisistamme. Mutta kun sitten Mr. Rochester odottamatta astui sisään, katseli meitä ja näytti mieltyvän kodikkaaseen ryhmäämme, kun hän arveli, että rouva oli mielissään saatuaan kasvattityttärensä taas luoksensa ja että Adèle näytti tahtovan syödä suuhunsa "sa petite maman anglaise", silloin uskalsin puolittain toivoa, että hän naimisiin menonsakin jälkeen antaisi meidän olla yhdessä jossakin suojeluksensa alla eikä kokonaan kieltäisi meiltä läsnäolonsa päivänpaistetta.

Tuloni jälkeen seurasi pari viikkoa epäilyttävää rauhaa Thornfield Hallissa. Isännän häistä ei puhuttu mitään, enkä nähnyt mitään valmistuksia niitä varten. Melkein joka päivä kysyin Mrs. Fairfaxilta, oliko hän kuullut mitään varmaa, mutta vastaus oli aina kieltävä. Kerran hän sanoi hiljattain kysyneensä Mr. Rochesterilta, koska tämä aikoi tuoda morsiamen kotiinsa, mutta hän oli vastannut vain pilapuheella ja merkillisellä katseella, niin että kunnon rouva ei tietänyt mitä ajatella.

Etenkin eräs seikka ihmetytti minua, nimittäin se, että perheitten välillä ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä, eikä mitään käyntejä tehty Thornfieldista Ingram Parkiin. Se oli tosin kahdenkymmenen peninkulman päässä, toisen kreivikunnan rajalla, mutta mitäpä sellainen matka olisi merkinnyt rakastuneelle? Niin tottunut ja väsymätön ratsastaja kuin Mr. Rochester olisi suorittanut sen yhdessä aamuhetkessä. Aloin vähitellen hautoa mielessäni toiveita, jollaisiin minulla ei ollut mitään oikeutta, että muka liitto olisi rikottu, että ihmiset olivat erehtyneet, että jompikumpi asianomainen olisi muuttanut mieltään j.n.e. Koetin tarkastaa Mr. Rochesterin kasvoja nähdäkseni, osoittivatko ne surua vai suuttumusta, mutta en voinut muistaa, että ne koskaan olisivat olleet niin täydellisen vapaat pilvistä ja synkistä ajatuksista kuin näihin aikoihin.

Ja jos olin hiljainen ja annoin alakuloisuudelle vallan ollessani oppilaani kanssa hänen seurassaan, tuli hän sitä iloisemmaksi. Koskaan hän ei ollut kutsunut minua useammin seuraansa, koskaan hän ei ollut ystävällisempi minua kohtaan kuin nyt -- ja, voi! koskaan en ollut rakastanut häntä niin kuin nyt.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Ihana keskikesä säteili yli Englannin. Keskeytymättä jatkui niin kirkkaita päiviä, niin loistavia auringonpaisteita, että sellaiset yksitellenkin vain harvoin sulostuttavat aaltojen tuudittamaa maatamme. Oli kuin olisi parvi Italian päiviä loistavien muuttolintujen tavoin lentänyt etelästä ja laskeutunut lepäämään Albionin kallioille. Heinä oli jo koottu, niityt Thornfieldin ympärillä olivat vihreät ja tasaisiksi niitetyt, tiet valkeat ja kuivat, puut tummimmassa rehevyydessään, ja lehtevät, varjoisat metsät ja pensaikot muodostivat kauniin vastakohdan päivänpaisteiselle vainiolle.

Juhannusaattona oli Adèle juossut itsensä väsyksiin etsiessään metsämansikoita Hayn tien varsilta ja mennyt levolle auringon mukana. Minä katselin, kun hän vaipui uneen, ja lähdin sitten puutarhaan.

Oli suloisin päivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista. Polttava helle oli tauonnut, ja vilpoinen kaste lankesi janoisille niityille ja kärventyneille kukkuloille. Sille kohdalle taivasta, missä aurinko yksinäisenä, ilman pilvien loistavaa kunniavahtia, oli vaipunut alas, levisi juhlallinen purppurahohde, joka loimusi punaisen juveelin värisenä, sulatusuunin tavoin erään harjanteen takana ja ulottui miedontuen miedontumistaan laajalle ja korkealle yli puolen taivaan. Itäiselläkin taivaalla oli viehätyksensä, se oli hieno ja syvänsininen, ja silläkin oli oma vaatimaton jalokivensä, yksinäinen tähti. Sieltä oli kohta nouseva kuu, joka vielä oli taivaanrannan takana.

Kävelin kivitetyllä pihalla, mutta äkkiä tunsin hienoa, erittäin tuttua sikaarintuoksua jostakin avonaisesta ikkunasta, huomasin, että kirjastohuoneen ikkuna oli raollaan ja että minua sieltä voitiin pitää silmällä. Lähdin siis hedelmätarhaan. Ei mikään muu puutarhan nurkka ollut niin suojattu ja eedenimäinen kuin tämä, se oli täynnä puita ja kukkia, toisella puolella erotti hyvin korkea muuri sen pihasta, toisella pyökkikäytävä ruohokentästä. Perällä oli rappeutunut pensasaita, jonka takana aukenivat yksinäiset niityt. Sen luokse johti kiemurteleva, laakeripuitten reunustama polku, joka päättyi jättiläiskokoiseen pähkinäpuuhun. Sen juurta ympäröi penkki. Täällä sai kulkea näkymättömänä ja rauhassa. Hämärä laskeutui puutarhaan, täydellinen hiljaisuus vallitsi, kaste lankesi maahan makeana kuin hunaja, ja minusta tuntui kuin olisin voinut jäädä tähän varjoisaan kolkkaan iäksi, mutta saapuessani aitauksen yläpäähän, nousevan kuun hopeoimien kukkapenkereitten luo, pysähdyn äkkiä. En ole nähnyt enkä kuullut mitään, olen vain taaskin tuntenut tuon varoittavan tuoksun.

Orjantappurat ja tuoksuherneet, jasmiinit, neilikat ja ruusut ovat jo kauan suitsuttaneet ilmaan iltauhriansa. Tämä uusi tuoksu ei lähde pensaista eikä kukkapenkereistä, se tulee -- tiedän sen hyvin -- se tulee Mr. Rochesterin sikaarista. Katselen ympärilleni ja kuuntelen. Kypsyvät hedelmät painavat raskaasti puitten oksia. Satakieli laulaa metsässä puolen peninkulman päässä. Mitään liikkuvaa olentoa ei näy, lähenevien askeleitten ääntä ei kuulu, mutta tuoksu käy voimakkaammaksi. Minun täytyy paeta. Hiivin aukkoa kohti, joka vie pensaikkoon, ja näen Mr. Rochesterin tulevan sisään. Vetäydyn muurivihreän verhoamaan komeroon aidassa, hän ei varmaankaan viivy kaluan, hän palaa pian samaa tietä, ja jos istun hiljaa, ei hän näe minua.

Mutta ei -- hän pitää tästä illasta yhtä paljon kuin minäkin, vanha puutarha viehättää häntäkin, ja hän kulkee edelleen, milloin kohottaen karviaismarjapensaitten oksia, jotka ovat täynnä marjoja, suuria kuin luumut, milloin ottaen puusta kypsän kirsikan, milloin kumartuen kukka penkereitä kohti nauttimaan niitten tuoksusta ja ihailemaan kastehelmien kimmellystä terälehdillä. Suuri koiperhonen lentää suristen ohitseni ja istahtaa kukkaselle Mr. Rochesterin jalkojen juuressa. Hän huomaa sen ja kumartuu tutkimaan sitä. "Nyt hän kääntää minulle selkänsä", ajattelin, "ja hänen huomionsa on muualla. Ehkä pääsen pujahtamaan pois huomaamatta, jos kuljen hyvin hiljaa."

Kävelin käytävän sammalreunaa pitkin, jottei karkean hiekan narina antaisi minua ilmi. Hän seisoi kukkapenkereitten keskellä parin kyynärän päässä tiestä ja näytti vaipuneen koiperhosen katselemiseen. "Pääsen erittäin hyvin", tuumailin.

Kun kuljin hänen varjonsa yli, joka nousevan kuun valossa lankesi pitkänä yli puutarhan, sanoi hän hiljaa, kääntämättä päätään: "Jane, tulkaapa katsomaan tätä miekkosta!"

Olin kävellyt aivan äänettä, hänellä ei ollut silmiä selässään -- voiko hänen varjonsa tuntea? Hätkähdin ensin ja lähestyin sitten häntä.

"Katsokaa sen siipiä", sanoi hän, "se melkein muistuttaa Länsi-Intian hyönteisiä. Näin suurta ja kaunista perhosta harvoin näkee Englannissa -- kas, siinä se lensi jo."

Koiperhonen surisi tiehensä. Minäkin aioin jänismäisesti peräytyä, mutta Mr. Rochester seurasi minua, ja kun olimme tulleet aukon luo, sanoi hän:

"Palatkaa takaisin, on häpeä istua sisällä näin kauniina iltana, eikä varmaan kukaan tahtoisi mennä nukkumaan, kun auringonlasku kohtaa nousevan kuun."

Vikoihini kuuluu, että vaikka kieleni välistä on hyvinkin kerkeä vastaamaan, on aikoja, jolloin se kurjasti kieltäytyy lausumasta tekosyytä ja anteeksipyyntöä, ja sellaista tapahtuu aina tärkeinä hetkinä, kun helposti sanottu sana tai mitätön syy riittäisi pelastamaan minut pulasta tai tuskallisesta kohtauksesta. En olisi tahtonut kävellä tähän aikaan päivästä kahdenkesken Mr. Rochesterin kanssa varjoisassa puutarhassa, mutta en voinut keksiä tekosyytä, jonka nojalla olisin voinut jättää hänet. Seurasin häntä viivytellen ja mietin innokkaasti jotakin keinoa päästäkseni pois, mutta hän näytti itse niin rauhalliselta ja vakavalta, että aloin hävetä omaa hämmentymistäni. Näytti siltä, että jos asiassa oli jotakin pahaa, oli se yksinomaan minun puolellani. Hän oli tyven eikä tietänyt siitä mitään.

"Jane", aloitti hän, kun olimme tulleet laakerikäytävään ja kuljimme hitaasti suurta pähkinäpuuta kohti. "Thornfield on hauska paikka näin kesällä, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Olette varmaan jonkun verran kiintynyt taloon -- teillähän on avoin silmä luonnon kauneudelle ja hyvät taipumukset kiintymiseen."

"Olen kylläkin kiintynyt siihen."

"Ja vaikka en ymmärrä, kuinka se on mahdollista, huomaan, että olette mieltynyt myöskin lapsihupakkoon Adèleen ja yksinkertaiseen rouvasihmiseen Fairfaxiin."

"Niin olenkin, sir, pidän molemmista, vaikkakin eri tavalla."

"Ja teidän olisi ikävä erota heistä, vai kuinka?"

"Kyllä, sir."

"Mikä vahinko", sanoi hän ja pysähtyi huoaten. "Mutta sellainen on maailman meno. Tuskin ennättää kunnolla asettua mieluiseen pysähdyspaikkaan, kun ääni kutsuu nousemaan ja lähtemään liikkeelle, sillä pysähdysaika on päättynyt."

"Täytyykö minun lähteä liikkeelle, sir", kysyin. "Täytyykö minun jättää Thornfield."

"Minä luulen, että teidän täytyy, Jane. Olen pahoillani, mutta luulen, että teidän täytyy."

Tämä oli kova isku, mutta en antanut sen lyödä itseäni maahan.

"No niin, sir, minä olen valmis, kun lähtökäsky tulee."

"Se on tullut nyt -- minun täytyy antaa se tänä iltana."

"Menette siis pian naimisiin, sir."

"Juuri niin -- pilkulleen, tavallisella tarkkanäköisyydellänne olette osunut suoraan naulan päähän."

"Joko pian, sir?"

"Hyvin pian, oma -- ei, vaan Miss Eyre, ja te muistatte, Jane, että ensi kerralla kun ilmoitin tai kun kulkupuhe ilmoitti teille selvin sanoin, että aikomukseni oli antaa sitoa vanhanpojan-kaulaani katkeamaton side, astua pyhään aviosäätyyn, painaa Miss Ingram povelleni (hän onkin aimo sylillinen, mutta se ei tee mitään, niin erinomaista ainetta kuin kaunis Blancheni ei koskaan saa liiaksi) -- niin, mitä sanoinkaan -- mutta kuunnelkaa minua, Jane! Etsittekö vielä toisia koiperhosia, vai miksi käännätte päänne pois, lapsukainen? Tuo oli vain leppälintu, joka lensi 'ison kiven juureen.' Tahdoin vain muistuttaa teille, että te se ensiksi sanoitte minulle -- hienotunteisuudellanne, jota kunnioitan, varovaisena, ymmärtäväisenä ja nöyränä kuten sopiikin vastuunalaisessa ja riippuvaisessa asemassanne olevalle -- te se sanoitte, että sekä teidän että Adèlen on paras marssia matkaanne, jos menen naimisiin Miss Ingramin kanssa. Jätän huomioonottamatta sen salaisen moitteen rakastettuni luonteesta, jonka tuollainen otaksuma sisältää -- koetan unohtaa sen, Janet, kun olette kaukana poissa -- ja kiinnitän huomioni vain sen viisauteen, joka onkin niin suuri, että otan sen menettelytapani ohjeeksi. Adèlen täytyy mennä kouluun, ja teidän, Miss Eyre, täytyy saada uusi paikka."

"Hyvä on, sir, panen heti ilmoituksen lehteen, ja saanen kai" -- aioin jatkaa "saanen kai jäädä tänne, kunnes saan muualla katon pääni päälle", mutta en uskaltanut ryhtyä noin pitkään lauseeseen, sillä en oikein osannut hallita ääntäni.

"Noin kuukauden kuluttua toivon olevani sulhanen", jatkoi Mr. Rochester, "ja sillävälin koetan itse etsiä toimen ja turvapaikan teille."

"Kiitoksia, sir, olen pahoillani, että minun täytyy vaivata --"

"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä! Mielestäni on käskynalaisella, joka on täyttänyt velvollisuutensa niin hyvin kuin te, täysi oikeus vaatia isännältään apua kaikissa niissä asioissa, joissa hän sopivasti voi auttaa häntä. Sitäpaitsi olen jo tulevalta anopiltani kuullut paikasta, joka mielestäni on sopiva teille. Teidän olisi pidettävä huolta Mrs. Dionysius O'Gallin viiden tyttären kasvatuksesta. Osoite Bitternutt Lodge, Connaught, Irlanti. Luulisin, että tulette pitämään Irlannista -- ihmiset kuuluvat siellä olevan lämminsydämisiä."

"Se on kaukana, sir."

"Mitä siitä -- niin järkevä tyttö kuin te ei välitä pitkästä matkasta ja etäisyydestä."

"En välitä matkasta, mutta se on niin kaukana, ja meri eroittaa minut --"

"Mistä, Jane?"

"Englannista ja Thornfieldista -- ja --"

"Ja?"

"_Teistä_, sir."

Sanoin tämän melkein tahtomattani, ja yhtä tahtomattani alkoivat kyyneleeni vuotaa. En kuitenkaan itkenyt ääneen ja tukahutin nyyhkytykseni. Mrs. O'Gall'in ja Bitternutt Lodgen ajatteleminen jäähdytti sydäntäni, ja vielä kauheampaa oli ajatella niitä suolaisia vaahtopäitä, jotka syöksyisivät minun ja isäntäni väliin, jonka rinnalla nyt kävelin. Mutta jäisin oli se vielä suurempi valtameri -- rikkaus, sääty, tapa -- joka eroitti minut hänestä, jota ehdottomasti, luonnon pakotuksesta rakastin.

"Se on kaukana", sanoin taas.

"Niin on, ja kun olette Irlannissa Bitternutt Lodgessa, en luultavasti enää koskaan näe teitä, Jane, se on todennäköistä. En koskaan matkusta Irlantiin, koska itse en ole erityisesti ihastunut tuohon maahan. Me olemme olleet hyvät ystävät, Jane, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Ja kun ystävykset ovat eroamaisillaan, viettävät he mielellään jäljellä olevan lyhyen ajan toistensa läheisyydessä. Tulkaa, niin puhelemme erosta ja matkastanne tyvenesti, noin puolisen tuntia, sillä aikaa kun tähdet syttyvät taivaalle. Tässä on pähkinäpuu, tässä penkki, joka ympäröi sen ryhmyistä juurta. Kas niin, tänä iltana istumme rauhassa tässä, vaikka emme enää koskaan saisi istua yhdessä." Hän istuutui ja käski minut viereensä.

"Irlantiin on pitkä matka, Janet, ja minua surettaa lähettää pieni ystäväni niin väsyttäville teille, mutta jollen keksi parempaa, ei asiaa voi auttaa. Oletteko jollakin tavoin sukua minulle, Jane?"

Tällä kertaa en uskaltanut vastata ollenkaan, ja sydäntäni ahdisti.

"Minulla on välistä kummallinen tunne", jatkoi hän, "kun olen kanssanne, etenkin kun olette niin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu kuin jostakin kohdasta rintaani -- vasemmalta puolelta -- lähtisi näkymätön side, joka olisi lujasti ja kiinteästi sidottu samanlaiseen siteeseen, joka lähtee, vastaavasta paikasta teidän pientä ruumistanne. Ja jos tuo myrskyinen meri ja parisataa peninkulmaa maata tulisi väliimme, pelkään, että tuo side katkeaisi ja että saisin tuntea tuskallista sisäistä verenvuotoa. Mitä teihin tulee -- te unohdatte minut."

"Sitä en tee _koskaan_, sir, te tiedätte" -- mahdotonta jatkaa.