Part 24

Eräänä aamuna rupesin haahmoittelemaan ihmiskasvoja tietämättä tai välittämättä, minkälaiset niistä tulisi. Valitsin pehmeän, mustan liidun, muovailin sen pään leveäksi ja ryhdyin toimeen. Olin pian piirtänyt leveän, ulkonevan otsan ja haahmoitellut kasvojen nelitahoisen alaosan. Nämä viivat huvittivat minua, ja kiiruhdin piirtämään lisää. Tuon otsan alle täytyi vetää paksut, vaakasuorat kulmakarvat, sitten seurasi tietysti jyrkkäpiirteinen, suora nenä täyteläisine sieraimineen, sitten taipuisa suu, pikemmin leveä kuin pieni, sitten luja leuka, jonka keskellä oli jyrkkä vako. Oli myös piirrettävä vähän mustaa poskipartaa ja sysimusta tukka, joka otsalla taipui aaltoihin ja oli hyvin tuuhea ohimoilla. Sitten silmät, jotka olin jättänyt viimeisiksi, koska ne vaativat enimmän työtä. Piirsin ne hyvin suuriksi ja kaunismuotoisiksi, ripset pitkiksi ja tummiksi, silmäterät kirkkaiksi ja suuriksi. "Hyvä on, mutta ei vielä oikein näköinen", arvelin katsellessani tekemääni kuvaa. "Silmissä tarvitaan enemmän voimaa ja eloa", ja minä tummensin varjoja, jotta loisto tulisi sitä kirkkaammaksi. Pari onnellista vetoa takasi menestyksen. Siinä oli nyt silmieni edessä ystävän kasvot, ja mitä merkitsi, jos nuo nuoret neidit käänsivätkin selkänsä minulle? Katselin kuvaa, hymyilin sen kaunopuheiselle yhdennäköisyydelle, olin vajonnut työhöni ja onnellinen.

"Onko tuo jonkun tuttavanne kuva?" kysyi Eliza, joka oli huomaamatta tullut viereeni. Vastasin, että se oli vain mielikuvitusta ja panin sen kiireesti toisten paperiarkkien alle. Tietysti valehtelin, sillä luonnokseni oli itse asiassa uskollinen muotokuva Mr. Rochesteristä. Mutta mitä se merkitsi Elizalle tai kenellekään muulle kuin itselleni. Myöskin Georgiana tuli katsomaan. Toiset piirustukset huvittivat häntä suuresti, mutta Mr. Rochesterin kuvaa hän sanoi rumaksi. He näyttivät molemmat ihmettelevän taitoani. Tarjouduin piirtämään heidän kuvansa ja vuoron perään he istuivat malleina. Sitten Georgiana toi albuminsa. Lupasin tehdä siihen vesivärimaalauksen, ja tämä sai hänet heti hyvälle tuulelle. Hän ehdotti kävelyä puistossa. Tuskin kaksi tuntia oli kulunut kun jo olimme syventyneet tuttavalliseen keskusteluun. Hän oli osoittanut minulle suosiotaan antamalla kuvauksen siitä loistavasta talvesta, jonka hän oli viettänyt Lontoossa kaksi huvikautta sitten, -- ihailusta, jota hän oli herättänyt -- huomiosta, joka oli kiinnitetty häneen. Hän oli myöskin tehnyt viittauksia korkeasukuisesta ihailijastansa. Iltapäivän kuluessa nämä viittaukset taajenivat ja selvenivät, hän toisti erinäisiä keskusteluita, esitti muutamia helliä kohtauksia, lyhyesti sanottuna, hän kertoi sinä päivänä minulle kokonaisen luvun hienon maailman elämää. Kertomus uudistettiin joka päivä, aihe oli aina sama -- hän itse, hänen rakkautensa ja lemmenseikkailunsa. Oli omituista, ettei hän kertaakaan koskettanut äitinsä sairauteen tai veljensä kuolemaan tai perheen taloudellisen aseman synkkyyteen. Hän näytti kokonaan elävän entisten ilojensa muistelemisessa ja tulevien huvitusten toivossa. Hän vietti joka päivä viisi minuuttia sairaan äitinsä luona, siinä kaikki.

Eliza puhui vieläkin hyvin vähän -- hänellä nähtävästi ei ollut aikaa siihen. En ole koskaan nähnyt ahkerampaa ihmistä kuin hän, mutta kuitenkin oli vaikeata sanoa, mitä hän teki, tai oikeammin huomata hänen töittensä tuloksia. Herätyskello herätti hänet varhain aamulla. En tiedä, mitä hän puuhasi ennen aamiaista, mutta tämän aterian jälkeen hän jakoi aikansa yhtä suuriin osiin, ja joka tunnilla oli määrätty tehtävänsä. Kolme kertaa päivässä hän tutki pientä kirjaa, jonka lähemmin tarkastaessani huomasin kirkkokäsikirjaksi. Kysyin häneltä kerran, mikä oli tuon kirjan suuri viehätys, ja hän vastasi: "Nimi." Kolmena tuntina hän kirjaili kultalangalla nelitahoista, purppuranpunaista vaatetta, joka olisi melkein riittänyt lattiamatoksi. Vastaukseksi kysymykseeni ilmoitti hän, että siitä tuli alttariliina uuteen kirkkoon, joka oli hiljattain rakennettu lähelle Gatesheadia. Kaksi tuntia hän omisti päiväkirjansa kirjoittamiseen, kaksi työskentelyyn kyökkipuutarhassa ja yhden laskujensa tekemiseen. Hän ei näyttänyt tarvitsevan mitään seuraa tahi keskustelua. Luulen, että hän oli onnellinen omalla tavallaan, tämä tasainen päiväjärjestys riitti hänelle, eikä mikään suututtanut häntä niin paljon kuin joku odottamaton tapaus, joka pakoitti häntä poikkeamaan kellontapaisesta säännöllisyydestään.

Hän kertoi minulle eräänä iltana, ollessaan tavallista puheliaampi, että Johnin käytös ja perheen taloudellisen häviön uhka olivat tuottaneet hänelle paljon huolta, mutta että hän nyt oli malttanut mielensä ja tehnyt päätöksensä. Hän oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin oman omaisuutensa turvaamiseksi, ja kun hänen äitinsä oli kuollut -- oli nimittäin aivan mahdotonta, kuten hän tyvenesti huomautti, että tämä voisi parantua tai kestää kauan -- aikoi hän toteuttaa erään lempisuunnitelmansa, etsiä turvapaikan, jossa ei mikään voisi häiritä säännöllisiä elämäntapoja ja jossa vahva muuri erottasi hänet syntisen maailman melskeistä. Kysyin, seuraisiko Georgiana häntä.

"Tietysti ei. Georgianalla ja hänellä ei ollut mitään yhteistä -- eikä ollut koskaan ollutkaan. Hän ei millään muotoa tahtoisi sisartaan taakakseen. Georgiana kulkisi omaa tietänsä, hän, Eliza, omaansa."

Georgiana taas vietti suurimman osan siitä ajasta jolloin hän ei purkanut sydäntään minulle, pitkänään sohvalla, nuristen talon ikävyyttä ja toivoen lakkaamatta, että täti Gibson taaskin kutsuisi hänet kaupunkiin.

"Olisi paljon parempi", sanoi hän, "jos voisin olla poissa täältä kuukauden tai pari, kunnes kaikki on ohitse." En kysynyt, mitä hän tarkoitti sanoilla, "kaikki ohitse", mutta otaksun, että hän ajatteli äitinsä odotettua kuolemaa ja hautajaismenojen synkkyyttä. Eliza ei yleensä kiinnittänyt sen enempää huomiota velton sisarensa valituksiin kuin jos sellaista nurisevaa, laiskaa olentoa ei olisi ollut olemassakaan. Eräänä päivänä kuitenkin, laskettuaan pois tilikirjansa ja käärittyään kokoon koruompeluksensa hän äkkiä aloitti seuraavan puhetulvan:

"Georgiana, turhamaisempaa ja typerämpää olentoa kuin sinä ei maa varmaan koskaan ole päällään kantanut. Sinulla ei ole oikeutta elää, koska et tee elämästäsi mitään hyödyllistä. Sensijaan että eläisit yksin ja itseäsi varten, kuten järjellisen olennon tulisi. Pyrit tukemaan omaa heikkouttasi vain jonkun toisen ihmisen voimalla, ja jollet löydä ketään, joka haluaisi taakakseen tuollaista heikkoa, lihavaa, hyödytöntä vetelystä, huudat ja voivottelet, että sinua kohdellaan pahoin ja että olet hyljätty ja onneton. Elämän pitäisi tarjota sinulle alituista vaihtelua ja huvituksia, muuten on koko maailma mielestäsi vankila. Sinua pitäisi ihailla, liehitellä, imarrella, sinun täytyisi saada tanssia, kuulla musiikkia, olla seurassa, muuten ikävystyt kuoliaaksi. Eikö sinulla ole siksi paljon älyä, että laatisit elämääsi varten määrätyn järjestelmän, joka tekisi sinut riippumattomaksi kaikista muista paitsi itsestäsi. Jaa päiväsi osiin, määrää joka osalle tehtävänsä, älä jätä käyttämättä ainoatakaan neljännestuntia, kymmentä minuuttia, viittä minuuttia -- ota huomioon joka silmänräpäys ja suorita kaikki eri tehtävät järjestelmällisesti, ankaran säntillisesti. Silloin päivä loppuu melkein ennenkuin olet huomannut sen alkaneenkaan, etkä ole kiitollisuudenvelassa kenellekään tyhjän hetken täyttämisestä, sinun ei ole tarvinnut etsiä kenenkään seuraa, myötätuntoa tai apua, lyhyesti sanottuna, olet elänyt niinkuin itsenäisen olennon tulee. Pane mieleesi tämä neuvo -- ensimäinen ja viimeinen, jonka annan sinulle -- ja silloin et tarvitse minua etkä ketään muutakaan, kävi miten kävi. Tai jätä se huomioonottamatta, jatka kuten tähänkin saakka laiskottelemistasi ja nurkumistasi ja kärsi seuraukset, niin onnettomat kuin ne tulevatkin olemaan! Puhun sinulle nyt suoraan, ja kuule tarkoin, sillä vaikka en toistakaan sanojani tämän jälkeen, aion menetellä aivan niitten mukaan. Äitini kuoleman jälkeen pesen käteni enkä tahdo olla missään tekemisissä kanssasi. Siitä päivästä saakka, jolloin kirstu kannetaan Gatesheadin kirkon holviin, olemme sinä ja minä niin vieraat toisillemme kuin jos emme koskaan olisi olleet tuttuja. Sinun ei tarvitse ajatella, että minä kiinnittäisin sinut itseeni heikoimmallakaan siteellä senvuoksi, että satumme olemaan samojen vanhempien lapsia. Minä sanon sinulle, että jos koko ihmissuku olisi hävitetty maan päältä ja vain me kaksi olisimme jääneet eloon, jättäisin sinut arvelematta vanhaan maailmaan ja lähtisin itse uuteen."

Hän vaikeni.

"Tuon vaivan olisit voinut säästää itseltäsi", vastasi Georgiana. "Kaikki tietävät, että sinä olet itsekkäin ja sydämettömin ihminen maailmassa, ja _minä_ tiedän, kuinka kiihkeästi vihaat minua -- tuo ilkeä kuje, jonka teit lordi Edwin Verelle ja minulle, oli paras todistus siitä. Et voinut sietää, että minut korotettaisiin sinua ylemmäksi, että saisin arvonimen ja pääsisin seuroihin, joissa sinä et uskaltaisi näyttää kasvojasi, ja sentähden rupesit vakoojaksi ja ilmiantajaksi ja turmelit tulevaisuuteni kokonaan." Georgiana veti esiin nenäliinansa ja vesitteli kokonaisen tunnin ajan. Eliza istui kylmänä ja tunteettomana ja ahersi itsepintaisena työssään.

Monet ihmiset eivät anna suurtakaan arvoa vilpittömille, epäitsekkäille tunteille. Nämä kaksi luonnetta olivat juuri sellaisten puutteessa käyneet sietämättömiksi, toinen happamaksi ja kulmikkaaksi, toinen veltoksi ja laimeaksi. Tunne ilman arvostelukykyä on kyllä vetinen ja heikko, mutta arvostelukyky ilman tunnetta on liian karvas ja vaikeasti sulava pala kenenkään inhimillisen olennon nieltäväksi.

Oli sateinen ja tuulinen iltapäivä. Georgiana oli nukahtanut sohvalle romaaninsa ääreen ja Eliza oli mennyt hartaushetkeen uuteen kirkkoon -- uskonnon asioissa hän noudatti mitä ankarimpia muodollisuuksia, ei mikään sää estänyt häntä täyttämästä uskonnollisia velvollisuuksiansa, joista kirkossakäynti oli tärkein. Tämän hän suorittikin sunnuntaisin kolmasti ja muina päivinä niin usein kuin jumalanpalveluksia suinkin pidettiin.

Päätin mennä yläkertaan katsomaan kuolevaa naista, joka makasi siellä melkein hoidotta. Palvelijatkin olivat tässä toimessa huolimattomia, ja palkattu hoitaja, jota ei kukaan pitänyt silmällä, pujahti pois huoneesta milloin vain taisi. Bessie oli uskollinen, mutta hänellä oli mielessään oma perheensä ja linnaan hän pääsi vain silloin tällöin. Tullessani sairashuoneeseen ei siellä ollut ketään, kuten olin odottanutkin. Hoitaja oli poissa, sairas makasi hiljaa ja näytti nukkuvan. Hänen kasvonsa näyttivät lyijynharmailta tyynyjä vastaan. Valkea takassa oli sammumaisillaan. Panin sinne lisää hiiliä, pöyhin sänkyvaatteita ja katselin sairasta, joka ei nyt voinut katsella minua. Sitten menin ikkunan luo.

Sade pieksi ikkunanruutuja ja tuuli vinkui puistossa. "Täällä makaa ihminen", ajattelin, "joka kohta on jättävä tämän maailman melskeet. Minne on liitävä tuo henki, joka nyt taistelee erotakseen aineellisesta asunnostaan, minne on se liitävä päästyään vihdoin vapaaksi?"

Miettiessäni tuota suurta salaisuutta ajattelin Helena Burnsia, muistelin hänen viimeisiä sanojaan, hänen uskallustaan ja hänen oppiansa ruumiista erinneitten sielujen tasa-arvoisuudesta. Olin vieläkin kuulevinani hänen tutun äänensä, näkevinäni hänen kalpeat, sielukkaat kasvonsa ja loistavan katseensa, kun hän makasi rauhaisalla kuolinvuoteellaan ikävöiden taivaallisen Isänsä helmaan, -- kun takanani olevasta vuoteesta kuului heikko kuiskaus: "Kuka siellä on?"

Tiesin, että Mrs. Reed ei ollut puhunut moneen päivään -- oliko tämä paranemisen merkki? Menin hänen luokseen.

"Minä se olen, täti Reed."

"Kuka minä?" oli vastaus. "Kuka olette?" sanoi hän ja katseli minua hämmästyneenä, miltei levottomana, mutta ei vielä raivostuneena. En tunne teitä -- missä Bessie on?"

"Hän on kotonaan, täti."

"Täti", toisti hän. "Kuka sanoo minua tädiksi? Te ette ole Gibsoneita, ja kuitenkin tunnen teidät -- nuo kasvot, nuo silmät ja tuo otsa ovat hyvin tutut minulle. Te muistutatte -- niin, te muistutatte Jane Eyreä!"

En vastannut mitään, sillä pelkäsin hänen kiihtyvän liiaksi, jos sanoisin, kuka olen.

"Pelkään kuitenkin", sanoi hän, "että erehdyn. Ajatukseni johtavat minut harhaan. Halusin nähdä Jane Eyren ja kuvittelin senvuoksi yhdennäköisyyttä siinä, missä sitä ei ole. Sitäpaitsi, hänen on täytynyt muuttua kahdeksassa vuodessa." Vakuutin nyt olevani se henkilö, joksi hän luuli minua ja jota hän oli halunnut nähdä, ja huomatessani, että hän ymmärsi sanani ja oli täysin tajuissaan, kerroin, että Bessie oli lähettänyt miehensä hakemaan minua Thornfieldista.

"Tiedän, että olen hyvin sairas", sanoi hän hetken kuluttua. "Koetin joku hetki sitten kääntyä, mutta huomasin, etten voi liikuttaa jäsentäkään. On paras, että kevennän mieltäni ennenkuin kuolen, sillä asiat, joista vähän välitämme terveinä, painavat raskaina mieltämme sellaisella hetkellä kuin minulla nyt on edessäni. Onko hoitaja täällä ja onko huoneessa muita kuin sinä?"

Vakuutin, että olimme kahden.

"No niin, olen kahdesti tehnyt sinulle vääryyttä, jota kadun nyt. Ensiksikin rikoin miehelleni antamani lupauksen, että kasvattaisin sinut kuin oman lapseni, toiseksi --" hän pysähtyi. "Itse asiassa se kenties ei ole kovin tärkeätä", mumisi hän itsekseen, "ja voinhan vielä parantuakin. On niin piinallista nöyrtyä näin hänen edessään."

Hän koetti muuttaa asentoa, mutta ei onnistunut. Hänen muotonsa muuttui -- nähtävästi hän tunsi jotakin sisäistä tuskaa, kenties aavistusta loppukamppailuista.

"No niin, minun täytyy sittenkin tehdä se. Edessäni on iäisyys -- on paras kertoa kaikki hänelle. Mene pöytälaatikolleni, avaa se ja tuo tänne kirje, jonka näet siellä!".

Tottelin määräyksiä. "Lue kirje", sanoi hän.

Se oli lyhyt ja kuului seuraavasti:

"Armollinen Rouva! -- Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle veljentyttäreni Jane Eyren osoite sekä ilmoittakaa minulle, kuinka hän voi. Aikomukseni on piakkoin kirjoittaa hänelle ja pyytää häntä luokseni Madeiraan. Sallimus on siunannut ponnistuksiani ja antanut minulle menestystä, ja koska olen naimaton ja lapseton, haluan ottaa Jane Eyren kasvattityttärekseni ja kuoltuani jättää hänelle kaiken omaisuuteni. -- Suurimmalla kunnioituksella.

John Eyre, Madeira."

Kirje oli päivätty kolme vuotta sitten.

"Minkätähden en ole saanut tietää tästä mitään?" kysyin.

"Koska minä vihasin sinua liian syvästi voidakseni auttaa sinua onneen ja varallisuuteen. En voinut unohtaa käytöstäsi minua kohtaan, Jane, raivoasi ja kiihkoasi tuona päivänä, kun sanoit inhoavasi minua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Muistan sinun lapselle luonnottoman katseesi ja äänesi, kun vakuutit tulevasi sairaaksi jo ajatellessasi minua ja sanoit, että olin kohdellut sinua julmasti ja halpamaisesti. En voinut unohtaa omia tunteitani, kun karkasit pystyyn tuolla tavalla ja vuodatit sappeasi päälleni. Minä pelästyin, oli kuin olisi eläin, jota löin, katsonut minuun ihmissilmin ja kironnut minua ihmisäänellä. Anna minulle vettä! Ah, kiiruhda!"

"Rakas täti", sanoin ja ojensin hänelle vesilasin, "älä ajattele enää noita vanhoja asioita, anna niiden jäädä unhoon. Anna anteeksi kiihkeä käytökseni, olin silloin lapsi, ja siitä päivästä on jo kulunut kahdeksan, yhdeksän vuotta."

Hän ei ymmärtänyt sanojani, mutta juotuaan vähän vettä ja levähdettyään hetkisen hän jatkoi:

"Minä sanon sinulle, etten voinut unohtaa sitä, ja minä kostin, sillä en voinut sietää, että pääsisit setäsi ottolapseksi ja saisit elää huoletonta elämää. Kirjoitin sedällesi, sanoin valittavani hänen pettymystään, mutta olevani pakoitettu ilmoittamaan, että Jane Eyre oli kuollut -- kuollut lavantautiin Lowoodissa. Nyt saat tehdä, miten haluat, kirjoita sedällesi ja ilmoita petokseni niin pian kuin tahdot. Luulen, että sinä synnyit minun kiusakseni. Viimeiset hetkeni myrkyttää sellaisen teon muisteleminen, jota en koskaan olisi tehnyt kenellekään muulle kuin sinulle."

"Jospa vain voisit unohtaa sen, täti, ja ajatella minua ystävällisesti ja lempeästi --"

"Sinulla on huono luonne", sanoi hän, "enkä vielä tänä päivänä pääse sen perille. En käsitä, kuinka voit yhdeksän vuoden ajan kestää minkälaista kohtelua tahansa hiljaa ja kärsivällisenä, ja kymmenentenä puhjeta hillittömään raivoon."

"Luonteeni ei ole niin huono kuin luulet. Olen kiihkeä, mutta en kostonhimoinen. Monta monituista kertaa lapsuudessani olisin rakastanut sinua ja pitänyt sinua hyvänä, jos vain olisit sen sallinut, ja nyt ikävöin hartaasti sovintoon kanssasi. Suutele minua, täti!"

Asetin poskeni hänen huuliensa eteen, mutta hän ei tahtonut koskettaakaan siihen. Hän sanoi, että vaivasin häntä nojautuessani hänen vuoteensa yli, ja pyysi taas vettä. Kun asetin hänet makaamaan -- olin kohottanut ja tukenut häntä käsivarrellani, kun hän joi -- laskin käteni hänen jääkylmään, tahmeaan käteensä, mutta nuo heikot sormet irtaantuivat kosketuksestani ja lasimaiset silmät välttivät katsettani.

"Rakasta tai vihaa minua sitten, kuten haluat", sanoin vihdoin, "joka tapauksessa olen vapaaehtoisesti ja täydestä sydämestäni antanut sinulle anteeksi. Pyydä nyt Jumalalta anteeksi ja ole rauhassa!"

Sairas ihmisparka, hänen oli nyt liian myöhäistä tehdä ponnistus muuttaakseen mieltään. Eläessään oli hän aina vihannut minua -- hänen täytyi vihata minua kuollessaankin.

Hoitaja tuli nyt sisään Bessien seurassa. Viivyin huoneessa vielä puolisen tuntia toivoen jotakin ystävyyden merkkiä, mutta sellaista ei tullut. Hän vaipui takaisin tylsyyteensä eikä palannut enää tajuihinsa. Kahdentoista aikana yöllä hän kuoli. Minä en ollut läsnä sulkemassa hänen silmiänsä, ei myöskään kumpikaan hänen tyttäristään. Aamulla vasta saimme kuulla, että kaikki oli ohi. Hän lepäsi jo silloin laudoilla. Eliza ja minä menimme katsomaan häntä. Georgiana, joka oli purskahtanut äänekkääseen itkuun, ei sanonut uskaltavansa. Siinä lepäsi Sarah Reedin kerran niin voimakas ja toimellinen ruumis jäykkänä ja hiljaisena, luomet peittivät kylminä hänen sammuneet silmänsä, otsalla ja voimakkailla kasvonpiirteillä oli vielä hänen kovan ja taipumattoman luonteensa leima. Omituinen ja juhlallinen oli tämä ruumis minun silmissäni. Katselin sitä kauhulla ja tuskalla, se ei herättänyt mitään lempeitä, sovinnollisia tai sääliviä tunteita, ei hellyyttä eikä toiveita, tunsin vain kalvavaa tuskaa hänen onnettomuutensa -- en _oman_ tappioni -- vuoksi ja synkkää, kyyneleetöntä kauhua ja vastenmielisyyttä tällaista kuolemaa kohtaan.

Eliza tarkasteli äitiänsä tyvenesti. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen hän huomautti:

"Tuollaisella ruumiinrakenteella hän olisi voinut elää korkeaan ikään, mutta huolet lyhensivät hänen elämäänsä." Ja silloin hänen huulensa vääntyivät hetkiseksi kuin kouristuksessa, senjälkeen hän kääntyi pois ja jätti huoneen. Niin tein minäkin. Kumpainenkaan meistä ei ollut vuodattanut kyyneltä.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Mr. Rochester oli antanut minulle lomaa vain viikon ajaksi, mutta kokonainen kuukausi oli kulunut ennenkuin jätin Gatesheadin. Olisin tahtonut lähteä heti hautajaisten jälkeen, mutta Georgiana pyysi, että jäisin taloon kunnes hän oli päässyt lähtemään Lontooseen, jonne hänet nyt vihdoinkin oli kutsuttu. Sieltä oli hänen setänsä, Mr. Gibson, tullut Gatesheadiin pitämään huolta sisarensa hautajaisista ja järjestämään perheen asioita. Georgiana sanoi pelkäävänsä jäädä yksin Elizan kanssa, jonka puolelta hän ei saanut myötätuntoa surussaan, lohdutusta pelätessään eikä apua matkavalmistuksissa, ja niin jäin minä kuulemaan hänen raukkamaista ja itsekästä valitustaan, jota koetin parhaani mukaan sietää, ja ompelemaan ja laittamaan kuntoon hänen pukujansa. Kun minä ompelin, istui hän laiskana, ja minä ajattelin itsekseni: "Jos sinun ja minun pitäisi asua aina yhdessä, serkkuseni, tulisi asioihin toinen järjestys. Minä en näin säyseästi suostuisi olemaan palvelevana puoliskona, vaan määräisin sinullekin osasi työstä ja pakottaisin sinua suorittamaan sen, muussa tapauksessa se jäisi tekemättä. Vaatisin myöskin, että sulkisit osan noista ikävistä, puoleksi teeskennellyistä valituksista omaan rintaasi. Vain senvuoksi, että yhdessäolomme sattuu olemaan näin ohimenevää laatua ja sattuu erikoisen surulliseen aikaan, suostun olemaan näin kärsivällinen ja myöntyväinen."

Lopultakin näin Georgianan onnellisesti lähtevän, mutta nyt pyysi Eliza vuorostaan minua viipymään vielä viikon. Hänen suunnitelmansa muka vaativat kaiken hänen aikansa ja huomionsa. Hän aikoi lähteä johonkin tuntemattomaan seutuun, ja hän vietti nyt kaiket päivät omassa huoneessaan, lukitun oven takana, täyttäen matka-arkkujaan, tyhjentäen laatikoita ja polttaen papereita. Koko tänä aikana hän ei pitänyt minkäänlaista yhteyttä kenenkään kanssa, Hän toivoi, että minä pitäisin silmällä taloa, ottaisin vieraat vastaan ja vastaisin surunvalituksiin.

Eräänä aamuna hän sanoi, että olin vapaa. "Ja", lisäsi hän, "olen kiitollinen arvokkaista palveluksistanne ja hienotunteisesta käytöksestänne. On jonkun verran toisenlaista olla teidänlaatuisenne seurassa kuin elää Georgianan kanssa. Te täytätte tehtävänne ettekä ole taakaksi kenellekään. Huomenna", jatkoi hän, "lähden mannermaalle. Asetun asumaan erääseen nunnaluostariin lähellä Lisleä -- siellä saan olla rauhassa ja häiritsemättä. Aion joksikin aikaa antautua tutkimaan roomalais-katolisen kirkon opinkappaleita, ja jos, kuten melkein luulen, huomaan niitten parhaiten takaavan ihmiselle rauhan ja säntillisen elämäntavan, omaksun katolisen opin ja arvatenkin pukeudun huntuun."

Minä en osoittanut minkäänlaista hämmästystä kuullessani tämän päätöksen enkä myöskään yrittänyt järkyttää sitä. "Se kutsumus sopii sinulle pilkulleen", ajattelin, "onnea vaan!"

Kun erosimme, sanoi hän: "Hyvästi, serkku Jane Eyre, toivotan sinulle kaikkea hyvää -- sinulta ei puutu ymmärrystä."

Minä vastasin: "Ei sinultakaan, Eliza serkku, mutta se mikä sinulla on, tulee luultavasti jo ensi vuonna haudatuksi ranskalaisen luostarin muurien taakse. Se ei kuitenkaan koske minuun, ja koska kutsumuksesi miellyttää sinua, on asia minulle yhdentekevä."

"Olet oikeassa", sanoi hän, ja sen sanottuamme lähdimme kumpikin kulkemaan omaa tietämme. Koska en enää tule puhumaan hänestä enkä hänen sisarestaan, voin tässä mainita, että Georgiana joutui edullisiin naimisiin varakkaan, elähtäneen maailmanmiehen kanssa ja että Eliza todellakin pukeutui huntuun ja on tänä päivänä sen luostarin johtajattarena, jossa hän vietti noviisiaikansa ja jolle hän lahjoitti omaisuutensa.

En silloin tietänyt, minkälaisin tuntein ihmiset yleensä palaavat kotiinsa pitemmän tai lyhyemmän poissaolon jälkeen, sillä en ollut koskaan koettanut sellaista. Lapsena olin tuntenut, minkälaista oli tulla takaisin Gatesheadiin pitkän kävelyn jälkeen ja saada toria, jos oli viluissaan ja surullinen, sittemmin olin kokenut, minkälaista oli palata kirkkomatkalta Lowoodiin -- ikävöidä kunnollista ateriaa ja hyvää takkavalkeaa, eikä saada kumpaakaan. Nämä paluut eivät olleet hauskoja eikä toivottuja, matkan päämäärässä ei ollut mitään magneettia, joka olisi kasvavalla voimalla vetänyt puoleensa, mitä lähemmäksi tuli. Paluu Thornfieldiin oli vielä koettamatta.