Part 23

"Mutta Reed kai jätti jälkeensä lapsia? Teillä täytyy olla serkkuja. Sir George Lynn puhui eilen eräästä Gatesheadin Reedistä, joka hänen sanojensa mukaan on kaupungin pahimpia lurjuksia, ja Ingram mainitsi erään Georgiana Reedin, myös Gatesheadista, jonka kauneutta suuresti ihailtiin Lontoossa pari huvikautta sitten."

"Myös John Reed on kuollut, sir, hän saattoi itsensä ja osaksi perheensäkin häviöön ja hänen arvellaan tappaneen itsensä. Uutinen teki niin järisyttävän vaikutuksen hänen äitiinsä, että hän sai halvauskohtauksen."

"Ja mitä hyvää voitte te tehdä hänelle? Lorua, Jane! Minä en koskaan lähtisi sadan peninkulman päähän katsomaan jotakin vanhaa rouvaa, joka kenties on jo kuollut ennenkuin ehditte hänen luokseen -- sitäpaitsi sanoitte, että hän heitti teidät ulos."

"Niin, sir, mutta siitä on pitkä aika, ja hänen olosuhteensa olivat silloin hyvin erilaiset kuin nyt. Ei olisi helppoa tehdä vasten hänen toiveitansa nyt."

"Kuinka kauan viipyisitte?"

"Mahdollisimman lyhyen ajan, sir."

"Luvatkaa, että viivytte vain viikon!"

"Parempi etten lupaa mitään -- en voisi kenties täyttää sitä."

"Joka tapauksessa tulette takaisin, te ette saa antaa minkään syyn pidättää itseänne siellä ainaiseksi!"

"En toki! Tietysti palaan, jos kaikki on hyvin."

"Ja kuka matkustaa kanssanne? Ettehän matkusta sataa peninkulmaa yksin?"

"En, sir, tätini on lähettänyt ajurinsa hakemaan minua."

"Onko hän luotettava mies?"

"On, sir, hän on ollut kymmenen vuotta perheen palveluksessa."

Mr. Rochester mietti hetkisen. "Koska haluatte matkustaa?"

"Aikaisin huomenaamulla, sir."

"No niin, teidän täytyy saada vähän rahaa, ettehän voi matkustaa ilman rahaa, ja uskallan väittää, että teillä ei ole paljon -- enhän ole antanut teille vielä palkkaanne. Kuinka suuri on maallinen omaisuutenne, Jane?"

Vedin esiin kukkaroni -- laiha kapine se oli. "Viisi shillinkiä, sir." Hän otti kukkaron, tyhjensi aarteen kämmenellensä ja kosketteli sitä hyväillen ikäänkuin olisi sen niukkuus huvittanut häntä. Mutta pian hän sai oman lompakkonsa esille. "Kas tässä", sanoi hän ja antoi minulle setelin. Se oli viisikymmentä puntaa, ja minun oli saatava vain viisitoista. Sanoin, etten voinut vaihtaa.

"Ei teidän tarvitse vaihtaa, sen kyllä tiedätte. Ottakaa palkkanne!"

Kieltäydyin ottamasta enempää kuin mitä minulle tuli. Hän rypisti ensin otsaansa, mutta näytti sitten muistavan jotakin ja sanoi:

"Oikein, oikein! On parempi, etten anna teille kaikkea vielä, olisitte kenties poissa kolme kuukautta, jos teillä olisi viisikymmentä puntaa. Siinä on kymmenen -- eikö se ole oikein?"

"Kyllä, sir, mutta nyt olette velkaa minulle viisi puntaa."

"Tulkaa takaisin ottamaan se sitten, talletan nyt teille neljäkymmentä puntaa."

"Mr. Rochester, saan kai puhua teille eräästä toisestakin asiasta nyt kun minulla on tilaisuus siihen."

"Asiasta? Olenpa utelias kuulemaan."

"Olette melkein sanonut minulle, että aiotte pian mennä naimisiin, sir."

"Niin olen -- entä sitten?"

"Siinä tapauksessa, sir, pitää Adèlen mennä kouluun. Olen varma, että huomaatte sen välttämättömäksi."

"Että hän pääsisi pois morsiameni tieltä -- tämä voisi muuten kohdella häntä liian kovakouraisesti. Siinä olettamuksessa on epäilemättä järkeä. Adèle, kuten sanottu, saa mennä kouluun, ja te luonnollisesti saatte marssia suoraa päätä -- hiiteen."

"Toivottavasti ei, sir, mutta minun täytyy hakea uusi paikka jostakin."

"Tosiaankin!" hän huudahti, ja hänen äänensä väkinäinen sointi ja kasvojensa vääristys oli sekä ihmeellinen että hullunkurinen. Hän katseli minua muutamia minuutteja.

"Ja vanha Madam Reed, ja missit, hänen tyttärensä, saavat varmaan huolekseen etsiä teille paikan."

"Eikä, sir, suhteeni sukulaisiini ei ole niin sydämellinen että voisin pyytää heiltä sellaista suosionosoitusta -- mutta panen ilmoituksen sanomalehteen."

"Te kävelette vaikka Egyptin pyramideille", murisi hän. "Paha teidät perii, jos ilmoitatte! Kadun, etten antanut teille vain sovereigniä kymmenen punnan asemasta. Antakaa minulle takaisin yhdeksän puntaa, Jane, minä tarvitsen niitä!"

"Ja niin minäkin, sir", vastasin ja panin kädet ja kukkaron selän taakse, "En mitenkään voi olla ilman rahaa."

"Pikkuinen kitupiikki!" sanoi hän. "Hän kieltää minulta rahanpyynnön! Antakaa minulle viisi puntaa, Jane."

"En viittä shillinkiä, sir, en viittä penceä."

"Antakaahan minun hiukan kurkistaa rahapussiinne!"

"Enkä anna, sir, teihin ei ole luottamista."

"Jane!"

"Mitä, sir?"

"Luvatkaa minulle eräs asia!"

"Minä lupaan kaikki, sir, mitä luulen tulevani pitämään."

"Luvatkaa olla ilmoittamatta sanomalehdessä ja jättäkää tämä paikan hakeminen minun huolekseni! Minä kyllä löydän teille paikan aikoinaan."

"Olen iloinen, jos voin tehdä niin, mutta luvatkaa tekin, että Adèle ja minä olemme onnellisesti poissa talosta ennenkuin morsiamenne tulee."

"Hyvä on, hyvä on! Annan kunniasanani siitä. Te lähdette siis huomenna?"

"Niin, sir, varhain aamulla."

"Tuletteko seurusteluhuoneeseen päivällisen jälkeen?"

"En, sir, minun täytyy valmistautua matkaan."

"Silloin teidän ja minun on sanottava toisillemme hyvästi joksikin aikaa."

"Niinpä luulen, sir."

"Ja kuinka ihmiset suorittavat tällaisen jäähyväistoimituksen, Jane? Opettakaa se minulle -- en ole oikein varma siinä."

"He sanovat 'hyvästi', tai jotakin muuta, kuinka kukin haluaa."

"No sanokaa niin!"

"Hyvästi, Mr. Rochester, toistaiseksi."

"Mitä minun pitää sanoa?"

"Samat sanat, jos haluatte, sir!"

"Hyvästi, Miss Eyre, toistaiseksi -- siinäkö kaikki?"

"Siinä."

"Se tuntuu minun ymmärrykseni mukaan niukalta, kuivalta ja epäystävälliseltä. Minä pitäisin enemmän jostakin muusta -- tarvittaisiin pieni lisäys ritualiin. Pitäisi edes lyödä kättä -- mutta ei, sekään ei tyydyttäisi minua. Ettekö siis sano mitään muuta kuin 'hyvästi', Jane?"

"Se riittää, sir, yhteen sydämelliseen sanaan mahtuu yhtä paljon hyvää tahtoa kuin useampiinkin."

"Hyvin mahdollista, mutta se on niin lyhyttä ja kuivaa -- 'hyvästi'."

"Kuinka kauan hän aikoo seisoa siinä selkä ovea vastaan", ajattelin, "minun pitäisi mennä panemaan tavaroitani kuntoon." Päivälliskello soi, ja äkkiä hän katosi sanomatta sanaakaan enää. En nähnyt häntä enää koko päivänä ja seuraavana aamuna olin jo poissa, kun hän nousi.

Saavuin Gatesheadin linnan portille noin kello viisi iltapäivällä toukokuun ensimäisenä päivänä ja pysähdyin portinvartijan asunnolle ennenkuin menin linnaan. Siellä oli kaikki hyvin siistiä ja sievää, sirojen ikkunoitten edessä oli kauniit, valkeat verhot, lattia oli häikäisevän puhdas, kuparikatot kiilsivät ja takassa paloi iloinen tuli. Bessie istui takan ääressä imettäen nuorintansa, ja pikku Robert leikki sisarensa kanssa nurkassa.

"Siunatkoon! Tiesinhän, että tulisitte", huudahti Mrs. Leaven kun astuin sisään.

"Niin tulin, Bessie", sanoin ja suutelin häntä, "ja toivon, etten tule liian myöhään. Kuinka Mrs Reed jaksaa? Tottapa hän elää vielä?"

"Kyllä, hän elää vielä ja on selvempi kuin ennen. Tohtori sanoo, että hän voi kestää vielä viikon tai pari, mutta hän ei usko hänen enää tulevan terveeksi!"

"Onko hän hiljan maininnut minua?"

"Hän puhui teistä viimeksi tänä aamuna ja kysyi, ettekö jo tule, mutta nyt hän nukkuu, tai nukkui ainakin kymmenen minuuttia sitten, kun kävin linnassa. Hän yleensä iltapäivisin nukkuu hyvin sikeästi ja herää kuuden tai seitsemän tienoilla. Tahdotteko levähtää täällä tunnin ajan, Miss, ja sitten tulen kanssanne linnaan."

Robert tuli nyt sisään, ja Bessie laski nukkuvan lapsen kehtoon ja meni tervehtimään miestänsä. Sitten hän kehoitti minua ottamaan pois päällysvaatteeni ja juomaan teetä, sillä hänen mielestään olin kalpea ja väsyneen näköinen. Otin hänen vierasvaraisuutensa ilolla vastaan ja annoin hänen vapauttaa itseni matkatamineistani yhtä tahdottomasti kuin ennen lapsena annoin hänen riisua itseni.

Entiset ajat palasivat selvästi mieleeni kun näin Bessien häärivän ympärilläni, asettavan tarjottimelle parhaat kiinalaiset teekuppinsa, leikkaavan leipää, panevan kaakun hetkiseksi lämpiämään ja silloin tällöin antavan pikku Robertille tai Janelle pienen sysäyksen -- aivan kuin minulle ennen vanhaan. Bessie oli säilyttänyt pikaisen luonteensa, kevyen astuntansa ja hauskan ulkomuotonsa läpi vuosien.

Kun tee oli valmista, aioin siirtyä pöydän luo, mutta hän määräsi omalla jyrkällä tavallaan minua pysymään paikallani. Hän tahtoi tuoda teekuppini tulen ääreen ja asetti eteeni pienen, pyöreän pöydän, jolle hän oli pannut kupit ja kaakkuviipaleen -- aivan kuin ennenkin, kun hän joskus lastenkamarissa kestitsi minua ylimääräisellä herkkupalalla. Minä hymyilin ja tottelin häntä kuten entisinäkin aikoina.

Hän tahtoi tietää, olinko onnellinen Thornfield Hallissa ja minkälainen ihminen talon rouva oli, ja kun kerroin että talossa oli vain isäntä, kysyi hän, oliko isäntäni hieno ja komea herra ja pidinkö hänestä. Kerroin, että hän oli pikemmin ruma kuin kaunis mies, mutta silti hieno herra, että hän kohteli minua hyvin ja että olin tyytyväinen. Sitten kuvailin hänelle tuota iloista elämää, jota linnassa viime aikoina oli vietetty, ja Bessie kuunteli pienimpiäkin yksityiskohtia suurella mielenkiinnolla, sillä juuri tällainen oli hänen makuunsa.

Näin kului tunti nopeasti. Bessie auttoi taas päällysvaatteet ylleni, jätimme portinvartijan tuvan ja lähdimme ulos. Hänen seurassaan olin ollut silloinkin, kun lähes yhdeksän vuotta sitten laskeuduin tätä polkua, jota pitkin nyt nousimme linnaa kohti. Onnettomana ja katkeroituneena, tuntien itseni melkein henkipatoksi, olin tuona pimeänä, sumuisena ja koleana tammikuun aamuna jättänyt taakseni vihamielisen talon etsien turvaa Lowoodin kylmistä suojista, jotka silloin kangastivat mielessäni niin kaukaisina ja ihmeellisinä. Sama vihamielinen talo kohosi nytkin edessäni, tulevaisuuteni oli nytkin epävarma ja sydämeni sairas. Tunsin vieläkin itseni yksinäiseksi matkamieheksi tässä maailmassa, mutta nyt minulla oli enemmän luottamusta itseeni ja omiin voimiini, eikä mikään sorto rasittanut minua. Se ammottava haava, jonka kärsimäni vääryydet olivat iskeneet sydämeeni, oli nyt kokonaan parantunut ja kostonhimon tuli sammunut.

"Menkää ensin ruokasaliin", sanoi Bessie, joka kulki edelläni, "nuoret neidit ovat varmaan siellä."

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin ruokasalissa. Siellä oli jokainen huonekalu, jokainen esine tarkalleen samanlainen kuin tuona aamuna, jolloin minut esitettiin Mr. Brocklehurstille. Mattokin, jolla hän oli seisonut, oli vielä paikoillaan. Vilkaisin kirjahyllylle ja luulin näkeväni Bewiekin Brittiläisten lintujen historian vanhalla paikallaan kolmannella hyllyllä ja Gulliverin matkat ja "Tuhat yksi yötä" aivan sen yläpuolella. Elottomat esineet eivät olleet muuttuneet, mutta elollisia oli melkein mahdoton tuntea.

Edessäni seisoi kaksi nuorta neitiä. Toinen oli hyvin pitkä, melkein Miss Ingramin mittainen, hyvin hoikka ja laiha. Hänellä oli kellertävän kalpeat, ankaran näköiset kasvot. Hänen ilmeessään oli jotakin askeettista, ja sitä lisäsi mustan, suoran, kankean puvun äärimäinen yksinkertaisuus, kovitettu pellavakaulus, sileäksi kammattu tukka ja nunnamainen kaulakoriste -- norsunluinen rukousnauha ja ristiinnaulitun kuva. Tiesin, että tämän täytyi olla Eliza, vaikka en tässä pitkäksi venähtäneessä olennossa värittömine kasvoineen löytänytkään paljon yhdennäköisyyttä entisen Elizan kanssa. Toinen oli yhtä varmasti Georgiana, mutta hän ei ollenkaan muistuttanut tuota hoikkaa, keijukaismaista yksitoistavuotiasta Georgianaa, jonka minä muistin. Tämä oli kukoistava, hyvin täyteläinen neito, valkoinen ja punainen kuin vahanukke, hänellä oli kauniit, säännölliset piirteet, raukean haaveelliset siniset silmät ja kihara, keltainen tukka. Hänenkin pukunsa oli musta, mutta erkani suuresti sisaren puvusta ollen yhtä muodikas, väljä ja kaunis kuin tämä oli puritaaninen.

Kummankin sisaren kasvoissa oli yksi -- ja ainoastaan yksi -- äidiltä peritty piirre: laiha ja kalpea vanhempi tytär oli saanut hänen jäätävän kylmän katseensa ja kukoistava nuorempi tytär hänen leukansa piirteet -- kenties hiukan lievennettyinä, mutta siitä huolimatta ne tekivät nuo muuten niin iloiset ja nautinnonhimoiset kasvot hyvin koviksi.

Molemmat neidit nousivat tervehtimään minua ja molemmat sanoivat minua Miss Eyreksi. Elizan tervehdys oli lyhyt ja jyrkkä, eikä pieninkään hymy väreillyt hänen huulillaan, sitten hän heti istuutui entiselle paikalleen, alkoi tuijottaa valkeaan ja näytti unohtavan minut kokonaan. Georgiana lisäsi tervehdykseensä muutamia ylimalkaisia huomautuksia matkastani, ilmasta j.n.e. Hän venytteli sanojaan ja mitteli minua salavihkaa kiireestä kantapäähän saakka katseellaan, joka väliin tunkeutui karkean merinopäällystakkini laskoksiin, väliin viivähti puutarhahattuni yksinkertaisessa nauhassa. Nuorilla neidoilla on erinomainen taito antaa lähimäisensä ymmärtää, että he pitävät häntä maalaisserkkuna, vaikkeivät lausukaan tätä sanaa. Eräänlainen kylmyys katseessa, alentuvaisuus käytöksessä ja välinpitämättömyys äänessä tulkitsee täydellisesti heidän tunteensa, vaikka he noudattaisivatkin ulkonaista kohteliaisuutta sanoissaan ja teoissaan.

Mutta pistosanalla, oli se sitten julkinen tai peitetty, ei enää ollut samaa vaikutusta minuun kuin kerran ennen. Istuessani serkkujeni välissä huomasin ihmeekseni, kuinka hyvä minun oli olla, vaikka toinen ei ollut huomaavinaan minua ja toinen kohteli minua puolittain ivallisesti. Elizan kylmyys ei jähmetyttänyt eikä Georgianan käytös vaivannut minua. Syy oli se, että minulla oli muita asioita ajateltavina. Viimeisten kuukausien kuluessa oli mielessäni liikkunut niin paljon voimakkaampia tunteita kuin mitä he olisivat kyenneet herättämään, olin tuntenut niin paljon kipeämpää tuskaa ja korkeampaa riemua kuin mitä he olisivat voineet aiheuttaa, että heidän käytöksensä ei tehnyt minuun pienintäkään vaikutusta.

"Kuinka Mrs. Reed jaksaa?" kysyin ennen pitkää katsoen Georgianaa levollisesti. Tämä piti sopivana nyrpistää nenäänsä kuin jos tämä suora puhuttelu ei olisi ollut paikallaan.

"Mrs. Reed? Ah, tarkoitatte äitiä. Hän on hyvin heikko. En luule, että voitte tavata häntä tänä iltana."

"Olisin hyvin kiitollinen", sanoin, "jos tahtoisitte mennä yläkertaan sanomaan hänelle, että olen tullut."

Georgiana melkein hypähti pystyyn hämmästyksestä ja avasi siniset silmänsä selkoselälleen.

"Tiedän, että hän on erityisesti halunnut nähdä minua", lisäsin, "ja tahtoisin täyttää hänen toiveensa viivyttelemättä enempää kuin on välttämätöntä."

"Äiti ei tahdo, että häntä häiritään illalla", huomautti Eliza. Minä nousin, otin äänettömänä, käskyä odottamatta, hatun päästäni ja hansikkaat käsistäni ja sanoin meneväni Bessien luo, joka varmaan oli keittiössä, ja pyytäväni häntä ottamaan selville, tahtoiko Mrs. Reed nähdä minut tänä iltana vai eikö. Minä menin, ja suoritettuani asian Bessielle ryhdyin uusiin toimenpiteisiin. Tähän saakka oli tapani ollut vetäytyä pois sieltä, missä minua kohdeltiin ylimielisesti, ja jos minut vuosi sitten olisi otettu vastaan samalla tavalla kuin nyt, olisin päättänyt jättää Gatesheadin seuraavana aamuna, mutta nyt oli minulla heti selvänä, että sellainen suunnitelma olisi ollut mieletön. Olin matkustanut sata peninkulmaa saadakseni nähdä tätini, ja minun täytyi jäädä hänen luokseen kunnes hän oli parempi -- tai kuollut. Mitä tulee hänen tytärtensä ylpeyteen tai typeryyteen, jättäisin sen kokonaan huomioonottamatta enkä olisi hituistakaan riippuvainen siitä. Käännyin siis emännöitsijän puoleen, pyysin häntä näyttämään minulle huoneeni, sanoin, että luultavasti viipyisin viikon tai pari talossa, annoin kantaa matka-arkkuni huoneeseeni ja menin itse perässä. Kohtasin Bessien kynnyksellä.

"Rouva on valveilla", sanoi hän. "Olen sanonut, että olette täällä, tulkaa nyt, niin saamme nähdä, tunteeko hän teidät."

Minua ei tarvinnut opastaa tuohon tuttuun huoneeseen, johon minut niin usein ennen maailmassa oli viety rangaistavaksi tai saamaan toreja. Riensin Bessien edellä ja avasin hiljaa oven. Varjostimen verhoama kynttilä paloi pöydällä, sillä oli jo alkanut hämärtää. Tuossa oli avara vuode ambranvärisine verhoineen kuten ennenkin, tuossa peilipöytä, nojatuoli ja jalkajakkara, jolle minun oli satoja kertoja täytynyt polvistua pyytämään anteeksi ilkitöitä, joita en ollut tehnyt. Vilkaisin erääseen nurkkaan ja melkein odotin, että sieltä kurkistaisi kerran niin pelätty vitsa odottaen hetkeä, jolloin se pääsisi ilkeän peikon tavoin hypähtämään esiin ja tanssimaan värisevällä kädelläni tai aralla niskallani. Lähestyin vuodetta, avasin verhot ja kumarruin korkean päänaluksen yli.

Olin säilyttänyt muistissani selvän kuvan Mrs. Reedin kasvoista ja etsin nyt jännityksellä vastinetta sille. On onnellista, että aika hillitsee kostonhimon ja vaimentaa kiihkeimmänkin raivon ja vastenmielisyyden. Täynnä katkeruutta ja vihaa olin lähtenyt tämän naisen luota ja nyt, tullessani takaisin, tunsin vain jonkinlaista sääliä häntä kohtaan hänen suurten kärsimystensä vuoksi ja voimakasta halua unhoittaa ja antaa anteeksi kaikki vääryydet, tehdä sovinto ja tarjota vihamiehelleni ystävän käsi.

Edessäni olivat nuo tutut kasvot kovina ja jäykkinä kuten ennenkin, nuo silmät, joitten jäätä ei kukaan kyennyt sulattamaan, ja nuo korkeat, käskevät, itsevaltaiset kulmakarvat. Kuinka usein olivat ne uhkaavina ja vihaisina rypistyneet minulle! Kuinka heräsivätkään lapsuuden kauhut ja tuskat mielessäni, kun nyt katselin niitten kovia viivoja! Ja kuitenkin kumarruin suutelemaan Mrs. Reediä. Hän katsoi minuun.

"Onko tämä Jane Eyre?" sanoi hän.

"On, täti Reed. Kuinka jaksat, rakas täti?" Olin kerran luvannut, etten koskaan enää sanoisi häntä tädiksi, mutta nyt en pitänyt tämän lupauksen rikkomista syntinä. Sormeni koskettivat kättä, joka lepäsi lakanalla. Jos hän nyt olisi ystävällisesti puristanut kättäni, olisin tuntenut suurta iloa. Mutta tunteettomia luonteita ei vähällä pehmennetä eikä luonnollista vastenmielisyyttä ole helppo juurittaa pois. Mrs. Reed veti pois kätensä, käänsi kasvonsa toisaalle ja huomautti, että ilta oli lämmin. Sitten hän katseli minua uudestaan niin jäisesti, että tunsin heti hänen mielipiteittensä minusta ja tunteittensa minua kohtaan pysyneen muuttumattomina. Näin hänen läpipääsemättömistä, heltymättömistä silmistään, että hän oli päättänyt viimeisiin saakka uskoa minusta pahaa, koska vastakkainen mielipide ei olisi tuottanut hänelle mitään ylevää iloa, vaan ainoastaan nöyryytystä. Minä tulin hyvin pahoilleni, sitten olin suuttunut, sitten päätin kukistaa hänet, voittaa hänet vasten hänen omaa tahtoaan ja luontoaan. Kyyneleet olivat jo kohonneet silmiini, aivan kuten lapsuudessanikin, mutta karkoitin ne takaisin lähteisiinsä. Nostin tuolin päänaluksen viereen, istuuduin ja nojauduin tyynyjen yli.

"Olet lähettänyt hakemaan minua", sanoin, "ja tässä olen nyt ja aion viipyä kunnes näen, että paranet."

"Oh, tietysti. Oletko nähnyt tyttäriäni?"

"Olen."

"Hyvä, voit sanoa heille, että minä tahdon sinun viipyvän täällä kunnes voin puhua kanssasi muutamista asioista, jotka vaivaavat minua. Tänä iltana on liian myöhäinen, enkä jaksa muistaa niitä. Mutta jotakin minun piti sanoa -- odotahan --"

Harhaileva katse ja muuttunut ääni osoittivat, kuinka murtunut tämä ennen niin voimakas olento oli. Hän käännähti levottomasti ja veti peiton kiinteämmin ympärilleen. Olin nojannut kyynäspäätäni peitolle, se hermostutti häntä.

"Ota pois kätesi", sanoi hän, "äläkä vaivaa minua pitämällä kiinni vaatteista. Oletko sinä Jane Eyre?"

"Minä olen Jane Eyre."

"Minulla on ollut siitä lapsesta enemmän vaivaa kuin kukaan voisi uskoa. Sellainen taakka jätettiin käsiini -- miten paljon harmia hän tuottikaan minulle joka hetki käsittämättömällä luonteellaan, äkkinäisillä sisunpurkauksillaan ja alituisella, luonnottomalla vaanimisellaan! Minä sanon, että hän puhui minulle kerran kuin mielipuoli tai paholainen -- mikään lapsi ei koskaan puhu niin tai ole sen näköinen. Olin iloinen saadessani hänet pois talosta. Miten hän tuli toimeen Lowoodissa? Kuume raivosi siellä kerran, ja paljon oppilaita kuoli. Hän ei kuitenkaan kuollut, mutta minä sanoin, että hän kuoli -- minä toivoin, että hän olisi kuollut."

"Omituinen toivomus, Mrs. Reed -- minkätähden vihaat häntä niin kovasti?"

"Minä tunsin aina vastenmielisyyttä hänen äitiänsä kohtaan, sillä hän oli mieheni ainoa sisar ja hänen lemmikkinsä, ja mieheni vastusti, kun perhe hylkäsi hänet arvottoman avioliiton tähden. Kun tuli sanoma hänen kuolemastaan, itki mieheni kuin lapsinulikka. Hän tahtoi kaikin mokomin hakea lapsen luokseen, vaikka pyysin ja rukoilin häntä antamaan sen elätettäväksi maksun edestä. Minä vihasin lasta heti ensi näkemältä -- sellainen kipeä, vinkuva olento! Se valitteli kehdossaan yökausia -- ei edes huutanut ääneen kuten muut lapset, vaan kitisi ja voihki hiljaa. Reed sääli sitä ja hoiteli ja vaali sitä kuin omaansa -- vieläpä enemmänkin, sillä omista lapsistaan sen ikäisinä ei hän pitänyt niin suurta lukua. Hän koetti saada minun lapseni ystävällisiksi tuolle pienelle, kerjäläiselle, mutta nuo pikku kullat eivät sietäneet sitä, ja hän suuttui heille, kun he osoittivat sille vastenmielisyyttään. Viimeisen tautinsa aikana hän tahtoi, että lapsi aina tuotaisiin hänen vuoteensa viereen, ja tuntia ennen kuolemaansa hän vaati minua lupaamaan, että pitäisin tuon olennon aina luonani. Yhtä mielelläni olisin ottanut viheliäisimmän kerjäläiskakaran vaivoikseni. Mutta mieheni oli helläsydäminen ja luonnoltaan heikko. John ei ollenkaan muistuta isäänsä, ja minä olen hyvilläni siitä. John tulee äitiinsä ja enoihinsa -- hän on oikea Gibson. Oh, minä soisin, että hän lakkaisi kiusaamasta minua rahanpyynnöillään! Minulla ei ole enää rahaa -- me tulemme köyhiksi. Minun täytyy lähettää pois puolet palvelijoista ja sulkea osa talosta tai vuokrata se. En voi koskaan alistua siihen -- mutta mitä on tehtävä? Kaksi kolmannesta tuloistani menee korkoihin ja kuoletuksiin. John pelaa kauheasti ja häviää aina -- poika parka. Hän on viisaampiensa vallassa -- John on veltostunut ja vajonnut syvälle -- hän on peloittavan näköinen -- minä häpeän nähdessäni hänet."

Hän kiihtyi kiihtymistään. "Luulen, että minun on paras jättää hänet nyt", sanoin Bessielle, joka seisoi vuoteen toisella puolella.

"Ehkä kyllä, Miss, mutta iltaisin hän usein puhuu tällä tavalla -- aamulla hän on levollisempi."

Minä nousin. "Seis!" huudahti Mrs. Reed. "Tahdoin sanoa vielä muutakin. Hän uhkaa minua -- hän uhkaa minua alituisesti kuolemallaan -- tai omallani, ja näen hänet vähin unessa suuri haava kurkussa tai kasvot pullistuneina ja mustuneina. Olen joutunut kauheaan umpikujaan -- minulla on raskaita huolia. Mitä on tehtävä? Mistä on saatava rahaa?"

Bessie koetti nyt saada häntä ottamaan rauhoittavaa lääkettä ja onnistuikin vihdoin. Pian senjälkeen Mrs. Reed kävi rauhallisemmaksi ja vaipui jonkinlaiseen horrostilaan. Minä jätin hänet silloin.

Yli kymmenen päivää kului ennenkuin taas sain puhua hänen kanssaan. Hän joko houraili tahi nukkui ja tohtori kielsi tekemästä mitään, mikä voisi kiihoittaa tai tuskastuttaa häntä. Koetin sillävälin tulla parhaani mukaan toimeen Georgianan ja Elizan kanssa. Alussa he olivat hyvin kylmiä. Eliza saattoi istua puolen päivää ommellen, lukien tai kirjoittaen ja sanoa tuskin sanaakaan sisarellensa ja minulle. Georgiana laverteli tuntikausia kanarialinnulleen eikä kiinnittänyt pienintäkään huomiota minuun. Mutta minä olin päättänyt olla näyttämättä toimettomalta tai ikävystyneeltä. Olin tuonut piirustustarpeeni mukanani, ja ne tarjosivat minulle kyllin huvia ja ajanvietettä.

Tavallisesti asetuin ikkunan viereen, hiukan erikseen heistä, liiturasioineni ja papereilleni, ja kulutin aikaani tekemällä pieniä luonnoksia, jotka esittivät jotakin hetkellistä mielikuvaa: järveä, joka kimmelsi kahden kallion välissä, nousevaa kuuta, jonka edestä kulki laiva, kaislojen ja kurjenmiekkojen keskeltä kohoavaa najadia, jonka päätä koristi lootusseppele, keijukaista, joka istui varpuspesän laidalla orapihlajassa.