Part 21

Minä ajattelin, ja huomasin, että itse asiassa olinkin ollut niin. Se oli suuri huojennus, mutta niinpä olinkin, melkein kohtauksen alusta asti, ollut varuillani. Olin epäillyt jotakin naamiaistemppua. Tiesin, että mustalaiset ja povarit eivät yleensä käytä sellaista puhetapaa kuin tämä vanha vaimo oli käyttänyt. Sitäpaitsi olin huomannut, kuinka hän teeskenteli ääntään ja koetti kaikin mokomin peittää kasvojansa minulta. Mutta ajatukseni olivat kierrelleet Grace Poolen ympärillä -- tuon elävän arvoituksen, tuon salaperäisistä salaperäisimmän, kuten arvelin. En ollut vähääkään ajatellut Mr. Rochesteria.

"No", sanoi hän, "mitä te mietitte? Mitä merkitsee tuo vakava hymy?"

"Ihmettelyä ja itse-onnittelua, sir. Teidän luvallanne poistun nyt."

"Ei, odottakaa hetkinen ja kertokaa minulle, mitä ihmiset tekevät tuolla seurusteluhuoneessa."

"Lyönpä vetoa, että he keskustelevat mustalaisakasta."

"Istukaa! Antakaa minun kuulla, mitä he sanoivat minusta."

"Olisi parempi etten viipyisi, sir, kello on varmaan heti yksitoista. Oh, oletteko huomannut, Mr. Rochester, että eräs vieras on tullut taloon senjälkeen kuin lähditte aamulla?"

"Vieras -- kuka se voi olla? En odottanut ketään. Onko hän mennyt pois?"

"Ei, hän sanoi tunteneensa teidät jo kauan, ja voivansa ottaa vapauden jäädä taloon, kunnes te palaatte."

"Kas hittoa! Sanoiko hän nimensä?"

"Hänen nimensä on Mason, sir, ja hän tulee Länsi-Intiasta -- Jamaicasta, luullakseni."

Mr. Rochester seisoi lähelläni, hän oli taittunut käteeni ikäänkuin viedäkseen minut istumaan. Puhuessani hän kouristi kipeästi rannettani, hymy hyytyi hänen huulillaan ja henki salpautui hänen rintaansa.

"Mason -- Länsi-Intiasta", sanoi hän äänellä, jolla voisi kuvitella puhuvan automaatin lausuvan irtonaisia sanojansa. "Mason -- Länsi-Intiasta", toisti hän vielä kaksi kertaa ja kävi puhuessaan kalpeammaksi kuin tuhka. Hän näytti hädin tuskin tietävän, mitä teki.

"Oletteko sairas, sir?" kysyin.

"Jane, minä olen saanut iskun! -- olen saanut iskun, Jane." Hän horjui.

"Oh -- nojautukaa minuun, sir!"

"Jane, te tarjositte minulle kerran olkapäänne -- saanko nytkin nojata siihen?"

"Kyllä, sir, kyllä, ja tässä on käsivartenikin."

Hän istuutui ja istutti minut viereensä. Pitäen kättäni molemmissa käsissään hän lämmitti sitä ja tuijotti minuun sanomattoman huolestuneen ja onnettoman näköisenä.

"Pieni ystäväni", sanoi hän, "minä toivoisin olevani hiljaisella saarella vain teidän kanssanne, kaukana tuskista, vaaroista ja kauheista muistoista."

"Voinko auttaa teitä, sir? -- Antaisin elämäni auttaakseni teitä."

"Jane, jos apua tarvitaan, etsin sitä teiltä, sen lupaan."

"Kiitoksia, sir, sanokaa vain, mitä minun on tehtävä -- koetan ainakin tehdä sen."

"Tuokaa minulle nyt, Jane, lasi viiniä ruokasalista -- he ovat nyt illallisella siellä -- ja sanokaa sitten, onko Mr. Mason heidän luonaan ja mitä hän tekee."

Minä menin. Koko seurue oli ruokasalissa illallisella, kuten Mr. Rochester oli sanonut. He eivät istuneet pöydässä, vaan illallinen tarjottiin sivupöydästä, ja kukin oli ottanut sieltä, mitä halutti. He seisoivat nyt ryhmissä siellä täällä, lasit ja lautaset käsissään. Mieliala näytti olevan korkeimmillaan, kaikkialta kuului naurua ja vilkasta keskustelua. Mr. Mason seisoi tulen lähellä puhellen eversti ja Mrs. Dentin kanssa ja näytti olevan yhtä iloinen kuin kuka muu tahansa. Täytin viinilasin (näin Miss Ingramin rypistävän minulle kulmiaan kun tein sen -- lyönpä vetoa, että hän arveli minun ottavan sopimattomia vapauksia), ja palasin kirjastoon.

Mr. Rochesterin äärimäinen kalpeus oli kadonnut ja hän näytti taaskin lujalta ja vakavalta. Hän otti lasin kädestäni.

"Terveydeksenne, te palveleva henki", sanoi hän, tyhjensi lasin ja kääntyi taas minuun. "Mitä he tekevät, Jane?"

"Nauravat ja puhelevat, sir."

"Eivätkö he näytä vakavilta ja salaperäisiltä, kuin olisivat he kuulleet jotakin kummallista?"

"Ei ollenkaan, he ovat iloissaan ja laskevat leikkiä."

"Entä Mason?"

"Hän nauraa muitten mukana."

"Jos kaikki nuo ihmiset tulisivat sisään ja sylkisivät minua, mitä te tekisitte, Jane?"

"Kääntäisin heidät ovelta pois, jos voisin, sir."

Hän hymähti. "Mutta jos minun pitäisi mennä heidän luoksensa, ja he vain katselisivat minua kylmästi ja kuiskisivat ilkeästi keskenään ja sitten lähtisivät pois toinen toisensa perästä ja jättäisivät minut yksin, mitä sitten? Lähtisittekö tekin heidän kanssaan?"

"Luulenpa melkein, että en lähtisi, sir. Minulle olisi hauskempi jäädä teidän luoksenne."

"Lohduttamaan minua?"

"Niin, sir, lohduttamaan teitä niin hyvin kuin osaisin."

"Ja jos he julistaisivat teidät pannaan, kun pysytte luonani?"

"Minä en luultavasti tietäisi mitään heidän pannoistaan, ja jos tietäisin, en välittäisi niistä."

"Voisitte siis kärsiä panettelua minun tähteni?"

"Uhmaisin sitä jokaisen ystävän vuoksi, joka ansaitsee ystävyyteni, kuten tekin uhmaisitte -- siitä olen varma."

"Menkää nyt takaisin huoneeseen, käykää hiljaa Mr. Masonin luo ja kuiskatkaa hänen korvaansa, että Mr. Rochester on tullut ja haluaa nähdä häntä. Näyttäkää hänelle tie tänne ja jättäkää minut sitten!"

"Kyllä, sir."

Toimitin hänen käskynsä. Koko seurue töllisti minuun kun kuljin suoraan heidän keskitsensä. Etsin Mr. Masonin, sanoin asiani, opastin hänet kirjastoon ja menin yläkertaan.

Myöhään illalla, kun olin jo ollut jonkun aikaa sängyssä, kuulin vieraitten vetäytyvän huoneisiinsa. Erotin Mr. Rochesterin äänen ja kuulin hänen sanovan: "Tätä tietä, Mason, tässä on sinun huoneesi."

Hän puhui ystävällisesti, ja nämä iloiset äänet rauhoittivat mieleni. Nukahdin pian.

Kahdeskymmenes luku.

Olin unohtanut laskea alas ikkunaverhoni, minkä tavallisesti tein, ja sulkea ikkunaluukut. Seuraus oli, että kun kuu, joka oli täysinäinen ja loistava (sillä yö oli kaunis), tuli radallaan siihen kohtaan taivasta, joka oli vastapäätä ikkunaani, ja katsoi sisään verhoamattomien ruutujen läpi, herätti sen loistava silmäys minut. Herätessäni näin sydänyöllä avasin silmäni ja katselin sen hopeanvalkeata ja kristallikirkasta kiekkoa. Se oli kaunis, mutta liian juhlallinen. -- Nousin ja ojensin käteni vetääkseni verhon alas.

Hyvä Jumala! Minkälainen huuto!

Yön hiljaisuuden ja rauhan halkaisi kahtia hurja, terävä, kimakka huuto, joka kuului Thornfield Hallin toisesta päästä toiseen.

Vereni jähmettyi, sydämeni lakkasi sykkimästä, ojennettu käteni herpaantui. Huuto taukosi, eikä uudistunut. Tosiaankin, mikä olento tahansa, joka oli päästänyt tämän peloittavan valituksen, ei pian kyennyt uudistamaan sitä, ei edes Andes-vuoriston voimakkain kondorikotka olisi voinut kahta kertaa peräkkäin lähettää ilmoille sellaista huutoa halki pilven, joka verhoaa sen pesää. Olennon, joka oli niin huutanut, täytyi levätä ennenkuin se voi uudistaa ponnistuksensa.

Se tuli kolmannesta kerroksesta, sillä se kuului pääni yläpuolelta. Ja pääni yläpuolelta -- niin, juuri huoneeni katon päällä olevasta huoneesta kuulin nyt kamppailua -- taistelua elämästä ja kuolemasta, mikäli melusta voi päättää, ja puoleksi tukahdutettu ääni huusi:

"Apua! Apua! Apua!" kolme kertaa lyhyeen ja nopeasti.

"Eikö kukaan tule", huusi se. Ja sitten, rajun painin ja töminän jatkuessa, erotin läpi katon lautojen:

"Rochester! Rochester! Jumalan tähden, tule!"

Erään huoneen ovi aukeni, joku juoksi läpi gallerian. Taas kuului kovaa askelten töminää huoneesta yläpuolellani, jotakin putosi, ja sitten oli kaikki hiljaa.

Olin pukenut hiukan vaatteita ylleni, vaikka kaikki jäseneni vapisivat kauhusta. Lähdin ulos huoneestani. Kaikki nukkujat olivat nousseet, ja joka huoneesta kuului huudahduksia ja kauhistunutta puhelua. Ovi oven jälkeen avautui, pää toisensa jälkeen kurkisti ulos, ja galleria täyttyi. Niin herrat kuin naiset olivat jättäneet vuoteensa. Ja "Oh, mitä se on?" -- "Kuka on vahingoittunut?" -- "Mitä on tapahtunut?" -- "Tuokaa valoa!" -- "Onko tuli irti?" -- "Onko täällä rosvoja?" -- "Minne pitää juosta?" -- kuului sikinsokin joka taholta. Jollei kuu olisi loistanut, olisivat he olleet täydellisessä pimeydessä. He juoksivat edestakaisin, he ryhmittyivät yhteen, kuka nyyhkytti, kuka kompastui. Hämminki oli rajaton.

"Missä pirussa Rochester on?" huusi eversti Dent. "En löydä häntä vuoteesta."

"Täällä, täällä", kajahti vastaukseksi. "Pysykää alallanne, kaikki tyyni! Minä tulen."

Ja ovi gallerian perällä aukeni, ja Mr. Rochester saapui, kynttilä kädessään. Hän tuli juuri yläkerrasta.

Eräs naisista syöksähti suoraan hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa: se oli Miss Ingram.

"Mitä kauheata on tapahtunut?" sanoi hän. "Puhukaa! Antakaa meidän heti tietää pahin!"

"Mutta älkää kaatako ja kuristako minua", vastasi hän, sillä neidit Eshton kiikkuivat nyt hänen päällään ja molemmat ladyt laajoissa valkeissa yöpuvuissaan olivat tulossa häntä kohti kuin kaksi laivaa täysissä purjeissa.

"Kaikki on hyvin -- kaikki on hyvin!" huusi hän. "Kaikki on vain 'Paljon melua tyhjästä'. Naiset, hellittäkää, taikka käyn vaaralliseksi!"

Ja vaaralliselta hän näyttikin leimuavine mustine silmineen. Pakoittaen itsensä tyyntymään hän jatkoi: "Eräällä palvelustytöllä on ollut painajainen -- siinä kaikki. Hän on helposti kiihtynyt, hermostunut olento ja hän on epäilemättä kuvitellut unensa olevan jotakin ilmestyksentapaista ja on pelästynyt hirveästi. Nyt minun täytyy katsoa, että te kaikki tulette takaisin huoneisiinne, sillä häntä ei saada tyyntymään ennenkuin talo on ennallaan. Herrat, olkaa niin hyvät ja näyttäkää esimerkkiä naisille! Miss Ingram, olen varma, että te onnistutte pääsemään moisten houreitten yläpuolelle. Amy ja Louisa, palatkaa pesiinne kuin pari kyyhkysiä, jollaisia olettekin. Mesdames", (rouville) "te vilustutte ja saatte kuolemantaudin, jos vielä jäätte tähän kylmään galleriaan."

Ja näin, vuoroin käskien, vuoroin laskien leikkiä, hän onnistui vihdoin saamaan heidät takaisin makuuhuoneisiinsa. Minä en odottanut käskyä, vaan vetäydyin takaisin huomaamatta kuten olin tullutkin.

En kuitenkaan aikonut mennä sänkyyn, vaan rupesin päinvastoin pukeutumaan huolellisesti. Nähtävästi olin vain minä kuullut äänet, jotka seurasivat kauhunhuutoa, ja sanat, jotka oli lausuttu, sillä ne olivat kuuluneet huoneesta, joka oli omani yläpuolella, mutta ne olivat vakuuttaneet minulle, että taloa ei ollut kauhistuttanut vain palvelustytön uni ja että Mr. Rochesterin antama selitys oli sepitetty vain vieraitten rauhoittamiseksi. Pukeuduin täydellisesti ollakseni valmis, jos minua tarvittaisiin. Istuin sitten täysissä pukimissa pitkän aikaa ikkunan luona, katselin ulos hiljaiseen, kuun hopeoimaan maisemaan ja odotin -- en itsekään tietänyt, mitä. Minusta tuntui, että jotakin täytyi tapahtua tuon kummallisen huudon, töminän ja avunpyyntöjen jälkeen.

Ei, kaikki hiljeni taas. Liike ja hälinä vaimeni asteettain, ja noin tunnin sisällä oli Thornfield Hall taaskin hiljainen kuin erämaa. Yö ja uni näyttivät palanneen valtaistuimillensa. Sillävälin kuu aleni ja läheni taivaanrantaa. En tahtonut istua pimeässä ja kylmässä, vaan arvelin voivani panna pitkälleni vuoteeseen, vaikka olinkin vaatteissa. Jätin ikkunan ja hiivin hyvin hiljaa maton yli. Kun kumarruin riisumaan kenkiä jalastani, koputti varovainen käsi hiljaa ovelleni.

"Tarvitaanko minua?" kysyin.

"Oletteko ylhäällä?" kysyi ääni, jonka odotin kuulevani, nimittäin isäntäni.

"Olen, sir."

"Ja vaatteissa?"

"Kyllä."

"Tulkaa ulos sitten, aivan hiljaa!"

Minä tottelin. Mr. Rochester seisoi galleriassa kynttilä kädessään.

"Minä tarvitsen teitä", sanoin hän, "tulkaa tätä tietä, älkää hätäilkö ja kulkekaa aivan hiljaa."

Kenkäni olivat ohuet, joten voin kulkea mattoja pitkin ääneti kuin kissa. Mr. Rochester liukui gallerian toiseen päähän ja portaita ylös pysähtyen tuon kohtalokkaan kolmannen kerroksen matalaan, pimeään käytävään. Olin seurannut mukana ja seisoin nyt hänen vieressään.

"Onko huoneessanne pesusientä?"

"On, sir."

"Ja onko teillä suoloja -- hajusuoloja?"

"On."

"Menkää takaisin ja tuokaa ne tänne!" Minä palasin, otin sienen pesukaapista ja hajusuolat laatikostani ja menin takaisin samaa tietä. Mr. Rochester odotti minua avain kädessään ja meni erään pienen, mustan oven luo. Hän pisti avaimen lukkoon, mutta pysähtyi vielä ja kääntyi minuun.

"Ettehän tule sairaaksi nähdessänne verta?"

"Luullakseni en; en ole koskaan koettanut." Tunsin pientä väristystä vastatessani, mutta minua ei pyörryttänyt.

"Antakaahan tänne kätenne", sanoi hän. "en tahdo panna teitä alttiiksi pyörtymiselle."

Panin sormeni hänen käteensä. "Lämmin ja vakava", huomautti hän, väänsi avainta ja avasi oven.

Näin huoneen, jonka muistin nähneeni ennenkin, sinä päivänä, jona Mrs. Fairfax näytti minulle koko talon. Sen seinät olivat verhotut, mutta eräästä kohden oli verho nyt irroitettu ja sen alta näkyi ovi, joka silloin oli ollut piilossa. Tämä ovi oli auki, sen takana olevasta huoneesta näkyi valoa, ja kuulin sieltä omituista, matalaa ääntä, melkein kuin koiran murinaa. Mr. Rochester laski pois kynttilänsä, sanoi minulle: "Odottakaa hetkinen!" ja meni sisimmäiseen huoneeseen. Kova naurunpurskahdus otti hänet vastaan, se oli ensin hyvin äänekästä, mutta hiljeni vähitellen ja päättyi tuohon Grace Poolen matalaan, kummitusmaiseen hohotukseen. _Hän_ oli siis siellä. Mr. Rochester järjesti jotakin äänettömänä, vaikka kuulinkin matalan äänen puhuttelevan häntä, sitten hän tuli pois ja sulki oven perässään.

"Tänne, Jane!" sanoi hän, ja minä menin toiselle puolelle suurta vuodetta, joka laskettuine verhoineen täytti suuren osan huonetta. Lähellä vuoteen yläpäätä oli nojatuoli, jossa istui eräs mies täysissä pukimissa, paitsi että takki oli otettu pois. Hän istui liikkumattomana, nojaten päätään taaksepäin, silmät ummessa. Mr. Rochester näytti häntä kynttilällä, ja tunsin tämän kalpean ja elottomalta näyttävän olennon -- vieraaksi, Mr. Masoniksi. Näin myöskin, että hänen paitansa toinen sivu ja toinen hiha oli kauttaaltaan veren tahraama.

"Pitäkää kynttilää", sanoi Mr. Rochester, ja minä otin sen. Hän otti vesikannun pesukaapista ja käski minun pitää sitä. Minä tottelin. Hän otti sienen, kastoi sen veteen ja kostutti ruumismaisia kasvoja, sitten hän pyysi hajusuolojani ja piti pulloa sairaan sieraimien alla. Mr. Mason avasi pian silmänsä vaikeroiden. Mr. Rochester avasi haavoittuneen vaatteet, tämän käsivarsi ja olkapäät olivat siteessä, Mr. Rochester pyyhki sienellä pois verta, jota tihkui haavoista.

"Onko vaara hyvin suuri?" kuiskasi Mr. Mason.

"Pyh! -- Eikö mitä -- pieni naarmu! Älä ole niin hätääntynyt, mies, pää pystyyn! Nyt menen itse hakemaan haavuria ja toivon, että sinut jo aamulla voidaan siirtää. Jane", jatkoi hän.

"Sir?"

"Minun täytyy jättää teidät tähän huoneeseen tämän herran kanssa tunniksi, kenties pariksi. Te pyyhitte verta pois, kun sitä vuotaa, ja jos hän näyttää hyvin heikolta, panette tuon vesilasin hänen huulilleen ja hajupullonne hänen nenänsä alle. Ette millään muotoa saa puhutella häntä, ja sinä, Richard, panet henkesi alttiiksi, jos puhut hänelle jotakin -- jos avaat huulesi -- liikut -- en vastaa seurauksista."

Miesparka vaikeroi taaskin, näytti kuin hän ei olisi uskaltanut liikahtaakaan: pelko -- joko sitten kuoleman tai jonkin muun -- oli melkein lamauttanut hänet. Mr. Rochester pani nyt verisen sienen käteeni, ja minä rupesin käyttämään sitä niinkuin olin nähnyt hänen tekevän. Hän katseli minua hetkisen, sanoi sitten: "Muistakaa! Ei mitään keskustelua!" ja jätti huoneen. Olin hyvin omituisen mielialan vallassa, kun avain narahti lukossa ja hänen poistuvien askeltensa ääni taukosi.

Täällä siis olin kolmannessa kerroksessa, kytkettynä yhteen sen salaperäisistä komeroista, ympärilläni yö, silmieni edessä tuo kalpea, verinen näky, ja vain yksi ainoa ovi erotti minut murhaajasta -- tosiaankin, se oli kauheata! Kaiken muun kestin, mutta vapisin pelosta ajatellessani että Grace Poole syöksyisi ovesta päälleni. Minun täytyi kuitenkin pysyä paikallani. Minun täytyi katsella tuota kummitusmaista olentoa, noita sinisiä, mykkiä huulia, joilla ei ollut lupa aueta, noita silmiä, jotka milloin sulkeutuivat, milloin aukenivat, milloin tuijottivat minuun ja joista aina päilyi jähmettynyt tuska. Minun täytyi kerta toisensa jälkeen kastaa käteni veriseen vesikannuun ja pyyhkiä pois hyytyvät veripisarat. Minun täytyi kesken työtäni nähdä, kuinka pitkälle karrelle palaneen kynttilän valo himmeni, varjot pimenivät vanhanaikuisilla seinäpapereilla ympärilläni, kävivät jo aivan mustiksi suuren, vanhan vuoteen verhojen alla ja häilähtelivät oudosti vastapäätä olevan suuren huoneen ovilla, jonka yläpuolella oli kahteentoista ruutuun jaettu paneli ja jokaisessa oli vanhanaikainen, karkea piirros, joka esitti yhtä kahdestatoista apostolista. Ylimpänä kohosi norsunluinen ristiinnaulitun kuva kuolevine Kristuksineen.

Häilähtelevien varjojen ja epätasaisen valon vaihdellessa näkyi selvimmin milloin pitkäpartainen lääkäri Luukas, joka taivutti päätään, milloin Johannes pitkine, liehuvine hiuksineen, milloin kohosi panelista Juudaksen pirulliset kasvot, jotka näyttivät saavan eloa ja ilmettä itse arkkipetturilta ja joissa saatana itse olisi voinut ilmaantua.

Tämän kaiken keskellä täytyi minun myös kuunnella eikä vain katsella, kuunnella tuon villin pedon tai paholaisen ääntelyitä ja liikkeitä oven takana. Mr. Rochesterin käynti näytti kuitenkin kahlinneen tuon olennon kielen, enkä koko yönä kuullut muuta kuin kolme ääntä pitkien väliaikojen kuluttua -- askeleen narahduksen, tuon koiramaisen, murisevan äänen, joka uudistui hetkiseksi, ja syvän inhimillisen vaikerruksen.

Sitten alkoivat omat ajatukseni vaivata minua. Mikä oli se rikos, joka eli lihaksitulleena tässä hiljaisessa talossa ja jota omistajakaan ei voinut karkoittaa tai masentaa? Mikä oli se salaisuus, joka puhkesi milloin tuleen, milloin vereen sydänyön hetkinä? Mikä olento oli se, joka tavallisen naisen haahmossa äänteli väliin kuin ilkkuva demooni, väliin kuin haaskaa etsivä petolintu?

Ja tämä muukalainen, jonka yli kumarruin, tämä rauhallisen, tavallisen näköinen ihminen, kuinka oli hän kietoutunut tuohon kauhujen verkkoon ja minkätähden oli raivotar syöksynyt hänen päällensä? Olin kuullut Mr. Rochesterin opastavan hänet erääseen alakerran huoneeseen --: mikä sitten oli tuonut hänet tänne? Ja miksi suhtautui hän noin säyseästi siihen väkivallantekoon, jonka uhriksi hän oli joutunut? Miksi hän alistui niin nöyrästi Mr. Rochesterin määräämään äänettömyyteen? Ja miksi vaati Mr. Rochester tuollaista mykkyyttä? Hänen vieraalleen oli tehty väkivaltaa, hänen oma henkensä oli edellisellä kerralla ollut kauheassa vaarassa, ja nämä molemmat ilkityöt hän painoi hiljaisuuteen ja unhoon. Kaiken lisäksi olin nähnyt, että Mr. Mason kaikessa totteli Mr. Rochesteria, että jälkimäisen voimakas tahto kokonaan hallitsi edellisen velttoutta -- tämän olin huomannut niistä parista sanasta, jotka heidän välillään oli lausuttu. Oli selvää, että heidän aikaisemmankin tuttavuutensa aikana toisen heikko luonne oli ollut kokonaan toisen tarmon vaikutuksen alla -- minkätähden oli siis Mr. Masonin tulo ollut niin epämieluinen Mr. Rochesterille? Miksi oli siis tämän vastustuskyvyttömän, helposti taltutetun henkilön pelkkä nimikin iskenyt häneen, joku tunti sitten, kuin salama tammeen?

Oh, en voinut unohtaa hänen ilmettään ja kalpeuttaan hänen kuiskatessaan: "Jane, minä olen saanut iskun -- minä olen saanut iskun, Jane!" En voinut unohtaa, kuinka käsivarsi, joka lepäsi olallani, oli vapissut, -- ja tiesin, että se asia, joka näin oli voinut järkyttää Fairfax Rochesterin päättäväistä mieltä ja voimakasta ruumista, ei ollut vähäpätöinen.

"Eikö hän tule, eikö hän tule jo?" huusin mielessäni kun yö kului kulumistaan, kun vertavuotava potilaani heikkeni, vaikeroi ja painui syvemmälle tuolissaan, eikä tullut apua eikä päivä koittanut. Olin yhä uudestaan tarjonnut hänelle virkistäviä hajusuolojani, mutta ponnistukseni näyttivät tehottomilta. Joko verenvuoto tai ruumiillinen tai henkinen tuska, tai nämä kaikki yhdessä olivat näännyttämäisillään hänet. Hän vaikeroi niin sydäntävihlovasti ja näytti niin heikolta, villiltä ja onnettomalta, että pelkäsin hänen kuolevan käsiini, enkä saanut edes puhutella häntä!

Loppuun palanut kynttilä sammui vihdoinkin, ja silloin huomasin ikkunaverhojen takaa harmahtavia valonsäteitä. Päivä alkoi koittaa. Samaan aikaan kuulin Pilotin haukkuvan kaukana kopissaan portin lähellä ja toivoni heräsi uudelleen. Enkä erehtynytkään: viiden minuutin kuluttua ilmoitti avaimen narina lukossa vahtiaikani päättymisen. Se ei ollut voinut kestää yli kahden tunnin, mutta monet viikot ovat tuntuneet lyhyemmiltä.

Mr. Rochester astui sisään haavurin kanssa, jota hän oli käynyt noutamassa.

"Kas niin, Carter, olkaa vikkelä", sanoi hän viimeksi mainitulle. "Annan teille vain puolen tuntia aikaa haavan sitomiseen, kääreitten tekoon ja sairaan kuljettamiseen alas -- kaikkeen."

"Mutta voiko hänet viedä alas, sir?"

"Epäilemättä, tapaus ei ole vakava. Hän on hermostunut ja häntä täytyy rohkaista. No, käykää työhön!"

Mr. Rochester veti taajan ikkunaverhon syrjään, avasi ikkunaluukut ja päästi kaiken mahdollisen päivänvalon sisään. Hämmästyin iloisesti nähdessäni, miten pitkälle aamu jo oli edistynyt. Idässä alkoi aamurusko punoittaa. Mr. Rochester lähestyi sitten Masonia, jota haavuri jo tarkasti.

"No, hyvä mies, kuinka jaksat?" kysyi hän.

"Pelkään, että hän on tehnyt lopun minusta", kuului heikko vastaus.

"Vielä mitä -- rohkeutta vain! Kahden viikon päästä et enää muista koko juttua. Olet menettänyt hiukan verta, siinä kaikki. Carter, sanokaa hänelle, että ei ole mitään vaaraa."

"Sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa", sanoi Carter, joka nyt oli irroittanut siteet. "Olisin vain tahtonut olla täällä jo aikaisemmin, niin hän ei olisi menettänyt niin paljon verta -- mutta mitä tämä on? Olkapää on kuin revitty -- tätä haavaa ei ole tehty veitsellä: siinä on hampaan jäljet."

"Hän puri minua", mumisi sairas. "Hän raateli minua kuin naarastiikeri, kun Rochester otti veitsen häneltä."

"Sinun ei olisi pitänyt antautua, miksi et alusta saakka pitänyt puoliasi?" sanoi Mr. Rochester.

"Mutta mitä piti tehdä sellaisissa olosuhteissa", vastasi Mason. "Oh, se oli kauheata", lisäsi hän väristen. "Ja minä en odottanut sitä -- hän näytti niin hiljaiselta alussa."

"Minä varoitin sinua", sanoi hänen ystävänsä. "Minä käskin sinua olemaan varuillasi, kun lähestyt häntä. Sitäpaitsi olisit voinut odottaa huomiseen ja tulla silloin minun kanssani -- oli hulluutta yrittää tänä iltana, ja yksin."

"Luulin voivani tehdä jotakin hyvää."

"Sinä luulit -- sinä luulit! Tulen kärsimättömäksi kuunnellessani sinua, mutta olethan kuitenkin kärsinyt ja tulet kaiken todennäköisyyden mukaan kärsimään vieläkin, jollet seuraa neuvoani, ja senvuoksi en sano mitään enää. Carter -- pitäkää kiirettä! Aurinko nousee kohta, ja minun täytyy saada hänet pois talosta."

"Heti paikalla, sir, olkapää on jo siteessä. Minun täytyy katsoa tätä toista haavaa käsivarressa -- siinäkin on luultavasti hampaan jälki.

"Hän imi vertani! Hän sanoi tyhjentävänsä sydämeni!" sanoi Mason.

Huomasin Mr. Rochesterin vavahtavan; omituinen inho, kauhu ja viha melkein väänsivät hänen kasvojaan, mutta hän sanoi vain:

"Kas niin, ole hiljaa, Richard, äläkä välitä hänen loruistaan! Älä toista niitä!"

"Soisin voivani unhottaa ne", oli vastaus.

"Sinä unohdat kyllä, kun olet poissa täältä. Kun olet tullut takaisin Spanish Towniin, voit ajatella häntä kuin kuollutta ja haudattua, tai vielä parempi, ettet ajattele häntä ollenkaan."

"Mahdotonta unohtaa tämä yö!"

"Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Ole järkevä, mies! Kaksi tuntia sitten luulit olevasi kuollut kuin silakka ja nyt olet hengissä ja puhut. Kas noin -- Carter on jo melkein parantanut sinut, ja minä teen sinut säädyllisen näköiseksi kädenkäänteessä. Jane" (hän kääntyi minuun ensi kerran tulonsa jälkeen) "ottakaa tämä avain, menkää makuuhuoneeseeni ja sieltä suoraan eteenpäin pukuhuoneeseeni, avatkaa piirongin ylin laatikko ja ottakaa sieltä puhdas paita ja nenäliina, tuokaa ne tänne ja olkaa vikkelä!"