Part 20

"Minä en mitenkään voi suostua niin ajattelemattomaan toimenpiteeseen", ilmoitti lady Ingram.

"Todellako, äiti, mutta minä sanon, että sinä voit -- ja sinä suostut", kuului Blanchen kopea ääni, hänen kääntyessään ympäri pianotuolilla, jossa hän oli siihen saakka istunut ääneti tarkastellen joitakin nuottilehtiä. "Olen utelias kuulemaan kohtaloani -- käske noita-akka sisään, Sam!"

"Blanche, lemmikkini, muista --"

"Kyllä -- minä muistan kaikki mitä minun pitääkin muistaa, ja minun täytyy saada tahtoni täytetyksi -- kiiruhda, Sam!"

"Niin, niin", huusivat kaikki nuoret, niin neidit kuin herrat. "Annetaan hänen tulla -- siitä tulee oiva seikkailu."

Palvelija vitkasteli vielä. "Hän on niin kauhean näköinen", sanoi hän.

"Mene!" kivahti Miss Ingram, ja mies meni.

Koko seurue joutui nyt iloisen levottomuuden valtaan; kokkapuheet ja leikinlaskut räiskähtelivät Samin palatessa.

"Hän ei tahdokaan tulla nyt", sanoi hän. "Hän sanoo, että hänen tehtävänsä muka ei ole esiintyä 'suuren joukon' edessä -- niin kuuluivat hänen sanansa. Minun täytyy viedä hänet yksityiseen huoneeseen, ja ne, jotka haluavat kysyä hänen neuvojansa, saavat yksitellen mennä hänen luoksensa."

"Siinä näet nyt, kuninkaallinen Blancheni", aloitti Lady Ingram, "hän tahtoo tehdä anastusyrityksiä. Ole järkevä, enkelini, äläkä --"

"Vie hänet kirjastohuoneeseen, luonnollisesti", keskeytti hänen enkelinsä. "Minun tehtäväni ei ole kuunnella hänen ennustuksiaan 'suuren joukon' edessä: aion pitää hänet vain itseäni varten. Onko kirjastohuoneessa tulta?"

"Kyllä, Miss, mutta hän näyttää niin ikävältä."

"Lopeta jo lorusi, tolvana, ja tee niinkuin sanon!"

Taas Sam katosi, ja odotuksen salaperäinen jännitys nousi vielä kerran ylimmilleen.

"Hän on valmis nyt", sanoi palvelija palatessaan. "Hän haluaa tietää, kuka tulee ensimäisenä."

"Arvelen, että minun on paras pistäytyä hänen luonaan ennenkuin kukaan naisista menee", sanoi eversti Dent.

"Sano hänelle, Sam, että eräs herra on tulossa."

Sam meni ja palasi.

"Hän sanoo, sir, että hän ei huoli herroista, heidän ei tarvitse vaivautua hänen luoksensa, eikä myös" -- hän tukahutti vaivoin naurunsa -- "muiden naisten kuin nuorten ja naimattomien."

"Kautta Juppiterin, hänellä on makua!" huudahti Henry Lynn.

Miss Ingram nousi juhlallisena: "Minä menen ensimäisenä", sanoi hän äänellä, joka olisi sopinut häviävän sotajoukon johtajalle, joka itse asettuu eturiviin ja antaa merkin rynnäkköön.

"Oi, kultaseni, lemmikkini, älä mene -- ajattele vielä!" huusi hänen äitinsä, mutta hän liukui hänen ohitsensa ylvään äänettömänä, katosi ovesta, jota eversti Dent piti auki, ja me kuulimme hänen menevän kirjastohuoneeseen.

Nyt seurasi verrattain syvä hiljaisuus. Lady Ingram katsoi tilanteen mukaiseksi väännellä käsiänsä, minkä hän perinpohjaisesti tekikin. Miss Mary ilmoitti, että hän puolestaan ei uskaltaisi mennä. Amy ja Louisa Eshton tirskuivat kesken säikähdystään.

Minuutit vierivät verkalleen. Laskimme niitä viisitoista, ennenkuin kirjaston ovi taas aukeni. Miss Ingram palasi luoksemme kaarioven kautta.

Nauraisiko hän? Ottaisiko hän kaiken vain pilaksi? Kaikkien silmät olivat kiihkeän uteliaina häntä vastassa, ja hän kohtasi odottavat katseet kylmänä ja torjuen. Hän ei näyttänyt hämmentyneeltä eikä iloiselta, vaan kulki jäykkänä paikalleen ja istahti sille äänettömänä.

"No, Blanche", sanoi Lordi Ingram.

"Mitä hän sanoi, Blanche?" kysyi Mary.

"Mitä ajattelet hänestä? Miltä sinusta tuntuu? Onko hän oikea povaaja?" kysyivät neidit Eshton.

"No, no, hyvä herrasväki", vastasi Miss Ingram, "älkää ahdistako minua joka taholta! Totisesti voi teidän herkkäuskoisuuttanne helposti kiihdyttää! Te näytätte järjestään kaikki -- hyvä äitini siihen luettuna -- olevan ehdottomasti vakuutettuja siitä, että talossa on oikea noita-akka, joka on läheisessä liitossa sielunvihollisen kanssa. Olen nähnyt kiertävän mustalaisakan, hän on totuttuun tapaan harjoittanut minun suhteeni kädestälukemisen jaloa taitoa ja kertonut minulle asioita, mitä hänen kaltaisensa tavallisesti kertovat. Oikkuni on tyydytetty, ja luullakseni on paras, että Mr. Eshton uhkauksensa mukaan panee akan jalkapuuhun huomenna."

Miss Ingram otti kirjan ja nojautui taaksepäin tuolissaan torjuen niin ollen kaiken keskustelun. Tarkastelin häntä lähes puolen tuntia: koko sinä aikana ei hän kertaakaan kääntänyt lehteä, ja hänen kasvonsa tulivat hetki hetkeltä synkemmiksi, tyytymättömämmiksi ja pettyneemmiksi. Hän ei ilmeisesti ollut kuullut mitään mieluista, ja minusta näytti, päättäen hänen jatkuvasta synkkyydestään ja vaiteliaisuudestaan, että hän itse, huolimatta teeskennellystä välinpitämättömyydestään, kiinnitti tavattoman suurta huomiota kuulemiinsa, mitä ne sitten olivatkaan olleet.

Sillä välin selittivät Mary Ingram, Amy ja Louisa Eshton, että he eivät uskaltaneet mennä yksin, ja kuitenkin heidän kaikkien teki mieli mennä. Ryhdyttiin neuvotteluihin lähettilään, Samin välityksellä, ja vihdoin, pitkällisten juoksujen jälkeen, jolloin Samin jalkoja jo varmaan pakotti, saatiin suurella vaivalla kiusatuksi ankaralta Sibyllalta lupa mainituille kolmelle neidolle saapua yhtä aikaa hänen puheilleen.

Tämä käynti ei ollut niin hiljainen kuin Miss Ingramin oli ollut. Kuulimme hysteeristä naurua ja pieniä huudahduksia kirjastohuoneesta, ja noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua temmattiin ovi auki, ja neidit syöksyivät sisään kuin suunniltaan.

"Tässä ei ole kaikki oikein!" huusivat kaikki kolme yhteen ääneen. "Hän kertoi meille sellaisia asioita! Hän tietää kaikki meistä!" ja he vaipuivat hengästyneinä tuoleille, joita herrat kiiruhtivat tarjoamaan heille.

Kun heiltä vaadittiin lähempää selitystä, kertoivat he, että hän oli sanonut heille kaikki, mitä he olivat sanoneet ja tehneet lapsuudessaan, kuvaillut, millaisia kirjoja ja koristeita heillä oli huoneissaan kotona ja millaisia lahjoja sukulaiset olivat antaneet heille. He vakuuttivat, että hän oli myös arvannut heidän ajatuksensa ja kuiskannut jokaisen korvaan sen henkilön nimen, josta tämä enimmän piti, sekä hänen hartaimmat toiveensa.

Herrat tahtoivat nyt kaikin mokomin saada lähempiä tietoja kahdesta viimeksimainitusta seikasta, mutta saivat vastaukseksi tärkeisiin kysymyksiinsä vain punastumisia, huudahduksia ja hämillistä tirskunaa. Äidit toivat hajuvesipullonsa ja leyhyttelivät viuhkojaan päivitellen kerta toisensa jälkeen, että heidän varoituksiaan ei oltu otettu ajoissa lukuun. Vanhemmat herrat nauroivat ja nuoremmat tyrkyttivät palveluksiaan kiihtyneille kaunokaisille.

Kesken hälinää, kun silmäni ja korvani seurasivat yksinomaan edessäni olevaa ryhmää, tunsin hiljaisen kosketuksen kyynärpäähäni. Käännyin ja näin Samin.

"Anteeksi, Miss, mutta mustalainen sanoo, että täällä on vielä yksi nuori neiti, joka ei ole vielä ollut hänen luonaan, ja hän vannoo pysyvänsä paikallaan kunnes hän on nähnyt kaikki. Minä ajattelin, että hän varmaan tarkoittaa teitä -- kukaan muu se ei voi olla. Mitä sanon hänelle?"

"Oi, minä menen sisään kaikin mokomin", vastasin, ja olin iloinen tästä odottamattomasta tilaisuudesta tyydyttää erittäin suurta uteliaisuuttani. Livahdin huoneesta kenenkään näkemättä -- koko seurue oli vielä vapisevan, vasta palanneen kolmikon ympärillä -- ja suljin oven hiljaa.

"Jos haluatte, Miss", sanoi Sam, "jään käytävään odottamaan teitä, ja jos hän peloittaa teitä, niin kutsukaa vain ja minä tulen heti!"

"Ei, Sam, palaa vain keittiöön, minä en pelkää vähääkään." Enkä pelännytkään, mutta olin koko lailla kiihtynyt ja innoissani.

Yhdeksästoista luku.

Kirjastohuone näytti jokseenkin rauhalliselta, kun astuin sisään, ja Sibylla -- mikäli hän nyt oli sellainen -- istui vallan siivosti nojatuolissa uunin nurkassa. Hänellä oli punainen vaippa yllään ja päässä musta lakki -- oikeammin leveälierinen mustalaishattu, joka oli sidottu juovikkaalla nenäliinalla leuan alitse. Pöydällä oli sammutettu kynttilä. Hän nojautui valkeaa kohti ja näytti sen loimossa lukevan pientä, mustakantista kirjaa, joka oli kuin rukouskirja. Lukiessaan hän mumisi sanat puoliääneen, kuten useimmat vanhat naiset tekevät, eikä lopettanut lukuansa heti minun tultuani sisään, vaan näytti tahtovan päästä kappaleen loppuun saakka.

Seisoin matolla ja lämmittelin käsiäni, jotka olivat jäähtyneet istuessani seurusteluhuoneessa etäällä valkeasta. Olin aivan yhtä levollinen kuin tavallisestikin, eikä mustalaiseukon ulkomuodossa tosiaankaan ollut mitään, joka olisi voinut tehdä levottomaksi. Hän sulki kirjansa ja kohotti hitaasti katseensa. Hatunreuna varjosti osan hänen kasvojaan, mutta hänen kohottaessaan sitä voin nähdä, että ne olivat hyvin omituiset. Ne näyttivät melkein mustanruskeilta, leuan alitse kulkevan nauhan takaa pisti esiin taajoja haivenia, jotka peittivät melkein kokonaan hänen leukapielensä, ja hänen katseensa kohtasi minua heti rohkeana ja suorana.

"Vai niin, tahdotte siis kuulla kohtalonne?" sanoi hän äänellä, joka oli yhtä tuima kuin hänen katseensa, yhtä karkea kuin hänen äänensä.

"En välitä siitä, muoriseni, mutta tehkää miten haluatte. Minun pitäisi kuitenkin varoittaa teitä -- en ole herkkäuskoinen."

"On niin teidän kaltaistanne vastata nenäkkäästi. Odotin juuri tuota, kuulin sen askeleistanne kun tulitte kynnyksen yli."

"Todellako? Teilläpä on tarkka korva."

"Niin on, ja tarkka silmä, ja tarkat aivot."

"Te tarvitsette niitä kaikkia ammatissanne."

"Niin tarvitsenkin, etenkin, kun olen tekemisissä teidän kaltaistenne kanssa. Miksi ette vapise?"

"Minun ei ole vilu."

"Miksi ette kalpene?"

"En ole sairas."

"Miksi ette pyydä neuvojani?"

"En ole tyhmä."

Eukko nauraa virnisteli hatunnauhansa takaa, sitten hän veti esiin lyhyen, mustan piipun, sytytti sen ja alkoi polttaa. Oltuaan hetkisen tässä asennossa hän oikaisi koukistuneen ruumiinsa, otti piipun huuliltaan ja sanoi hyvin painavasti, tuijottaen koko ajan valkeaan:

"Teidän on kylmä, te olette sairas, te olette tyhmä."

"Todistakaa se!" sanoin.

"Sen teen parilla sanalla. Teidän on vilu, koska olette yksin, koska kukaan ei tarvitse sitä tulta, joka palaa teissä itsessänne. Te olette sairas, koska paras, korkein ja suloisin ihmiselle annetuista tunteista on kaukana teistä. Te olette tyhmä, koska ette viittaa sitä tulemaan, vaikka kärsittekin, ettekä astu askeltakaan kohdataksenne sitä siellä, missä se odottaa teitä."

Hän nosti lyhyen mustan piippunsa takaisin huulilleen ja jatkoi polttamistaan innokkaasti.

"Tuon kaiken voitte sanoa melkein jokaiselle, jonka tiedätte elävän yksin ja riippuvaisessa asemassa suuressa talossa."

"Minä voisin sanoa sen melkein jokaiselle, mutta pitäisikö se paikkansa?"

"Kyllä -- minun olosuhteissani."

"Aivan niin, _teidän_ olosuhteissanne, mutta näyttäkää minulle joku, joka elää tarkalleen samoissa olosuhteissa kuin te!"

"On helppo löytää tuhansia."

"Hädin tuskin löytäisitte ainoatakaan. Tietäkää siis: te olette erikoisasemassa, te olette hyvin lähellä onnea -- niin, te voitte ylettyä siihen. Kaikki ainekset ovat valmiit, puuttuu vain käsi, joka yhdistää ne. Sattuma asetti ne hiukan syrjään, antakaa tuoda ne lähemmäksi ja seurauksena on onnenne."

"En ymmärrä arvoituksia. En eläissäni ole arvannut sellaista."

"Jos tahdotte, että puhun selvemmin, niin näyttäkää minulle kätenne!"

"Hopealla täytettynä, eikö niin?"

"Tietysti."

Annoin hänelle shillingin, hän pisti sen vanhaan sukanterään, jonka hän veti esiin taskustaan, ja sidottuaan sen taas kiinni ja pantuaan sen takaisin hän käski minun ojentaa käteni. Tein työtä käskettyä. Hän kumartui käteni yli ja tutki sitä tarkoin koskettamatta sitä.

"Se on liian hieno", sanoi hän. "En voi sanoa mitään tuollaisesta kädestä -- melkein ilman viivoja. Sitäpaitsi -- mitä merkitsee käsi? Kohtalo ei ole kirjoitettu siihen."

"Minä uskon teitä", sanoin.

"Ei", jatkoi hän, "se on kasvoissa -- otsassa, silmien ympärillä, itse silmissä, suun viivoissa. Polvistukaa ja nostakaa päätänne."

"No, nythän te palaatte todellisuuteen", sanoin totellessani häntä. "Nyt alan jonkun verran uskoa teihin." Polvistuin puolen metrin päähän hänestä. Hän kohensi valkeaa, niin että joku liekki vielä välähti hiiloksesta. Hän istui kuitenkin niin, että tulen loimu saattoi hänen kasvonsa vielä syvempään varjoon, mutta valaisi minun kasvojani.

"Tahtoisin tietää, minkälaisin tuntein tulitte luokseni tänä iltana", sanoi hän tutkittuaan minua hetkisen. "Tahtoisin tietää, mitkä ajatukset askartelevat mielessänne pitkinä tunteina, kun istutte tuolla huoneessa katsellen noita hienoja ihmisiä, jotka taikalyhtykuvien tavoin leijailevat ohitsenne. Teidän ja heidän välillä on yhtä vähän myötätuntoista ajatusyhteyttä kuin jos he todella olisivat vain varjoja eikä inhimillisiä olentoja."

"Olen usein väsynyt, väliin uninen, mutta harvoin surullinen."

"Siinä tapauksessa teillä on joku salainen toive, joka elähyttää teitä ja huvittaa teitä kuiskeilla tulevaisuudesta."

"Eikä ole. Korkein toiveeni on säästää niin paljon rahaa ansioistani, että voin kerran perustaa oman koulun itse vuokraamassani talossa."

"Laihaa ravintoa sielulle -- kun istuu ikkunalaudalla (te näette, että tunnen tapanne)" --

"Olette kuulleet ne palvelijoilta."

"Ahaa! Nyt luulitte olevanne älykäs. Hyvä on -- ehkä olen kuullut ne heiltä, totta pulmakseni tunnenkin yhden heistä -- Mrs. Poolen."

Hypähdin pystyyn kuullessani tämän nimen. "Vai tunnet -- vai tunnet", ajattelin, "silloin on koko juttu lopultakin pirullisuutta."

"Älkää säikähtäkö", jatkoi tuo omituinen olento, "hän on luotettava ihminen, tuo Mrs. Poole, levollinen ja vaitelias, ja kuka tahansa voi uskoa häneen. Mutta, kuten sanoin, ettekö istuessanne ikkunalaudalla ajattele mitään muuta kuin tulevaa koulua? Eikö kukaan noista ihmisistä, jotka istuvat edessänne sohvilla ja tuoleilla, herätä teissä mielenkiintoa? Eikö siellä ole ainoitakaan kasvoja, joita te tutkitte? Eikö ainoatakaan olentoa, jonka liikkeitä seuraatte edes uteliaana?"

"Tarkastan mielelläni kaikkia kasvoja ja kaikkia olentoja."

"Mutta ettekö koskaan eroita yhtä joukosta -- tai kahta?"

"Sen teen usein, kun jonkun parin liikkeet tai ilmeet näyttävät kertovan tarinaa -- silloin minun huvittaa katsella heitä."

"Mitä tarinaa kuuntelette kernaimmin?"

"Oh, minulla ei ole valitsemisen varaa. Aihe on tavallisesti sama -- hakkailua, ja lopputulokseksi lupaa tulla avioliitto."

"Ja pidättekö tuosta yksitoikkoisesta aiheesta?"

"Enpä juuri -- mitä se minuun koskee."

"Eikö koske teihin? Kun joku nuori neiti, joka uhkuu elämää ja terveyttä ja on ihastuttava sekä kauneutensa, rikkautensa että ylhäisen asemansa vuoksi, kun tällainen istuu ja hymyilee suoraan silmiin herrasmiehelle, jota te --"

"Jota minä --?"

"Jonka te tunnette ja -- josta kenties ajattelette hyvää."

"En tunne herrasmiehiä täällä. Olen tuskin vaihtanut, sanaakaan kenenkään kanssa heistä, ja mitä tulee mielipiteeseeni heistä, pidän muutamia kunnianarvoisina, komeina ja keski-ikäisinä, toisia nuorina, kauniina ja vilkkaina, mutta heillä on tietysti täysi oikeus ottaa vastaan hymyilyjä keneltä haluavat ilman että niinä tunnen tällä asialla olevan mitään merkitystä itselleni."

"Ettekö tunne herrasmiehiä täällä? Ettekö ole vaihtanut heidän kanssaan sanaakaan? Sanotteko samaa talon isännästä?"

"Hän ei ole kotona."

"Mikä syvämielinen huomautus! Mikä hyvin keksitty kiertotie! Hän meni Millcoteen tänä aamuna ja palaa takaisin tänä iltana tai huomenaamuna: riittääkö tämä seikka sulkemaan hänet pois tuttavuuksienne luettelosta -- pyyhkimään hänet pois elävien kirjoista?"

"Ei, mutta en voi ymmärtää, mitä tekemistä Mr. Rochesterilla on sen asian kanssa, jonka äsken otitte puheeksi."

"Minä puhuin neitojen hymyilyistä herrasmiehille, ja viime aikoina on niin paljon hymyilyjä vuodatettu Mr. Rochesterin silmiin, että ne ovat tulvillaan kuin kaksi äyräitä myöten täytettyä maljaa -- ettekö ole huomannut sitä?"

"Mr. Rochesterilla on oikeus nauttia vieraittensa seurasta."

"Viisi hänen oikeuksistaan, mutta ettekö ole huomannut, että kaikista noista avioliittoa koskevista tarinoista on Mr. Rochesterin pisin ja mieltäkiinnittävin?"

"Kuulijan into irroittaa kertojan kielen." Sanoin tämän pikemmin itsekseni kuin mustalaiselle, jonka outo puhe, ääni ja esiintyminen oli vähitellen kietonut minut jonkinlaiseen uneen. Toinen odottamaton lause toisensa jälkeen lähti hänen huuliltaan, kunnes salaperäisyyden verkko ympäröi minut kokonaan, ja ihmettelin, mikä näkymätön henki oli viikkokausia seurannut sydämeni toimintaa ja pannut muistiin sen jokaisen sykähdyksen.

"Kuulijan into", toisti hän, "niin, Mr. Rochester on tuntikausiksi kallistanut korvansa noille viehättäville huulille, jotka niin haluisesti tarinoivat hänelle, ja Mr. Rochester tekee sen niin mielellään ja näyttää niin kiitolliselta tuosta ajanvietteestä -- oletteko huomannut sitä?"

"Kiitolliselta! En voi muistaa keksineeni kiitollisuutta hänen kasvoissaan."

"Keksineenne! Olette siis tarkastanut. Ja mitä sitten olette keksinyt, jollei kiitollisuutta?" -- En sanonut mitään.

"Olette nähnyt rakkautta -- eikö niin? Olette katsellut eteenpäin ajassa ja nähnyt hänet naimisissa onnellisen morsiamensa kanssa."

"Hm -- eipä juuri! Teidän taikuriterävyytenne iskee väliin harhaan."

"Mitä hittoa te sitten olette nähnyt?

"Entä sitten -- tulin tänne kysymään enkä vastaamaan kysymyksiin. Onko yleensä tunnettua, että Mr. Rochester aikoo mennä naimisiin?"

"Kyllä, kauniin Miss Ingramin kanssa."

"Joko pian?"

"Kaikki asianhaarat lupaavat pikaista ratkaisua, ja epäilemättä -- vaikka te, tuolla julkeudellanne, jonka pitäisi jumittaa pois teistä, näytätte asettavan asian kysymyksenalaiseksi -- epäilemättä heistä on tuleva mitä onnellisin pari. Mr. Rochesterin täytyy rakastaa noin kaunista, jalosyntyistä, älykästä ja täydellistä naista, ja tämä luultavasti on myös rakastunut häneen, tai ainakin hänen kukkaroonsa. Minä tiedän, että Miss Ingram antaa suuren arvon Rochesterin tiluksille, vaikka minä -- Herra antakoon sen minulle anteeksi -- tunti sitten kerroin hänelle siitä asiasta jotakin, joka pani hänet ihmeellisen vakavan näköiseksi ja pudotti hänen suupielensä puolen tuumaa alaspäin. Tahtoisin neuvoa hänen kelpo kosijaansa pitämään varansa: jos tulee toinen, jolla on suurempi vuosikorko, saa hän marssia matkaansa --"

"Mutta, muoriseni, minä en tullut kuulemaan Mr. Rochesterin kohtaloa, vaan omaani, ja siitä ette vielä ole sanonut mitään."

"Teidän kohtalonne on vielä epäselvä, sillä tarkastaessani kasvojanne huomasin, että piirteenne ovat ristiriidassa keskenään. Minä tiedän, että Onnetar on mitannut teille kappaleen onnea. Minä tiesin sen jo ennen kuin tulin tänne tänä iltana. Hän on huolellisesti asettanut sen syrjään teitä varten. Minä näin hänen tekevän niin. Teidän tehtävänne on ojentaa kätenne ja ottaa se, mutta teettekö te sen todellakin -- siinä kysymys, jota tutkin. Polvistukaa vielä matolle!"

"Älkää viivyttäkö minua kauan, tuli polttaa kasvojani!"

Minä polvistuin. Hän ei tullut lähemmäksi, tuijotti vain minuun nojautuen taaksepäin tuolissaan. Hän alkoi mumista:

"Tulen loimu värähtelee hänen silmissään, silmät loistavat kuin kastehelmet, niitten ilme on pehmeä ja tunteellinen, ne hymyilevät minun puheilleni, ne ovat ilmehikkäät, mieliala toisensa jälkeen kuvastuu niitten kirkkaassa pinnassa. Kun ne lakkaavat hymyilemästä, ovat ne surulliset, itsetiedoton väsymys painaa luomia -- se merkitsee yksinäisyydestä johtuvaa surumielisyyttä. Ne kääntyvät pois minusta, ne eivät tahdo enää olla tutkittavina, ne näyttävät kieltäytyvän uskomasta minun tähän asti tekemiini havaintoihin ja omistamasta sekä tunteellisuuden että surumielisyyden taakkaa, mutta tuo pilkallinen välähdys, tuo ylpeys ja umpimielisyys vain vahvistaa minua mielipiteessäni. Silmät ovat suotuisat."

"Mitä tulee suuhun, nauraa se mielellään. Se tahtoisi kertoa kaiken, mitä aivot havaitsevat, mutta lyönpä vetoa, että se vaikenee paljosta, mitä sydän tuntee. Se on taipuisa ja herkkä, eikä sitä milloinkaan ole tarkoitettu ikuiseen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Tämän suun pitäisi puhua paljon ja hymyillä usein ja osoittaa inhimillistä rakkautta puhuttajalleen. Myöskin tämä osa kasvoja on myötäinen."

"En näe muuta vihollista asian onnelliselle ratkaisulle kuin otsan, ja tämä otsa näyttää sanovan: 'Minä voin elää yksinäni, jos itsekunnioitus ja olosuhteet vaativat minua tekemään niin. Minun ei tarvitse myydä sieluani ostaakseni onnea. Minulla on sisäinen, myötäsyntyinen aarre, joka voi pitää minua pystyssä, vaikka kaikki ulkonaiset ilot kiellettäisiin minulta tai myönnettäisiin vain sellaiseen hintaan, johon en voi suostua.' Otsa ilmoittaa: 'Minussa asuu vahva järki, joka pitää kiinni ohjaksista eikä salli tunteitten syöksyä ulos synkkiin syvyyksiin. Intohimot raivotkoot kuin pahat pakanat, ja mielihalut kuvitelkoot kaikenlaisia turhia asioita, mutta järkiperäinen arvostelu on aina sanova viimeisen sanan joka väittelyyn, antava ratkaisevan äänensä joka päätökseen. Tulkoot ankarat tuulet, maanjäristykset ja tulipalot, mutta minä seuraan aina sen hennon äänen neuvoja, joka tulkitsee omantunnon käskyjä'."

"Hyvin sanottu, otsa, sinun sanojasi on kunnioitettava. Olen tehnyt suunnitelmani -- pidän niitä oikeina -- ja niiden vaatimisessa olen ottanut huomioon omantunnon vaatimukset ja järjen neuvot. Minä tiedän, kuinka pian nuoruus katoaa ja kukat kuihtuvat, jos tarjotussa onnen maljassa on yksikin pisara häpeää, pieninkin sivumaku omantunnontuskia. En tahdo uhria, surua ja kuihtumista -- sellainen ei ole minun makuuni. Tahdon lämmittää, en polttaa, tahdon ansaita kiitollisuutta enkä pusertaa esiin verikyyneleltä -- ei edes suolaisia kyyneleitä. Satoni täytyy olla hymyilyjä, hyväilyjä, onnea -- se käy laatuun. Luulen, että hourailen verrattoman hurmauksen vallassa. Tahtoisin nyt pitkittää tätä hetkeä _ad infinitum_, mutta en uskalla. Tähän saakka olen hallinnut itseni täydellisesti. Olen menetellyt niinkuin sydämessäni olin vannonut menetteleväni, mutta jos jatkaisin, voisi se käydä minulle ylivoimaiseksi. Nouskaa Miss Eyre, jättäkää minut, näytelmä on päättynyt!"

Missä olin? Olinko valveillani vai nukuinko? Olinko nähnyt unta? Näinkö vielä unta? Vanhan vaimon ääni oli muuttunut: hänen puheensa, hänen liikkeensä, kaikki oli minulle yhtä tuttua kuin omat kasvoni peilissä, kuin omien huulteni puhe. Nousin, mutta en mennyt pois. Katsoin, kohensin valkeaa ja katsoin taas, mutta hän veti päähineensä ja nauhansa tiukemmalle ja viittasi minua taaskin lähtemään. Tulen loimu valaisi hänen ojennettua kättään. Olin nyt pystyssä ja halusin tehdä keksintöjä ja ensi työkseni kiinnitin huomioni tuohon käteen. Se ei ollut vanhan ihmisen kuihtunut käsi enempää kuin omanikaan, se oli kiinteä, joustava jäsen pehmeine, tasaisine sormineen, pikkusormessa kiilsi sormus, ja kumartuessani katsomaan sitä näin jalokiven, jonka olin nähnyt satoja kertoja ennen. Katsoin taaskin kasvoja, jotka eivät enää kääntyneet pois luotani -- päinvastoin oli päähine sysätty niskaan, nauha pantu syrjään ja pää kumartui minua kohti.

"No, Jane, joko tunnette minut?" kysyi tuttu ääni.

"Ottakaa vain tuo punainen viitta pois, sir, ja sitten --"

"Mutta nauhassa on solmu -- auttakaa minua!"

"Katkaiskaa se, sir!"

"Kas noin -- pois, lainatut verhot!" Ja Mr. Rochester astui pois naamiaispuvustaan.

"Mikä kummallinen päähänpisto, sir!"

"Mutta hyvin toteutettu, mitä? Eikö teidänkin mielestänne?"

"Neitien kanssa mahdoitte menestyä."

"Mutta enkö teidän kanssanne?"

"Te ette näytellyt mustalaista minulle."

"Ketä sitten? Omaa itseänikö?"

"Ei, vaan jotakin outoa ja selittämätöntä. Suoraan sanoen luulen, että olette koettanut kietoa minua johonkin -- saada minua puhumaan. Olette puhunut hullutuksia. Se ei juuri ollut kauniisti tehty, sir."

"Annatteko minulle anteeksi, Jane?"

"En tiedä vielä, ennenkuin olen ehtinyt käydä läpi koko tapauksen. Jos huomaan, etten ole tehnyt mitään suuria tyhmyyksiä, koetan antaa teille anteeksi, mutta oikein tehty se ei ollut."

"Oh -- te olette ollut hyvin täsmällinen -- hyvin huolellinen -- hyvin järkevä."