Part 2

Päivä alkoi paeta punaisesta huoneesta, kello oli yli neljän, ja pilvinen iltapäivä vaihtui tummaan hämärään. Kuulin sateen vieläkin pieksevän porraskäytävän ikkunoita ja tuulen vinkuvan metsikössä linnan takana. Kiihkoni asettui, kuumeeni aleni alenemistaan ja rohkeuteni vaipui. Tavallinen mielentilani, nöyryytys, masennus, lohduton alakuloisuus, sammutti kylmän veden tavoin vihani hiiloksen. Kaikki sanoivat että olin paha, ehkäpä olinkin. Enköhän juuri ajatellutkin tappaa itseni nälällä? Se oli varmaankin rikos, ja olisinko sitten ollut valmis kuolemaan? Toisaalta, oliko hautaholvi Gatesheadin kirkon alla mikään houkutteleva paikka? Minulle oli sanottu että Mr. Reed oli haudattu sellaiseen holviin, ja kun kerran olin johtunut muistamaan häntä, eivät ajatukseni enää irtautuneetkaan hänestä, ja kauhuni kasvoi. En voinut muistaa häntä, mutta tiesin, että hän oli oma enoni, äitini veli, että hän oli ottanut minut, orpolapsen, taloonsa, ja että hän viimeisinä hetkinään oli vaatinut Mrs. Reediä lupaamaan kasvattaa minut kuin oman lapsensa. Mrs. Reed luultavasti katsoi täyttäneensä tämän lupauksen, ja niin hän olikin, sen voin sanoa, mikäli hänen luontonsa salli, mutta kuinka hän olisi voinut rakastaa minunlaistani ylimääräistä perheenjäsentä, joka ei ollut edes sukua hänelle ja jota ei mikään side yhdistänyt häneen hänen miehensä kuoleman jälkeen? Hänestä mahtoi tuntua sangen piinalliselta olla vastenmielisesti annetun lupauksen kautta sidottu äidin tavoin holhoamaan outoa lasta, jota hän ei voinut rakastaa, ja näkemään aina perheensä keskellä vieraan aineksen, joka oli siihen pysyvästi liitetty.

Omituinen ajatus kohosi mieleeni. Olen aina varmasti uskonut, että jos Mr. Reed olisi elänyt, olisi hän kohdellut minua ystävällisesti, ja nyt, kun katselin valkeata vuodetta ja hämärän peittämiä seiniä -- sattumalta pysähtyivät silmäni kuin lumottuina myös suureen, himmeäkiiltoiseen peiliin -- aloin muistella mitä olin kuullut kuolleista, jotka eivät saaneet lepoa haudassaan, koska heidän viimeisiä toiveitaan ei noudatettu, ja jotka harhailivat maanpäällä rangaisten väärintekijöitä ja kostaen sorrettujen puolesta. Ajattelin, että Mr. Reedin henki, suuttuneena vääryydestä, jota tehtiin hänen sisarensa lapselle, jättäisi asuntonsa -- joko kirkon hautaholvin tai tuntemattoman, haudantakaisen maailman -- ja ilmaantuisi eteeni tässä huoneessa. Kuivasin kyyneleeni ja tukahutin nyyhkytykseni peläten että liian kiivas tuskanilmaisu saisi yliluonnollisen äänen lohduttamaan minua tahi että hämärästä erottautuisivat sädekehän ympäröimät kasvot, jotka oudon säälin valtaamina kumartuisivat ylitseni. Niin lohdullinen kuin tuo ajatus teoriassa olikin, tunsin, että se toteutettuna olisi ollut kauhea, koetin kaikin voimin tukahuttaa sitä ja ponnistin kaikkeni pysyäkseni rohkeana. Pudistin hiukset silmiltäni, nostin pääni pystyyn ja koetin katsella rohkeasti ympäri pimeätä huonetta. Samassa hetkessä välähti seinällä valo. Oliko se, ajattelin, kuunsäde, joka tunkeutui sisään jostakin ikkunaluukun raosta? Ei, kuunsäde oli liikkumaton, ja tämä liikkui. Katsellessani sitä se liukui ylös kattoon ja väreili pääni yläpuolella. Nyt voin helposti arvata, että tämä valo kaiken todennäköisyyden mukaan tuli lyhdystä, jota joku kantoi ruohokentän yli, mutta silloin, kun hermoni olivat niin järkytetyt ja mieleni niin altis kauhuihin, luulin, että tuo äkillinen välähdys oli toisesta maailmasta tulevan ilmestyksen sanansaattaja. Sydämeni löi kiivaasti, pääni kuumeni, kuulin korvissani oudon äänen, jota luulin siipien suhinaksi, jotakin tuntui olevan lähelläni, tunsin tukahuttavaa painoa päälläni, rohkeuteni oli kokonaan mennyttä, syöksyin ovelle ja jyskytin sitä epätoivon vimmalla. Kiireisiä askeleita kuului portaista, avain kääntyi. Bessie ja Abbot tulivat sisään.

"Oletteko sairas, Miss Eyre?" sanoi Bessie.

"Mikä kauhea meteli! Se kävi läpi luitten ja ytimien", huudahti Abbot.

"Ottakaa minut pois! Antakaa minun mennä lastenkamariin!" huusin minä.

"Minkätähden? Oletteko loukannut itsenne? Oletteko nähnyt jotakin?" kysyi Bessie taas.

"Oi, minä näin valon ja luulin, että aave tulisi huoneeseen." Olin saanut kiinni Bessien kädestä, eikä hän voinut irroittaa sitä.

"Hän on tahallaan peloittanut meitä", päätti Abbot tyytymättömänä. "Ja millä tavalla! Jos hän todella olisi ollut suuressa hädässä, antaisi hänelle anteeksi, mutta hän tahtoi vain narrata meidät tänne. Kyllä minä hänen ilkeät juonensa tunnen."

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kuului käskevä ääni, ja Mrs. Reed tuli käytävää pitkin. Hänen päähineensä nauhat liehuivat, hänen hameensa kahisi uhkaavasti. "Abbot ja Bessie, luullakseni määräsin, että Jane Eyre oli jätettävä punaiseen huoneeseen kunnes itse tulen hänen luokseen."

"Miss Jane pelotti meitä niin kovin", puolustihe Bessie.

"Antakaa hänen olla", oli ainoa vastaus. "Hellitä irti Bessien käsi, lapsi! Noilla keinoilla et voita mitään, ole varma siitä! Minä vihaan teeskentelyä, etenkin lapsissa, ja velvollisuuteni on näyttää sinulle, että juonittelu ei hyödytä mihinkään. Nyt saat olla täällä tuntia kauvemmin, ja sitten vapautan sinut vain sillä ehdolla, että olet aivan hiljaa ja alistunut."

"Voi täti, sääli minua! Anna anteeksi! En voi kestää tätä -- rankaise minua muulla tavalla! Minä kuolen jos --."

"Hiljaa! Tuo kiihko on kaikkein vastenmielisintä." Se olikin epäilemättä hänen mielipiteensä. Olin pikkuvanha näyttelijä hänen silmissään ja hän aivan tosissaan piti, että olin merkillinen sekoitus mitä turmiollisimpia intohimoja, halpamaisuutta ja vaarallista vilpillisyyttä.

Bessien ja Abbotin vetäydyttyä pois Mrs. Reed, jota mieletön tuskani ja rajut nyyhkytykseni kiusasivat, työnsi minut pitemmittä puheitta takaisin huoneeseen ja lukitsi oven. Kuulin hänen hameensa kahinan etenevän ja luulen, että pian hänen mentyään minulla oli kouristuskohtauksia, sitten en tiedä enää mitään.

Kolmas luku.

Sitten muistan heränneeni kuin kauhean painajaisen jälkeen, ja ensimäinen asia, minkä näin, oli hirmuinen punainen roihu, jonka edessä oli paksu, musta ristikko. Kuulin ääniä, joitten kaiku tuntui ontolta ja joita vaimensi ikäänkuin tuulen tai veden kohina. Levottomuus, epävarmuus ja kaikkivoittava kauhun tunne hämmensivät aistini. Ennen pitkää tunsin että joku piteli minua, nosti minut ylös ja kannatti minua istuvassa asennossa. Kaikki tämä tapahtui hellemmin kuin mitä minua koskaan ennen oli nostettu tai kannatettu. Nojasin pääni tyynyä tai erästä käsivartta vastaan ja tunsin huojennusta.

Noin viiden minuutin kuluttua hämmennyksen pilvi hajosi: tiesin varsin hyvin olevani omassa vuoteessani, ja punainen roihu oli lastenkamarin takkatuli. Oli yö, kynttilä paloi pöydällä, Bessie seisoi vuoteeni alapäässä pesuvati kädessään, ja eräs herrasmies istui tuolilla lähellä tyynyä ja kumartui ylitseni.

Tunsin sanomatonta helpoitusta, suloista turvallisuutta ja varmuutta tietäessäni, että huoneessa oli vieras, henkilö, joka ei kuulunut Gatesheadiin ja joka ei ollut Mrs. Reedin sukulainen. Käännyin pois Bessiestä (vaikka hänen läheisyytensä olikin paljon mieluisampi kuin esimerkiksi Abbotin) ja tutkin vieraan herran kasvoja. Tunsin hänet, hän oli Mr. Lloyd, apteekkari, jonka Mrs. Reed kutsui luokseen väliin kun palvelijat voivat huonosti: itseänsä ja lapsiansa varten hän käytti lääkäriä. "No niin, kuka minä siis olen?" kysyi hän. Mainitsin hänen nimensä ja annoin hänelle samalla käteni. Hän tarttui siihen hymyillen ja sanoi: "Vähitellen voidaan jo vallan hyvin." Sitten hän laski minut alas, kääntyi Bessien puoleen ja käski häntä pitämään tarkkaa huolta siitä ettei minua häirittäisi yön aikana. Annettuaan vielä muutamia määräyksiä ja luvattuaan pistäytyä katsomassa seuraavana päivänä hän lähti pois, minun suureksi surukseni. Olin tuntenut olevani niin suojattu ja turvassa hänen istuessaan tuolillaan tyynyni vieressä, ja kun hän sulki oven mennessään, pimeni koko huone ja mielialani aleni taas -- sanomaton alakuloisuus laskeutui ylitseni.

"Tuntuuko teistä siltä että voisitte nukkua, Miss?" kysyi Bessie melkein lempeästi.

Uskalsin tuskin vastata, pelkäsin näet että jo seuraava vastaus olisi epäystävällinen. "Minä koetan."

"Tahtoisitteko juoda tai syödä jotakin?"

"Ei kiitos, Bessie."

"Sitten minä kai menen nukkumaan, sillä kello on jo yli kahdentoista, mutta te voitte kutsua minua, jos tarvitsette jotakin yöllä."

Käsittämätöntä kohteliaisuutta! Se rohkaisi minua vihdoin tekemään seuraavan kysymyksen:

"Bessie, mikä minua vaivaa? Olenko sairas?"

"Luullakseni itkitte itsenne sairaaksi punaisessa huoneessa, mutta varmaankin voitte pian paremmin."

Bessie meni sisäkön huoneeseen, joka oli vieressä. Kuulin hänen sanovan:

"Sara, tule nukkumaan kanssani lastenkamariin, en mistään hinnasta tahtoisi olla yksin tuon lapsi raukan kanssa tänä yönä, hän voisi kuolla. Oli omituista, että hänellä sattui olemaan kouristuskohtauksia. Tahtoisin tietää, näkikö hän jotakin. Rouva oli todellakin liian kova."

Sara tuli sisään hänen kanssaan, he menivät vuoteeseen ja kuiskailivat keskenään puolisen tuntia unta odotellessaan. Kuulin vain katkonaisia osia heidän keskustelustaan, mutta niitten avulla voin liiankin hyvin arvata sen pääasiallisen aiheen.

"Jotakin meni hänen ohitseen, -- aivan valkeata -- ja katosi --."

"Suuri musta koira kulki hänen takanaan --." "Kolme kovaa koputusta ovelle" -- "Juuri hänen hautansa yläpuolella kirkkomaalla näkyi valoa --." j.n.e.

Vihdoin molemmat nukkuivat. Tuli ja kynttilä sammuivat. Minulle tämän pitkän yön tunnit kuluivat toivottoman hitaasti, olin valveillani, kauhu jännitti silmiäni, korviani, mieltäni, kauhu sellainen, jota vain lapset voivat tuntea.

Mikään pitkällinen tai ankara ruumiillinen sairaus ei seurannut punaisen huoneen tapahtumaa, mutta se järkytti hermostoani, ja siitä tunnen jälkiä vielä tänä päivänä. Niin, Mrs. Reed, sinua saan kiittää eräistä katkerista sielullisista tuskista. Mutta minun pitäisi antaa sinulle anteeksi, sillä sinä et tietänyt, mitä teit. Katkoessasi sydämeni hienoimpia säikeitä luulit vain juurittavasi pahoja taipumuksiani.

Seuraavana päivänä puolipäivän tienoissa istuin täysissä pukimissa, suureen huiviin kiedottuna lastenkamarin uunin ääressä. Olin ruumiillisesti heikko ja raukea, mutta suurin tuskani oli sanomaton sielullinen masennus ja onnettomuudentunne, ja tämä sai minut vuodattamaan hiljaisia kyyneleitä. Tuskin olin ehtinyt pyyhkiä suolaisen pisaran poskeltani kun toinen jo tuli tilalle. Minun olisi kuitenkin pitänyt olla onnellinen, sillä kukaan Reedin perheestä ei ollut saapuvilla -- kaikki lapset olivat ajelemassa äitinsä kanssa. Myöskin Abbot oli poissa, hän ompeli toisessa huoneessa, ja Bessie, joka liikkui edestakaisin huoneessa kokoillen leikkikaluja ja järjestäen pöytälaatikoita, sanoi minulle aika ajoin tavattoman ystävällisen sanan. Tällainen asiain tila olisi tavallisissa oloissa ollut minulle täydellinen paratiisi, tottunut kun olin ainaiseen torumiseen ja kaikkien ponnistusteni toivottomuuteen, mutta kiihtyneet hermoni olivat nyt sellaisessa tilassa, että mikään lepo ei voinut niitä tyynnyttää eikä mikään ilo elähyttää.

Bessie oli käynyt kyökissä ja toi tullessaan kauniin leivoksen koreaksi maalatulla kiinalaisella teevadilla. Tämä vati, jolle oli maalattu paratiisilintu pesässään keskellä kieloja ja ruusunnuppuja, oli aina herättänyt minussa mitä suurinta ihailua ja olin usein pyytänyt saada ottaa mainitun teevadin käteeni voidakseni tarkastaa sitä lähempää, mutta aina tähän saakka oli minua pidetty arvottomana moiseen etuoikeuteen. Tämä kallisarvoinen astia laskettiin nyt polvelleni ja minua pyydettiin mitä ystävällisimmin syömään sillä oleva herkullinen, pyöreä leivos. Turha suosionosoitus! Kuten muutkin kauan toivotut ja usein tavoitellut armot tuli sekin liian myöhään. En voinut syödä torttua, ja linnun höyhenet, kukkien värit näyttivät omituisen haalistuneilta. Panin sekä teevadin että leivoksen syrjään. Bessie kysyi, tahdoinko kirjan. Sana _kirja_ sai aikaan ohimenevän virkistyksen, ja pyysin häntä tuomaan kirjastosta Gulliverin matkat. Tämän kirjan olin yhä uudelleen ja uudelleen lukenut aina samalla nautinnolla. Mielestäni tässä kirjassa kerrottiin tosiseikkoja ja senvuoksi pidin sitä syvemmin mielenkiintoisena kuin satukirjoja, sillä mitä hengettäriin tuli, joita turhaan olin etsinyt kellokukkain lehtien ja kukkien keskeltä, sienien alta ja vanhojen, muurivihreän peittämien seinien viereltä, olin jo aikoja sitten mukautunut siihen surulliseen tosiseikkaan, että ne olivat jättäneet Englannin ja lähteneet johonkin villiin seutuun, jossa metsät olivat jylhemmät ja taajemmat ja väestö harvalukuisempi. Sitävastoin uskoin, että Lilliput ja Brobdignag ovat oleellisia osia maan pinta-alasta, enkä epäillyt etten kerran, tehtyäni pitkiä matkoja, voisi omin silmin nähdä edellisen valtakunnan pieniä peltoja, taloja ja puita, pienoiskokoisia ihmisiä, lehmiä, lampaita ja lintuja, sekä jälkimäisen metsänkorkuisia ruispeltoja, suunnattoman suuria koiria, kummitusmaisia kissoja, torninkorkuisia miehiä ja naisia. Mutta kun tämä mieluisa kirja nyt oli kädessäni, kun nyt kääntelin sen lehtiä ja etsin sen ihmeellisistä kuvista sitä viehätystä, jonka olin niistä aina ennen löytänyt, oli kaikki outoa ja peloittavaa, jättiläiset olivat laihoja kummituksia, kääpiöt pahansuopia ja ilkeitä menninkäisiä, Gulliver onneton matkustaja, joka oli joutunut mitä kaameimpiin ja vaarallisimpiin maihin. Suljin kirjan, jota en enää uskaltanut selailla, ja laskin sen pöydälle koskemattoman leivokseni viereen.

Bessie oli nyt lopettanut huoneen siivoamisen, ja pestyään kätensä hän avasi erään pienen pöytälaatikon, joka oli täynnä koreita silkki- ja satiini tilkkuja, ja alkoi tehdä uutta lakkia Georgianan nukelle. Kesken työtään hän lauloi:

"Maita, mantereita kiertelimme, kauan, kauan sitten --."

Olin usein ennen kuullut saman laulun, ja aina suurella ilolla, sillä Bessiellä oli kaunis ääni -- ainakin minun mielestäni. Mutta nyt, vaikka hänen äänensä oli yhtä heleä kuin ennenkin, tuntui laulu minusta sanomattoman surulliselta. Väliin, ollessaan hyvin vaipunut työhönsä, hän lauloi kertosäkeen hitaasti ja matalalla äänellä, ja silloin kuului "kauan, kauan sitten" ikäänkuin hautauslaulun kertosäkeeltä. Hän siirtyi toiseen balladiin, tällä kertaa todella surulliseen.

"Pitkä on polku ja jalkani heikot, vuorien tuimuus peljättää. Kohta jo ehtoo tähdetön, musta kulkijalapsen yllättää.

Miksi mun yksin lähteä täytyi kauas vuorten ja soitten taa? Kova on maailma turvattomalle, ylhäältä vain hän apua saa.

Lauhkea tuuli se pilvet poistaa, tähdet syttyvi taivahan. Jumalan armias lohtua antaa orpolapsen rintahan.

Jalkani kiviin jos kompastuukin, taikka jos korpeen eksynkin, taivahan Isä mua suojaa ja hoivaa, miksi mä vaaroja pelkäisin?

Taivaassa mullakin koti on kerta, Jumala orpoa rakastaa. Hältäpä turvaton kulkijalapsi voimaa ja lohtua kyllin saa."

"Kas niin, Miss Jane, älkää itkekö!" sanoi Bessie lakattuaan laulamasta. Yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa tulelle: "Älä pala", mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa, mikä tuska kalvoi mieltäni. Aamupäivän kuluessa Mr. Lloyd tuli takaisin.

"Mitä, jo pystyssä!" sanoi hän astuessaan huoneeseen. "No, hoitaja, miten hän jaksaa?"

Bessie vastasi, että minä voin erittäin hyvin.

"Silloinpa hänen pitäisi näyttää iloisemmalta. Tule tänne, Miss Jane Eyre, nimesi on Jane, eikö totta?"

"On, sir, Jane Eyre."

"Sinä olet itkenyt, Miss Jane Eyre, ja voitko sanoa minulle, minkätähden? Onko sinulla vaivoja?"

"Ei, sir."

"Ahaa, minä arvaan, hän varmaan itkee kun hän ei päässyt rouvan kanssa ajelemaan", arveli Bessie.

"Varmasti ei, onhan hän liian iso sellaisiin lapsellisuuksiin."

Niin minäkin ajattelin, ja koska väärä arvelu oli loukannut itsetuntoani, vastasin nopeasti: "En eläissäni ole itkenyt sellaisesta syystä, minä vihaan ajelemista, mutta minä itken, koska olen onneton."

"Hyi toki, Miss!" sanoi Bessie.

Hyvä apteekkari näytti hiukan hämmästyneeltä. Seisoin hänen edessään, ja hän katsoi silmiini hyvin lujasti. Hänellä oli pienet, harmaat, ei erittäin kirkkaat silmät, mutta luulen, että nyt sanoisin niitä teräviksi. Hänellä oli karkeapiirteiset, mutta hyväntahtoiset kasvot. Katseltuaan minua mielin määrin hän kysäisi: "Mikä teki sinut sairaaksi eilen?"

"Hän kaatui", pisti Bessie taaskin väliin.

"Kaatui? Tuo tuntuu taas liian vauvamaiselta. Eikö hänen iässään osata kävellä? Hän on ainakin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias."

"Minut lyötiin maahan", oli lyhyt selitys, sillä loukattu ylpeyteni rohkaisi minua. "Mutta ei se minua sairaaksi tehnyt", lisäsin heti. Mr Lloyd otti sillävälin hyppysellisen nuuskaa.

Kun hän pani nuuskarasian takaisin liivinsä taskuun, kuului kova kellonsoitto, joka kutsui palvelijoita päivälliselle. "Se on teitä varten, hoitaja", sanoi hän. "Te voitte mennä. Minä annan Miss Janelle pienen oppitunnin teidän poissaollessanne."

Bessie olisi mieluummin jäänyt, mutta hänen täytyi mennä, sillä Gateshead Hallissa vaadittiin säntillisyyttä ruoka-aikojen suhteen.

"Kaatuminen ei tehnyt sinua sairaaksi, mikä sitten?" jatkoi Mr. Lloyd Bessien mentyä.

"Minut suljettiin huoneeseen, jonne pimeän aikana tulee haamu."

Huomasin Mr. Lloydin sekä hymyilevän että rypistävän kulmiaan. "Haamu! Mitä, sinä olet siis lopultakin pikkuvauva! Sinä pelkäät haamuja!"

"Minä pelkään Mr. Reedin haamua. Hän kuoli tuossa huoneessa ja lepäsi siinä ruumiina. Ei Bessie eikä kukaan muukaan mene sinne pimeässä, jos vain voivat olla sen tekemättä, ja oli julmaa sulkea minut sinne yksin ilman kynttilää, niin julmaa, etten koskaan unhoita sitä."

"Lorua! Ja sekö tekee sinut onnettomaksi? Pelkäätkö nyt päivänvalossa?"

"En, mutta kohta tulee taas pimeä, ja sitäpaitsi olen onneton -- hyvin onneton -- muista syistä."

"Mistä muista syistä? Voitko sanoa minulle muutamia niistä?"

Kuinka mielelläni olisin tahtonut vastata täysin tyydyttävästi tähän kysymykseen! Kuinka vaikeata oli muodostaa minkäänlaista vastausta! Lapset voivat tuntea, mutta he eivät osaa eritellä tunteitaan, ja jos he osittain suorittavatkin erittely työn ajatuksissaan, he eivät osaa pukea sen tuloksia sanoiksi. Peläten kuitenkin menettäväni tämän ensimäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä, onnistuin vihdoin, kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, muodostamaan laihan, mutta kaikessa vaillinaisuudessaan toden vastauksen.

"Ensiksikin, koska minulla ei ole isää ei äitiä, veljiä eikä sisaria." "Sinulla on kiltti täti ja serkkuja."

Vaikenin taaskin ja jatkoin sitten katkonaisesti:

"Mutta John Reed kaatoi minut, ja täti sulki minut punaiseen huoneeseen."

Mr. Lloyd otti toistamiseen esille nuuskarasiansa. "Eikö Gateshead Hall ole mielestäsi hyvin kaunis talo?"

"Se ei ole minun taloni, sir, ja Abbot sanoo, että minulla on vähemmän oikeutta olla täällä kuin palvelustytöllä."

"Lorua! Ethän ole niin tyhmä, että tahtoisit jättää näin komean paikan."

"Jos voisin mennä jonnekin muualle, jättäisin sen mielihyvällä, mutta minä en voi lähteä Gatesheadista ennenkuin olen täysikasvuinen nainen."

"Ehkä hyvinkin voit -- kuka tietää? Onko sinulla muita sukulaisia kuin Mrs. Reed?

"En luule, sir."

"Ei ketään isäsi sukulaista?"

"En tiedä. Kysyin täti Reediltä kerran, ja hän sanoi, että minulla ehkä voi olla joitakin köyhiä, alhaisia sukulaisia nimeltä Eyre, mutta että hän ei tietänyt niistä mitään."

"Jos sinulla olisi niitä, tahtoisitko mennä heidän luoksensa?"

Minä mietin. Köyhyys tuntuu vastenmieliseltä täysikasvuisille, vielä enemmän lapsille. Heillä ei ole mitään käsitystä ahkerasta, työtätekevästä, kunnioitettavasta köyhyydestä, he yhdistävät tämän käsitteen ryysyisiin vaatteisiin, niukkaan ravintoon, kylmiin tulisijoihin, raakoihin tapoihin ja alhaisiin paheisiin. Minulle köyhyys merkitsi alennusta.

"Ei, minä en tahtoisi kuulua köyhään kansaan", oli vastaukseni.

"Eikö sittenkään vaikka he olisivat hyviä sinulle?"

Pudistin päätäni, sillä en käsittänyt, kuinka köyhät ihmiset voisivat olla hyviä. Sitten olisi pitänyt oppia puhumaan kuin he, omistaa heidän tapansa, jäädä vaille kasvatusta, tulla samanlaiseksi kuin köyhät vaimot, joitten väliin näin imettävän lapsiansa tai pesevän pyykkiä Gatesheadin kylän mökkien ovilla -- ei, minä en ollut niin sankarillinen, että olisin ostanut vapauden kastini hinnalla.

"Mutta ovatko sukulaisesi niin köyhiä? Ovatko he työväkeä?"

"En osaa sanoa. Täti Reed sanoo, että jos minulla on sukulaisia, niin he ovat kerjäläisiä, ja minä en tahtoisi kulkea kerjäämässä."

"Tahtoisitko käydä koulua?"

Mietin taas. Tuskin tiesin, mitä koulu on. Bessien puheista ymmärsin, että se on paikka, jossa on paljon nuoria herrastyttöjä, ja kun nämä ovat aikansa kuluttaneet koulun penkkejä, oletetaan, että he ovat tulleet mallikelpoisen viisaiksi, siroiksi ja täsmällisiksi. John Reed vihasi kouluansa ja sätti opettajaansa, mutta John Reedin maku ei suinkaan ollut minun lakini. Vaikkakin Bessien tiedonannot koulukurista (hän oli saanut tietonsa perheistä, joissa hän oli palvellut ennen Gatesheadiin tuloansa) tuntuivatkin jonkun verran pelottavilta, olivat hänen seikkaperäiset kertomuksensa samojen perheitten nuorten neitojen saavutuksista mielestäni kerrassaan viehättäviä. Hän puhui ylpeillen kauniista maisema- ja kukkamaalauksista, joita nämä olivat suorittaneet; he osasivat laulaa ja soittaa, he osasivat ommella kauniita koruompeluita, lukea ranskankielisiä kirjoja j.n.e. Minä kuuntelin kateudella. Sitäpaitsi merkitsisi koulu minulle täydellistä olojen muutosta, pitkää matkaa, eroa Gatesheadista, uuden elämän alkua.

"Tahtoisin kylläkin käydä koulua", kuului vihdoinkin mietteitteni tulos.

"Hyvä on. Kuka tietää, mitä voi tapahtua?" sanoi Mr. Lloyd ja nousi. "Lapsen pitäisi saada ilman ja ympäristön vaihdosta", lisäsi hän itsekseen, "hermot huonossa kunnossa."

Bessie palasi nyt takaisin, ja samassa kuulin vaununpyörien ratinaa hiekkakäytävältä.

"Onko tuo emäntänne, hoitaja?" kysyi Mr. Lloyd. "Tahtoisin puhua hänen kanssaan ennenkuin lähden."

Bessie avasi ruokasalin oven ja johti hänet emäntänsä luo. Keskustelussa, joka seurasi hänen ja Mrs. Reedin välillä, oli -- mikäli seurauksista ymmärsin -- apteekkari uskaltanut ehdottaa minun lähettämistäni kouluun. Ehdotus otettiin epäilemättä vastaan mielihyvällä, sillä, kuten Abbot sanoi eräänä iltana puhellessaan asiasta Bessien kanssa, kun molemmat neuloivat lastenkamarissa ja minun luultiin jo nukkuvan, "rouva oli luonnollisesti iloinen päästessään vapaaksi sellaisesta väsyttävästä, pahantapaisesta lapsesta, joka näytti aina vaanivan toisia ja hautovan salaisia juonia". Abbot nähtävästi piti minua todellisena Guy Fawkesina lapsen hahmossa.

Samassa tilaisuudessa sain ensi kertaa Abbotin kertomuksesta Bessielle kuulla, että isäni oli ollut varaton pappismies ja että äitini oli mennyt hänen kanssaan naimisiin vasten ystäviensä tahtoa, jotka pitivät mainittua avioliittoa hänelle liian huonona. Isoisäni Reed oli niin suuttunut hänen tottelemattomuudestaan, että oli lähettänyt hänet luotaan ilman penniäkään. Kun isäni ja äitini olivat olleet vuoden ajan naimisissa, sairastui edellinen lavantautiin käynneillään erään suuren tehdaskaupungin köyhien luona, jotka kuuluivat hänen seurakuntaansa ja joitten keskuudessa mainittu tauti raivosi. Hoitaessaan häntä sai äitinikin tartunnan ja kuoli kuukautta jälkeen isäni kuoleman.

Kuultuaan tämän kertomuksen huokasi Bessie ja sanoi: "Miss Jane parka on hyvin säälittävässä asemassa, Abbot."

"Niin kyllä", vastasi Abbot, "jos hän olisi sievä ja kiltti lapsi, säälisi hänen turvattomuuttaan, mutta ihminen ei totisesti saata välittää sellaisesta jukopäästä kuin hän."

"Ei paljoa tietenkään", myönsi Bessie, "Miss Georgianan tapainen kaunotar olisi luonnollisesti paljon liikuttavampi samassa asemassa."

"Tietysti! Minä olen aivan hullaantunut Miss Georgianaan", huusi Abbot innoissaan. "Pikku kulta -- hän on aivan kuin maalattu kuva! Nuo pitkät kiharat ja siniset silmät, ja mikä väri sitten! -- Bessie, minä tahtoisin kaniininpaistia illalliseksi."