Part 18

Ja he kutsuivat hänet eräälle sohvalle, jossa hän nyt istui hyvässä turvassa heidän keskellään, leperrellen vuoroin ranskaa, vuoroin murteellista englantia, kiinnittäen puoleensa ei ainoastaan nuorten neitien, vaan myös Mrs. Eshtonin ja Lady Lynnin huomion ja tullen kerrankin kyllikseen hemmoitelluksi.

Vihdoin tuodaan kahvi sisälle ja herroille lähetetään kutsu. Minä istun varjossa -- mikäli se on mahdollista tässä loistavasti valaistussa huoneessa -- ja ikkunaverho puoliksi kätkee minut. Kaariovi aukeaa taaskin: he tulevat. Herrojen, samoinkuin naisten ryhmä on hyvin komea. He ovat kaikki mustiin puetuita, monet ovat pitkiä, muutamat nuoria. Henry ja Frederick Lynn ovat kauniita nuoria miehiä, ja eversti Dent on komea sotilas. Mr. Eshton, seudun päämies, on hieno vanha herra, hänen tukkansa on aivan valkoinen, mutta viikset ja kulmakarvat vielä tummat. Hän on oikea "père noble de théâtre". Lordi Ingram on, kuten sisarensakin, hyvin pitkä ja kaunis, mutta hänellä on Maryn välinpitämätön ja hidas ilme. Hänellä näyttää olevan enemmän pituutta jäsenissään kuin nopeutta veressään tai voimaa aivoissaan.

Ja missä on Mr. Rochester?

Hän tulee vihdoinkin. En katso ovelle, mutta näen hänet kuitenkin. Koetan keskittää kaiken huomioni virkkineulaani ja tekeillä olevan kukkaron silmikkoihin, tahdon ajatella vain työtäni, nähdä vain pienet hopeakuulat ja silkkilangat polvillani -- ja kuitenkin onhan aivan selvästi silmieni edessä, ja minun täytyy ehdottomasti muistaa hetkeä, jolloin viimeksi näin hänet. Silloin olin juuri, hänen oman arvelunsa mukaan, tehnyt hänelle suuren palveluksen, ja hän oli pitänyt kättäni omissaan ja katsellut minua silmillä, jotka kuvastivat kiihkeätä ja tulvehtivaa sydäntä -- sydäntä, jonka tunteissa oli minullakin ollut osani. Kuinka lähelle häntä olinkaan tullut sinä hetkenä! Mitä oli tapahtunut, senjälkeen, mikä oli muuttanut keskinäisen asemamme? Kuinka kaukana toisistamme olimmekaan nyt! Niin kaukana, että en odottanutkaan hänen tulevan puhumaan minulle. Enkä ihmetellyt, kun hän, minuun katsomatta, istuutui toiseen päähän huonetta ja aloitti keskustelun muutamien naisten kanssa.

Heti kun huomasin, että hänen koko tarkkaavaisuutensa oli kiintynyt heihin ja että saatoin katsella häntä tulematta itse ilmi, en enää voinut vallita silmäluomienliikkeitä: ne nousivat väkistenkin, ja katseeni kiintyi ehdottomasti hänen kasvoihinsa. Katselin, ja katseleminen tuotti minulle kiihkeätä nautintoa, suuriarvoista, joskin pistävää nautintoa; se oli kuin puhdasta kultaa, jossa kuitenkin oli tuskan teräksinen kärki. Samanlaista tuntee janoon nääntyvä, joka tietää, että lähde, jonka yli hän on kumartunut, on myrkytetty, vaan joka kuitenkin juo siitä kiihkein, nauttivin vedoin.

Miten totta onkaan, että kauneus riippuu siitä, millä silmillä sitä katsellaan! Isäntäni värittömät, tummat kasvot, hänen luja, nelitahoinen otsansa, paksut, sysimustat kulmakarvansa, syvät silmänsä, voimakkaat piirteensä, luja, karski suunsa, kaikki nämä osoittivat tarmoa, päättäväisyyttä, tahdonlujuutta, mutta eivät olleet sääntöjen mukaan kauniit. Minulle nämä kasvot olivat enemmän kuin kauniit, ne olivat ihmeellisen mielenkiintoiset ja hallitsivat minua täydellisesti, niin että tunteeni eivät enää olleet omassa vallassani, vaan hänen. En ollut aikonut rakastaa häntä, ja lukija tietää, että olin taistellut kovan taistelun tukahuttaakseni sydämessäni nousevat rakkauden idut, ja nyt, kun ensi kerran näin hänet jälleen, ne virkosivat uudestaan, vihreinä ja voimakkaina. Hän pakoitti minut rakastamaan itseään katsomattakaan minuun.

Vertasin häntä vieraisiin. Mitä merkitsi Lynn-veljesten hempeä kauneus, lordi Ingramin väsähtänyt hienostus, vieläpä eversti Dentin sotilaallinen ryhti hänen myötäsyntyneen voimansa ja tarmonsa rinnalla? En tuntenut mitään myötätuntoa heidän ulkomuotoansa ja ilmettään kohtaan, ja kuvittelin kuitenkin, että useimmat olisivat sanoneet heitä miellyttäviksi ja kauniiksi miehiksi, kun taas Mr. Rochesteria olisi sanottu karkeapiirteiseksi ja synkkämielisen näköiseksi. Näin heidän hymyilevän ja nauravan, eikä se ollut mitään; kynttiläni valo oli yhtä sielukasta kuin heidän hymynsä, kulkusen kilinä yhtä sisältörikasta kuin heidän naurunsa. Näin Mr. Rochesterin hymyilevän -- hänen kovat piirteensä lauhtuivat, hänen silmänsä tulivat sekä loistaviksi että hyviksi, ja niitten katse oli miettivä ja lempeä. Hän puhui parastaikaa Louisa ja Amy Eshtonin kanssa. Ihmettelin suuresti nähdessäni heidän aivan levollisina kohtaavan tuon katseen, joka minusta oli niin läpitunkeva. Odotin heidän katseensa painuvan, heidän värinsä kohoavan sen edessä, mutta olin kuitenkin tyytyväinen huomatessani, että se ei liikuttanut heitä vähääkään. "Hän ei ole heille sitä mitä hän on minulle", ajattelin. "Hän ei ole heidän lajiansa -- uskon, että hän on minun lajiani -- olen varma siitä. Tunnen olevani hänen sukulaissielunsa, ymmärrän hänen ilmeittensä ja liikkeittänsä äänetöntä kieltä, ja vaikka arvo ja asema erottavat meidät kauas toisistamme, on päässäni ja sydämessäni, veressäni ja hermoissani jotakin, joka tekee minut hänen vertaisekseen. Sanoinko tosiaankin muutamia päiviä sitten, että minulla ei ole muuta tekemistä hänen kanssaan kuin ottaa palkkani hänen kädestään? Kielsinkö itseäni ajattelemasta häntä missään muussa valossa kuin palkanmaksajana? Mikä solvaus luontoa vastaan! Kaikki hyvät, voimakkaat, rehelliset tunteeni kokoontuvat vaistomaisesti hänen ympärilleen. Tiedän, että minun täytyy kätkeä tunteeni, tukahuttaa toiveeni ja joka hetki muistaa, että hän ei voi paljoa välittää minusta. Sillä kun sanon olevani hänen lajiansa, en väitä omaavani hänen vaikutusvoimaansa ja viehätyskykyänsä, tarkoitan vain, että muutamat tunteet ja taipumukset ovat meillä yhteiset. Minun on siis alituisesti muistutettava itselleni, että olemme iäksi erotetut -- ja kuitenkin, niin kauan kuin hengitän ja ajattelen, täytyy minun rakastaa häntä."

Kahvia tarjotaan. Kohta herrojen tulon jälkeen ovat naiset käyneet iloisiksi kuin leivoset, ja keskustelu on vilkasta ja hauskaa. Eversti Dent ja Mr. Eshton keskustelevat politiikasta, ja heidän vaimonsa kuuntelevat. Molemmat ylpeät vallasnaiset, lady Lynn ja lady Ingram puhelevat keskenään. Sir George, jonka unohdin kuvata -- hyvin suuri ja hyvin terveen näköinen maalainen aatelismies -- seisoo heidän sohvansa edessä, kahvikuppi kädessään, ja pistää silloin tällöin sanan tai pari heidän juttuihinsa. Mr. Frederick Lynn on valinnut sijansa Mary Ingramin vieressä ja näyttää hänelle erään loistoteoksen kuvia. Hän katselee, hymyilee aika ajoin, mutta puhuu nähtävästi vähän. Suuri, hidas lordi Ingram nojautuu pienen ja vilkkaan Amy Eshtonin tuolin selkänojaan, tämä katsoo ylös häneen ja livertelee kuin lintunen. Nähtävästi hän pitää enemmän lordista kuin Mr. Rochesterista. Henry Lynn on vallannut erään leposohvan Louisan jalkojen juuressa, Adèle jakaa sen hänen kanssaan, hän koettaa puhua ranskaa ja Louisa nauraa hänen kömmähdyksilleen. -- Vaan kenen pariksi joutunee Blanche Ingram? Hän seisoo yksinään erään pöydän luona taivuttaen kauniin niskansa kuvateoksen yli. Hän näyttää odottavan, että häntä etsittäisiin, mutta hän ei odota liian kauan, vaan valitsee itse kumppaninsa.

Mr. Rochester, joka on jättänyt Eshtonit, seisoo lieden luona yhtä yksinäisenä kuin Miss Ingram pöydän ääressä. Tämä tulee hänen luokseen ja asettuu hänen eteensä uunin vastaiselle puolelle.

"Mr. Rochester, minä luulin, että te ette ole lapsirakas."

"En olekaan."

"Mikä siis on saanut, teidät ottamaan vaivoiksenne tuollaisen pienen nuken?" Hän osoitti Adèlea. "Mistä olette poiminut hänet?"

"En ole poiminut häntä mistään, hän on jätetty käsiini."

"Olisitte lähettänyt hänet kouluun."

"Minulla ei ole siihen varoja, koulut ovat niin kalliita."

"Mitä, pidättehän kuitenkin hänelle kotiopettajatarta! Näin äsken erään henkilön hänen kanssaan -- onko hän poissa jo? Ei, tuolla hän istuu vielä, tuolla ikkunaverhon takana. Te tietysti palkkaatte hänet, ja luulisin sen tulevan aivan yhtä kalliiksi -- kalliimmaksikin, kun lisäksi tulee vielä molempien ylöspito."

Pelkäsin -- tai sanoisinko toivoin -- että minua mainittaessa Mr. Rochester vilkaisisi minuun, ja vetäydyin vaistomaisesti kauemmaksi varjoon, mutta hän ei edes kääntänyt päätään.

"En ole ajatellut asiaa", sanoi hän välinpitämättömästi, katsoen suoraan eteensä.

"Ei -- te miehet ette koskaan ota huomioon terveen järjen ja käytännöllisen edun vaatimuksia. Kuulisittepa äitiä, kun on puhe kotiopettajattarista! Marylla ja minulla on aikoinamme ollut vähintäin tusina sellaisia. Puolet niistä olivat inhottavia, loput naurettavia, ja kaikki tyyni äärettömän vaivalloisia ja ikäviä -- eikö totta, äitiseni?"

"Mistä puhut, kultani?"

"Kultani" antoi pyydetyn selityksen.

"Rakkahin, älä puhu kotiopettajista, jo pelkkä sana tekee minut sairaaksi. Olen kärsinyt marttyyrin tuskia heidän taitamattomuutensa ja oikkujensa vuoksi. Kiitän taivasta, että nyt olen päässyt heistä."

Tällöin Mrs. Dent kumartui hurskasta rouvaa kohti ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Vastauksesta voin päättää, että hän muistutti erään tästä kirotusta sukukunnasta olevan läsnä.

"Sitä pahempi", vastasi hänen korkeutensa. "Toivon, että se tekee hänelle hyvää." Sitten hän jatkoi matalammalla äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että hyvin saatoin kuulla: "Minä panin hänet merkille, olen ihmiskasvojen tuntija, ja hänen kasvoissaan näin kaikki hänen luokkansa virheet."

"Mitkä ne ovat, armollinen rouva?" kysyi Mr. Rochester ääneen.

"Kerron sen teille yksityisesti", sanoi hän ja huojutti mahtavaa päähinettään kolme kertaa hyvin merkitsevästi.

"Mutta silloin uteliaisuuteni on jo menettänyt ruokahalunsa; se vaatii ravintoa juuri nyt."

"Kysykää Blanchelta, hän on lähempänä teitä kuin minä."

"Oh, älä neuvo häntä minun luokseni, äiti! Minulla on vain yksi sana sanottavana koko heimosta: he ovat vitsaus. Eipä siltä, että minä olisin paljoa kärsinyt heidän tähtensä, minä kyllä pidin puoleni. Mitä kepposia Theodor ja minä teimmekään Miss Wilson'eillemme, Mrs. Grey'llemme, ja Madame Joubert'eillemme! Mary oli aina liian unelias ottaakseen osaa älykkääseen juoneen. Parhaiten onnistui pila Madame Joubertin suhteen. Miss Grey oli kivulloinen raukka, vesittelevä ja alakuloinen, eikä maksanut vaivaa nujertaa häntä, ja Mrs. Grey oli niin karkea ja paksunahkainen, ettei mikään isku sattunut häneen. Mutta Madame Joubert parka! Näen vieläkin hänen voimattoman raivonsa, kun olimme jännittäneet hänet äärimmilleen -- kaataneet teekuppimme, jauhaneet rikki voileipämme, viskelleet kirjamme kattoon ja pitäneet konsertteja viivottimella ja pulpeteilla, pesänluukuilla ja hiilihangoilla. Theodor, muistatko vielä noita iloisia päiviä?"

"Muistan toki", vastasi lordi Ingram veltosti, "ja tuo vanha kuikka parka huusi: 'Te ilkeät lapset!' ja silloin me saarnasimme hänelle, kuinka itserakas hän oli luullessaan voivansa opettaa niin älykkäitä vesoja kuin me olimme, vaikka itse oli niin tietämätön."

"Niin teimme, ja muistatko, Tedo, kuinka autoin sinua opettajasi, tuon jauhonvalkean Mr. Viningin, vainoamisessa. Hän ja Miss Wilson ottivat itselleen vapauden rakastua toisiinsa -- ainakin Tedo ja minä ajattelimme niin. Panimme merkille helliä katseita ja huokailuja, joita pidimme 'suuren intohimon' merkkeinä, ja asianomaiset saivat pian tuntea keksintöjemme siunausta, sillä käytimme niitä hyväksemme karkoittaaksemme kiusanhenkemme talosta. Rakas äitimme sai pian vihiä asiasta, ja katsoi heidän suhteensa sotivan kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Eikö totta, rouva äitini?"

"Tietysti, kultaseni. Ja olin aivan oikeassa, sillä on olemassa tuhansia syitä, joitten vuoksi helliä suhteita kotiopettajien ja kotiopettajattarien välillä ei pitäisi hetkeäkään suvaita missään hyvin järjestetyssä talossa. Ensinnäkin --"

"Oi, varjelkoon, äiti! Säästä meitä luetteloista! Sitäpaitsi tiedämme ne kaikki tyyni: huonoa esimerkkiä viattomille lapsille, hajamielisyyttä ja siitä johtuvaa huolimattomuutta velvollisuuksien täyttämisessä, asianomaisten ystävyydenliitosta johtuva tuttavallisuus, sitten juorut, hävyttömyydet, kapinat ja yleinen sekasorto. Olenko oikeassa, vapaaherratar Ingram of Ingram Park?"

"Olet oikeassa nyt kuten aina, liljankukkani."

"Silloin ei ole enää mitään lisättävää; vaihtakaamme keskusteluaihetta."

Amy Eshton, joka joko ei kuullut tahi ei ottanut huomioon tätä määräystä, yhtyi puheeseen pehmeällä, lapsellisella äänellään: "Louisa ja minä myös kiusoittelimme kotiopettajatartamme, mutta hän oli äärettömän hyvä ihminen, hän kärsi kaiken eikä mikään saanut häntä suunniltaan. Hän ei koskaan suuttunut meille, vai suuttuiko, Louisa?"

"Ei, ei koskaan, me saimme tehdä mitä tahdoimme, tarkastaa hänen pöytälaatikkonsa ja ompelulippaansa ja mullistaa hänen piironkinsa, ja hän oli niin hyvänluontoinen ja antoi meille kaiken, mitä tahdoimme."

"Otaksun", sanoi Miss Ingram pyöristäen alahuultaan ivallisesti, että saamme nyt kuulla yhteenvedon kaikkien kotiopettajatar-kokemuksista, ja sellaista esitystä välttääksemme pysyn vieläkin ehdotuksessani uuden aiheen valinnasta. Mr. Rochester, kannatatteko ehdotustani?"

"Armollinen neiti, kannatan teitä tässä asiassa kuten kaikissa muissakin."

"Siispä voin jatkaa. Signor Eduardo, onko äänenne kunnossa tänä iltana?"

"Donna Bianca, jos te käskette, on se valmis palvelukseenne."

"Siinä tapauksessa, signor, annan korkeimman määräykseni keuhkoillenne ja muille äänielimillenne, sillä tarvitsen niitä kuninkaalliseen palvelukseeni."

"Kuka ei tahtoisi olla Rizziona noin jumalaiselle Marialle?"

"Viisi Rizziosta!" huudahti hän pudistaen kiharaista päätään ja meni pianon luo. "Minun mielipiteeni on, että tuo soittoniekka oli sietämätön nahjus, ja pidän enemmän mustasta Bothwellista. Minun mielestäni ei mies ole mitään, jollei hänessä ole hituinen pirua, ja historia sanokoon mitä tahtoo James Hepburnista, mutta minun käsitykseni mukaan hän oli juuri tuollainen hurja, ylpeä rosvosankari, jollaiselle voisin suostua lahjoittamaan käteni."

"Hyvät herrat, kuuletteko? Kuka teistä enimmän muistuttaa Bothwellia?"

"Minä sanoisin, että te olette tässä suhteessa edullisimmassa asemassa", vastasi eversti Dent.

"Kautta kunniani, olen teille kiitollinen", oli vastaus.

Miss Ingram, joka nyt oli ylpeän sulavasti istuutunut pianon ääreen ja jonka runsaslaskoksinen, lumivalkea hame levisi majesteetillisena hänen ympärilleen, aloitti loisteliaan preludin, jatkaen kuitenkin puhettaan. Hän näytti tänä iltana olevan loistavalla tuulella, ja tuntui kuin sekä hänen sanansa että ilmeensä olisivat tahtoneet herättää kuulijoissa ei ainoastaan ihailua, vaan myös ihmettelyä, hän tahtoi silminnähtävästi esiintyä sekä häikäisevänä että rohkeana.

"Oh, tulen sairaaksi kun katselen tämän ajan nuoria miehiä", huudahti hän takoen edelleen soittokonetta. "Nuo pikku raukat, jotka eivät kykene astumaan askeltakaan isän puistonporttien ulkopuolella, eivätkä pääse edes porteille asti ilman äidin lupaa ja vartioimista! Miten syventyneet he ovatkaan kauniitten kasvojensa, vaikeitten käsiensä ja pienten jalkojensa hoitoon, ikäänkuin miehillä tarvitsisi olla mitään tekemistä kauneuden kanssa! Ikäänkuin ei rakastettavaisuus olisi naisten erityinen etuoikeus, heidän laillinen osansa ja perintönsä! Myönnän kyllä, että ruma _nainen_ on tahra luomakunnan kauniissa kasvoissa, mutta mitä _miehiin_ tulee -- he katsokoot vain, että heillä on voimaa ja rohkeutta, heidän tunnuslauseensa olkoon: metsästä, ammu, taistele! -- muu ei ole pennin veroista. Sellainen olisi minun tunnuslauseeni, jos olisin mies."

"Olen päättänyt", jatkoi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, jota ei kukaan katkaissut, "että kun menen naimisiin, ei mieheni saa olla kilpailijani, vaan voitettuni. Minä vaadin jakamatonta ihailua, eikä hän saa tasata palvomistaan minun ja oman peilikuvansa kesken. Mr. Rochester, laulakaa nyt, ja minä säestän teitä!"

"Olen pelkkää tottelevaisuutta", oli vastaus.

"Tässä on 'Merirosvojen laulu'. Tietäkää, että olen hullaantunut merirosvoihin, ja laulakaa siis 'con spirito'!"

"Määräykset Miss Ingramin huulilta saisivat vetisen maidonkin vaahtoamaan."

"Pitäkää siis varanne, jollette miellytä minua, häpäisen teitä näyttämällä, miten sellainen laulu _olisi_ laulettava."

"Mutta tehän tarjoatte palkan kyvyttömyydestä nyt koetan kaikella muotoa epäonnistua."

"Gardez-vous en bien! Jos erehdytte tahallanne, määrään rangaistuksen rikoksen mukaan."

"Miss Ingramin pitäisi olla lempeä, sillä hänellä on vallassa kovemmat rankaisukeinot, kuin mitä kuolevainen voi kestää."

"Oo, selittäkää", määräsi tämä.

"Anteeksi, armollinen neiti, selityksiä ei kaivata, oma hieno vaistonne varmaan sanoo teille, että yksi ainoa vihastunut katseenne riittäisi korvaamaan kuolemanrangaistusta.

"Laulakaa!" sanoi hän ja alkoi säestyksen omalla tulisella tavallaan.

"Nyt on minun aikani pujahtaa pois", ajattelin, mutta sävelet, jotka nyt halkoivat ilmaa, pysäyttivät minut. Mrs. Fairfax sanoi, että Mr. Rochesterilla oli kaunis ääni; niin hänellä olikin, pehmeä, täyteläinen basso, johon hän pani oman tunteensa, oman voimansa, ja joka löysi tiensä suoraan kuulijan sydämeen herättäen siellä outoja tunteita. Odotin, kunnes viimeinen syvä, täyteläinen värähdys oli kuollut pois, kunnes puheen vuolas virta, joka hetkiseksi oli pysäytetty, oli jälleen palannut uomaansa, sitten jätin suojaisen nurkkani ja livahdin ulos sivuovesta, joka onneksi oli lähellä. Siitä johti ahdas käytävä eteiseen; kulkiessani sen poikki, huomasin kengännauhani olevan auki, pysähdyin kiinnittämään sitä ja polvistuin sen vuoksi matolle porraskäytävän juurella. Kuulin ruokasalin oven aukeavan, eräs mies tuli ulos, nousin nopeasti ja seisoin suoraan hänen edessään. Se oli Mr. Rochester.

"Kuinka voitte?" kysyi hän.

"Oikein hyvin, sir."

"Miksi ette tullut puhuttelemaan minua tuolla sisällä?"

Ajattelin, että vastauksen asemasta olisin voinut tehdä hänelle saman kysymyksen, mutta en kuitenkaan tahtonut ottaa itselleni sellaista vapautta. Vastasin:

"En tahtonut häiritä teitä, kun näytitte koko ajan olevan niin kiinni."

"Mitä olette tehnyt minun poissaollessani?"

"En mitään erityistä, olen opettanut Adèlea kuten tavallisesti."

"Ja tullut hyvän joukon kalpeammaksi kuin mitä olitte, kuten näin heti ensi näkemältä. Mikä siihen on syynä?"

"Ei mikään, sir."

"Ettekö vilustunut tuona yönä, kun puoliksi hukutitte minut?"

"En vähääkään, sir."

"Palatkaa seurusteluhuoneeseen, te karkaatte liian aikaisin."

"Olen väsynyt, sir."

Hän katseli minua hetkisen.

"Ja hiukan alakuloinen", sanoi hän. "Minkätähden? Kertokaa minulle!"

"Ei se ole mitään, sir, ei mitään. Minä en ole alakuloinen."

"Mutta minä vakuutan teille, että olette, vieläpä niin surullinen, että vielä muutamat sanat saisivat kyyneleet silmiinne -- kas niin, siinähän ne jo kiiltävätkin ja yksi helmi on jo irroittautunut ripsistä ja pudonnut poskellenne. Jos minulla olisi aikaa ja jollen olisi kuolettavassa pelossa, että joku lörpöttelevä palvelija kulkee ohitse, tahtoisin tietää, mitä tämä kaikki merkitsee. No hyvä, tänä iltana annan teille anteeksi, mutta tietäkää, että niin kauan kuin vieraani viipyvät täällä, odotan teitä joka ilta seurusteluhuoneeseen. Se on toivomukseni, älkää unohtako sitä. Menkää nyt, ja lähettäkää Sophie hakemaan Adèlea. Hyvää yötä, oma --". Hän vaikeni, puraisi huultaan ja jätti minut äkisti.

Kahdeksastoista luku.

Ne olivat iloisia päiviä Thornfieldissä, täynnä eloa ja vilkasta liikettä. Kuinka erilaisia ne olivatkaan kuin nuo kolme ensimäistä hiljaista, yksitoikkoista, yksinäistä kuukautta, jotka olin viettänyt sen katon alla. Kaikki surulliset tunnelmat näyttivät nyt olevan karkoitettuja talosta, kaikki synkät ajatukset unhoitettuja, kaikkialla oli eloa ja liikuntaa, päivät pitkät. Ei voinut kulkea ennen niin hiljaisen gallerian yli, ei avata ennen niin autioitten päätyhuoneitten ovia kohtaamatta sievää kamarineitiä tai keikarimaista lakeijaa.

Keittiö, kellarimestarin asunto ja palvelijain huoneet olivat yhtä eloisat, ja salongit jäivät tyhjiksi ja hiljaisiksi vain silloin, kun kevätpäivän leppoisa paiste ja sininen taivas kutsuivat niitten asukkaita ulos metsiin ja lehtoihin. Silloinkin kun kaunis ilma keskeytyi ja taukoamaton sade synkistytti muutamia päiviä, ei mikään sulku näyttänyt ehkäisevän iloisuutta, ja ulkoilma huvittelun keskeytys aiheutti vain suurempaa vilkkautta ja vaihtelua ajanvietteissä linnan avarissa suojissa.

Olin utelias näkemään, mitä he tekisivät ensimäisenä iltana, kun ehdotettiin ohjelman vaihtelua. Puhuttiin "kuva-arvoituksista", mutta tietämättömyydessäni en ymmärtänyt, mitä sana merkitsi. Palvelijat kutsuttiin sisään, ruokasalin pöydät työnnettiin syrjään, valot järjestettiin toisin ja tuolit asetettiin puoliympyrään kaarioven eteen. Sillä aikaa kun Mr. Rochester ja muut herrasmiehet johtivat näitä muutoksia, juoksivat naiset portaita ylös ja alas soittaen kamarineitejään. Mrs. Fairfaxia pyydettiin antamaan tietoja talon kaikista mahdollisista puku-, huivi- ja verhovarastoista, ja eräät kolmannen kerroksen vaatesäiliöt tarkastettiin, ja kamarineidit toivat alas sylintäydet kullalla kirjailtuja pönkkähameita, silkkimantteleita, pitsikauluksia, y.m., sitten tehtiin valinta, ja hyväksytyt kappaleet tuotiin seurusteluhuoneen takaiseen komeroon.

Sillävälin oli Mr. Rochester taas kutsunut naiset ympärilleen ja valitsi muutamia heistä omaan puolueeseensa. "Miss Ingram on tietysti minun", sanoi hän. Sitten hän valitsi molemmat Eshtonin neidit ja Mrs. Dentin. Hän katsahti minuun: satuin olemaan hänen lähellään, sillä olin juuri kiinnittänyt Mrs. Dentin rannerenkaan, joka oli sattunut aukeamaan.

"Tahdotteko leikkiä mukana?" kysyi hän. Pudistin päätäni. Hän ei vaatinut minua mukaan, kuten melkein olin pelännyt hänen tekevän, vaan salli minun rauhassa palata tavalliselle paikalleni.

Hän vetäytyi nyt puoluelaisineen verhon taakse, ja toinen puolue, jonka johtajana oli eversti Dent, asettui istumaan tuoleille. Eräs herroista, Mr. Eshton, näytti huomaavan minut ja ehdottavan, että minut otettaisiin mukaan, mutta lady Ingram ehätti kieltämään:

"Ei", kuulin hänen sanovan, "hän näyttää liian typerältä mihinkään tällaiseen leikkiin."

Ennen pitkää kilisi kello, ja verho vedettiin syrjään. Kaarioven takana näyttäytyi suuri Sir George Lynn, jonka Mr. Rochester myös oli valinnut puolueeseensa, kiedottuna valkeaan lakanaan. Hänen edessään pöydällä oli avonainen kirja, ja Amy Eshton seisoi hänen vieressään, Mr. Rochesterin takki yllä, kirja kädessään. Joku, jota ei näkynyt, helisti kelloa iloisesti, sitten hypähti Adèle (joka välttämättä oli tahtonut kuulua holhoojansa puolueeseen) esiin ripoitellen ympärilleen kukkia käsivarrellaan kantamastaan korista. Sitten näyttäytyi Miss Ingram häikäisevän kauniina, kokonaan valkeissa, pitkä harso päässä ja ruusukiehkura otsalla. Hänen vierellään kulki Mr. Rochester, ja yhdessä he lähenivät pöytää. He polvistuivat, ja Mrs. Dent ja Louisa Eshton, myöskin valkeissa puvuissa, asettuivat heidän taakseen. Seurasi eräänlainen toimitus, jonka helposti tunsi mykäksi vihkimiseksi. Sen päätyttyä neuvottelivat eversti Dent ja hänen puoluelaisensa keskenään hetkisen kuiskaillen, sitten sanoi eversti "morsian", Mr. Rochester kumarsi, ja esirippu laski.