Part 17

Seuruetta odotettiin torstai-iltapäivällä päivälliselle, joka syötäisiin kello kuusi. Tänä odotusaikana ei minulla ollut aikaa haaveiluihin, ja luulen, että olin yhtä reipas ja iloinen kuin kuka toinen tahansa -- lukuunottamatta Adèlea, joka siinä suhteessa voitti kaikki. Silloin tällöin kuitenkin iloni tyrehtyi, ja vasten tahtoani jouduin takaisin epäilysten, pahojen aavistusten ja synkkien arveluitten maailmaan. Tämä tapahtui silloin kun satuin näkemään kolmannen kerroksen oven (joka viime aikoina oli aina lukittuna) verkalleen aukeavan ja antavan tietä Grace Poolen haahmolle, ja kun näin hänen, valkea esiliina edessä ja myssy päässä, liukuvan yli gallerian miltei kuulumattomin askelin -- hänellä oli aina vain pehmeät tohvelit jalassa -- kurkistavan myllistettyihin makuuhuoneisiin, sanovan sanan tai pari apulaisvaimolle oikeasta tavasta kiilloittaa uuninristikoita ja marmorinreunuksia tai poistaa tahroja seinäpapereista, ja jälleen katoavan. Tavallisesti hän kävi kerran päivässä keittiössä, söi päivällisensä, poltti piipullisen tupakkaa lieden ääressä ja palasi sitten ylös kantaen portterilasiaan iloitakseen sen ääressä ylhäällä pimeässä luolassaan. Vain yhden tunnin päivän kahdestakymmenestä neljästä hän vietti alhaalla palvelijatovereittensa kanssa; lopun päivää hän arvatenkin istui matalassa huoneessaan kolmannessa kerroksessa ja ompeli -- ja nauroi kaiketi itsekseen kaameata nauruaan -- yksinäisenä kuin vanki komerossaan.

Ihmeellisintä oli kuitenkin, ettei ainoakaan sielu koko talossa, paitsi minä, näyttänyt kiinnittävän huomiota hänen tapoihinsa tai ihmettelevän niitä, kukaan ei puhunut sanaakaan hänen asemastaan tai työstään, kukaan ei säälinyt hänen yksinäisyyttään. Kerran sentään satuin kuulemaan osan keskustelusta Lean ja erään apulaisvaimon välillä, ja tämän keskustelun aiheena oli Grace. Lea oli juuri sanonut jotakin, jota en ollut kuullut, ja apulaisvaimo huomautti:

"Hän kai saa hyvän palkan."

"Niin saa", sanoi Lea, "toivoisinpa että minulla olisi yhtä hyvä, vaikka eipä siltä, että minulla olisi syytä valittaa omastani, Thornfieldissä ei olla kitsaita, mutta ei se kuitenkaan ole viidettäkään osaa Mrs. Poolen palkasta. Ja hän tekee säästöjä -- joka neljännesvuosi hän käy pankissa Millcotessa. En ollenkaan ihmettelisi, jos hänellä olisi jo kylliksi voidakseen jättää kaikki ja elää riippumattomana, mutta nähtävästi hän on tottunut työhönsä. Sitäpaitsi hän ei ole vielä neljääkymmentä, on ripeä ja voimakas, ja hänen olisi liian aikaista lakata tekemästä työtä."

"Lyönpä vetoa, että hän on hyvin taitava", sanoi eukko. "Se on varma, se. Kyllä hän osaa hoitaa työnsä -- kukaan ei tekisi sitä paremmin", sanoi Lea merkitsevästi, "eikä kuka tahansa osaisikaan olla hänen kengissään, ei edes kaikesta rahasta, minkä hän saa."

"Eipä suinkaan", oli vastaus. "Tahtoisin tietää onko herra --"

Apulaisvaimo aikoi jatkaa, mutta silloin Lea kääntyi ja huomasi minut. Hän teki nopeasti merkin seuralaiselleen.

"Eikö hän tiedä?" kuulin eukon kuiskaavan.

Lea pudisti päätään, ja keskustelu taukosi. Olin siis saanut selville vain sen seikan, että Thornfieldissä oli joku salaisuus, ja että sitä salaisuutta ei tahdottu ilmaista minulle.

Niin tuli torstai. Jo edellisenä iltana oli kaikki laitettu valmiiksi, matot oli pantu lattialle, vuodeverhot laskoitettu, hohtavan valkeat peitteet levitetty sängyille, yöpöydät laitettu kuntoon, pöly pyyhitty huonekaluilta ja maljakot täytetty kukilla. Sekä makuuhuoneet että salongit oli tehty niin raikkaiksi ja loistaviksi kuin ihmiskäsille oli mahdollista. Myös eteinen oli puhdistettu, ja suuri, puuleikkauksilla koristettu kello sekä porraskäytävän portaat ja kaidepuut oli kiilloitettu kirkkaiksi kuin lasi. Ruokasalin sivupöydillä kiilsi hopeakalustoita ja seurusteluhuoneessa loisti kauniita, outoja kukkia.

Niin tuli iltapäivä. Mrs. Fairfax pukeutui parhaaseen mustaan silkkipukuunsa, veti hansikkaat käsiinsä ja pani kultakellon vyölleen, sillä hänen tehtävänsä oli ottaa vastaan vieraat, johtaa naiset huoneisiinsa j.n.e. Adèle myöskin tahtoi pukeutua, vaikka luulinkin, että hänellä oli hyvin vähän toiveita tulla esitetyksi seurueelle, ei ainakaan sinä iltana. Tehdäkseni hänelle mieliksi annoin kuitenkin Sophien pukea hänet yhteen lyhyistä, ilmavista musliinipuvuistaan. Mitä itseeni tuli, ei minun ollut tarvis muuttaa pukua, minua ei tietenkään käskettäisi jättämään kouluhuone-pyhäkköäni, sillä nyt siitä oli tullut minulle pyhäkkö, suloinen leposija levottomuuksien hetkinä.

Oli ollut lauha, kirkas kevätpäivä, tuollaisia maaliskuun lopun ja huhtikuun alun päiviä, jotka kimmeltävät yli maan tuoden sanoman lähenevästä kesästä. Se läheni nyt loppuansa, mutta iltakin oli lämmin, ja kouluhuoneessa, jossa työni ääressä istuin, oli ikkuna auki.

"Tulee jo myöhäinen", sanoi Mrs. Fairfax, joka astui sisään hienona ja kahisten. "Olipa hyvä, että tilasin päivällisen tuntia myöhemmin kuin Mr. Rochester oli määrännyt; kello on nyt jo yli kuuden. Olen lähettänyt Johnin portille katsomaan, näkyykö mitään, sieltä voi nähdä tietä pitkältä Millcoteen päin." Hän meni ikkunan luo. "Siinä hän onkin. No, John", sanoi hän kumartuen ulos, "mitä uutta?"

"He tulevat", oli vastaus. "He ovat täällä kymmenen minuutin kuluttua."

Adèle lensi ikkunaan. Minä seurasin häntä ja pidin varani, että seisoin syrjässä, joten saatoin ikkunaverhon suojassa näkymättömänä nähdä kaiken.

Johnin kymmenen minuuttia olivat pitkät, mutta vihdoin kuului pyörien kolinaa, neljä ratsastajaa ajoi täyttä laukkaa käytävää pitkin, ja niitten jälessä tulivat kahdet avonaiset vaunut. Lepattavat harsot ja liehuvat töyhdöt täyttivät ajoneuvot. Kaksi ratsastajista oli nuoria, komeita herrasmiehiä, kolmas oli Mr. Rochester, joka ratsasti mustalla hevosellaan, Mesrourilla, ja Pilot; hyppi hänen edellään. Hänen rinnallaan ratsasti eräs nainen, ja he kaksi olivat seurueen ensimäiset. Hänen purppuranpunainen ratsastuspukunsa melkein laahusti maata, hänen harsonsa liehui tuulessa, ja sen läpinäkyvien laskoksien alta loisti runsaita, sysimustia kutreja. "Miss Ingram!" huudahti Mrs. Fairfax ja kiiruhti paikalleen ovelle.

Ratsastajat, jotka seurasivat tien käännettä, joutuivat pian talon kulmauksen taakse, ja minä kadotin heidät näkyvistäni. Adèle alkoi nyt pyytää alas, mutta minä otin hänet polvelleni ja annoin hänen ymmärtää, ettei hän millään ehdolla saisi mennä vieraitten naisten näkyviin, ei nyt eikä toiste, jollei häntä nimenomaan kutsuttaisi, että Mr. Rochester suuttuisi kauheasti j.n.e. Hän vesitteli hiukkasen kuullessaan tämän, mutta kun aloin näyttää hyvin vakavalta, suostui hän vihdoin kuivaamaan kyyneleensä.

Eteisestä kuului nyt iloista hälinää: herrojen syvät äänet ja naisten hopeanheleät liverrykset sulautuivat kauniisti yhteen, ja kaikista muista erottautui selvästi, vaikkakaan ei äänekkäänä, Thornfieldin herran sointuva ääni, kun hän toivotti kauniit ja hienot vieraansa tervetulleiksi kattonsa alle. Sitten nousivat keveät askelet portaita, galleriasta kuului sipsutusta, hillittyä, iloista naurua, ovien avaamista ja sulkemista, sitten oli kaikki hiljaa.

"He muuttavat toaletteja", sanoi Adèle, joka henkeään pidättäen oli seurannut jokaista liikettä, ja sitten hän huokasi.

"Kun äidin luona oli vieraita", sanoi hän, "seurasin heitä kaikkialle, salonkiin ja heidän huoneisiinsa, usein katselin, kun kamarineitsyet kampasivat ja pukivat naisia, ja se oli niin hauskaa -- sitäpaitsi siinä oppii paljon."

"Eikö sinun ole nälkä, Adèle?"

"On kyllä, mademoiselle, emmehän ole syöneet mitään viiteen tai kuuteen tuntiin."

"Sillä aikaa kun naiset ovat huoneissaan, lähden alas ja koetan saada jotakin syötävää."

Lähdin varovaisesti suojapaikastani ja etsin takaportaat, jotka johtivat suoraan keittiöön. Näissä maailmoissa oli tulinen kiire ja hyörinä, lihaliemi ja kalakeitto olivat juuri viimeisessä asteessaan ennen valmistumista, ja kokki, joka kumartui lieden yli, oli sen näköinen kuin olisi hän, sekä henkisesti että ruumiillisesti, voinut syttyä palamaan minä hetkenä tahansa. Palvelijain eteisessä lämmitteli kaksi kuskia ja kolme miespalvelijaa tulen ääressä, kamarineidit olivat nähtävästi yläkerrassa valtijattariensa luona, ja uudet palvelijat, jotka olivat tuodut Millcotesta, hyörivät ja pyörivät kaikkialla. Tämän sekasorron läpi onnistuin vihdoin pääsemään ruokahuoneeseen, siellä otin haltuuni kylmän kananpojan, sämpylän, muutamia torttuja, pari lautasta, veitsen ja haarukan, ja tämän saaliini kanssa peräydyin nopeasti. Olin juuri päässyt galleriaan ja aion sulkea takaoven jälkeeni, kun lähenevä humina ilmoitti, että naiset parhaillaan tulivat huoneistaan. En voinut päästä kouluhuoneeseen kulkematta muutamien ovien ohi ja joutumatta vaaraan tulla yllätetyksi elintarpeineni, ja niin jäin seisomaan tähän gallerian ikkunattomaan päähän, joka nyt oli aivan pimeä, koska aurinko oli jo laskenut ja ilta pimein pimenemistään.

Ovet avautuivat, ja huoneitten kauniit asukkaat tulivat ulos toinen toisensa jälkeen. He olivat keveitä ja iloisia, ja heidän vaaleat pukunsa loistivat läpi hämärän. Hetkiseksi he pysähtyivät yhdeksi ryhmäksi gallerian toiseen päähän keskustellen hyvin vilkkaasti, mutta kuitenkin miellyttävän hillitysti, sitten he laskeutuivat portaita melkein yhtä äänettömästi kuin kirkas sumu kukkulan rinnettä. Heidän ryhmänsä tuntui minusta hienommalta ja ylhäissyntyisemmältä kuin mikään, mitä ennen olin nähnyt.

Tapasin Adèlen kurkistamassa kouluhuoneen ovesta, jota hän raotti. "Kuinka kauniita lady'ja!" huudahti hän englanniksi. "Oi, toivoisinpa, että saisin mennä heidän luoksensa! Luuletteko, että Mr. Rochester lähettää hakemaan meitä päivällisen jälkeen?"

"Sitä en tosiaankaan luule; Mr. Rochesterilla on muuta ajateltavaa. Älä välitä lady'ista tänä iltana, ehkä saat nähdä heidät huomenna. Tässä on päivällisesi."

Hän olikin hyvin nälkäinen, joten kananpoika ja tortut kiinnittivät hänen huomionsa hetkeksi. Oli oikein hyvä, että minulla oli tällaiset muonavarat, muuten olisimme kaikki kolme, Adèle, minä ja Sophie, jolle varasin osan ateriastamme, olleet vaarassa jäädä ilman päivällistä, sillä alakerrassa oli jokainen liian touhuissaan muistaakseen meitä. Jälkiruoka tarjottiin vasta yhdeksän tienoissa, ja vielä kymmeneltä juoksivat palvelijat edestakaisin tarjottimineen ja kahvikuppeineen. Annoin Adèlen olla ylhäällä paljon kauemmin kuin tavallisesti, koska hän selitti, että hänen ei mitenkään olisi mahdollista nukkua niin kauan kuin alakerran ovia availtiin ja suljettiin ja ihmiset hälisivät. Sitäpaitsi, lisäsi hän, Mr. Rochesterilta voi kenties vielä tulla sanoma, kun hän oli riisuutunut, "et alors quel dommage!"

Kerroin hänelle tarinoita niin kauan kuin hän halusi kuunnella, ja sitten, vaihtelun vuoksi, otin hänet ulos galleriaan. Eteisen lamppu oli nyt sytytetty, ja Adèlea huvitti nojautua kaidepuun yli ja katsella palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin alhaalla. Myöhemmin illalla alkoi kuulua säveliä seurusteluhuoneesta, jonne piano oli siirretty. Adèle ja minä istuuduimme ylimmälle portaalle kuuntelemaan. Nyt yhtyi ihmisääni soittokoneen rikkaisiin säveleihin. Laulaja oli nainen ja suloisesti hän lauloi. Yksinlaulua seurasi duetto, ja väliajat täytti iloinen puheenhälinä. Kuuntelin kauan, ja äkkiä huomasin, että olin kiinnittänyt kaiken tarkkaavaisuuteni noitten sekavien äänien erittelyyn koettaen erottaa niiden joukosta Mr. Rochesterin äänen, ja kun sain kiinni siitä, mikä tapahtui pian, oli seuraava työni muodostaa epäselvät äänteet sanoiksi.

Kello löi yksitoista. Katsoin Adèlea, joka nojasi päätään olkapäätäni vastaan, hänen silmäluomensa alkoivat käydä raskaiksi, ja minä otin hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet vuoteeseen. Kello oli lähes yksi ennenkuin vieraat palasivat huoneisiinsa.

Seuraava päivä oli yhtä kaunis kuin edellinenkin. Se omistettiin huviretkelle erääseen paikkaan lähiseudulla. Seurue lähti matkaan aikaisin aamupäivällä, muutamat ratsain, loput vaunuissa, ja olin sekä heidän lähtönsä että paluunsa näkijänä. Miss Ingram oli taaskin ainoa nainen hevosen selässä, ja, kuten eilenkin, ratsasti Mr. Rochester hänen rinnallaan, ja nuo kaksi ratsastivat vähän erillään toisista. Huomautin tästä Mrs. Fairfaxille, joka seisoi kanssani ikkunan luona.

"Te sanoitte, että ette usko heidän ajattelevan naimisiin menoa", sanoin, "mutta te näette, että Mr. Rochester selvästi pitää hänestä enemmän kuin muista naisista."

"Se on totta, aivan varmaan Mr. Rochester ihailee häntä."

"Ja hän Mr. Rochesteria", lisäsin, "katsokaa, kuinka hän kallistaa päänsä häntä kohti kuin olisi heillä salaisuuksia. Tahtoisin nähdä hänen kasvonsa; en ole vielä nähnyt niistä vilaustakaan."

"Saatte nähdä hänet tänä iltana", vastasi Mrs. Fairfax. "Satuin mainitsemaan Mr. Rochesterille kuinka hartaasti Adèle toivoi tulevansa esitetyksi vieraille, ja hän sanoi: 'Oh, antakaa hänen tulla seurusteluhuoneeseen päivällisen jälkeen ja pyytäkää Miss Eyreä tekemään hänelle seuraa'."

"Niinkö -- sen hän sanoi vain ollakseen kohtelias, eikä minun varmaankaan tarvitse mennä", vastasin.

"Huomautin hänelle, että te, joka olette niin tottumaton seuraelämään, ette varmaankaan mielellänne näyttäytyisi noin suuressa seurassa, jossa kaikki ovat teille outoja. Ja hän vastasi nopealla tavallaan: 'Lorua! Jos hän vastustaa, sanokaa hänelle, että nimenomaan toivon sitä ja että tulen itse hakemaan hänet, jos hän on itsepäinen'."

"Sen vaivan säästän häneltä", vastasin. "Minä menen, jollei muuta neuvoa ole, mutta mielelläni en sitä tee. Oletteko te siellä, Mrs. Fairfax?"

"En, pyysin vapautusta ja hän myönsi sen minulle. Minä opetan teitä, miten teidän on meneteltävä välttääksenne tuota pulmallista esittelyä, joka on ikävin kohta koko jutussa. Teidän täytyy mennä seurusteluhuoneeseen sen ollessa tyhjä, ennenkuin vieraat ovat nousseet päivällispöydästä. Valitkaa istuin jossakin hiljaisessa nurkassa, missä vain haluatte, ja kun vieraat ovat tulleet sisään, ei teidän tarvitse viipyä kauan, jollette tahdo. Antakaa vain Mr. Rochesterin huomata, että olette siellä, ja sitten voitte pujahtaa pois -- kukaan ei huomaa teitä."

"Luuletteko, että nämä ihmiset viipyvät kauan?"

"Kenties pari kolme viikkoa, varmaankaan ei enempää. Pääsiäisloman jälkeen menee Sir George Lynn, joka hiljattain valittiin Millcoten edustajaksi, Lontooseen toimeensa, ja lyönpä vetoa, että Mr. Rochester menee hänen mukanaan. Minua ihmetyttää, että hän on näinkin kauan viipynyt Thornfieldissä."

Jonkinlaisella vavistuksella huomasin sen hetken lähestyvän, jolloin minun oli suoriuduttava tehtävästäni seurusteluhuoneessa. Adèle oli ollut jonkinlaisessa hurmauksessa kaiken päivää, kuultuaan, että hän saisi illalla näyttäytyä vieraille naisille, ja hän asettui vasta kun Sophie aloitti hänen pukemisensa. Tämän toimituksen tärkeys vaati kohta koko hänen huomionsa, ja sillä aikaa kun hänen kiharansa järjestettiin pitkiksi, tasaisiksi kutreiksi, kun hänen punainen silkkipukunsa pantiin ylle, pitkä silkkivyö kiinnitettiin ja pitsikäsineet vedettiin käsiin, hän näytti juhlalliselta kuin tuomari virkansa toimituksessa. Ei tarvinnut varoittaa häntä panemasta pukuansa epäjärjestykseen, sillä heti valmiiksi tultuaan hän istuutui varovaisesti pieneen tuoliinsa, nosti huolellisesti silkkihameensa helmaa, jottei se rypistyisi, ja vakuutti minulle, että hän ei liikahtaisi paikaltaan, kunnes minä olin valmis. Se ei kestänyt kauan: paras pukuni, tuo hopeanharmaa, joka oli tehty Miss Templen vihkiäisiä varten ja jota en kertaakaan senjälkeen ollut käyttänyt, oli pian ylläni, tukkani oli nopeasti kammattu, ainoa koristeeni, pieni helmisolki, pian kiinnitetty. Me menimme alas.

Onneksi pääsi seurusteluhuoneeseen toistakin tietä kuin ruokasalin kautta, jossa kaikki juuri istuivat päivällisellä. Huone oli tyhjä, suuri valkea paloi hiljaisesti marmoritulisijassa, ja vahakynttilät kirkastivat sen loistavaa yksinäisyyttä ja hienon hienoja kukkia, joilla pöydät oli koristettu. Punainen verho riippui kaarioven edessä, ja koska se muodosti vain ohuen väliseinän seurusteluhuoneen ja ruokasalin välillä, puhuivat ruokasalissa olijat varmaan hyvin matalalla äänellä, sillä heidän keskustelustaan ei erottanut muuta kuin hiljaista hyminää.

Adèle, joka vieläkin näytti olevan mitä juhlallisimman mielialan vallassa, istuutui sanaakaan sanomatta jakkaralle, jonka osotin hänelle. Minä vetäydyin ikkunalaudalle, otin läheiseltä pöydältä kirjan ja koetin lukea. Adèle toi tuolinsa jalkojeni juureen ja kosketti ennen pitkää polveani.

"Mikä on, Adèle?"

"Enkö saa ottaa yhtä ainoata noista ihmeen kauniista kukista, mademoiselle? Vain täydentääkseni toalettiani."

"Sinä ajattelet liiaksi 'toalettiasi', Adèle, mutta voithan saada kukan." Ja minä otin maljakosta ruusun ja kiinnitin sen hänen vyöhönsä. Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä, kuin olisi hänen onnensa malja nyt ollut täysi. Käänsin kasvoni pois salatakseni hymyilyä, jota en voinut estää. Pienen pariisittaren vakava ja myötäsyntyinen hartaus pukuasioissa oli yhtä hullunkurista kuin surullista.

Nyt alkoi kuulua hiljaista nousemisen hälinää, verho vedettiin syrjään kaarioven edestä, ja sen takaa näkyi loistava ruokasali, jonka pitkällä pöydällä palavat kynttilät valaisivat komean jälkiruokakaluston hopeita ja kristalleja. Oviaukossa seisoi joukko naisia, -- he astuivat, sisään ja verho sulkeutui heidän jälkeensä.

Heitä oli vain kahdeksan, mutta kun he tulivat sisään, olisi heidän lukumääräänsä luullut paljon suuremmaksi. Muutamat olivat pitkiä, useat valkopukuisia, ja kaikilla oli avarat, laahuksilla varustetut puvut, jotka näyttivät suurentavan heidän olemuksiaan kuten sumu suurentaa kuuta. Nousin ja tein kumarruksen. Yksi tai kaksi nyökäytti päätään vastaukseksi, toiset vain tuijottivat minuun.

He hajautuivat ympäri huonetta muistuttaen keveitten liikkeittensä vuoksi valkeata, liitelevää lintuparvea. Muutamat heittäytyivät puoliksi lepääviin asentoihin sohville ja lepotuoleille, toiset kumartuivat pöytien yli ja katselivat kukkia ja kirjoja, muut ryhmittyivät tulen ääreen puhellen matalalla, mutta kirkkaalla äänellä, joka tuntui heille ominaiselta. Sain jälestäpäin tietää heidän nimensä, ja voin yhtä hyvin mainita ne nyt.

Ensinnäkin Mrs. Eshton ja hänen kaksi tytärtään. Hän oli nähtävästi ollut kaunis nainen ja oli vieläkin hyvin säilynyt. Tyttäristä oli vanhempi, Amy, pieni kooltaan, herttainen ja lapsekkaan näköinen sekä ulkomuotonsa että käytöksensä puolesta. Hänen vartalonsa oli pyöreä ja hauska, ja valkea musliinipuku sinisine silkkivöineen sopi hänelle mainiosti. Nuorempi, Louisa, oli pitempi ja solakampi, ja hänellä oli hyvin hienot ja suloiset kasvot, sitä tyyppiä, jolle ranskalaiset antavat nimen "minois chiffonné". Molemmat sisaret olivat vaaleita ja kauniita kuin liljankukat.

Lady Lynn oli suuri ja komea, noin neljäkymmenvuotias nainen. Hän kulki hyvin suorana ja ylpeän näköisenä, oli puettu loistavaan silkkipukuun, jonka väri kimmelsi eri vivahduksissa, ja hänen kiiltävän mustaa, sileätä tukkaansa koristi taivaansininen sulka ja jalokivillä varustettu otsaripa.

Everstinna Dent oli vähemmän loistelias, mutta minun mielestäni hienomman näköinen. Hän oli hento vartaloltaan, hänellä oli kalpeat, lempeät kasvot ja vaalea tukka. Hänen musta silkkipukunsa, kallisarvoinen ulkomailta tuotu pitsivyönsä ja helmikoristeensa miellyttivät minua enemmän kuin tuon jalosyntyisen naisen sateenkaari-loisto.

Mutta huomattavimmat joukosta -- kenties senkin vuoksi, että he olivat pisimmät -- olivat lady Ingram ja hänen tyttärensä Blanche ja Mary. He olivat kaikki tavattoman pitkiä ja ryhdikkäitä naisia. Lady Ingram saattoi olla neljän ja viidenkymmenen välissä. Hänen vartalonsa oli vielä kaunis, hänen tukkansa (ainakin kynttilänvalossa) musta, ja hänen hampaansakin näyttivät moitteettomilta. Useimmat olisivat pitäneet häntä loistavana naisena hänen ikäänsä nähden, ja sitä hän epäilemättä ulkonaisesti olikin, mutta koko hänen olemuksestaan, käytöksestään ja ilmeestään huokui miltei sietämätöntä ylpeyttä. Hänellä oli roomalaiset piirteet ja kaksinkertainen leuka, joka upposi hänen pylväsmäiseen kaulaansa, ja nämä piirteet olivat mielestäni ylpeyden pimentämät ja pullistamat, ja sama ylpeys piti leukaa melkein luonnottomasti pystyssä. Hänen katseensa oli kova ja kylmä ja muistutti Mrs. Reedin silmiä, hänen äänensä syvä, hänen puheensa hyvin täsmällistä, hyvin pöyhkeilevää -- sanalla sanoen, hyvin sietämätöntä. Karmosiininpunainen samettipuku ja jonkinlainen kullalla kirjailtu päähine verhosivat hänet (niin luulin ainakin hänen itsensä arvelevan) kerrassaan majesteetilliseen loistoon.

Blanche ja Mary olivat yhtä pitkät -- suorat ja solakat kuin poppelit. Mary oli liian hoikka mittaansa nähden, mutta Blanche oli täyteläinen ja hieno kuin antiikin veistos. Katselin häntä tietenkin erityisellä mielenkiinnolla. Tahdoin ensiksikin tietää, oliko hänen ulkomuotonsa yhdenmukainen Mrs. Fairfaxin kuvauksen kanssa, toiseksi, muistuttiko hän ollenkaan sitä miniatyyriä, jonka mielikuvani mukaan olin tehnyt hänestä, ja kolmanneksi -- sekin on sanottava! -- oliko hän sellainen henkilö, jonka kuvittelin soveltuvan Mr. Rochesterin makuun.

Mitä ulkomuotoon tulee, vastasi hän kohta kohdalta sekä maalaustani että Mrs. Fairfaxin kuvausta. Jalomuotoinen vartalo, kapeat hartiat, kauniisti kaartuva niska, tummat silmät ja mustat kutrit -- kaikki oli aivan oikein. Entä kasvot? Hänellä oli samanlaiset kasvot kuin hänen äidillään, vaikkakin vielä sileät ja nuorekkaat: sama matala otsa, samat selvät piirteet, sama ylpeys. Tämä ylpeys ei kuitenkaan ollut yhtä ankaraa ja vaiteliasta kuin äidin. Hän nauroi lakkaamatta, hänen naurunsa oli ivallista ja ilkamoivaa, ja samanlainen oli hänen ylpeästi kaartuvien huultensakin tavallinen ilme.

Neroa sanotaan itsetietoiseksi -- en tiedä, oliko Miss Ingram nero, mutta itsetietoinen hän ainakin oli, vieläpä mitä suurimmassa määrässä. Hän alkoi keskustella kasvitieteestä lempeän Mrs. Dentin kanssa. Mrs. Dent ei nähtävästi ollut opiskellut tätä tiedettä, mutta hän sanoi rakastavansa kukkia, etenkin villejä kukkia. Miss Ingram sitävastoin oli lukenut kasvioppia ja käytti sen sanavarastoja huolettoman ylimielisesti. Huomasin, että hän tahtoi houkutella esiin Mrs. Dentin tietämättömyyden ja nauttia sen kustannuksella. Tämä leikki oli kenties älykästä ja sukkelaa, mutta kaikkea muuta kuin hyväntahtoista. Hän soitti pianoa, ja hänen esityksensä oli loistavaa, hän lauloi ja hänen äänensä oli kaunis, hän puhui ranskaa erikseen äitinsä kanssa, ja hän teki sen hyvin, sujuvasti ja hyvin ääntäen.

Mary oli lempeämmän ja avomielisemmän näköinen kuin Blanche, hänen piirteensä olivat hennommat ja hipiänsä vaaleampi kuin sisaren, joka oli tumma kuin espanjatar, mutta hänestä puuttui eloisuutta, hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, hänen silmänsä kiillottomat, hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ja asetuttuaan istumaan pysyi hän paikallaan liikkumattomana kuin kuvapatsas jalustallaan. Molemmat sisaret olivat lumivalkeissa puvuissa.

Ja arvelinko nyt Miss Ingramia Mr. Rochesterin valinnan arvoiseksi? En tietänyt -- en tuntenut hänen makuansa naiselliseen kauneuteen nähden. Jos hän piti majesteetillisesta, sopi Miss Ingram hyvin hänen ihanteekseen: hän oli täydellinen ja loistava. Arvelin, että useimmat miehet ihailivat häntä, ja luulin jo saaneeni selviä todistuksia siitä, että Mr. Rochesterkin teki sen. Viimeisen epäilyn varjon poistamiseksi tarvitsi vain nähdä heidät yhdessä.

Lukijan ei suinkaan pidä otaksua, että Adèle oli koko tämän ajan istunut liikkumattomana tuolillaan jalkojeni juuressa. Ei, heti kun ensimäiset naiset näyttäytyivät, nousi hän, meni heitä vastaan, teki moitteettoman niijauksen ja sanoi juhlallisesti:

"Bonjour, mesdames."

Ja Miss Ingram heitti häneen pilkallisen katseensa ja huudahti: "Kas, mikä pieni nukke!"

Lady Lynn oli huomauttanut: "Se on Mr. Rochesterin holhokki, pieni ranskalainen tyttö, josta hän puhui."

Mrs. Dent oli ystävällisesti tarttunut hänen käteensä ja suudellut häntä. Amy ja Louisa Eshton olivat huudahtaneet yhteen ääneen:

"Mikä suloinen lapsi!"