Part 15

"Minä jäin parvekkeelle. 'He tulevat varmasti hänen huoneeseensa', ajattelin, 'valitkaamme siis väijytyspaikka!' Pistin käteni sisään avoimesta ikkunasta ja vedin uutimen sen eteen niin että jäi vain pieni aukko, jonka kautta voin tehdä havaintojani, sitten suljin ikkunan jättäen siihenkin juuri niin ison raon, että voin kuulla rakastavien hellät kuiskaukset, sitten hiivin takaisin tuolilleni ja juuri kun istuuduin sille, astui pari sisään. Katseeni lensi nopeasti uutimen rakoon. Célinen kamarineitsyt tuli sisään, sytytti lampun, jätti sen pöydälle ja vetäytyi pois. Saatoin nyt selvästi nähdä rakastavaiset; molemmat heittivät viittansa pois, ja siinä seisoi 'Varens', säteillen silkissä ja jalokivissä -- minun lahjoissani tietysti -- ja siinä hänen seuralaisensa upseerin univormussa. Tunsin hänet erääksi nuoreksi elostelija-parooniksi -- typerä ja paheellinen nuorukainen, jonka olin joskus kohdannut seurapiireissä ja jota en koskaan ajatellutkaan vihata, koska halveksin häntä niin ehdottomasti. Tuntiessani hänet hellitti käärme, mustasukkaisuus, viipymättä otteensa, sillä samassa hetkessä putosi rakkauteni Célineä kohtaan nollapistettäkin alemmaksi. Nainen, joka voi pettää minua sellaisen kilpailijan vuoksi, ei ollut kilpailun arvoinen, hän ansaitsi vain halveksimista -- vähemmän kuitenkin kuin minä, joka olin antanut hänen narrata itseäni."

"He alkoivat puhella. Heidän keskustelunsa rauhoitti minut täydellisesti -- se oli kevyttä, alhaista, sydämetöntä ja järjetöntä ja voi paremmin kyllästyttää kuin raivostuttaa kuulijaa. Minun nimikorttini sattui olemaan pöydällä, huomattuaan sen he johtuivat keskustelemaan minusta. Kummallakaan heistä ei ollut kyllin älyä eikä tarmoa moittiakseen minua järkevästi ja perinpohjin, mutta he panettelivat minua niin karkeasti kuin oli mahdollista heidän pienillä keinoillaan -- etenkin Céline, joka tuli kerrassaan kaunopuheiseksi, kun oli kysymys ulkonaisista puutteistani eli muodottomuuksistani, kuten hän sanoi. Huomattava on, että hänen tapansa oli ollut tulisesti ihailla 'miehekästä kauneuttani', ja siinä suhteessa hän erosi mitä jyrkimmin teistä, joka jo toisessa kohtauksessamme sanoitte minulle vasten kasvoja, että ette pidä minua kauniina. Vastakohta hämmästytti minua aikanaan, ja --"

Adèle juoksi taaskin luoksemme.

"Monsieur, John kävi juuri sanomassa, että asianajajanne on täällä ja haluaa puhutella teitä."

"Hyvä on, siinä tapauksessa minun täytyy lyhentää kertomustani. Avasin ikkunan ja tulin heidän luokseen, vapautin Célinen suojeluksestani, ilmoitin jättäväni hänen hotellinsa, tarjosin hänelle rahakukkaron lähimpiä tarpeita varten, jätin huomioonottamatta huudot, hysteeriset kohtaukset, rukoukset, vastalauseet, kouristukset, ja määräsin kohtauksen paroonin kanssa Boulognen metsässä. Seuraavana aamuna minulla oli ilo tavata hänet: lähetin pienen kuulan toiseen hänen vaivaisista, kivulloisista käsivarsistaan, jotka olivat heikot kuin kananpojan siivet, ja luulin vapautuneeni koko roskasta. Onnettomuudeksi oli Varens lahjoittanut minulle kuusi kuukautta aikaisemmin tämän tyttösen, Adèlen, jota hän vakuutti minun tyttärekseni, ja kenties hän onkin, vaikka hän kasvoistaan päättäen ei olekaan tällaisen isän lapsi -- Pilot on enemmän näköiseni kuin hän. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin olin rikkonut välini äidin kanssa, jätti tämä lapsensa ja karkasi Italiaan jonkun soittoniekan tai laulajan kanssa. En tunnustanut, että Adèlella olisi ollut luonnollista oikeutta saada suojelustani, enkä vieläkään tunnusta sitä, sillä en ole hänen isänsä, mutta kun kuulin, että hän on aivan turvaton, otin poloisen pois Pariisin liejusta ja istutin hänet englantilaisen maaseutupuutarhan terveelliseen maaperään. Mrs. Fairfax löysi teidät hänen kasvattajakseen, mutta nyt, kun tiedätte, että hän on ranskalaisen oopperatytön avioton lapsi, ajattelette kenties eri tavalla asemastanne ja holhokistanne, ja jonakin päivänä tulette ilmoittamaan minulle, että olette saanut uuden paikan -- että pyydätte minua hakemaan uuden kotiopettajan j.n.e. -- häh?"

"Ei, Adèle ei ole vastuunalainen äitinsä vioista eikä teidänkään. Minä pidän hänestä, ja nyt kun tiedän, että hän oikeastaan on orpolapsi -- äitinsä hylkäämä ja teidän kieltämänne -- olen kiintyvä häneen entistä läheisemmin. Kuinka voisinkaan pitää rikkaan perheen hemmoiteltua vesaa, joka vihaisi opettajaansa, parempana kuin yksinäistä orpolasta, joka turvautuu häneen kuin ystävään?"

"Vai siinä valossa te näette asian! Hyvä on, nyt minun täytyy mennä sisään, ja teidän myös, alkaa hämärtää."

Mutta minä viivyin vielä hetken ulkona Adèlen ja Pilotin kanssa, juoksin kilpaa ja pelasin höyhenpallopelin tyttösen kanssa. Kun tulimme sisään ja olin riisunut takin ja lakin hänen yltään, otin hänet polvelleni istumaan, pidin häntä siinä kokonaisen tunnin, sallin hänen lörpötellä mielin määrin enkä muistuttanut häntä edes eräistä pienistä vapauksista, joihin hän saattoi eksyä, jos häntä huomattiin liiaksi, ja jotka paljastivat hänen pintapuolisuutensa -- luultavasti äidin perintöä, koska sellainen ei juuri ole ominaista englantilaiselle luonteelle. Hänellä oli kuitenkin ansionsa, ja olin valmis antamaan mitä suurimman arvon kaikelle, mikä oli hyvää hänessä. Etsin hänen piirteistään ja ilmeistään yhdennäköisyyttä Mr. Rochesterin kanssa, mutta en löytänyt mitään, ei ainoakaan viiva, ei ainoakaan ohimenevä ilme hänen kasvoissaan osottanut sukulaisuutta. Se oli vahinko: jos tyttö olisi voitu todistaa hiukankin Mr. Rochesterin näköiseksi, olisi tämä välittänyt hänestä enemmän.

Vasta vetäydyttyäni huoneeseeni yötä varten aloin tarkemmin muistella kertomusta, jonka Mr. Rochester oli kertonut minulle. Kuten hän oli sanonutkin, ei itse kertomuksessa nähdäkseni ollut mitään ihmeellistä: rikkaan englantilaisen rakkaus ranskalaista tanssijatarta kohtaan ja tämän petollisuus olivat epäilemättä jokapäiväisiä tapauksia seuraelämässä. Ihmeellistä oli se äkillinen mielenliikutus, joka oli vallannut hänet, kun hän kuvaili nykyistä tyytyväisyyttään ja uudelleen herännyttä rakkauttaan vanhaan linnaan ja sen ympäristöihin. Mietin kauan ja ihmetellen tätä seikkaa, mutta huomattuani sen ainakin toistaiseksi selvittämättömäksi, siirryin vähitellen ajattelemaan isäntäni käytöstä itseäni kohtaan. Luottamus, jota hän luuli voivansa osottaa minulle, näytti vetoavan vaiteliaisuuteeni: ymmärsin sen niin ja päätin säilyttää sen hyvin. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli muutamina viikkoina ollut tasaisempaa kuin alussa. En koskaan tuntenut olevani hänen tiellään eikä hänellä enää ollut kylmentävän ylpeyden puuskia, Kun hän tapasi minut odottamatta, näytti kohtaus olevan hänelle tervetullut, hänellä oli aina sana ja joskus hymyily minua varten, ja kun minut virallisesti kutsuttiin hänen luokseen, otti hän minut niin sydämellisesti vastaan, että tunsin todellakin kykeneväni huvittamaan häntä ja huomasin, että näistä iltapakinoista oli yhtä paljon huvia hänelle kuin hyötyä minulle.

Minä tosin puhuin verrattain vähän, mutta kuuntelin mielihyvällä hänen puhettaan. Hän oli luonnostaan avomielinen ja häntä huvitti näyttää kokemattomalle mielelle välähdyksiä suuren maailman näyttämöiltä (en tarkoita sen pahoja ja turmeltuneita näyttämöitä, vaan sellaisia, jotka olivat mieltäkiinnittäviä sekä laajojen mittasuhteittensa että sen uutuuden viehätyksen vuoksi, mikä niillä oli minulle), ja minä iloitsin vilpittömästi saadessani häneltä uusia ajatuksia, nähdessäni mielikuvituksessani kuvat, joita hän loihti esiin, ja seuratessani häntä läpi tuntemattomien maailmojen, joita hän avasi eteeni, eikä koskaan vahingollinen tai epäterve viittauskaan häirinnyt iloani.

Hänen luonteva käytöksensä vapautti minut kaikesta pakosta, se yhtä moitteeton kuin sydämellinen suoruus, jolla hän kohteli minua, veti minut lähemmäksi häntä. Minusta tuntui väliin, että hän oli omaiseni eikä isäntäni. Hän oli kuitenkin vielä joskus käskevä, mutta minä en välittänyt siitä, koska näin, että se oli hänen tapansa. Niin onnellinen, niin kiitollinen olin tästä uudesta mielenkiintoisesta tekijästä elämässäni, että lakkasin suremasta yksinäisyyttäni. En enää muistanut osattomuuttani ja kohtaloni ankaruutta, elämäni tyhjyys täyttyi ja vaurastuin ja voimistuin ruumiillisestikin.

Ja oliko Mr. Rochester nyt ruma silmissäni? Ei, lukija; kiitollisuus ja monet muut valoisat ja ystävälliset tunteet tekivät hänen kasvonsa minulle mieluisiksi, ja hänen läheisyytensä lämmitti minua paremmin kuin iloisin takkavalkea. En ollut vielä kuitenkaan unohtanut hänen vikojaan, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä hän toi ne usein esiin. Hän oli ylpeä, ivallinen, kova kaikkea heikkoutta kohtaan, ja sisimmässä sielussani tiesin, että hänen minua kohtaan osoittamansa suuren ystävällisyyden vastapainona oli epäoikeutettu ankaruus monia muita kohtaan. Hän oli myös oikullinen, pahantuulinen ja vaihtelevainen, ja useita kertoja kun minut oli käsketty kirjastoon lukemaan hänelle ääneen, löysin hänet istumasta pää käsien varassa, ja kun hän nosti katseensa, synkensi juonikas, miltei ilkeä ilme hänen kasvojaan. Mutta minä uskoin, että hänen oikkunsa, kovuutensa ja entiset siveelliset puutteensa -- sanon entiset, sillä nyt hän näytti parantuneen niistä -- olivat johtuneet jostakin kohtalon kovasta iskusta. Uskoin, että luonto oli aikonut hänet paremmaksi, ylevämielisemmäksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin miksi olosuhteet, kasvatus ja kohtalo olivat kehittäneet hänet. Ajattelin, että hänessä oli erinomaisia aineksia, vaikka ne tätä nykyä olivatkin sotkeutuneet ja pilalla. Enkä voi kieltää, että surin hänen suruansa, oli se sitten mikä oli, ja olisin antanut paljon lievittääkseni sitä.

Vaikka olin jo sammuttanut kynttiläni ja makasin vuoteessani, en saanut unta, sillä ajattelin hänen katsettaan, kun hän pysähtyi käytävällä ja kertoi kuinka kohtalo oli noussut hänen eteensä ja uhaten kysynyt, uskalsiko hän olla onnellinen Thornfieldissä.

"Miksi ei?" kysyin itseltäni. "Mikä vieroittaa häntä tästä talosta? Jättäneekö hän sen taas pian? Mrs. Fairfax sanoi, että hän harvoin on ollut täällä muuta kuin kaksi viikkoa kerrallaan, ja nyt hän on viipynyt täällä kahdeksan viikkoa. On hyvin ikävää, jos hän menee pois. Jos hän on poissa kevään, kesän ja syksyn, kuinka ilottomilta tuntuvatkaan aurinkoiset ja kauniit päivät!"

En varmaan tiedä nukahdinko näitten mietteitten jälkeen vai enkö; joka tapauksessa havahdin täysin hereille kuullessani epämääräistä sihinää, kummallista ja kaameata, jonka luulin kuuluvan aivan yläpuoleltani. Olisin toivonut, että kynttilä olisi vielä palanut, sillä yö oli kauhean pimeä, ja mieleni oli ahdistuksissa. Nousin istumaan sängyssä ja kuuntelin. Ääni hiljeni.

Koetin nukkua uudelleen, mutta sydämeni sykki levottomasti, ja sisäinen rauhani oli poissa. Kaukana eteisessä löi kello kaksi. Juuri silloin tuntui minusta kuin huoneeni ovea olisi kosketettu, kuin ihmiskädet olisivat hapuilleet seiniä pitkin etsien tietä pimeässä galleriassa oveni ulkopuolella. Kysyin: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. Olin jähmettynyt pelosta.

Äkkiä juolahti mieleeni, että se saattoi olla Pilot, joka joskus, kun keittiön ovi oli sattunut jäämään auki, löysi tiensä Mr. Rochesterin huoneen oven eteen. Olin itse nähnyt sen makaavan siellä aamulla. Tuo ajatus tyynnytti minua hiukan. Panin jälleen maata. Hiljaisuus rauhoittaa hermoja, ja koska koko talosta ei nyt kuulunut hiiskaustakaan, tunsin vähitellen unen palaavan. Mutta kohtalo oli määrännyt, etten saisi nukkua sinä yönä. Uni oli tuskin nivellyt päänahastani, kun se pakeni säikähtäneenä, erään äänen karkoittamana, joka olisi voinut hyydyttää veren suonissa.

Tuo ääni oli pirullinen nauru -- matala, hillitty, syvä -- joka tuntui kuuluvan suoraan oveni avaimenreiästä. Vuoteeni yläpää oli oven lähellä, ja luulin ensin, että tuo kummitusmainen nauraja seisoi vuoteeni vieressä -- tai kumartui päänalukseni yli, mutta kun nousin ja katsoin ympärilleni, en nähnyt mitään. Sillävälin kuului tuo yliluonnollinen ääni uudestaan, ja nyt huomasin sen tulevan seinän takaa. Ensi työkseni nousin ja työnsin salvan lujemmin oven eteen, sitten huusin taas: "Kuka siellä on?"

Kuului vain omituista, valittavaa ääntelemistä. Ennen pitkää kuulin askeleita, jotka etääntyivät kolmannen kerroksen portaita kohti. Niitten eteen oli hiljattain tehty ovi, kuulin, kuinka se avattiin ja suljettiin, sitten oli kaikki hiljaa.

"Oliko se Grace Poole, ja onko hän liitossa paholaisen kanssa?" ajattelin. Nyt minun oli mahdotonta pysyä alallani: minun täytyi mennä Mrs. Fairfaxin luo. Panin kiireesti hameen ylleni ja huivin hartioilleni, vedin salvan syrjään ja avasin oven vapisevin käsin. Aivan oven ulkopuolella, gallerian niinimatolla oli palava kynttilä. Se hämmästytti minua, mutta vielä enemmän hämmästyin huomatessani ilman olevan aivan sumuisen, ikäänkuin savun peitossa, ja kun katselin oikealle ja vasemmalle nähdäkseni, mistä nämä siniset pilvet lähtivät, tunsin voimakasta palaneen käryä.

Jokin narisi: se oli raollaan oleva ovi, ja se ovi johti Mr. Rochesterin huoneeseen, josta savupilvet tulvehtivat käytävään. En ajatellut enää Mrs. Fairfaxia, en ajatellut Grace Poolea tai hänen nauruaan. Silmänräpäyksessä olin huoneessa. Tulikielet nuoleskelivat vuodetta, uutimet olivat syttyneet. Keskellä savua ja liekkejä makasi Mr. Rochester pitkällään ja liikkumattomana ja nukkui sikeästi.

"Herätkää, herätkää!" huusin -- ravistelin häntä -- mutta hän vain murisi ja käänsi kylkeä, savu oli lamauttanut hänet. Ei voinut menettää hetkeäkään. Lakanatkin olivat jo syttymäisillään. Syöksyin hänen vesikannunsa ja pesuvatinsa luo. Onneksi edellinen oli syvä, jälkimäinen leveä, ja molemmat olivat täynnä vettä. Otin ne käteeni, kaadoin niitten sisällön vuoteen ja vuoteessa-olijan yli, riensin omaan huoneeseeni ja toin sieltä omat vesivarastoni, kastoin vuoteen uudelleen ja onnistuin Jumalan avulla sammuttamaan liekit, jotka ympäröivät sitä.

Sammuvan tulen sihinä, tyhjän vesikannun helinä ja ennen kaikkea veden läiske -- olin suorastaan valmistanut ammekylvyn -- herättivät Mr. Rochesterin vihdoinkin. Vaikka olikin pimeä, tiesin, että hän oli valveilla, sillä kuulin hänen jylistävän kokonaisen voimasanatulvan huomatessaan makaavansa vesilätäkössä.

"Onko tullut vedenpaisumus?" huusi hän.

"Ei, sir", vastasin, "mutta täällä on ollut tulipalo. Nouskaa, se on sammutettu nyt; minä käyn hakemassa kynttilän."

"Kaikkien kristikunnan keijuisten nimessä: onko se Jane Eyre?" kysyi hän. "Mitä olette tehnyt minulle, pikku noita? Kuka on huoneessa paitsi teitä? Oletteko tehnyt salaliiton hukuttaaksenne minut?"

"Minä tuon teille kynttilän, sir, ja taivaan nimessä, nouskaa! Jonkinlainen salaliitto on tehty teitä vastaan, ettekä voi kyllin pian saada selville, kuka sen on tehnyt ja mitä se on."

"Kas niin, nyt olen pystyssä, mutta älkääpä itsenne vuoksi vielä hakeko kynttilää, odottakaa, kunnes olen saanut jotakin kuivaa päälleni -- jos sellaista on saatavilla. Ahaa, tässä on aamutakkini. Nyt juoskaa!"

Minä juoksin ja hain kynttilän, joka vieläkin oli galleriassa. Hän otti sen kädestäni, nosti sen ylös ja tutki vuodetta, joka oli aivan mustunut ja kärventynyt, läpimärkiä lakanoita ja mattoa, joka ui vedessä.

"Mitä tämä on? Ja kuka on tehnyt tämän?" kysyi hän.

Kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, kuinka olin kuullut kummallista naurua galleriasta ja askeleita, jotka nousivat kolmannen kerroksen portaita, kuinka savu ja palaneen käry olivat johdattaneet minut hänen huoneeseensa, missä tilassa löysin asiat siellä ja kuinka olin kaatanut hänen ylitsensä kaiken käsillä olevan veden.

Hän kuunteli hyvin vakavana, hänen kasvonsa osottivat kertomukseni kuluessa sekä levottomuutta että hämmästystä, ja kun olin lopettanut, ei hän hetkiseen virkkanut mitään.

"Menenkö kutsumaan Mrs. Fairfaxia?" kysyin.

"Mrs. Fairfaxia? Miksi hitossa kutsuisitte hänet? Mitä hän voisi tehdä? Antakaa hänen nukkua rauhassa!"

"Sitten menen hakemaan Lean ja herättämään Johnin ja hänen vaimonsa."

"Ei ollenkaan: pysykää alallanne! Onko teillä huivi hartioillanne? Jos teidän tulee kylmä, ottakaa takkini yllenne, kietoutukaa siihen ja istukaa nojatuoliini. Kas noin -- minä autan. Nyt nostatte jalkanne tuolille, jotteivät ne kastuisi. Minä jätän teidät muutamiksi minuuteiksi. Minä otan kynttilän. Pysykää siinä, kunnes palaan, ja olkaa hiljaa kuin hiiri! Minun täytyy tehdä vastavierailu kolmanteen kerrokseen. Älkää liikahtako, muistakaa se, älkääkä kutsuko ketään!"

Hän meni, ja minä seurasin katseellani etenevää valoa. Hän kulki gallerian läpi hyvin hiljaa, avasi porraskäytävän oven mahdollisimman äänettömästi, sulki sen jälkeensä, ja viimeinenkin valonsäde katosi. Olin jäänyt pilkkopimeään. Heristin korviani kuullakseni jotakin, mutta en kuullut mitään. Kului hyvin pitkä aika. Aloin väsyä, oli kylmä, huolimatta takista, sitä paitsi en nähnyt mitään syytä jäädä tänne, koska en saanut herättää ketään. Aioin juuri panna alttiiksi Mr. Rochesterin suosion ja olla tottelematon hänen määräyksilleen, kun heikko kajastus näyttäytyi taaskin gallerian seinällä ja kuulin hänen paljaitten jalkojensa äänen matolla. "Toivonpa, että se on hän", ajattelin, "eikä mikään pahempi."

Hän tuli takaisin, kalpeana ja hyvin synkkänä. "Olen jo keksinyt kaikki", sanoi hän laskien kynttilän pesukaapille. "Se oli niinkuin olin ajatellutkin."

"Kuinka sitten, sir?"

Hän ei vastannut, vaan seisoi käsivarret ristissä ja tuijotti lattiaan. Viiden minuutin kuluttua hän kysyi omituisella äänellä:

"En muista, sanoitteko nähneenne jotakin, kun avasitte huoneenne oven."

"Ei, sir, vain kynttilänpätkän lattialla."

"Mutta te kuulitte kummallista naurua. Luulisin, että olette kuullut tuon naurun ennenkin, tai jotakin sentapaista."

"Kyllä, sir; täällä on eräs nainen, joka ompelee -- Grace Poole -- hän nauraa tuolla tavalla. Hän on kummallinen ihminen."

"Juuri niin. Grace Poole -- olette arvannut oikein. Hän on, kuten sanoitte, kummallinen -- hyvin kummallinen. Hyvä on, minä ajattelen asiaa. Olen kuitenkin iloinen, että te olette ainoa henkilö, joka, paitsi minua, tuntee tämän yön tapahtumien yksityiskohdat. Te ette ole mikään lörpöttelijä -- älkää puhuko mitään siitä. Minä selitän kyllä tuon asiain tilan" -- hän viittasi vuoteeseen -- "ja palatkaa nyt omaan huoneeseenne. Minä tulen mainiosti toimeen kirjaston sohvalla lopun yöstä. Kello on kohta neljä -- kahden tunnin kuluessa nousevat palvelijat."

"Hyvää yötä sitten, sir", sanoin ja aioin mennä.

Hän näytti hämmästyneeltä -- epäjohdonmukaista kylläkin, koska hän juuri oli käskenyt minua menemään.

"Mitä?" huudahti hän, "joko jätätte minut -- ja tuolla tavalla?"

"Tehän sanoitte, että saisin mennä."

"Mutta ei sanomatta hyvästi, ei ilman paria ystävällistä sanaa, sanalla sanoen: ei noin lyhyesti ja kuivasti. Mitä, tehän olette pelastanut henkeni! -- temmannut minut pois kauheasta ja kiduttavasta kuolemasta! Ja te kuljette ohitseni kuin olisimme vieraita toisillemme! Lyökäämme edes kättä!"

Hän ojensi kätensä, minä annoin hänelle omani, hän sulki sen ensin toiseen, sitten molempiin käsiinsä.

"Te olette pelastanut henkeni: olen iloinen ollessani teille niin äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Enempää en voi sanoa. Minusta olisi ollut sietämätöntä, jos joku toinen elävä olento olisi ollut velkojani tällaisessa asiassa -- mutta te -- se on toista -- teidän hyvätyönne ei tunnu taakalta, Jane."

Hän vaikeni, katsoi minuun: melkein näkyvät sanat värisivät hänen huulillaan, mutta hän hillitsi äänensä. "Hyvää yötä vain, sir! Tässä asiassa ei tule kysymykseen mikään velka, hyvätyö tai taakka."

"Minä tiesin", jatkoi hän, "että te kerran tekisitte minulle hyvää jollakin tavalla -- näin sen silmistänne, kun ensi kerran katsoin teitä, -- niitten ilme ja hymyily ei olisi" -- hän pysähtyi -- "ei olisi" -- hän jatkoi nopeasti -- "ilahuttanut sisintä sydäntäni vain tyhjän vuoksi. Ihmiset puhuvat luonnollisesta myötätunnosta, minä olen kuullut hyvistä hengistä, ja mahdottomimmissakin saduissa on totuuden jyväsiä. Rakas suojelushenkeni, hyvää yötä!"

Outo voima oli hänen äänessään, outo tuli hänen katseessaan.

"Olen iloinen, että satuin olemaan valveilla", sanoin ja aioin mennä.

"Mitä, te menette?"

"Minun on kylmä, sir."

"Kylmä? Tietysti -- seisottehan lammikossa. Menkää sitten, Jane, menkää!" Mutta hän piti vieläkin kiinni kädestäni, enkä voinut irroittaa sitä. Keksin silloin keinon.

"Luulen kuulevani Mrs. Fairfaxin liikkuvan, sir", sanoin.

"Hyvä, jättäkää minut!" Hän hellitti sormensa, ja minä livistin.

Palasin sänkyyni, mutta en ajatellutkaan nukkua. Aamuun saakka keinuin iloisella, mutta lainehtivalla merellä, jossa levottomuuden ja riemun aallot vaihtelivat. Väliin luulin hurjien aaltojen takaa näkeväni rannan, suloisen kuin Beulahin kukkulat, ja silloin tällöin kantoi virkeä, toivoni herättämä tuuli minua voitokkaasti sitä kohti, mutta en edes unessa voinut saavuttaa sitä, sillä maalta päin puhalsi alituinen vastatuuli, joka aina työnsi minut takaisin. Järki vastusti huumausta, arvostelukyky varoitti intohimoa. Olin liian kuumeinen pysyäkseni vuoteessa ja nousin heti kun päivä valkeni.

Kuudestoista luku.

Minä sekä toivoin että pelkäsin nähdä Mr. Rochesteria päivänä, joka seurasi tätä unetonta yötä. Minun täytyi taas saada kuulla hänen äänensä, mutta kuitenkin pelkäsin kohdata hänen katsettaan. Jo varhaisesta aamusta saakka odotin joka hetki hänen tuloansa. Hän ei usein käynyt kouluhuoneessa, mutta pistäytyi sinne joskus muutamiksi minuuteiksi, ja minusta tuntui varmaan, että hän sinä päivänä tulisi.

Mutta aamupäivä kului kuten tavallisesti, mikään ei keskeyttänyt Adèlen koulutuntien hiljaista kulkua, paitsi hälinä, jota pian aamiaisen jälkeen kuului Mr. Rochesterin huoneen ympäristöltä. Kuulin Mrs. Fairfaxin, Lean ja keittäjättären -- Johnin vaimon -- äänet sekä Johnin oman syvän äänen. Kuului huutoja "Mikä onni, ettei herra palanut vuoteeseensa. On aina vaarallista polttaa kynttilää yöllä", "Että vesikannu juolahtikin hänen mieleensä", "Kumma kun hän ei herättänyt ketään", "Toivottavasti hän ei vilustunut kirjaston sohvalla", j.n.e.

Juttuja seurasi puhdistamisen ja järjestämisen hälinä, ja kun kuljin huoneen ohitse mennessäni alakertaan päivälliselle, näin avonaisesta ovesta, että siellä oli kaikki entisellään, vuode vain oli ilman verhoja. Lea seisoi ikkunalaudalla ja kirkasti savuttuneita ikkunaruutuja. Aioin pysähtyä puhuttelemaan häntä, sillä halusin tietää, minkälaisena asia oli kerrottu, kun lähemmäksi tullessani huomasin toisenkin henkilön huoneessa -- naisen, joka istui tuolilla vuoteen vieressä ommellen renkaita uusiin uutimiin. Tämä nainen ei ollut kukaan muu kuin Grace Poole.

Siinä hän istui, totisena ja vaiteliaan näköisenä kuten tavallisesti, ruskeassa puvussaan, kankea esiliina edessä ja myssy päässä. Hän teki ahkerasti työtään eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta. Hänen kovalla otsallaan ja jokapäiväisillä piirteillään ei näkynyt kalpeutta eikä epätoivoa, kuten olisi odottanut naiselta, joka oli tehnyt murhayrityksen ja jonka uhri oli tunkeutunut aina hänen pesäänsä saakka ja (kuten minä luulin) syyttänyt häntä aiotusta rikoksesta. Olin ihmeissäni ja hämmentynyt. Hän nosti päänsä, kun vielä katselin häntä: ei ainoakaan värähdys eikä värin vaihdos hänen kasvoillaan ilmaissut liikutusta, syyllisyydentuntoa tai ilmitulon pelkoa. Hän sanoi: "Hyvää huomenta, Miss", lyhyeen ja tyvenesti kuten aina, otti uuden renkaan ja lisää nauhaa ja jatkoi neulomistaan.

"Minäpä panen hänet koetukselle", ajattelin, "tuollainen ehdoton luoksepääsemättömyys käy yli ymmärrykseni."

"Hyvää huomenta, Grace", sanoin. "Onko jotain tapahtunut?"

"Herra on vain lukenut sängyssään viime yönä; hän nukahti ja kynttilä jäi palamaan. Verhot syttyivät tuleen, mutta herra onneksi heräsi ennenkuin sänkyvaatteet ja puu syttyivät, ja hänen onnistui sammuttaa tuli vesikannussa olevalla vedellä."

"Omituista!" Sitten sanoin matalalla äänellä, lujasti katsoen hänen: "Eikö Mr. Rochester herättänyt ketään? Eikö kukaan kuullut hänen liikkuvan?"