Part 14

"Hm! Selvää puhetta. Mutta minä en suostu siihen, koska näen, että se ei ole minulle ollenkaan edullista, sillä olen hyvin välinpitämättömästi, etten sanoisi huonosti, käyttänyt hyväkseni näitä etuja. Jättäkäämme siis ylemmyys syrjään -- suostutteko vieläkin silloin tällöin ottamaan vastaan määräyksiäni loukkaantumatta tai tulematta pahoillenne käskevästä sävystäni?"

Minä hymyilin. Ajattelin itsekseni, että Mr. Rochester _on_ omituinen -- hän näytti unohtavan, että hän maksoi minulle kolmekymmentä puntaa vuodessa käskyjensä noudattamisesta.

"Hymy on hyvin hyvä", sanoi hän äkätessään heti ohimenevän ilmeeni, "mutta puhukaa myös!"

"Minä ajattelin, sir, että harvat isännät vaivautuisivat kysymään, pahastuvatko heidän palkatut käskynalaisensa heidän määräyksistään."

"Palkatut käskynalaisensa! Mitä, oletteko te minun palkattu käskynalaiseni? Se on totta, olin unohtanut palkan. No hyvä, sallitteko minun tuosta aineellisesta syystä esiintyä hiukan itsevaltaisesti?"

"En, sir, en siitä syystä, vaan siitä, että unohditte sen ja että otatte huomioon, onko käskynalaisen hyvä olla epäitsenäisessä asemassaan, siitä syystä suostun kaikesta sydämestäni."

"Ja te suostutte vapauttamaan minut monista sovinnaisista muodoista ja tyhjistä sanoista luulematta, että niitten poistaminen johtuu hävyttömyydestä?"

"Olen varma, sir, etten koskaan erehtyisi luulemaan muodollisuuksien puutetta hävyttömyydeksi; edellisestä melkein pidän, jälkimäiseen ei kukaan vapaana syntynyt alistuisi, ei edes palkasta."

"Lorua! Melkein kaikki vapaana syntyneet suostuvat mihin tahansa palkasta; puhukaa siis vain itsestänne älkääkä yritelkö tehdä yleistyksiä, joitten suhteen olette kokonaan tietämätön. Kuitenkin lyön hengessä kättä kanssanne vastauksenne tähden, niin epätarkka kuin se olikin, ja yhtä paljon tavan tähden, jolla se sanottiin, kuin itse vastauksen. Tapa oli suora ja vilpitön, sellaista ei usein näe, päinvastoin saa oman rehellisyytensä palkaksi useimmiten kylmyyttä, teeskentelyä tai kömpelöä väärinymmärrystä. Kokemattomista koulutyttö-opettajattarista ei kolme kolmestatuhannesta olisi vastannut minulle niinkuin te äsken. Mutta minä en aio imarrella teitä. Jos satutte olemaan eri maata kuin muut, ei se ole teidän ansiotanne, luonto sen teki. Sitäpaitsi teen johtopäätöksiäni liian nopeasti: siitä, mitä nyt tiedän, en voi päättää teidän olevan muita paremman, teillä voi olla sietämättömiä vikoja muutamien hyvien puolienne vastapainoksi."

"Ja niinpä teilläkin", ajattelin. Katseemme kohtasivat juuri kun tämä ajatus välähti mieleeni, hän näytti lukevan sen silmistäni, sillä hän vastasi siihen kuin olisi se ilmaistu ääneen.

"Niin kyllä, olette oikeassa", sanoi hän. "Minulla on paljon omia vikoja, tiedän sen hyvin, ja vakuutan teille, etten koeta kaunistella niitä. Herra paratkoon, minun ei kannata olla ankara toisille. Minulla on menneisyys, takanani kirjava elämä ja kokonainen sarja tekoja, joita voin katsella ja jotka helposti voivat langettaa kaikki pistosanani ja arvosteluni lähimäisestäni omaan itseeni. Kahdenkymmenen yhden vuoden vanhana lähdin, tai mieluummin (sillä kuten muutkin synnintekijät, halusin luovuttaa puolet häpeästäni huonolle onnelle ja nurjille olosuhteille) tulin viskatuksi väärään suuntaan, ja senjälkeen en ole löytänyt oikeata. Mutta minä voisin olla hyvin erilainen, voisin olla yhtä hyvä kuin te nyt, viisaampi ja melkein yhtä puhdas. Kadehdin mielenne rauhaa, kirkasta omaatuntoanne ja tahratonta muistianne. Pikku tyttö, kirkas, tahraton muisti mahtaa olla harvinainen aarre, puhtaan virkistyksen tyhjentymätön lähde, eikö totta?"

"Minkälainen oli teidän muistinne, kun olitte kahdeksantoistavuotias, sir?"

"Aivan moitteeton, terve ja puhdas, ei mikään pilaantunut virtaus ollut vielä muuttanut sitä sameaksi lätäköksi. Luonto on itse asiassa tarkoittanut minut hyväksi mieheksi, Miss Eyre, paremman lajin ihmiseksi, ja te näette, että en ole sellainen. Te tahtoisitte sanoa, että te ette näe sitä, ainakin luulen lukevani sen silmistänne (olkaa muuten varuillanne, mitä ilmaisette niillä, osaan mainiosti tulkita niitten kieltä). Uskokaa sitten sanojani: minä en ole lurjus, sitä teidän ei pidä otaksua eikä luulla minusta mitään hirveätä, olen vain tavallinen vanha syntinen, ja sitäkin, kuten varmasti uskon, pikemmin olosuhteitten kuin luonnollisten taipumusten vuoksi, ja täysin perehtynyt kaikkiin noihin viheliäisiin pieniin ylitsekäymisiin, joilla rikkaat ja joutilaat ihmiset koettavat tappaa aikaa. Ihmettelettekö, että tunnustan teille tämän? Tietäkää, että tulevan elämänne kuluessa huomaatte usein vasten omaa tahtoanne olevanne ystävienne salaisuuksien uskottuna, ihmiset tulevat vaistomaisesti tuntemaan, kuten minä olen tehnyt, että teidän vahva puolenne ei ole itsestänne kertominen, vaan kuunteleminen, kun toiset kertovat itsestään. He tuntevat myöskin, että ette kuuntele heidän itsepaljastuksiaan inholla ja halveksien, vaan eräänlaisella synnynnäisellä myötätunnolla, joka on niin rauhoittava ja rohkaiseva juuri sentähden, että sitä niin perin vähän tyrkytetään."

"Kuinka tiedätte kuinka voitte arvata kaiken tämän?"

"Tiedän sen varsin hyvin, ja senvuoksi jatkan melkein yhtä vapaasti kuin jos kirjoittaisin ajatuksiani päiväkirjaan. Te sanoisitte, että minun olisi pitänyt voittaa asianhaarat -- niin minun olisi pitänytkin -- mutta näette, että en voittanut niitä. Kun kohtalo teki minulle vääryyttä, en ollut kyllin viisas pysyäkseni kylmänä, jouduin epätoivoon, sitten turmelluin. Ja nyt, kun joku paheellinen tyhmyri herättää minussa inhoa ilkeillä puheillaan, en voi imarrella itseäni olemasta parempi kuin hän, vaan olen pakoitettu tunnustamaan itselleni, että hän ja minä olemme samalla tasolla. Toivoisin, että olisin pysynyt lujana -- Jumala tietää, että toivoisin sitä! Pelatkaa omantunnonvaivoja, kun olette kiusauksessa erehtyä, Miss Eyre, omantunnonvaivat myrkyttävät elämän."

"Katumuksen sanotaan parantavan ne."

"Se ei paranna niitä. Täydellinen muutos tekisi sen, ja minä voisin muuttua -- minulla olisi vielä voimaa siihen -- jos -- mutta mitä hyödyttää ajatellakaan sitä minun vaikeassa asemassani, raskautettuna, kirottuna. Sitäpaitsi, koska onni on auttamattomasti kielletty minulta, on minulla oikeus saada nautintoja elämästä, ja minä _tahdon_ nauttia, maksoi mitä maksoi."

"Sitten turmellutte vielä enemmän, sir."

"Paljon mahdollista -- mutta miksi turmeltuisin, jos saisin suloisia ja raikkaita nautintoja? Ja minä voin saada niin suloisia ja raikkaita nautintoja kuin hunaja, jota mehiläinen kokoaa suolta."

"Se pistää -- se maistuu karvaalta, sir."

"Mistä tiedätte? -- ette ole koskaan koettanut. Kuinka totiselta, kuinka juhlalliselta näytätte, ja kuitenkaan ette tiedä asiasta enempää kuin tämä korukapine (hän otti sellaisen uuninreunalta). Teillä ei ole oikeutta saarnata minulle, te vastaleivottu ihminen, joka ette ole vielä astunut elämän kynnyksenkään yli ja jolla ei ole aavistustakaan sen salaisuuksista."

"Muistutan teitä vain omista sanoistanne, sir: sanoitte, että erehdyksien seuraus on paha omatunto ja että paha omatunto myrkyttää elämän."

"Ja kuka puhuu erehdyksestä nyt? Minä tuskin uskon, että se ajatus, joka nyt liiteli aivojeni läpi, oli erehdys. Luulen, että se oli innoitusta eikä kiusausta: se oli iloinen, hyväilevä -- sen tiedän. Nyt se tulee takaisin. Vakuutan teille, että se ei ole paholainen, tai jos se on, niin sillä on valon enkelin vaatteet yllä. Kun niin kaunis vieras kolkuttaa sydämeni ovelle, en luule voivani kieltää sitä pääsemästä sisään."

"Epäilkää sitä, sir, se ei ole todellinen enkeli."

"Vielä kerran, mistä sen tiedätte? Mikä vaisto auttaa teitä muka erottamaan kadotuksen langenneen hengen ikuisen valtaistuimen lähettiläästä, opastajan viettelijästä?"

"Päätin sen ilmeestänne, sir, joka oli levoton, kun sanoitte mielijohteenne tulevan takaisin. Olen varma, että tulette vielä onnettomammaksi, jos kuuntelette sitä."

"En vähääkään -- se tuo mukanaan maailman suloisimman sanoman. Sitäpaitsi te ette ole minun omatuntoni, joten voitte rauhoittua. Ja nyt, tule sisään, kaunis vaeltaja!"

Tämän hän sanoi ilmestykselleen, joka oli näkymätön muille silmille kuin hänen, ja sulki käsivartensa, jotka hän oli puolittain avannut, ikäänkuin painaakseen näkymättömän olennon rintaansa vastaan.

"Nyt", jatkoi hän kääntyen minuun, "nyt olen ottanut vastaan vaeltajan, joka varmaan on valepukuinen jumaluus. Jo nyt se on tehnyt minulle hyvää. Sydämeni oli jonkinlainen luuranko; nyt siitä tulee pyhitetty lipas."

"Totta puhuakseni, sir, en ymmärrä teitä vähääkään enkä voi jatkaa keskustelua, joka käy yli ymmärrykseni. Tiedän vain yhden asian: te sanoitte, että ette ole niin hyvä kuin toivoisitte olevanne ja että surette omaa puutteellisuuttanne. Ymmärrän yhden asian: sanoitte, että tahriintunut muisti on alituinen onnettomuus. Minusta näyttää siltä, että jos kovasti koettaisitte, huomaisitte piankin voivanne tulla sellaiseksi että itse hyväksytte itsenne; ja jos tänä päivänä päättäisitte parantaa ajatuksenne ja tekonne, olisitte jo muutaman vuoden kuluttua saanut uuden, puhtaan muistokokoelman, jota palaisitte katselemaan ilomielin."

"Oikein ajateltu, oikein sanottu, Miss Eyre: ja tällä hetkellä annan palttua helvetille."

"Sir?"

"Teen hyviä päätöksiä, jotka uskon lujiksi kuin kallio. Totisesti pyrintöni ja harrastukseni ovat tästä lähtien olevat toiset kuin ennen."

"Ja paremmat?"

"Ja paremmat -- niin paljon paremmat entisiä kuin puhdas kulta on ruskeinta ruostetta parempi. Te näytätte epäilevän minua, minä en epäile itseäni. Tiedän, mikä on tarkoitukseni, mitkä ovat syyni, ja tällä hetkellä säädän lain, joka on järkähtämätön kuin meedialaisten ja persialaisten lait ja joka sanoo sekä tarkoitukseni että syyni oikeiksi."

"Ne eivät voi olla oikeita, sir, jos ne vaativat uusia säädöksiä tullakseen laillistetuiksi."

"Ne ovat oikeita, Miss Eyre, vaikkakin ne ehdottomasti vaativat uuden lain: ennenkuulumattomat asianhaarat vaativat ennenkuulumattomia säädöksiä."

"Se kuuluu vaaralliselta periaatteelta, sir; ymmärtää heti, että sillä on yhteyttä väärinkäytön kanssa."

"Te pikku viisas! niin sillä onkin, mutta vannon kotijumalieni nimessä, etten käytä sitä väärin."

"Te olette inhimillinen ja erehtyvä."

"Niin olen -- niin olette tekin, mitä sitten?"

"Inhimillisen ja erehtyvän ei pitäisi omaksua oikeutta, joka turvallisesti voidaan antaa vain jumalalliselle ja täydelliselle."

"Mitä oikeutta?"

"Oikeutta sanoa jostakin tavattomasta, luvattomasta teosta: olkoon se oikea."

"Olkoon se oikea -- tepä sen sanoitte."

"Jospa se sitten olisi oikea", sanoin ja nousin, sillä mielestäni oli hyödytöntä jatkaa keskustelua, joka oli minulle paljasta pimeyttä. Tiesin myös, etten ainakaan nykyisellä asteellani voinut tunkeutua puhetoverini luonteeseen ja tunsin epävarmuutta ja omituista turvattomuuden tunnetta, joka seuraa täydellistä tietämättömyyttä.

"Minne menette?"

"Panemaan Adèlen levolle: hänen levollemeno-aikansa on jo ohi."

"Te pelkäätte minua, koska puhun kuin sfinksi."

"Te olette arvoituksellinen, sir, mutta vaikka olen ymmällä, en suinkaan pelkää."

"Te pelkäätte -- itserakkautenne pelkää kolausta."

"Siinä suhteessa olen kylläkin peloissani -- minulla ei ole mitään halua puhua joutavia."

"Jos puhuisittekin joutavia, tekisitte sen niin totisesti ja tyvenesti, että erehtyisi luulemaan teidän puhuvan järkeä. Ettekö koskaan naura, Miss Eyre? Älkää vaivautuko vastaamaan -- minä näen, että te nauratte harvoin, mutta te osaatte nauraa hyvinkin iloisesti. Uskokaa minua, te ette ole luonnostanne totinen sen enempää kuin minä olen luonnostani paha. Lowoodin pakko rajoittaa teitä vielä jonkun verran, se sitoo ilmeitänne, hillitsee ääntänne ja vangitsee jäsenenne, ja te pelkäätte kanssaihmisen, veljen -- tai isän, tai isännän, tai miten haluatte -- läheisyydessä hymyillä liian iloisesti, puhua liian vapaasti tai liikkua liian nopeasti, mutta uskon, että ajan pitkään opitte olemaan luonnollinen minun seurassani kuten minun on mahdoton noudattaa sovinnaisia muotoja teidän seurassanne, ja silloin ovat ilmeenne ja liikkeenne vilkkaammat ja eloisammat kuin mitä ne nyt uskaltavat olla. Häkin ahtaitten ristikkojen takaa näen ajoittain vilahduksen linnusta, se on omituinen, vilkas, levoton, päättäväinen vanki, ja jos se pääsisi vapaaksi, lentäisi se pilvien korkeuteen. Tahdotteko vieläkin mennä?"

"Kello on jo lyönyt yhdeksän, sir."

"Entä sitten -- odottakaa hetkinen. Adèle ei ole vielä valmis menemään levolle. Istuessani selkä tuleen ja kasvot huoneeseen käännettyinä olen voinut tehdä huomioita. Silloin tällöin, puhuessani teidän kanssanne, olen pitänyt silmällä Adèlea (minulla on omat syyni pitää häntä mieltäkiinnittävänä tutkimuksen esineenä -- -- syyt, jotka voin kertoa -- jotka olen kertova -- teille joskus). Kymmenen minuuttia sitten hän veti laatikostaan pienen punaisen silkkipuvun, ja ihastuksen hohde syttyi hänen kasvoillaan kun hän avasi sen laskokset. Keimailu virtaa hänen suonissaan, täyttää hänen aivonsa ja asustaa hänen luissaan ja ytimissään. 'Minun täytyy koettaa sitä'! huusi hän, 'ja heti paikalla', ja syöksyi ulos huoneesta. Hän on nyt Sophien kanssa, ja tärkeä pukeutumistoimitus tapahtuu parhaillaan. Muutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja tiedän, mitä olen näkevä silloin: pienoiskuvan Céline Varensista, sellaisena kuin hän näyttäytyi esiripun noustessa -- mutta vähät siitä. Joka tapauksessa aavistan, että hellimmät tunteeni saavat kohta kolauksen. Jääkäähän katsomaan, miten käy!"

Ennen pitkää kuului Adèlen pienten jalkojen kopsetta eteisestä. Hän astui sisään aivan sellaisena kuin hänen holhoojansa oli ennustanut. Vaaleanpunainen silkkipuku, hyvin lyhyt ja hyvin leveähelmainen, korvasi nyt hänen äskeisen ruskean pukunsa, pieni ruusukiehkura koristi hänen otsaansa, ja jalassa oli hänellä silkkisukat ja pienet valkeat silkkikengät.

"Sopiiko pukuni hyvin?" huusi hän ja tuli hypellen luoksemme, "ja kenkäni? ja sukkani? Oh, luulen, että tahtoisin tanssia."

Ja hän liiteli varpaillaan ympäri huonetta levittäen hamettaan, ja tultuaan Mr. Rochesterin luo hän pyörähti kevyesti ympäri toisella jalallaan ja notkisti toisen polvensa hänen jalkainsa juureen huudahtaen:

"Monsieur, kiitän teitä tuhannesti hyvyydestänne", ja lisäsi nousten seisomaan: "Äitihän teki juuri näin, eikö totta, monsieur?"

"Juu-ri näin", oli vastaus, "ja 'juuri näin' hän houkutteli kaiken englantilaisen kultani brittiläisistä housuntaskuistani. Minäkin olen ollut nuori, Miss Eyre, nuori ja kokematon, minunkin mieleni oli kerran keväisen raikas kuten teidän nyt. Kevääni on nyt ohi, mutta se on jättänyt käsiini tämän ranskalaisen kukkasen, josta väliin mielelläni vapautuisinkin. Koska en enää anna arvoa sen juurelle, huomattuani sen olevan sitä lajia, jota vain kultatomu voi höystää, en ole erityisemmin ihastunut kukkaankaan, etenkin kun se näyttää niin keinotekoiselta kuin juuri nyt. Pidän sitä luonani ja vaalin sitä enimmäkseen sen roomalaiskatolisen periaatteen vuoksi, että yhdellä hyvällä työllä voi sovittaa lukuisia syntejä, pieniä ja suuria. Selitän tämän kaiken teille kerran. Hyvää yötä."

Viidestoista luku.

Mr. Rochester selitti sen joku aika myöhemmin.

Se tapahtui eräänä iltapäivänä, kun hän oli sattunut kohtaamaan Adèlen ja minut puutarhassa, ja Adèlen leikkiessä Pilotin kanssa höyhenpallollaan hän pyysi minua kävelemään kanssansa pitkällä pyökkikäytävällä, josta voimme koko ajan seurata tyttöstä.

Hän kertoi silloin, että Adèle oli erään ranskalaisen oopperatanssijattaren, Céline Varensin tytär, jota kohtaan hän kerran oli tuntenut "suurta intohimoa", kuten hän sanoi. Céline näytti vastaavan hänen intohimoonsa vieläkin hehkuvammalla tulella. Hän luuli olevansa tämän naisen epäjumala, niin ruma kuin hän olikin, ja uskoi, että tämä piti hänen "atleettivartaloansa" Apollo di Belvederenkin kauneutta parempana.

"Ja tuo gallialaisen keijuisen rakkaus brittiläistä vuorenpeikkoa kohtaan hyväili turhamaisuuttani siinä määrin, että asetin hänet asumaan omaan hotelliin, annoin hänelle täydellisen palveluskunnan, vaunut, pukuvarastot, timantit, pitsit. Lyhyesti sanoen, aloin järjestelmällisesti, totuttuun tapaan, saattaa itseäni perikatoon. En ollut nähtävästi kyllin omaperäinen raivaamaan uutta tietä häpeään ja häviöön, vaan seurasin typerän tarkasti viitoitettua polkua poikkeamatta tuumankaan vertaa sen tallatusta keskustasta. Ja sain -- kuten olin ansainnutkin -- pässinpäitten tavallisen kohtalon. Eräänä iltana, kun Céline ei odottanut minua, satuin tulemaan hänen luokseen. En tavannut häntä kotona, mutta koska ilta oli lämmin ja olin väsynyt kiertelemään ympäri Pariisia, jäin istumaan hänen huoneeseensa ja olin onnellinen saadessani hengittää ilmaa, jonka hänen läsnäolonsa niin äskettäin oli pyhittänyt. Ei -- minä liioittelen, en ole koskaan uskonut, että hän kykenisi pyhittämään jotakin, ja tuoksu, jonka hän oli jättänyt jälkeensä, oli pikemmin huumaavaa suitsutusta, myskiä ja ambraa, kuin pyhitettyä ilmaa. Olin jo tukahtumaisillani noihin kasvihuonekukkien ja hajuvesien tuoksuihin, kun mieleeni juolahti avata ikkuna ja mennä parvekkeelle. Oli kuutamo, katulyhdyt loistivat ja ilma oli kirkas ja tyven. Parvekkeella oli pari tuolia, istahdin, sytytin sikaarin -- niin sytytän nytkin, jos sallitte."

Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana hän otti esiin sikaarin ja sytytti sen. Pantuaan sen huulilleen ja puhallettuaan muutamia savuja havannaa kylmään ja auringottomaan ilmaan, hän jatkoi:

"Pidin siihen aikaan myöskin makeisista, Miss Eyre, ja istuessani parvekkeella vuoroin pureskelin suklaanamusia, vuoroin poltin sikaareita ja katselin ajopelejä, jotka vyöryivät loistavia katuja pitkin läheistä oopperaa kohti, kun äkkiä tunsin eräät hienot, suljetut, kauniin englantilaisen hevosparin vetämät vaunut Célinelle antamikseni vaunuiksi. Voin selvästi eroittaa ne suurkaupungin kirkkaassa yössä. Céline palasi kotiin, ja sydämeni jyskytti tietysti kärsimättömyydestä, kun nojauduin parvekkeen reunan yli nähdäkseni paremmin. Vaunut pysähtyivät, kuten olin odottanutkin, hotellin oven eteen, kaunokaiseni (sitä sanaa voi hyvin käyttää ooppera-rakastajattaresta) astui alas, ja vaikka hän olikin kietoutunut suureen viittaan -- tarpeeton kappale niin lämpimänä kesäkuun iltana -- tunsin heti hänen pienen jalkansa, joka pisti esiin hameenhelman alta hänen astuessaan alas vaunuista. Nojauduin kaidepuun yli ja olin juuri kuiskaamaisillani: 'Mon ange' äänellä, jonka tietysti vain rakastava korva voi kuulla, kun toinenkin olento hyppäsi hänen jälkeensä alas vaunuista, hänkin suuren viitan peitossa, mutta kantapää, joka nyt kopisi kivitystä vastaan, oli kannuksella varustettu, ja päässä, joka nyt vilahti hotellin kaariportin alitse, oli korkea sotilashattu."

"Ettekö koskaan ole ollut mustasukkainen, Miss Eyre? Ette tietenkään, minun ei tarvitse kysyäkään sitä, sillä ettehän koskaan ole ollut rakastunut. Nuo molemmat tunteet on teillä vielä edessänne, sielunne nukkuu, ja sysäys, joka kerran herättää sen, ei ole vielä tullut. Te luulette kaiken elämän liukuvan yhtä hiljaisena virtana kuin tähänastinen nuoruutenne. Te etenette silmät ummessa, kädet korvilla, ettekä näe kallioita, jotka kohoavat lähellä virran uomaa, ettekä kuule hyökyjen lyövän niitä vastaan. Mutta minä sanon teille -- ja huomatkaa tarkoin sanani -- jonakin kauniina päivänä joudutte ahtaaseen, jyrkkien vuorten ympäröimään salmeen, jossa koko elämän virta näyttää muuttuneen kohiseviksi, vaahtoaviksi pyörteiksi, ja silloin te joko murskaudutte kallionkielekkeisiin tai joku mahtava aalto viskaa teidät tyvenempään veteen -- sellaisessa minä olen nyt."

"Minä pidän tästä päivästä, tästä teräksenvärisestä taivaasta, minä pidän tämän jäätyneen maailman liikkumattomasta rauhasta. Pidän Thornfieldistä, sen vanhanaikaisuudesta ja rauhasta, sen vanhoista orjantappuroista ja variksenpesistä, sen harmaasta päädystä, tummista ikkunariveistä, jotka heijastavat ruutuihinsa metallinkarvaisen taivaan -- ja kuinka kauan olen kammonnut pelkkää ajatustakin siitä, välttänyt sitä kuin suurta ruttosairaalaa! Kuinka vieläkin kammoan --."

Hän kiristi hampaitaan ja vaikeni, hän pysähtyi ja polki jalallaan kovaa tannerta. Joku vihattu ajatus näytti saaneen hänet pauloihinsa ja vanginneen hänet niin lujasti, että hän ei voinut jatkaa.

Laskeuduimme juuri käytävää, kun hän pysähtyi. Linna oli edessämme. Nostaen silmänsä sen sakaraharjaa kohti hän katsoi siihen tavalla, jollaista en ole nähnyt ennen eikä jälkeen. Tuska, häpeä, viha -- kärsimättömyys, inho, suuttumus näyttivät käyvän tulista taistelua hänen laajenneissa silmäterissään sysimustien kulmakarvojen alla. Ne kamppailivat rajuina vallasta, mutta silloin nousi uusi tunne ja kukisti ne, se oli jotakin kovaa ja kyynillistä, itsevaltaista ja päättävää, se hillitsi hänen intohimonsa ja kivetti hänen ilmeensä. Hän jatkoi:

"Ollessani vaiti, järjestin erään asian kohtaloni kanssa. Se seisoi tuossa pyökkikannon luona ja oli kuin yksi niistä noidista, jotka näyttäytyivät Macbethille nummella. 'Vai pidätkö Thornfieldistä?' sanoi se ja kohotti sormensa, sitten se kirjoitti ilmaan uhkauskirjoituksen, joka jäi hehkumaan tummankeltaisena pitkin taloa molempien ikkunarivien väliin. 'Pidä jos voit!' 'Pidä jos uskallat!'"

"Minä tahdon pitää siitä", sanoin, "minä uskallan pitää siitä, ja" -- hän lisäsi uhmaten -- "minä tahdon pitää sanani, tahdon murtaa kaikki esteet tieltäni onneen ja hyvyyteen -- niin, hyvyyteen, sillä haluaisin tulla paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olen ollut, kuin mitä olen -- murtaa ne kuten Jobin kirjan Leviathan mursi keihäät, nuolet ja haarniskat, ja esteet, jotka muille olisivat rautaa ja kuparia, ovat minulle vain olkia ja lahonnutta puuta."

Tällöin Adèle juoksi hänen eteensä höyhenpalloineen. "Pois!" huusi hän tuikeasti, "pysy loitompana, lapsi, tai mene Sophien luo!" Hän jatkoi matkaansa ääneti kunnes minä uskalsin palauttaa hänet kertomukseensa, josta hän niin äkkiarvaamatta oli poikennut.

"Jätittekö parvekkeen, sir", kysyin, "kun M:lle Varens tuli sisään?"

Odotin tylyä vastausta tähän kysymykseen, joka tuskin oli nyt paikallaan, mutta kävikin aivan päinvastoin. Kun hän heräsi synkistä mietteistään ja käänsi katseensa minuun, näytti pilvi haihtuvan hänen otsaltaan. "Olin unohtanut Célinen! Hyvä, tahdon kertoa lyhyesti. Kun näin tenhottareni tulevan kotiin ritarin seurassa, luulin kuulevani hiljaista sihinää, ja mustasukkaisuuden vihreä käärme, joka kiemurrellen nousi kuun valaisemalta parvekkeelta, luikerteli liivini sisään ja söi parissa minuutissa tiensä sisimpään sydämeeni. Omituista", huudahti hän poiketen taaskin kertomuksensa juonesta, "omituista, että valitsen juuri teidät uskotukseni, nuori neiti, vielä omituisempaa, että te kuuntelette minua kiltisti, kuin olisi maailman tavallisin asia, että vanha mies kertoo juttuja ooppera-rakastajattaristaan tuollaiselle siistille, kokemattomalle tytölle kuin te! Mutta jälkimäinen omituisuus selittää edellisen, sillä kuten kerran ennen sanoin teille, olette te, totinen, hienotunteinen ja varova nuori tyttö, kuin luotu säilyttämään salaisuuksia. Sitäpaitsi tiedän, minkälaisen luonteen kanssa olen tekemisissä, tiedän, että se ei ole altis tartunnalle. Se on omituinen luonne, ainoa laatuaan. Onneksi ei tarkoitukseni ole vahingoittaa sitä, mutta jos olisikin, en voisi tehdä sitä. Mitä enemmän te ja minä puhelemme keskenämme, sitä parempi, sillä minä en voi vahingoittaa teitä, mutta te voitte virkistää minua." Tämän sivuhyppäyksen jälkeen hän jatkoi: