Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre)

Part 13

Chapter 133,082 wordsPublic domain

"Tietysti, se on tuo vakiintunut vastaus. Menkää kirjastoon -- tarkoitan tietysti, olkaa hyvä ja menkää -- (Suokaa anteeksi käskevä sävyni; olen tottunut sanomaan: 'Tee tämä', ja se tehdään, enkä voi uuteen asukkaaseen nähden muuttaa vanhoja tottumuksiani) -- menkää kirjastoon, ottakaa kynttilä mukananne, jättäkää ovi auki, istuutukaa pianon ääreen ja soittakaa!"

Minä nousin ja tottelin hänen määräyksiään.

"Riittää jo!" huusi hän muutaman minuutin kuluttua. "Minä kuulen, että te soitatte 'kyllä vähän', kuten kuka muu englantilainen koulutyttö tahansa, ehkä paremmin kuin muutamat, mutta ei hyvin."

Suljin pianon ja palasin. Mr. Rochester jatkoi:

"Adèle näytti minulle tänä aamuna muutamia luonnoksia, joita hän sanoi teidän tekemiksenne. En tiedä, ovatko ne yksinomaan teidän työtänne, luultavasti joku opettaja auttoi teitä."

"Eikä auttanut!" huudahdin.

"Ahaa, koskiko se ylpeyteen? Hyvä on, tuokaa tänne salkkunne, jos voitte väittää sen sisällyksen olevan alkuperäistä, mutta älkää tuhlatko sanojanne, jollette ole varma asiastanne, minä tunnen kyllä paikkaukset."

"Sitten en sano mitään, ja saatte päättää itse, sir."

Hain salkkuni kirjastosta.

"Tuokaa pöytä lähemmäksi", sanoi hän, ja minä työnsin sen hänen sohvansa ääreen. Adèle ja Mrs. Fairfax tulivat lähemmäksi nähdäkseen kuvat.

"Ei mitään tunkeilua", sanoi Mr. Rochester, "ottakaa piirustukset minulta, kun olen lakannut katsomasta niitä, mutta älkää tuoko kasvojanne liian lähelle!"

Hän tutki kauan joka luonnosta ja maalausta. Kolme niistä hän pani erikseen, toiset hän työnsi pois tutkittuaan niitä.

"Ottakaa ne toiselle pöydälle, Mrs. Fairfax", sanoi hän, "ja katselkaa niitä Adèlen kanssa! Ja te" -- hän kääntyi minuun -- "istukaa tuolillenne ja vastatkaa kysymyksiini. Minä näen, että yksi käsi on tehnyt nämä kuvat -- oliko se teidän kätenne?"

"Oli".

"Ja koska saitte aikaa tehdä ne? Ne ovat vaatineet paljon aikaa ja jonkun verran ajatuksiakin."

"Minä tein ne kahtena viime loma-aikana Lowoodissa, kun minulla ei ollut muuta työtä."

"Mistä saitte aiheet."

"Päästäni."

"Siitä päästä, jonka nyt näen hartioillanne?"

"Siitä, sir."

"Onko siinä muitakin samanlaisia?"

"Kenties kylläkin, ja toivoakseni parempia."

Hän levitti kuvat eteeni ja katseli niitä taas vuorotellen.

Sillä aikaa kun hän katselee niitä, tahdon kertoa lukijalle, minkälaisia ne olivat, ja heti alussa huomautan, että ne eivät olleet missään suhteessa merkillisiä. Aiheet olivat todellakin nousseet elävinä mieleeni. Kun näin ne sieluni silmillä, ennenkuin olin koettanut toteuttaa niitä, olivat ne ihmeellisiä, mutta käteni ei totellut mielikuvitustani, ja onnistui joka kerta luomaan vain kalpean kuvan sisäisestä näystäni.

Ne olivat vesivärimaalauksia. Ensimäinen kuvasi raskaita, lyijynkarvaisia pilviä, jotka riippuivat aaltoilevan meren yli. Tausta oli kokonaan hämärän peitossa, ja niin oli etualakin, s.o. lähinnä olevat aallot, sillä maata ei näkynyt. Heikko kajastus nosti näkyviin puoleksi uponneen maston, ja sillä istui suuri, musta merimetso, jonka siiville oli pärskynyt vaahtoa ja joka piti nokassaan kultaista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Kivet olivat maalatut niin kirkkaiksi, niin loistavin värein kuin paletistani suinkin voin saada. Maston ja linnun takaa, vihreän veden läpi saattoi nähdä uppoavan ihmisen ruumiin; ainoa selvästi näkyvä jäsen oli kaunismuotoinen käsivarsi, josta rannerengas oli liukunut pois tai irroitettu.

Toisen taulun etualalla oli vain himmeä vuorenharja, jolla kasvoi muutamia tuulen kallistamia ruohoja ja lehtiä. Sen takana ja yläpuolella kohosi taivaankansi, tummansinisenä kuin hämärässä, ja sitä vastaan kohosi naisen haahmo, joka oli maalattu niin tummin ja pehmein värein kuin minulle oli mahdollista. Himmeällä otsalla heloitti tähti, kasvot sen alla erottautuivat kuin sumusta, silmät loistivat mustina ja villeinä, hiukset olivat tuuheat ja tummat kuin pimeä pilvi, jota tuuli tai ukkonen oli repinyt. Kaulassa oli kalpea, kuunvalon tapainen heijastus, joka lankesi himmeänä ohueen pilveen, josta tämä näky, "Iltatähti", oli kohonnut.

Kolmannessa kohosi jäävuoren huippu kylmän vyöhykkeen taivasta vastaan, ja revontulet lähettivät taajoja, himmeitä sädekimppujaan yli taivaan. Etualalla oli jättiläiskokoinen pää, joka kallistui jäävuorta vastaan ja lepäsi siinä. Kaksi ohutta kättä kannatti sitä ja ne vetivät kasvojen alaosan päälle mustan verhon, joten näkyvissä oli ainoastaan veretön, luunvalkea otsa ja ontot, tuijottavat silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä, jollei kenties jähmettynyttä epätoivoa. Ohimoilla, mustaa pilveä muistuttavan turbaanin laskoksien välissä, kimmelsi valkeana hehkuva rengas, jossa oli kipinöiviä vaaleansinisiä ja keltaisia jalokiviä. Tämä kelmeä rengas tarkoitti kuninkaallista kruunua, ja olento sen alla oli "se, jolla ei haahmoa eikä muotoa ole".

"Olitteko onnellinen, kun maalasitte nämä kuvat?" kysyi Mr. Rochester äkkiä.

"Olin vaipunut työhöni, olin onnellinen. Niitten maalaaminen oli suurimpia nautintoja, mitä minulla koskaan on ollut."

"Se ei vielä ole paljoa. Teidän nautintonne ovat kertomuksestanne päättäen olleet harvat, mutta luulen varmaan, että elitte taiteilijan tavoin unelmien maassa sekoittaessanne ja maalatessanne noita outoja värejä. Istuitteko niitten ääressä koko päivän?"

"Minulla ei ollut mitään muuta tekemistä, sillä oli loma-aika, ja istuin työni ääressä aamusta iltaan käyttäen hyväkseni keskikesän pitkiä päiviä."

"Ja olitteko tyytyväinen kiihkeän työnne tuloksiin?"

"Kaukana siitä. Suuri vastakohta mielikuvani ja kätteni työn välillä vaivasi minua, sillä olin joka kerta kuvitellut jotakin, jota en ollenkaan kyennyt toteuttamaan."

"Ei kokonaan. Te olette ikuistuttanut ajatuksenne varjon, mutta luultavasti ei enempää. Teillä ei ole kylliksi taiteilijan tottumusta ja taitoa toteuttamaan niitä täydellisesti, mutta kuitenkin ovat maalauksenne ihmeellisiä koulutytön töiksi. Mitä ajatuksiin tulee, ovat ne todellisen elämän ulkopuolelta. Nuo iltatähden silmät olette varmaan nähneet unessa. Kuinka voitte saada ne niin kirkkaiksi eikä kuitenkaan ollenkaan säihkyviksi, sillä tähti niitten yläpuolella himmentää niitten loiston? Ja mitä tarkoittaa niitten juhlallinen syvyys? Ja kuka opetti teitä maalaamaan tuulta? Tuossa pilvessä, tuon kukkulan päällä, käy kova tuuli. Missä olette nähnyt Latmoksen? Sillä tämä on Latmos. Siinä on -- pankaa pois piirustukset!"

Olin tuskin ehtinyt sitoa salkkuni nauhat, kun hän katsoi kelloansa ja sanoi tylysti:

"Kello on yhdeksän: mitä ajattelette, Miss Eyre, kun annatte Adèlen olla niin kauan ylhäällä? Viekää hänet levolle!"

Adèle suuteli häntä ennen lähtöänsä. Hän suostui ottamaan vastaan hyväilyn, mutta ei näyttänyt välittävän siitä enempää kuin Pilot olisi välittänyt, tuskin niinkään paljoa.

"Toivon teille kaikille hyvää yötä", sanoi hän tehden kädellään liikkeen ovea kohti merkiksi siitä, että hän oli väsynyt seuraamme ja tahtoi päästä vapaaksi meistä, Mrs. Fairfax kokosi kutimensa, minä otin salkkuni, kumarsimme hänelle, saimme kylmän kumarruksen vastaukseksi ja vetäydyimme pois.

"Te sanoitte, että Mr. Rochester ei ole erikoisemmin omituinen", huomautin Mrs. Fairfaxille, kun tulin hänen huoneeseensa pantuani Adèlen levolle.

"No niin, mitä te arvelette?"

"Minusta hän on hyvin omituinen. Hän on hyvin oikullinen ja töykeä."

"Se on kyllä totta, ja siltä hän epäilemättä tuntuu vieraasta, mutta minä olen niin tottunut tuohon hänen tapaansa, etten koskaan ajattele sitä. Sitäpaitsi, jos hän onkin omituinen luonteeltaan, pitäisi olla suvaitsevainen häntä kohtaan."

"Minkätähden?"

"Osaksi koska se on hänen luontonsa, eikä kukaan voi päästä luonnostaan, osaksi koska tuskalliset ajatukset varmaan ahdistavat hänen mieltänsä ja tekevät sen epätasaiseksi."

"Mitkä ajatukset?"

"Esimerkiksi perhehuolet."

"Mutta hänellähän ei ole perhettä."

"Ei nyt, mutta hänellä on ollut -- ainakin sukulaisia. Hän kadotti vanhemman veljensä muutamia vuosia sitten."

"_Vanhemman_ veljensä?"

"Niin. Nykyinen Mr. Rochester ei ole kauan omistanut tilaansa, vain yhdeksän vuotta."

"Yhdeksän vuotta on pitkä aika. Pitikö hän niin paljon veljestään, ettei vieläkään ole lakannut ikävöimästä häntä?"

"Ei, sitä en luule. Luulen, että heidän välillään oli joitakin väärinymmärryksiä. Mr. Rowland Rochester ei ollut aivan oikeamielinen Mr. Edwardille ja yllytti kenties isäänsä häntä vastaan. Vanha herra piti paljon rahasta ja koetti kaikin tavoin pysyttää perheen omaisuutta koossa. Hän ei olisi mielellään vähentänyt sitä jaon kautta, mutta tahtoi kuitenkin turvata Mr. Edwardillekin omaisuutta, jotta nimen hyvä maine säilyisi, ja niin pian kuin hän oli täysi-ikäinen, ryhdyttiin joihinkin toimenpiteisiin, jotka eivät olleet oikein kauniita ja jotka saivat paljon pahaa aikaan. Tehdäkseen Mr. Edwardin rikkaaksi vanha herra ja Mr. Rowland yhdessä saattoivat hänet asemaan, joka hänen mielestään oli tuskallinen. En ole koskaan tarkoin tietänyt, minkälainen tuo asema oli, mutta hän ei voinut kestää sen tuottamia kärsimyksiä. Hän ei anna mielellään anteeksi. Hän rikkoi välit perheensä kanssa ja on jo monta vuotta viettänyt säännötöntä elämää. Luulen, että hän ei ole viettänyt kahta viikkoa peräkkäin Thornfieldissä senjälkeen kun hän veljensä kuoltua, joka ei jättänyt testamenttia, tuli tilan isännäksi, ja itse asiassa en ihmettele, että hän kaihtaa tätä vanhaa paikkaa."

"Miksi niin?"

"Ehkä hän pitää sitä synkkänä."

Vastaus oli välttelevä, olisin tahtonut selvemmän, mutta Mrs. Fairfax joko ei tahtonut tai ei voinut antaa minulle tarkempia tietoja Mr. Rochesterin surujen laadusta ja alkuperästä. Hän vakuutti, että ne olivat hänelle itselleen salaisuus ja että se mitä hän tiesi oli etupäässä hänen omia arvelultaan. Nähtävästi hän halusi minua jättämään tämän kysymyksen, ja sen teinkin hänen mielikseen.

Neljästoista luku.

Seuraavina päivinä näin Mr. Rochesteria vain harvoin. Aamulla hän näytti olevan hyvin kiinni toimissaan, ja iltapäivällä tuli vieraita Millcotesta ja lähiseuduilta, herrasmiehiä, jotka väliin jäivät syömään päivällistä hänen kanssaan. Kun hänen nyrjähtänyt nilkkansa oli parantunut, teki hän pitkiä ratsastusmatkoja, arvatenkin vastavierailuja, sillä hän palasi tavallisesti vasta myöhään illalla.

Tänä aikana noudettiin Adèlekin vain harvoin hänen luokseen, ja koko minun tuttavuuteni hänen kanssaan rajoittui satunnaisiin kohtauksiin eteisessä, portaissa tai galleriassa, jolloin hän väliin kulki ohitseni jäykkänä ja ylpeänä, hädintuskin osottaen päännyökkäyksellä tai kylmällä katseella huomaavansa läsnäoloni, väliin taas suoden minulle kohteliaan kumarruksen ja ritarillisen hymyilyn. Nämä erilaiset tunteet eivät loukanneet minua, sillä huomasin, että minulla ei ollut mitään tekemistä niitten vaihtelun kanssa, vaan että vuoksi ja luode johtuivat minulle aivan tuntemattomista syistä.

Eräänä päivänä hänellä oli ollut päivällisvieraita ja hän oli lähettänyt hakemaan salkkuani arvatenkin näyttääkseen heille sen sisältöä. Vieraat herrat lähtivät aikaisin pois ehtiäkseen erääseen kokoukseen Millcotessa, kuten Mrs. Fairfax sanoi minulle, mutta koska iltapäivä oli kolea ja sateinen, ei Mr. Rochester lähtenyt heidän mukanaan. Pian heidän lähtönsä jälkeen hän soitti kelloa, ja Adèlelle ja minulle tuli sana mennä alakertaan. Kampasin Adèlen tukan ja tein hänet mahdollisimman sieväksi, katsoin, että tavallinen kveekariasuni oli moitteeton -- itse asiassa kaikki, letitetyt hiukset siihen luettuina, oli liian niukkaa ja yksinkertaista voidakseen joutua epäjärjestykseen -- ja niin lähdimme alas Adèlen ihmetellessä, oliko tuo kauan odotettu _petit coffre_ jo tullut, sillä jonkun erehdyksen vuoksi se oli viipynyt tähän saakka. Hänen odotuksensa ei joutunut häpeään: siinä se seisoi, pieni pahvilaatikko, ruokasalin pöydällä. Hän näytti vaistomaisesti tuntevan sen.

"Ma boîte! ma boîte!" huudahti hän ja syöksyi sitä kohti.

"Niin, siinä se on vihdoinkin, sinun 'boîtesi'. Ota se johonkin nurkkaan ja nauti avaamisesta, sinä aito pariisitar", kuului Mr. Rochesterin syvä ja melkein ivallinen ääni suunnattoman nojatuolin syvyyksistä tulen äärestä. "Ja muista", jatkoi hän, "ettet vaivaa minua tämän anatoomisen prosessin yksityiskohdilla etkä tee huomautuksia laatikon sisäosista! Tapahtukoon toimituksesi hiljaisuudessa; tiens-toi tranquille, enfant, comprends-tu?"

Adèle näytti tuskin tarvitsevan tätä varoitusta, hän oli jo vetäytynyt aarteineen eräälle sohvalle ja avasi nyt touhuissaan kantta kiinnittäviä nyörejä. Saatuaan pois nämä haitalliset laitokset ja nostettuaan muutamia hopeapaperiin käärityitä paketeita laatikosta ei hän enää voinut muuta kuin huudahtamistaan huudahtaa: "Oh ciel! Que c'est beau!" ja hän vaipui katselemaan niitä hurmautuneena.

"Onko Miss Eyre täällä?" kysyi isäntäni kohottautuen katsomaan ovea kohti, jonka lähellä vielä seisoin.

"Ahaa, tulkaa lähemmäksi, istukaa tuohon!" Hän veti tuolin lähelle omaansa. "En ole ihastunut lasten laverteluun", jatkoi hän, "olen vanha nuorimies, eikä heidän leperryksensä tuo mieleeni mitään mieluisia muistoja. Minusta olisi sietämätöntä viettää kokonainen ilta kahdenkesken lapsinulikan kanssa. Älkää vetäkö tuolianne kauemmaksi, Miss Eyre, istukaa aivan siinä paikassa johon asetin sen -- _olkaa hyvä_, tietenkin. Hitto vieköön kaikki kohteliaisuusmuodot -- unohdan ne alituisesti. En myöskään erityisemmin rakasta yksinkertaisia vanhoja rouvasihmisiä. En kuitenkaan saa unohtaa omaani, ei käy päinsä laiminlyödä häntä. Hän on Fairfax, tai naimisissa Fairfaxin kanssa, ja verta sanotaan vettä sakeammaksi."

Hän soitti kelloa ja lähetti kutsun Mrs. Fairfaxille, joka pian ilmaantuikin kutimineen.

"Hyvää iltaa, Mrs. Fairfax, lähetin hakemaan teitä hyväntekeväisyys-tarkoituksessa: olen kieltänyt Adèlea kertomasta minulle lahjoistaan, ja hän pakahtuu puhelemishalusta. Olkaa niin hyvä ja kuunnelkaa häntä! Se olisi parhaita töitä, mitä koskaan olette tehnyt."

Tosiaankin, Adèle oli tuskin nähnyt Mrs. Fairfaxin, kun hän jo veti hänet istumaan sohvalle ja lateli nopeasti hänen polvilleen laatikosta löytyvät porsliini-, norsunluu- ja vahatavarat, sen ohella antaen runsaita selityksiä ja ilmaisten ihastustaan katkonaisella englanninkielellään.

"Nyt olen täyttänyt hyvän isännän tehtävät", jatkoi Mr. Rochester, "olen asettanut vieraani huvittamaan toisiaan ja saan nyt vapaasti odottaa omaa huviani. Miss Eyre, vetäkää tuolinne vieläkin hiukan tännemmäksi, olette vieläkin liian kaukana, en voi nähdä teitä häiritsemättä hyvää asentoani tässä mukavassa tuolissa, ja siihen ei minulla ole halua!"

Tein työtä käskettyä, vaikka olisinkin paljon mieluummin pysynyt varjossa, mutta Mr. Rochesterilla oli sellainen tapa antaa käskyjään, että tuntui luonnolliselta totella häntä viipymättä.

Olimme, kuten jo sanoin, ruokasalissa. Kynttiläkruunu, joka oli sytytetty päivällistä varten, täytti huoneen juhlavalolla, suuri takkavalkea loimusi kirkkaana ja punaisena, purppuranpunaiset ikkunaverhot riippuivat runsaissa laskoksissa korkeiden ikkunoiden ja vielä korkeamman kaarioven edessä, kaikki oli hiljaista, lukuunottamatta Adèlen hiljaista pakinaa (hän ei uskaltanut puhua ääneen) ja rankkasateen lyöntejä ikkunaruutuja vastaan.

Mr. Rochester punaisessa nojatuolissaan näytti erilaiselta kuin ennen, ei aivan yhtä tylyltä, ja paljon vähemmän synkältä. Hänen huulillaan leikki hymyily, hänen silmänsä loistivat -- en tiennyt varmaan, oliko se viinin vaikutusta, mutta pidin sitä hyvin luultavana. Lyhyesti sanoen hän oli parhaalla iltapäivätuulellaan, puheliaampi ja iloisempi, vähemmän kylmä ja kankea kuin aamuisin, mutta vieläkin hän näytti tylyltä ja hirmuiselta nojatessaan kookasta päätään pehmeätä tuolinselkää vastaan, tulen valaistessa hänen kiveenhakattuja piirteitään ja suuria, tummia silmiään, sillä hänellä _oli_ suuret, tummat silmät, ja hyvin kauniit silmät ne olivatkin. Niitten syvyyksistä ei myöskään puuttunut hetkittäistä välähdystä, joka ainakin muistutti lempeyttä, jollei ollutkaan sitä.

Hän oli pari minuuttia katsellut tulta, ja minä olin saman ajan katsellut häntä. Äkkiä hän kääntyi ja yllätti minut tuijottamasta kasvoihinsa.

"Te tutkitte minua, Miss Eyre", sanoi hän, "pidättekö minua kauniina?"

Jos olisin ehtinyt ajatella, olisi minun pitänyt vastata tähän kysymykseen jollakin sovinnaisen kohteliaalla ja epämääräisellä lauseella, mutta vastaus pääsi jotenkuten pujahtamaan huuliltani ennenkuin äkkäsinkään:

"En, sir."

"Oh, kautta kunniani, teissä on jotakin merkillistä", sanoi hän, "te olette pienen nunnan näköinen, siisti, tyven, totinen, yksinkertainen, kun istutte tuossa kädet helmassanne, katse luotuna mattoon (paitsi silloin tällöin kun tähtäätte sen läpitunkevasti kasvoihini, kuten esimerkiksi juuri äsken), ja kun kysyy teiltä jotakin tai tekee huomautuksen, johon teidän täytyy vastata, sinkautatte takaisin nasevan, vastauksen, joka, jollei olekaan töykeä, on ainakin hyvin odottamaton. Mitä tarkoitatte sillä?"

"Sir, olin liian suora ja pyydän sitä anteeksi. Minun olisi pitänyt vastata, että on vaikeata antaa valmistamatonta vastausta ulkomuotoa koskevaan kysymykseen, että se on makuasia, että ulkomuoto merkitsee vähän tai jotakin sellaista."

"Mitään sellaista ei teidän olisi pitänyt vastata. Ulkomuoto merkitsee vähän, kyllä kai! Ja sillä tavalla, tahtoessanne lieventää edellisiä loukkausta silittelemällä ja tyynnyttämällä minua, te työnnätte tylsän kynäveitsen korvani juureen. Jatkakaa: mitä vikoja näette minussa, pyydän! Luullakseni kaikki jäseneni ja piirteeni ovat kuin muillakin ihmisillä."

"Mr. Rochester, sallikaa minun ottaa takaisin ensimäinen vastaukseni: sen tarkoitus ei ollut olla sukkela vastaus, se oli vain ajattelemattomuus."

"Juuri niin, niin minäkin arvelen, ja sen vuoksi saatte vastata siitä. Arvostelkaa minua: eikö otsani miellytä teitä?"

Hän kohotti tummia, aaltoilevia hiuksiaan, jotka vaakasuorina peittivät hänen otsansa, ja näytti korkean otsansa, joka älyelimien asuntona näytti lujalta ja vahvalta, mutta josta jyrkästi puuttui kaikki hyväntahtoisuus ja pehmeys.

"No, neitiseni, näytänkö pässinpäältä?"

"Kaukana siitä, sir. Pidätte kenties minua epäkohteliaana jos vastaukseksi kysyn, oletteko ihmisystävällinen?"

"Kas niin! Siinä uusi veitsenpistos, kun tahdoitte taputtaa päätäni, ja tämä vain sentähden, että sanoin, etten pidä lasten ja vanhojen naisten seurasta (sanottakoon tämä hiljaa). Ei, nuori neiti, minä en yleensä ole ihmisystävä, mutta minulla on omaatuntoa" -- hän osotti ulkonevia kohtia, joitten sanotaan merkitsevän sitä ja jotka, hänen onnekseen, olivatkin hyvin selvät, tehden hänen otsansa yläosan huomattavan leveäksi -- "ja sitäpaitsi oli minussa kerran jonkinlaista kömpelöä helläsydämisyyttäkin. Kun olin teidän ikäisenne, olin aika tunteellinen poika, tunsin myötätuntoa puutteellista, kovaosaista ja onnetonta kohtaan, mutta senjälkeen on kohtalo kolhinut minua, se on vatkannut minua nyrkeillään, ja nyt ylpeilen siitä, että olen kova ja läpipääsemätön kuin pelipallo, vaikka minuun tosin vielä voidaankin tunkeutua raon tai parin kautta ja vaikka möhkäleen keskellä vielä on tuntuva kohta. Onko minusta siis vielä toiveita?"

"Mitä toiveita?"

"Että pelipallo voisi lopullisesti muuttua takaisin lihaksi?"

"Varmasti hän on juonut liian paljon viiniä", ajattelin, enkä tietänyt mitä vastata tuohon kummalliseen kysymykseen: kuinka osasin sanoa hänelle, voiko pelipallo vielä muuttua takaisin lihaksi.

"Te olette hyvin ymmällä, Miss Eyre, ja vaikka te ette ole sievä sen enempää kuin minä olen kaunis, pukee tuo hämmentynyt ilme teitä, sitäpaitsi se on sopiva, sillä se pitää nuo tutkivat silmänne poissa kasvoistani ja antaa niille kyllin tekemistä maton tallattujen kukkien katselemisessa. Hämmentykää siis yhä vielä! Nuori neiti, minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana."

Ilmoitettuaan tämän hän nousi tuoliltaan ja nojautui marmorista uuninreunusta vastaan. Saatoin nyt nähdä hänen vartalonsa yhtä hyvin kuin hänen kasvonsa, hänen tavattoman leveät hartiansa, jotka olivat melkein suhteettomat käsivarsien pituuteen. Olen varma siitä, että useimmat olisivat pitäneet häntä rumana miehenä, mutta hänen asennossaan oli niin paljon itsetiedotonta ylpeyttä, hänen käytöksensä oli niin luontevaa ja osotti niin täydellistä välinpitämättömyyttä ulkomuodon suhteen ja ylimielistä luottamusta muiden ominaisuuksien, pysyvien tai tilapäisten, voimaan, että ehdottomasti, kun katseli häntä, yhtyi tähän välinpitämättömyyteen ja sokeasti uskoi hänen luottamuksensa oikeutukseen.

"Minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana", toisti hän, "ja siinä syy, miksi olen lähettänyt hakemaan teitä. Takkavalkea ja kynttiläkruunu eivät riitä seurakseni, ei myöskään Pilot, sillä mikään niistä ei osaa puhua. Adèle on yhtä astetta parempi, mutta kuitenkin paljon alapuolella vaadittua tasoa, Mrs. Fairfax samoin. Te sitävastoin varmasti sovitte minulle, jos vain tahdotte. Te hämmästytitte minua ensimäisenä iltana, kun kutsuin teidät tänne. Senjälkeen olen melkein unohtanut teidät, toiset ajatukset ovat karkoittaneet teidät mielestäni, mutta tänä iltana olen päättänyt pitää hauskaa, unohtaa kaiken ikävän ja ajatella vain sellaista mikä huvittaa minua. Nyt minua huvittaisi saada jotakin selville teistä -- oppia tuntemaan teitä enemmän -- senvuoksi puhukaa!"

Puhumisen asemasta hymyilin, vaan en erittäin kohteliaasti ja nöyrästi.

"Puhukaa", vaati hän.

"Mistä, sir?"

"Mistä teitä haluttaa. Jätän sekä aiheen valinnan että sen käsittelyn yksinomaan teidän asiaksenne."

Niinpä istuin enkä puhunut mitään. "Jos hän odottaa minun puhuvan vain puhumisen vuoksi ja antaakseni tietoja itsestäni, saa hän huomata kääntyneensä väärän henkilön puoleen", ajattelin.

"Te olette mykkä, Miss Eyre."

Olin edelleenkin mykkä. Hän taivutti hiukan päätään minua kohti ja näytti tahtovan tunkeutua silmiini yhdellä ainoalla nopealla katseella.

"Itsepäinen", sanoi hän, "ja ikävystynyt. Sehän on ymmärrettävää. Tein pyyntöni hullunkurisessa, miltei hävyttömässä muodossa. Miss Eyre, minä pyydän teiltä anteeksi. Kerta kaikkiaan, minä en tahtoisi kohdella teitä kuin alempaani", -- hän oikaisi itseään -- "tietysti vetoan vain sellaiseen ylemmyyteen, jonka täytyy johtua kahdenkymmenen vuoden ikäerosta ja sadan vuoden ennätyksestä kokemuksessa. Se on oikeutettua _et j'y tiens_, kuten Adèle sanoisi, ja tämän -- eikä minkään muun -- ylemmyyden nojalla toivoisin, että te nyt olisitte hyvä ja puhuisitte minulle vähän ja huvittaisitte minua, sillä ajatukseni ovat väsyneet yhdessä kohdassa pysymiseen -- kuin ruosteinen naula."

Hän oli suvainnut antaa minulle selityksen, miltei itsepuolustuksen: tämä alentuminen hänen puoleltaan ei suinkaan jättänyt minua välinpitämättömäksi enkä tahtonut näyttääkään siltä.

"Huvitan teitä mielelläni, sir, jos vain osaan -- hyvin mielelläni, mutta en osaa valita keskusteluaihetta, sillä enhän voi tietää, mikä kiinnittäisi mieltänne. Tehkää minulle kysymyksiä, ja minä koetan vastata parhaani mukaan."

"Siis ensinnäkin, oletteko yhtä mieltä kanssani siinä, että minulla on oikeutta olla teitä kohtaan hiukan käskevä, jyrkkä, ehkä väliin vaateliaskin äsken esittämieni syiden perustalla; nimittäin, että olen kyllin vanha ollakseni teidän isänne ja että olen raivannut tieni monenlaisten kokemuksien läpi eri ihmisten ja eri kansojen keskuudessa ja samoillut yli puolen maapalloa, kun taas te olette elänyt rauhassa samojen ihmisten kanssa samassa talossa."

"Miten haluatte, sir."

"Se ei ole mikään vastaus, tahi pikemmin hyvin harmillinen vastaus, koska se on hyvin välttelevä. Vastatkaa selvästi!"

"Minä en usko, sir, että teillä on oikeutta käskeä minua vain sentähden, että olette vanhempi kuin minä ja että olette nähnyt enemmän maailmaa. Teidän ylemmyysvaatimuksenne riippuu siitä, miten olette käyttänyt aikanne ja kokemuksenne."