Part 12

Päivänvalo ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja kuu tuli kirkkaammaksi hetki hetkeltä. Saatoin vallan hyvin nähdä hänet. Hänellä oli yllään turkiskauluksella ja terässoljilla varustettu ratsastuspuku. En nähnyt yksityisseikkoja hänen vartalostaan, mutta päätin, että hän oli keskikokoinen ja tavallista hartevampi. Hänellä oli tummat kasvot, ankarat piirteet ja tuuheat kulmakarvat ja hänen silmänsä ja rypistetyt kulmansa osoittivat tällä hetkellä suuttumusta ja harmia. Hän oli jättänyt taakseen nuoruusvuodet, mutta ei ollut vielä keski-iässäkään, hän saattoi olla noin kolmenkymmenenviiden tienoilla. Hän ei herättänyt minussa vähääkään pelkoa, ja vain hiukan ujoutta. Jos hän olisi ollut kaunis, sankarillisen näköinen nuorukainen, en olisi uskaltanut seisoa siinä puhuttelemassa häntä vasten hänen tahtoaan ja tarjota palveluksia, joita minulta ei pyydetty. Olin tuskin koskaan nähnyt kaunista nuorukaista, enkä eläissäni puhutellut sellaista. Teoriassa tunsin suurta kunnioitusta ja ihailua kauneutta, hienoutta, ritarillisuutta ja viehätysvoimaa kohtaan, mutta jos olisin kohdannut kaikki nuo ominaisuudet ruumiillistuneina miehisessä olennossa, olisin vaistomaisesti tuntenut, että niillä ei ollut eikä voinut olla mitään myötätuntoa minunlaistani kohtaan, ja olisin kaihtanut niitä kuin tulta, salamaa tai jotakin muuta loistavaa, mutta tunteetonta.

Niinpä myöskin jos tuntematon olisi hymyillyt hyväntuulisesti minulle, kun puhuttelin häntä, ja evännyt avuntarjoukseni iloisesti ja kiittäen, olisin jatkanut matkaani enkä tuntenut mitään kutsumusta uudistaa sitä, mutta hänen tyly, karski käytöksensä saattoi minut varmaksi asiastani. Jäin seisomaan paikalleni, kun hän viittasi minua menemään, ja ilmoitin:

"En ajattelekaan jättää teitä, sir, näin myöhään, näin yksinäiselle tielle, ennenkuin olen nähnyt teidän nousevan hevosenne selkään."

Hän katsoi minuun, kun sanoin tämän. Sitä ennen hän oli tuskin vilkaissut minuun.

"Luulisin, että teidän pitäisi itsenne jo olla kotona", sanoi hän, "jos teillä on kotia lähiseuduilla. Mistä tulette?"

"Aivan tästä mäen alta; enkä pelkää olla ulkona myöhään, kun on kuutamo. Menen hyvin mielelläni Hay'hin hakemaan apua teille, jos tahdotte, sitäpaitsi menen sinne joka tapauksessa viemään kirjettä postiin."

"Asutte aivan mäen alla -- tarkoitatteko sillä tuota sakaraharjaista taloa?" Hän osoitti Thornfield Hallia, johon kuu loi kalpeata loistettaan saattaen sen erottautumaan selvänä ja vaaleana puista, jotka läntistä taivasta vastaan näyttivät mustalta seinältä.

"Kyllä, sir."

"Kenen talo se on?"

"Mr. Rochesterin."

"Tunnetteko Mr. Rochesterin?"

"En ole koskaan nähnyt häntä."

"Hän ei siis asu täällä?"

"Ei."

"Voitteko sanoa, missä hän on?"

"En."

"Te ette tietenkään ole palvelija talossa. Te olette --." Hän pysähtyi, antoi katseensa liukua pukuni yli, joka, kuten tavallista, oli hyvin yksinkertainen: musta merinokankainen päällystakki, musta majavannahkalakki, jotka kumpainenkaan eivät olleet puoliksikaan kyllin hienoja kamarineitsyelle. Hän ei näyttänyt osaavan ratkaista, kuka olin, ja minä autoin häntä.

"Olen kotiopettaja."

"Ahaa, kotiopettaja!", hän toisti, "olin unohtanut, hitto vieköön. Kotiopettaja!" Ja asuni joutui taas tarkastuksen alaiseksi. Parin minuutin kuluttua hän nousi aidaltaan. Hänen kasvoissaan ilmeni tuskaa, kun hän koetti liikkua.

"En voi lähettää teitä hakemaan apua", sanoi hän, "mutta voitte auttaa minua itse, jos tahdotte olla niin ystävällinen."

"Kyllä, sir."

"Eikö teillä ole sateenvarjoa, jota voisin käyttää keppinä?"

"Ei."

"Koettakaa saada kiinni hevoseni suitsista ja taluttakaa se tänne! Ettehän pelkää?"

Yksin ollen olisin pelännyt koskettaa hevosta, mutta käskettäessä olin valmis tottelemaan. Laskin muhvini aidalle ja menin suuren orhin luo, koetin saada kiinni suitsista, mutta hevonen oli vilkas otus eikä antanut minun tulla lähelle päätään. Tein ponnistuksen toisensa jälkeen, mutta kaikki oli turhaa, ja sillävälin pelkäsin hirveästi sen levottomia etujalkoja. Matkustaja odotti ja katseli asiain menoa vähän aikaa ja alkoi sitten nauraa.

"Minä näen", sanoi hän, "että koska vuoria ei voi tuoda Mahometin luo, olisi paras auttaa Mahometia menemään vuorten luo. Minun täytyy pyytää teitä tulemaan tänne."

Minä tulin. "Suokaa anteeksi", jatkoi hän, "mutta olen pakoitettu käyttämään teitä hyväkseni." Hän laski raskaan kätensä olkapäälleni, nojautui minuun jokseenkin painavasti ja nilkutti hevosensa luo. Saatuaan ohjat käsiinsä hän heti hillitsi hevosen ja hyppäsi satulaan irvistellen kauheasti, sillä hänen kipeään jalkaansa koski.

"Ja nyt", sanoi hän hellittäen alahuulensa, jota hän oli kovasti purrut, "ojentakaa minulle piiskani, joka on tuolla pensaan juurella!"

Minä löysin sen ja annoin sen hänelle.

"Kiitos. Nyt kiirehtikää kirjeinenne Hay'hin ja palatkaa takaisin niin pian kuin voitte."

Kannuksen kosketus sai hevosen hypähtämään pystyyn ja laukkaamaan pois ratsastajineen, koira syöksyi jälessä ja kaikki kolme katosivat kuin lehdet tuulessa.

Otin muhvini ja jatkoin matkaani. Se mitä oli tapahtunut, oli nyt ohi, mutta jotakin _oli_ tapahtunut, joskaan ei mitään ihmeellistä, romanttista tai mieltäkiinnittävää. Kuitenkin oli tämä ohimenevä tapaus tervetullut vaihtelu yksitoikkoisessa elämässäni. Apuani oli tarvittu ja pyydetty, olin antanut sitä, olin iloinen saadessani tehdä jotakin, ja niin vähäpätöinen ja ohimenevä kuin tekoni olikin, oli se kuitenkin todellinen, ja olin väsynyt yksitoikkoiseen elämääni. Uudet kasvot puolestaan olivat kuin uusi taulu muistini muotokuvakokoelmassa, ja se oli erilainen kuin kaikki muut, jotka riippuivat siellä, ensinnäkin, koska se esitti miestä, ja toiseksi, koska nuo kasvot olivat tummat, voimakkaat ja ankarat. Näin ne yhä edessäni tullessani Hay'hin ja pistäessäni kirjeeni postilaatikkoon, näin ne vieläkin, kun kiiruhdin myötämäkeä kotiin päin. Kun tulin aidan luo, pysähdyin hetkiseksi, katselin ympärilleni ja kuuntelin, eikö kavioitten töminää taaskin kuuluisi tieltä ja eikö ratsastuspukuun puettu olento Gytrashin tapainen newfoundlantilais-koira kintereillään ilmaantuisi nytkin, mutta näin edessäni vain pensaikon ja tasalatvaisen pajun, jotka kohosivat suorina ja liikkumattomina kuunsäteissä, kuulin vain tuulen ajoittaisen huminan Thornfieldin puissa peninkulman päässä, ja kun katselin alas siihen suuntaan, josta humina kuului, näin valon syttyvän erääseen talon päätyikkunoista. Se muistutti minulle, että oli jo myöhäinen, ja kiirehdin askeleitani.

En olisi tahtonut palata takaisin Thornfieldiin. Kun astuin sen kynnyksen yli, palasin liikkumattomuuteeni, kun kuljin yli hiljaisen eteisen, nousin hämäriä portaita ja etsin pienen yksinäisen huoneeni oven, kun sitten kohtasin rauhallisen Mrs. Fairfaxin ja vietin koko illan hänen, ja yksin hänen kanssaan, silloin haihdutin kokonaan sen pienen kiihtymyksen, jonka valtaan olin joutunut kävelylläni, annoin vangita kaiken elämänhaluni yksitoikkoisen ja liian hiljaisen elämän kahleisiin, elämän, jonka etujakaan, sen turvallisuutta ja hyviä oloja, en kyennyt pitämään arvossa. Kuinka hyvää olisi tehnytkään minulle tulla temmatuksi keskelle epävarman, taistelevan olemassaolon myrskyjä, joissa katkerat kokemukset olisivat opettaneet minua ikävöimään takaisin siihen rauhaan, joka nyt vaivasi minua! Niin, se olisi tehnyt minulle yhtä hyvää kuin pitkä kävely ihmiselle, joka on väsynyt istumaan liian mukavassa tuolissa, ja halu päästä liikkeeseen oli minun olosuhteissani yhtä luonnollinen kuin hänenkin.

Viivyttelin portin luona, viivyttelin ruohokentällä, kuljin edestakaisin kivitetyllä tiellä. Lasioven luukut olivat suljetut, en voinut nähdä sisään, ja sekä silmäni että mieleni kääntyivät pois tuosta pimeästä talosta, tuosta harmaasta ontelosta, joka oli täynnä valottomia vankikoppeja, kuten minusta tuntui, ja suuntautuivat yläpuolellani leviävään taivaankanteen, tuohon siniseen mereen, jossa ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa. Kuu kiersi hiljaista rataansa, se oli jo jättänyt kauas alapuolelleen kukkulat, joitten takaa se oli noussut, ja näytti pyrkivän ylös keskitaivaalle, joka oli mustansininen pohjattomassa syvyydessään ja mittaamattomissa etäisyyksissään, ja nuo värisevät tähdet, jotka seurasivat sen kulkua, saivat minunkin sydämeni värisemään ja suoneni tykkimään kiivaasti, kun katselin niitä. Jätin kuun ja tähdet, avasin sivuoven ja menin sisään.

Eteinen ei ollut pimeä, korkealla riippuvassa pronssilampussa oli valoa. Lämmin loimu lankesi sekä eteisen lattialle että tammiportaitten alapäähän. Tämä punerva valo oli kotoisin suuresta ruokasalista, jonka kaksoisovet olivat selkoselällään, ja niitten kautta saatoin nähdä iloisen takkavalkean, joka levitti punaista hohdettaan uunin marmoriin ja metalliseen tulensuojustimeen sekä antoi purppuraverhoille ja kiilloitetulle huonekaluille ihmeellisen loisteen. Se valaisi myöskin lieden lähellä istuvaa ryhmää. Olin tuskin ehtinyt nähdä sen ja kuulla iloisten äänien hälinää, josta luulin erottavani Adèlen liverrykset, kun ovi suljettiin.

Kiiruhdin Mrs. Fairfaxin huoneeseen. Sielläkin oli tuli takassa, mutta ei mitään kynttilää eikä mitään Mrs. Fairfaxia. Sensijaan istui matolla tulen ääressä suuri, pitkäkarvainen, mustan ja valkeankirjava koira, joka tuijotti juhlallisesti tuleen ja muistutti aivan äskeisen seikkailuni Gytrashia. Tämä oli niin pilkulleen sen näköinen, että menin lähemmäksi ja sanoin:

"Pilot", ja otus nousi ja tuli nuuskimaan minua. Hyväilin sitä, se heilutti suurta häntäänsä, mutta se tuntui niin aavemaiselta, etten uskaltanut olla yksin sen kanssa, enhän edes tietänyt, mistä se oli tullut. Soitin kelloa, sillä tarvitsin kynttilän ja tahdoin myöskin tarkempia tietoja tästä omituisesta vieraasta. Lea tuli sisään.

"Kenen koira tämä on?"

"Se tuli herran kanssa."

"Kenen kanssa?"

"Talon isännän, Mr. Rochesterin, hän on juuri tullut."

"Niinkö? Onko Mrs. Fairfax hänen kanssaan?"

"On, ja Miss Adela. He ovat ruokasalissa, ja John on mennyt hakemaan haavuria, sillä herralle on tapahtunut onnettomuus. Hänen hevosensa kompastui, ja hän nyrjäytti nilkkansa."

"Kompastuiko hevonen Hay'n tiellä?"

"Kyllä, alamäessä; se liukastui jäätiköllä."

"Vai niin! Onko Lea hyvä ja tuo minulle kynttilän!" Lea toi kynttilän. Hänen seurassaan tuli Mrs. Fairfax, joka kertoi samat uutiset ja lisäsi, että Mr. Carter, haavuri, oli tullut ja oli nyt Mr. Rochesterin luona. Sitten hän kiirehti ulos antamaan määräyksiä teestä, ja minä menin yläkertaan riisumaan päällysvaatteeni.

Kolmastoista luku.

Haavuri oli nähtävästi määrännyt Mr. Rochesterin aikaisin vuoteeseen sinä iltana, ja vielä seuraavana aamuna hän nousi myöhään. Kun hän vihdoin tuli alas, tapahtui se vain asioita varten. Hänen asianajajansa ja muutamia alustalaisia oli tullut taloon ja odotti pääsyä hänen puheilleen.

Adèlen ja minun täytyi nyt siirtyä pois kirjastohuoneesta, joka oli tästälähin oleva Mr. Rochesterin vastaanottohuone. Erääseen yläkerran huoneeseen tehtiin tuli, kannoin kirjamme sinne ja järjestin sen kouluhuoneeksi. Aamun kuluessa huomasin, että Thornfield Hall oli nyt toinen paikka. Poissa oli nyt tuo syvä hiljaisuus, joka siellä ennen oli vallinnut. Melkein joka tunti kuulin alhaalta ovikellon soittoa ja koputusta ovelle. Usein kuului myös askeleita eteisestä, ja tuntemattomat äänet kaikuivat alakerrassa. Tuulahdus ulkomaailmasta lehahti läpi talon. Sillä oli isäntä, ja minä puolestani pidin siitä enemmän nyt.

Adèlea ei ollut helppo opettaa sinä päivänä. Hän ei voinut pysyä tarkkaavaisena hetkeäkään. Kerta toisensa jälkeen hän juoksi ovelle ja kurkisti kaidepuitten yli nähdäkseen edes vilauksen Mr. Rochesterista. Sitten hän keksi tekosyitä mennäkseen alakertaan ja, kuten aavistin, pujahtaakseen kirjastohuoneeseen, jossa häntä ei ollenkaan tarvittu. Kun sitten tekeydyin ankaraksi ja sain hänet pysymään alallansa, puheli hän lakkaamatta "ystävästään, Monsieur Edouard Fairfax de Rochesterista", kuten hän oli aateloinut hänet (en ollut ennen kuullut hänen etunimeänsä), ja koetti arvailla, mitä lahjoja tämä oli tuonut hänelle. Nähtävästi Mr. Rochester oli edellisenä iltana antanut hänen ymmärtää, että kun hänen tavaransa tulisivat Millcotesta, löytyisi niiden joukosta pieni laatikko, jonka sisältö huvittaisi Adèlea.

"Ja se merkitsee", sanoi hän, "että siellä on lahja minulle, ja ehkä teillekin, Mademoiselle. Monsieur on puhunut teistä, hän on kysynyt minulta, mikä on kotiopettajani nimi ja eikö hän ole pieni neiti, hento ja hieman kalpea. Minä sanoin, että on kyllä, sillä se on totta, eikö niin, Mademoiselle?"

Minä ja oppilaani söimme tavallisesti päivällistä Mrs. Fairfaxin huoneessa. Iltapäivä oli kolea ja pyryinen, ja vietimme sen kouluhuoneessa. Pimeän tullessa annoin Adèlelle luvan panna pois kirjansa ja työnsä ja mennä alakertaan, sillä alakerrassa oli nyt verrattain hiljaista, ovikello oli lakannut soimasta, ja päätin siitä, että Mr. Rochester oli vihdoinkin jouten. Yksin jäätyäni menin ikkunan luo, mutta en voinut nähdä siitä mitään. Hämärä ja lumihiutaleet tekivät ilman sakeaksi ja peittivät ruohokentällä olevat pensaat. Laskin ikkunaverhon alas ja palasin tulen ääreen.

Hehkuvissa hiilissä olin näkevinäni maiseman, joka muistutti erästä kuvaa Heidelbergin linnasta Rheinin varrella, kun Mrs. Fairfax tuli sisään ja sekoitti tullessaan tuon tulimosaiikin, jonka olin rakentanut silmilläni, mutta haihduttaen myös muutamia alakuloisia, raskaita ajatuksia, jotka alkoivat häiritä yksinäisyyttäni.

"Mr. Rochester olisi iloinen, jos te ja oppilaanne tulisitte tänä iltana seurusteluhuoneeseen juomaan teetä hänen kanssaan", sanoi hän. "Hänellä on ollut niin paljon työtä pitkin päivää, että hän ei ole ehtinyt kysyä teitä aikaisemmin.

"Milloin hän juo teetä?" kysyin. "Jo kuudelta. Täällä maalla hän on aikainen. Teidän on paras muuttaa pukua heti; minä tulen kanssanne ja autan teitä. Tässä on kynttilä."

"Onko välttämätöntä muuttaa pukua?"

"Kyllä, se on parempi. Minä pukeudun aina illaksi kun Mr. Rochester on täällä."

Tämä muodollisuus tuntui mielestäni jonkun verran tarpeettomalta. Menin kuitenkin huoneeseeni ja vaihdoin Mrs. Fairfaxin avulla mustan arkipukuni mustaan silkkipukuun -- paras ja ainoa, minkä omistin, lukuunottamatta erästä vaaleanharmaata, joka lowoodilaisten pukuasia-käsitysteni mukaan oli liian hieno käytettäväksi muulloin kuin ensiluokkaisissa tilaisuuksissa.

"Te tarvitsette rintaneulan", sanoi Mrs. Fairfax. Minulla oli yksi ainoa pieni helmikoriste, jonka Miss Temple oli lähtiessään antanut minulle. Kiinnitin sen rintaani, ja niin laskeuduimme portaita. Tottumaton kun olin vieraskäynteihin, tuntui minusta miltei piinalliselta tulla näin muodollisesti kutsuttuna Mr. Rochesterin läheisyyteen. Annoin Mrs. Fairfaxin mennä edelläni ruokasaliin ja pysyttelin hänen varjossaan, kun kuljimme tämän huoneen yli ja astuimme kaarioven kautta, jonka verho nyt oli laskettu, hienoon suojaan sen takana.

Kaksi vahakynttilää paloi pöydällä ja kaksi uunilla, Pilot lepäsi suunnattoman takkavalkean ääressä nauttien sen lämmittävästä loimusta, ja Adèle oli polvillaan sen vieressä. Mr. Rochester oli puoleksi makaavassa asennossa leposohvalla, jonka tyyny kannatti hänen jalkaansa, ja katseli Adèlea ja koiraa. Tuli valaisi hänen kasvojaan. Tunsin heti eilisen matkustajan tuuheine sysimustine kulmakarvoineen, nelitahoisine otsineen, jonka vaakasuoraan vedetyt, mustat hiussuortuvat tekivät vielä nelitahoisemmaksi. Tunsin hänen jyrkkäpiirteisen nenänsä, jota voi pikemmin sanoa luonteenomaiseksi kuin kauniiksi, hänen täyteläiset sieraimensa, joitten luulin ilmaisevan kiivautta, hänen tylyn suunsa ja leukansa -- ainakin viimeksimainitut olivat hyvin tylyn näköiset, siitä ei ollut epäilystä. Hänen vartalonsa, jota paksu päällystakki ei nyt peittänyt, oli sopusoinnussa kasvojen nelitahoisuuden kanssa. Luulen, että hänen vartalonsa sopi hyvin atleetille, se oli kookas ja solakka, vaikka ei pitkä eikä notkea.

Mr. Rochesterin oli täytynyt huomata tulomme, mutta hän ei näyttänyt olevan sillä tuulella, että olisi pitänyt siitä lukua, hän ei edes nostanut päätään kun tulimme lähemmäksi.

"Tässä on Miss Eyre, sir", sanoi Mrs. Fairfax tyvenellä tavallaan. Hän kumarsi, mutta ei vieläkään nostanut katsettaan ryhmästä tulen ääressä.

"Miss Eyre istukoon", sanoi hän, ja hänen väkinäisessä, jäykässä kumarruksessaan ja kärsimättömässä, joskin muodollisesti kohteliaassa äänessään oli jotakin, joka näytti merkitsevän: "Mitä hittoa se minuun kuuluu, onko Miss Eyre täällä vai eikö ole? Tällä hetkellä ei minua haluta puhutella häntä."

Istuuduin kokonaan vapautuneena piinallisuuden tunteesta. Moitteettoman kohtelias vastaanotto luultavasti olisi saattanut minut hämilleni. En olisi osannut vastata yhtä hienosti ja kohteliaasti, kun taas karski oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin olin voiton puolella, jos otin tylyn kohtelun vastaan ääneti ja säyseänä. Sitäpaitsi hänen menettelynsä oikullisuus oli erikoista, ja odotin suurella mielenkiinnolla jatkoa.

Hän oli edelleen kuin kuvapatsas, s.o. ei puhunut sanaakaan eikä liikahtanut. Mrs. Fairfax näytti arvelevan, että jonkun meistä täytyi olla ystävällinen, ja alkoi puhella. Ystävälliseen -- ja perin jokapäiväiseen -- tapaansa hän lausui myötätuntonsa Mr. Rochesterin lakkaamattomien puuhien johdosta, jotka varmaan olivat olleet hyvin kiusallisia nyt kun hänen jalkansakin oli kipeä. Sitten hän antoi tunnustuksensa hänen kärsivällisyydelleen päivän kuluessa.

"Mrs. Fairfax, haluaisin teetä", oli ainoa vastaus. Mrs. Fairfax kiiruhti soittamaan kelloa, ja kun tarjotin tuli, järjesti hän vikkelästi kupit, lusikat y.m. Adèle ja minä tulimme pöydän luo, mutta talon isäntä ei noussut sohvaltaan.

"Oletteko hyvä ja ojennatte kupin Mr. Rochesterille", sanoi Mrs. Fairfax. "Adèle voisi kaataa sen."

Tein käskyn mukaan. Kun hän otti kupin kädestäni, arveli Adèle, että oli tullut sopiva hetki tehdä muuan kysymys minun edukseni, ja huudahti:

"Eikö totta, Monsieur, teidän pikku arkussanne on lahja Mademoiselle Eyrelle?"

"Kuka puhuu lahjoista?" hän murahti. "Odotitteko lahjaa, Miss Eyre? Pidättekö lahjoista?" ja hän tarkasteli kasvojani silmillä, jotka mielestäni olivat synkät, vihaiset ja läpitunkevat.

"Tuskinpa vain, sir, minulla on hyvin vähän kokemusta niistä. Yleensä kai niitä pidetään hauskoina."

"Yleensä! Mutta mitä _te_ arvelette niistä?"

"Olisin kiitollinen, sir, jos saisin aikaa miettiä vastausta, joka olisi teidän arvoisenne. Sitäpaitsi lahjan saamisessa on monta näkökohtaa, jotka pitäisi ottaa huomioon, ennenkuin lausuu varman mielipiteen siitä."

"Miss Eyre, te olette viisastelevampi kuin Adèle; hän vaatii suureen ääneen lahjaa heti nähdessään minut, te turvaudutte kiertoteihin."

"Koska minä luotan vähemmän ansioihini kuin Adèle. Hän voi vedota vanhaan tuttavuuteen ja totutun tavan antamiin oikeuksiin, sillä hän sanoo, että teillä on aina ollut tapana antaa hänelle leikkikaluja, mutta minä, joka olen vieras ja joka en ole tehnyt mitään tunnustusta ansaitsevaa, tekisin hyvin merkillisesti, jos esittäisin joitakin vaatimuksia."

"Ohoh, tuo on jo liikaa vaatimattomuutta! Olen tutkinut Adèlea ja huomannut, että olette nähnyt paljon vaivaa hänen kanssaan. Hän ei ole mikään valo, hänellä ei ole lahjoja, ja kuitenkin on hän lyhyessä ajassa edistynyt suuresti."

"Sir, nyt olette antanut minulle lahjani; minä kiitän teitä, sillä opettajat haluavat ennen kaikkea tunnustusta, kiitosta oppilaan edistymisestä."

"Hm", sanoi Mr. Rochester ja joi teensä ääneti.

"Käykää tulen ääreen", sanoi isäntä, kun tarjotin oli viety pois ja Mrs. Fairfax kutimineen asettunut erääseen nurkkaan. Sillä välin oli Adèle kuljettanut minua kädestä ympäri huonetta näyttäen minulle kaikki kauniit kirjat ja koristeet hyllyillä ja pöydillä. Me noudatimme käskyä tottelevaisina; Adèle tahtoi istuutua polvelleni, mutta sai määräyksen leikkiä Pilot'in kanssa.

"Olette asunut talossani kolme kuukautta, eikö niin?"

"Kyllä, sir."

"Ja mistä tulitte?"

"Lowoodin koulusta, ----shiressä."

"Tiedän -- eräs hyväntekeväisyyslaitos. Kuinka kauan olitte siellä?"

"Kahdeksan vuotta."

"Kahdeksan vuotta -- mahdatte olla sitkeähenkinen. Minä luulin, että jo puolet siitä ajasta sellaisessa paikassa murtaisi voimakkaimmankin ruumiinrakenteen. Ihmekös sitten, että teillä on tuollainen toisen maailman ilme. Olin juuri utelias tietämään, mistä olitte saanut tuollaiset kasvot. Kun eilen illalla tulitte luokseni Hay'n tiellä, jouduin ehdottomasti ajattelemaan yliluonnollisia asioita ja olin vähällä kysyä, olitteko noitunut hevoseni -- kuka tietää, vaikka olisittekin. Missä ovat vanhempanne?"

"Minulla ei ole vanhempia."

"Eikä luultavasti koskaan ole ollutkaan. Muistatteko heitä?"

"En".

"Sen kyllä uskon. Ja te odotitte väkeänne, kun istuitte tuolla aidalla, eikö totta?"

"Mitä väkeä, sir?"

"Vihreäpukuisia miehiä; tuo kuutamoilta oli kuin niitä varten. Jouduinko johonkin taikapiireistänne, joita olitte tehnyt tuolle kirotulle jäätikölle?"

Pudistin päätäni. "Kaikki vihreät miehet jättivät Englannin jo sata vuotta sitten", sanoin, ja koetin puhua yhtä vakavasti kuin hänkin. "Niitten jälkiä ei näy enää edes Hay'n tiellä eikä niityillä sen ympärillä. Minä luulen, että niitten yöllistä ilonpitoa ei valaise enää kesän, syksyn eikä talven kuu."

Mrs. Fairfax oli pudottanut kutimensa ja kuunteli silmät pystyssä tätä outoa puhetta.

"No niin", sanoi Mr. Rochester, "jos vanhempanne ovatkin kuolleet, täytyy teillä sentään olla jonkinlaisia sukulaisia, setiä ja tätejä."

"Ei ketään, en ole ainakaan nähnyt ketään."

"Ja kotinne?"

"Minulla ei ole kotia."

"Missä asuvat veljenne ja sisarenne?"

"Minulla ei ole veljiä eikä sisaria."

"Kuka suositteli teitä tänne?"

"Panin ilmoituksen sanomalehteen, ja Mrs. Fairfax vastasi siihen."

"Niin", sanoi hyvä rouva, joka nyt tiesi, millä pohjalla keskustelumme liikkui, "olen joka päivä kiitollinen sallimukselle, joka johdatti minua tekemään tämän valinnan. Miss Eyre on ollut verraton seuralainen minulle ja hyvä ja huolellinen opettaja Adèlelle."

"Älkää vaivautuko antamaan luonnekuvauksia", vastasi Mr. Rochester, "Ylistykset eivät tehoa minuun, tahdon päättää itse. Hän on ensi työkseen pillastuttanut hevoseni."

"Sir?" sanoi Mrs. Fairfax.

"Häntä saan kiittää jalkani nyrjähtämisestä."

Kunnon leskirouva oli aivan ymmällä.

"Miss Eyre, oletteko koskaan asunut kaupungissa?"

"En, sir."

"Oletteko ottanut osaa seuraelämään?"

"Olen nähnyt vain Lowoodin opettajat ja oppilaat ja nyt Thornfieldin asukkaat."

"Oletteko lukenut paljon?"

"Vain sellaisia kirjoja, joita on sattunut tielleni, ja niitä ei ole ollut paljon."

"Te olette elänyt nunnan elämää: olette varmaan hyvin perehtynyt uskonnollisiin muotoihin. Brocklehurst, joka, mikäli tiedän, johtaa Lowoodia, on pappi, eikö niin?"

"On, sir".

"Ja te tytöt tietysti jumaloitte häntä kuten nunnaluostari johtajaansa."

"Oi, ei".

"Tepä olette kylmä! Ei! Mitä, eikö noviisi ihailisi rippi-isäänsä. Se kuulostaa jumalattomalta."

"Minä en pitänyt Mr. Brocklehurstista, enkä siinä suhteessa ollut ainoa. Mr. Brocklehurst on kovasydäminen mies, tyhmänylpeä ja tekopyhä; hän leikkuutti tukkamme lyhyiksi ja osti säästäväisyyden vuoksi huonoja neuloja ja lankaa, joilla tuskin osasimme neuloa."

"Sepä oli huonoa säästäväisyyttä", sanoi Mrs. Fairfax, joka taas sai kiinni keskustelusta.

"Ja siinäkö oli hänen pahuutensa ydin?" kysyi Mr. Rochester.

"Hän kidutti meitä nälällä ollessaan yksin ruokavarojen tarkastajana, ennen toimikunnan perustamista, piti meille loppumattomia saarnoja kerran viikossa ja luetti meillä iltaisin itse valitsemiaan kertomuksia äkillisistä kuolemantapauksista ja tuomioista, niin että pelkäsimme mennä levolle."

"Kuinka vanha olitte tullessanne Lowoodiin."

"Noin kymmenvuotias."

"Ja viivyitte siellä kahdeksan vuotta; olette nyt siis kahdeksantoistavuotias."

Nyökäytin päätäni.

"Laskuopista on hyötyä, ilman sen apua olisin tuskin voinut arvata ikäänne. Sitä on vaikea määritellä tapauksessa, jolloin piirteet ja ilme ovat niin ristiriidassa keskenään kuin teillä. Ja mitä opitte Lowoodissa? Osaatteko soittaa?"

"Kyllä vähän."