Part 1

KOTIOPETTAJATTAREN ROMAANI

(Jane Eyre)

Kirj.

CHARLOTTE BRONTE

Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren

WSOY, Porvoo, 1921.

Ensimäinen luku.

Sinä päivänä oli mahdotonta lähteä kävelylle. Aamulla olimme tosin tunnin verran kuljeskelleet lehdettömässä puistossa, mutta päivällisestä asti (Mrs. Reedin tapana oli syödä aikaisin päivällistä, kun ei ollut vieraita) oli kylmä pohjatuuli tuonut mukanaan pilviä niin pimeitä, sateen niin sankan, että pitemmästä ulkoilma-huvittelusta ei voinut olla puhettakaan.

Minä olin siitä mielissäni. En vähääkään pitänyt pitkistä kävelyistä, varsinkaan koleina iltapäivinä, minusta oli kauheata palata kotiin läpi kostean, pimeän illan, sormet ja varpaat kontassa, sydän täynnä ahdistusta Bessien, lapsentytön, ainaisen torumisen vuoksi ja mielessä nöyryyttävä tietoisuus ruumiillisesta kykenemättömyydestäni Eliza, John ja Georgiana Reedin rinnalla.

Mainitut Eliza, John ja Georgiana Reed hääräilivät nyt seurusteluhuoneessa äitinsä ympärillä. Tämä lepäsi sohvalla tulen ääressä, ja siinä lemmikkiensä keskellä (jotka juuri silloin eivät riidelleet eivätkä itkeneet) hän näytti kerrassaan onnelliselta. Minua hän ei koskaan ottanut tähän joukkoon, sanoen "että hän mielipahakseen oli pakotettu pitämään minua loitolla, mutta että hänen todellakin täytyi kieltää minulta ne etuoikeudet, jotka kuuluvat ainoastaan tyytyväisille, onnellisille pikkulapsille, kunnes hän oli Bessieltä kuullut ja itse huomannut minun vakavasti pyrkivän saavuttamaan ystävällisemmän ja lapselle sopivamman mielenlaadun, miellyttävämmän ja sulavamman käytöksen -- jotakin valoisampaa, avomielisempää ja luonnollisempaa kuin tähän asti."

"Mitä Bessie sanoo minun tehneen?" kysyin.

"Jane, en pidä viisastelemisesta enkä liiasta kyselemisestä, sitäpaitsi on aivan sopimatonta, että lapsi keskeyttää vanhempia ihmisiä tuolla tavalla. Istu jonnekin ja pysy hiljaa, kunnes osaat puhua kauniimmin!"

Seurusteluhuoneen vieressä oli pieni ruokasali, jonne pujahdin. Siellä oli kirjahylly, ja sain siitä helposti käsiini kirjan, jossa oli kuvia -- tämä seikka oli minulle erittäin tärkeä. Kiipesin ikkunalaudalle, nostin jalkanikin sille ja istuin jalat ristissä kuin turkkilainen. Olin vetänyt punaisen ikkunaverhon eteeni ja olin niin ollen kaksinverroin piilossa.

Oikealla sulki punainen, poimutettu verho näköalani, vasemmalla suojelivat kirkkaat ikkunaruudut minua alakuloiselta marraskuun päivältä, silti erottamatta minua siitä. Aika ajoin, käännellessäni kirjani lehtiä, katselin ulos talviseen iltapäivään. Kauempana näkyi vain kelmeätä tyhjyyttä, pilviä ja sumua, lähempänä oli märkää ruohoa ja tuulenpieksämiä puita, ja kaiken yllä lakkaamaton rankkasade, joka näytti pakenevan pitkien, vinkuvien tuulenpuuskien tieltä.

Palasin kirjaani -- Bewickin "Brittiläisten lintujen elämä" -- jonka tekstistä itse asiassa välitin sangen vähän. Sen alussa oli kuitenkin muutamia sivuja, jotka eivät jääneet minulle, niin lapsi kuin olinkin, kokonaan tyhjiksi. Sellaisia olivat ne, joissa kerrottiin merilintujen pesistä, yksinäisistä kallionkielekkeistä, joilla vain ne asustavat, Norjan rannikosta, jota saaret koristavat eteläisimmästä kärjestä, Lindesnäsistä, aina Nordkapiin saakka --.

"Miss' jäisen valtameren hyöky pieksee kaukaisen Thulen autiota rantaa, ja luona levotonten Hebridein Atlannin vaahtopäiset aallot leikkii."

En myöskään voinut sivuuttaa kertomusta Lapinmaan jäisestä rannasta, Siperiasta, Huippuvuorista, Novaja Semljasta, Islannista, Grönlannista -- noista kylmän vyöhykkeen maista, hyljätyistä, peloittavista rannoista, lumen ja jään varastohuoneista, joissa lujat, satojen talvien muodostamat jäävuoret kohoavat Alppien tasalle, ympäröivät napaa ja keskittävät itseensä tuimimman pakkasen. Näistä kuolemanvalkeista valtakunnista muodostin itselleni omintakeisen käsityksen, se oli epäselvä, kuten kaikki nuo vain puoliksi tajutut mielikuvat, jotka hämärinä virtaavat läpi lapsen aivojen, mutta omituisen voimakas. Kirjan alkusivujen tekstiin liittyi vignettejä, jotka kuvasivat yksinäistä kalliota keskellä meren vaahtopäitä, haaksihylkyä, joka oli ajautunut toivottoman autiolle rannalle, kylmää ja aavemaista kuuta, joka raskaitten pilvien takaa katseli uppoavaa alusta.

En osaa sanoa, millä tunteilla katselin yksinäistä kirkkomaata kivineen ja nimikirjoituksineen, sen porttia, sen molempia puita, matalaa taivaanrantaa, jota vasten erottautui rappeutunut muuriaita, ja äsken noussutta puolikuuta, joka loisti sen yli osoittaen illan tuloa.

Kaksi laivaa lepäsi liikkumattomina uneliaalla, tuulettomalla merellä -- luulin niitä meren kummituksiksi.

Paholainen väijyi varkaan takana ja naulasi hänen tavaransa kiinni maahan -- käänsin nopeasti lehteä, tuo kuva kauhistutti minua.

Samoin pelkäsin mustaa, sarvipäistä olentoa, joka istui kallionkielekkeellä meressä katsellen kaukaista, hirsipuun ympärillä häärivää ihmisjoukkoa.

Joka kuva kertoi tarinan, ne jäivät usein epäselviksi kehittymättömälle älylleni ja alkeellisille tunteilleni, kuitenkin ne kiinnittivät suuresti mieltäni, yhtä suuresti kuin sadut, joita Bessie joskus talvi-iltaisin kertoi ollessaan sattumalta hyvällä tuulella. Silloin hän nosti silityspöytänsä lastenkamarin uunin ääreen ja salli meidän istua sen ympärillä, ja siinä silittäessään Mrs. Reedin pitsiröyhelöitä ja poimutellessaan hänen yömyssynsä nauhoja Bessie ruokki kiihkeän tarkkaavaisia mieliämme rakkaus- ja seikkailukertomuksilla, jotka hän oli saanut vanhoista saduista ja balladeista, tai (kuten myöhemmin huomasin) Pamelan ja Morelandin Jaarlin sivuilta.

Siinä Bewick polvillani olin onnellinen, onnellinen ainakin omalla tavallani. En pelännyt mitään muuta kuin keskeytystä, ja se tuli liiankin pian. Ruokasalin ovi avattiin.

"Hoi, neiti Tyhmeliini!" huusi John Reedin ääni, sitten se vaikeni. Poika huomasi, että huone oli tyhjä.

"Missä hitossa hän on?" hän jatkoi. "Lizzy! Georgy!" (hän kutsui sisariaan) "Jane ei ole täällä. Menkää sanomaan äidille, että hän on juossut ulos sateeseen -- mokoma otus."

"Olipa hyvä, että vedin ikkunaverhon eteeni", ajattelin, ja toivoin sydämeni pohjasta, että hän ei keksisi piilopaikkaani. Eikä John Reed sitä itsestään olisi keksinytkään, sillä hän ei ollut nopea tekemään havaintoja eikä tajuamaan asioita, mutta Eliza pisti päänsä ovesta ja sanoi: "Hän on varmaan ikkunalaudalla, Jack."

Ja minä tulin ulos heti paikalla, sillä minua värisytti ajatus, että mainittu Jack olisi vetänyt minut esiin.

"Mitä tahdot?" kysyin arasti ja kömpelösti.

"Sano: mitä tahdotte, Master Reed", oli vastaus. "Minä tahdon, että sinä tulet tänne". Ja istuutuen nojatuoliin hän viittasi minua lähestymään ja seisomaan edessään.

John Reed oli neljätoistavuotias koulupoika, neljä vuotta vanhempi kuin minä, sillä minä olin vain kymmenvuotias, suuri ja tanakka ikäisekseen. Hänellä oli kalpeahko, sairas iho, paksut piirteet suurissa kasvoissaan, kömpelöt jäsenet ja suuret jalat. Hän söi tavallisesti liian paljon ja oli siitä syystä aina pahalla tuulella, hänen silmänsä olivat sameat ja vetiset, poskensa pulleat. Hänen olisi nyt pitänyt olla koulussa, mutta äiti oli ottanut hänet kotiin pariksi kuukaudeksi "hänen heikon terveytensä vuoksi". Mr. Miles, opettaja, vakuutti että hän jaksaisi mainiosti, jos hänelle vain lähetettäisiin vähemmän kaakkuja ja makeisia kotoa, mutta äidin sydän vieroi noin ankaraa mielipidettä ja kallistui mieluummin toiseen, hienompaan, että nimittäin Johnin kalpeus johtui liikarasituksesta ja kenties koti-ikävästä.

John ei liikoja rakastanut äitiänsä ja sisariansa. Minua hän suorastaan vihasi. Hän kiusasi ja kuritti minua, ei kaksi tai kolme kertaa viikossa, ei myöskään kerran pari päivässä, vaan lakkaamatta. Jokainen hermoni pelkäsi häntä, jokainen lihas, jokainen jänne ruumiissani käpertyi kokoon hänen läheisyydessään. Oli hetkiä, jolloin kauhu saattoi minut suunniltani, sillä en voinut vedota keneenkään puolustautuakseni hänen uhkauksiaan ja kuritustansa vastaan. Palvelijat eivät tahtoneet loukata nuorta herraansa pitämällä minun puoltani, ja Mrs. Reed oli sekä sokea että kuuro tässä asiassa, hän ei nähnyt poikansa lyövän eikä kuullut hänen sättivän minua, vaikka tämä silloin tällöin teki kumpaakin äitinsä ollessa saapuvilla, useimmin kuitenkin hänen selkänsä takana.

Tapani mukaan totellen Johnia tulin hänen tuolinsa eteen. Hän kulutti pari kolme minuuttia näyttämällä minulle kieltään ja työnsi sen niin pitkälle kuin taisi vioittamatta sen juuria. Tiesin, että hän pian löisi, ja pelvolla odottaessani iskua katselin inhoten tuota epämiellyttävää ja rumaa olentoa, joka kohta tulisi pitelemään minua pahoin. Kenties hän luki ajatukseni kasvoistani, sillä yhtäkkiä, sanomatta mitään, hän löi minua nopeasti ja voimakkaasti. Horjahdin, ja kun taas pääsin tasapainoon, vetäydyin pari askelta poispäin hänen tuolistaan.

"Tuossa on hävyttömästä vastauksestasi äidille", sanoi hän, "ja salakavalasta tavastasi mennä ikkunaverhojen taakse, ja silmiesi äskeisestä ilmeestä, sinä rotta!"

Tottunut kun olin John Reedin sättimiseen en koskaan ajatellutkaan vastata siihen, ajattelin vain, miten voisin kestää iskun, joka varmaan oli seuraava sanoja.

"Mitä teit ikkunaverhon takana?" kysyi hän.

"Minä luin."

"Näytä kirja."

Palasin ikkunan luo noutamaan kirjaa.

"Sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa meidän kirjojamme, sinä elät meidän armoillamme, sanoo äiti, sinulla ei ole rahaa, isäsi ei jättänyt sinulle mitään, sinun pitäisi kerjätä eikä asua täällä herraslasten kanssa ja syödä samassa pöydässä kuin me ja käydä hyvin puettuna meidän äitimme kustannuksella. Minä opetan sinua penkomaan minun kirjahyllyjäni, sillä ne _ovat_ minun, koko talo kuuluu minulle tai tulee kuulumaan muutaman vuoden kuluttua. Mene ja seiso tuossa oven edessä, poissa peilin ja ikkunain luota!"

Minä tein niin, enkä heti ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, mutta kun näin hänen nostavan kirjan, punnitsevan sitä kädessään ja viskaavan sen minua kohti, hypähdin vaistomaisesti syrjään huudahtaen hätääntyneenä. Liian myöhään kuitenkin, kirja oli jo heitetty, se osui minuun ja minä kaaduin ovea vasten. Sain naarmun päähäni, siitä tuli verta ja kipu oli viiltävä. Kauhuni oli kohonnut huippuunsa, se väistyi nyt ja antoi tilaa toisille tunteille,

"Paha ja julma poika", sanoin. "Sinä olet kuin murhaaja -- sinä olet kuin orjakauppias -- sinä olet kuin Rooman keisarit."

Olin lukenut Goldsmithin Rooman historiaa ja minulla oli oma käsitykseni Nerosta, Caligulasta j.n.e. Olin hiljaisuudessa tehnyt vertailuja, joita en koskaan luullut ääneen lausuvani.

"Mitä, mitä!" huusi hän. "Sanoiko hän tämän minulle? Kuulitteko, Eliza ja Georgiana? Enkö minä aina sanonut äidille? mutta ensin --."

Hän hyökkäsi pitkin pituuttaan päälleni, tunsin hänen tarttuvan tukkaani ja olkapäähäni, mutta nyt hän oli joutunut tekemisiin epätoivoisen kanssa. Näin todellakin hänessä tyrannin, murhaajan. Tunsin, kuinka pari veripisaraa valui niskaani, tuska oli viiltävä, ja nämä tunteet voittivat sillä hetkellä pelon. Vastustin häntä kuin mieletön. En oikein tiedä, mitä tein käsilläni, mutta hän huusi: "Rotta, rotta", ja ulvoi suureen ääneen. Hänelle oli apu lähellä. Eliza ja Georgiana olivat juosseet hakemaan Mrs. Reediä, joka oli mennyt yläkertaan. Nyt hän tuli takaisin mukanaan Bessie ja kamarineiti Abbot. Meidät erotettiin, ja kuulin sanat:

"Siunatkoon! Hyökätä noin raivokkaasti Master Johnin kimppuun --."

"Oletteko koskaan nähneet sellaista sisua?"

Sitten Mrs. Reed sanoi: "Viekää hänet punaiseen huoneeseen ja pankaa ovi lukkoon." Neljä kättä tarttui heti minuun ja minut kannettiin yläkertaan.

Toinen luku.

Vastustelin kaikin voimin, mikä oli aivan uutta minulle, ja mikä seikka vielä suuresti vahvisti Bessien ja Miss Abbotin jo ennestäänkin huonoa käsitystä minusta. Itse asiassa olin kokonaan suunniltani, sillä tiesin, että jo hetkellinen kapinallisuus oli tehnyt minut vikapääksi tavallista kovempaan rangaistukseen, ja kuten muutkin kapinoivat orjat olin epätoivossani päättänyt panna kaikki alttiiksi.

"Pitäkää hänen käsivarsiansa, Miss Abbot, hän on kuin raivostunut kissa."

"Hyi häpeä!" huusi kamarineiti. "Mikä kauhea käytös, Miss Eyre! Lyödä nuorta gentleman'ia, hyväntekijänne poikaa! Nuorta herraanne!"

"Herraani! Kuinka hän olisi minun herrani! Olenko minä palvelustyttö?"

"Ette, te olette vähemmän kuin palvelustyttö, sillä te ette tee mitään elatuksenne edestä. Kas niin, istukaa siihen ja ajatelkaa, miten häijy olette ollut."

He olivat tällävälin saaneet minut kannetuksi Mrs. Reedin määräämään huoneeseen ja viskanneet minut tuolille. Ensimäinen vaistomainen liikkeeni oli ponnahtaa siitä pystyyn kuin jänne, mutta kaksi paria käsiä pidätti minut viipymättä.

"Jollette istu hiljaa, täytyy meidän sitoa teidät kiinni", sanoi Bessie. "Miss Abbot, lainatkaa minulle sukkanauhanne, hän katkaisisi heti omani."

Miss Abbot kääntyi pois irroittaakseen tukevasta säärestään tarvittavan nauhan. Tämä kahleitten valmistelu ja siihen liittyvä häpeä vaimensi hiukan kiihkoani.

"Älkää irroittako niitä", huusin. "Minä en hievahda paikaltani."

Ja vakuudeksi siitä pidin molemmin käsin kiinni tuolista.

"Muistakaakin pysyä alallanne", sanoi Bessie, ja tultuaan varmaksi siitä että todella asetuin, hän hellitti otteensa minusta. Sitten hän ja Miss Abbot seisoivat kädet puuskassa ja tarkastelivat kasvojani synkkinä ja epäluuloisina, ikäänkuin olisivat epäilleet järkeäni.

"Tuota hän ei koskaan ennen ole tehnyt", sanoi Bessie viimein kääntyen kamarineitiin.

"Mutta hän on sitä aina hautonut", oli vastaus. "Olen usein sanonut rouvalle ajatukseni tuosta lapsesta, ja rouva on yhtä mieltä kanssani. Hän on pieni salakavala olento, enkä ole koskaan nähnyt hänen ikäistään tyttöä, joka olisi noin umpimielinen."

Bessie ei vastannut, mutta ennen pitkää hän kääntyi minuun sanoen:

"Teidän pitäisi ottaa huomioon, Miss, että olette riippuvaisessa asemassa ja kiitollisuudenvelassa Mrs. Reedille. Hän pitää teitä luonaan, mutta jos hän jättäisi teidät, saisitte mennä köyhäintaloon."

Näihin sanoihin ei minulla ollut mitään vastattavaa. Ne eivät sisältäneet minulle mitään uutta, sillä niin pitkälle kuin muistini riitti oli minulle tehty samansuuntaisia viittauksia. Tuo virsi oli hyvinkin tuttu korvilleni, se oli tuskallinen ja masentava, mutta vain puoleksi ymmärrettävä. Miss Abbot lisäsi:

"Ja teidän ei pitäisi kuvitella olevanne samanarvoinen neitien ja Master Reedin kanssa, vaikka rouva ystävällisesti salliikin teidän kasvaa yhdessä heidän kanssaan. He saavat paljon rahaa ja te ette saa mitään, teidän asemassanne pitää olla nöyrä ja koettaa olla heille mieliksi."

"Se mitä nyt sanomme teille on omaksi hyväksenne", lisäsi Bessie, ja hänen äänensä ei ollut, ollenkaan epäystävällinen. "Teidän pitää koettaa olla heille hyödyksi ja huviksi, ja sitten ehkä teilläkin kerran on koti täällä, mutta jos olette pahankurinen ja ilkeä, niin rouva varmaan lähettää teidät pois."

"Sitäpaitsi Jumala rankaisee teitä. Hän voi antaa teidän kuolla kesken kiukkuanne, ja mihin te silloin joudutte? Tulkaa, Bessie, me jätämme hänet nyt. En mistään hinnasta tahtoisi että sydämeni olisi kuin hänen. Lukekaa rukouksenne, Miss Eyre, kun jäätte yksin, sillä jollette kadu, voi jotakin ilkeätä tulla sisään uunin kautta ja viedä teidät mennessään."

He menivät, työnsivät oven kiinni ja lukitsivat sen jälkeensä.

Punainen huone oli vierashuone, jossa maattiin harvoin, voisinpa melkein sanoa ei koskaan. Välistä sentään, kun sattui tulemaan tavallista enemmän vieraita Gateshead Halliin, oli välttämätöntä ottaa huomioon sen kaikki mahdolliset mukavuudet, ja silloin käytettiin punaistakin huonetta. Se oli kuitenkin talon tilavimpia ja komeimpia huoneita. Keskellä lattiaa oli teltantapainen vuode, jota kannattivat lujat mahonkipylväät ja jonka edessä oli tummanpunaiset verhot. Kaksi suurta ikkunaa, joitten luukut aina olivat kiinni, katosi melkein kokonaan samanväristen uutimien rikkaitten poimujen ja laskosten taakse, matto oli punainen, pöytä vuoteen alapäässä peitetty karmosiinivärisellä liinalla, seinät olivat himmeätä, neilikanpunaiselle vivahtavaa väriä, vaatekaappi, peilipöytä ja tuolit olivat tummaksi kiilloitettua, vanhaa mahonkia. Keskeltä näitä syviä varjoja erottautuivat jyrkästi vuoteeseen kasatut valkeat patjat ja tyynyt, joitten yli oli levitetty lumivalkea, pitsinen peite. Melkein yhtä jyrkästi erottautui suuri valkoinen nojatuoli tyynyineen ja jakkaroineen sängyn yläpäässä. Minusta se näytti valkealta valtaistuimelta.

Huone oli kylmähkö, sillä sitä lämmitettiin harvoin, se oli hiljainen, koska se oli kaukana lastenkamarista ja keittiöistä, juhlallinen, koska kaikki tiesivät että siellä vain harvoin käytiin. Vain sisätyttö tuli sinne lauantaisin pyyhkimään peileiltä ja huonekaluilta viikon hiljaisen pölyn, ja Mrs. Reed itse kävi siellä silloin tällöin tarkastamassa vaatekaapin salalaatikoita, joissa säilytettiin erinäisiä asiakirjoja, hänen juveelilippaansa ja miniatyyrikuva hänen miesvainajastaan --. ja noissa viimeisissä sanoissa piili punaisen huoneen salaisuus, taikasana, jonka vuoksi se suuruudestaan huolimatta oli niin yksinäinen.

Mr. Reed oli kuollut yhdeksän vuotta sitten, hän oli vetänyt viime henkäyksensä tässä huoneessa, täällä hän lepäsi ruumiina, tänne olivat hautaustoimiston miehet tuoneet hänen arkkunsa, ja siitä päivästä saakka oli eräänlainen kauhunsekainen kunnioitus tätä huonetta kohtaan estänyt sen jokapäiväisen käytön.

Istuin, jolle Bessie ja katkera Miss Abbot olivat jättäneet minut, oli matala turkkilainen sohva lähellä marmorista tulisijaa. Vuode kohosi suoraan edessäni, oikealla oli korkea, tumma vaatekaappi, jonka kiilloitetussa pinnassa erottautui himmeitä, katkonaisia peilikuvia, vasemmalla verhotut ikkunat ja niitten välissä suuri peili, joka kuvasti koko tyhjän, majesteetillisen huoneen suurine vuoteineen. En aivan varmaan tietänyt, olivatko he lukinneet oven, ja kun vihdoin uskalsin liikkua, nousin katsomaan. Voi minua, olivatpa kylläkin, eikä mikään vankila olisi ollut varmempi. Palatessani täytyi minun kulkea peilin edestä, ja katseeni pysähtyi vaistomaisesti tutkimaan sen syvyyksiä. Harhakuvan tyhjyydessä näytti kaikki kylmemmältä ja tummemmalta kuin todellisuudessa, ja tuo kummallinen pieni olento, joka pelokkain, levottomin silmin katseli minua peilistä ja jonka valkeat kasvot ja käsivarret erottautuivat liikkumatonta, tummaa taustaa vastaan, näytti kerrassaan aavemaiselta. Mielestäni se oli kuin Bessien iltatarinain hennot, haamumaiset olennot, jotka olivat puoleksi keijuja, puoleksi menninkäisiä, ja jotka tulivat kaukaisista, sanajalkojen peittämistä rotkoista myöhäisten kulkijain näkyville. Palasin tuolilleni.

Taikauskoisen pelon oireet alkoivat jo tuntua mielessäni, mutta hetki ei ollut vielä tullut, jolloin se oli saava minut täydellisesti valtaansa. Vereni oli vielä lämmin, kapinoivan orjan uhma piti minua vielä pystyssä. Minun täytyi torjua katkerien muistojen hyökkäys ennenkuin voin alistua nykyhetken tuskiin.

John Reedin ilkeä itsevaltaisuus, hänen sisartensa ylpeä välinpitämättömyys, hänen äitinsä inho minua kohtaan, palvelijain puolueellisuus, kaikki tämä kohosi kiihtyneeseen mieleeni kuin musta hylky kuohuville aalloille. Miksi piti minun aina kärsiä, miksi katsottiin minua karsaasti, syytettiin ja solvaistiin? Miksi en koskaan voinut miellyttää ketään? Miksi oli minun turha pyrkiäkään kenenkään suosioon? Elizaa, joka oli itsepäinen ja itsekäs, kunnioitettiin. Georgianalle, joka oli hemmoteltu, oikullinen, riitaisa ja töykeä, annettiin kaikki anteeksi. Hänen kauneutensa, hänen punaiset poskensa ja kultaiset kiharansa näyttivät viehättävän jokaista, joka näki hänet, ja vapauttivat hänet kaikista syytöksistä. Johnin tekosia ei kukaan estänyt, vielä vähemmin rankaisi, vaikka hän väänsi niskat nurin kyyhkysiltä, tappoi riikinkukonpoikaset, usutti koirat lammaslaumaan, riipi tyhjiksi kasvihuoneen viinirypäleet ja naksutteli harvinaisimpien kukkien nuput rikki. Äidilleen hän väliin antoi nimen "eukko", pilkkasi hänen harmahtavaa ihoansa, joka muistutti hänen omaansa, jätti röyhkeästi huomioonottamatta hänen toiveensa, repi ja turmeli hänen silkkipukunsa, ja kaikesta huolimatta poika oli aina hänen "oma kultasensa". Minä en uskaltanut tehdä pienintäkään virhettä, minä koetin aina täyttää velvollisuuteni, ja kuitenkin minua sanottiin väsyttäväksi, happamen näköiseksi ja salakavalaksi, aamusta puolipäivään, puolipäivästä yöhön asti. Pääni oli vielä kipeä ja verissään saamani lyönnin ja kaatumiseni tähden. Kukaan ei ollut torunut Johnia, joka niin aiheettomasti oli lyönyt minua, ja kun minä oli puolustautunut hänen omavaltaisuuttaan vastaan, moitittiin minua mitä ankarimmin joka taholta.

"Vääryyttä -- vääryyttä", huusi järkeni, jota tuska kiihdytti ennenaikaiseen, joskin ohimenevään voimaan, ja tahtoni, joka sekin nosti päätään, etsi epätoivoisen kiihkolla jotakin ihmeellistä keinoa, millä voisin vapautua sietämättömästä sorrostani -- juoksisin tieheni, ja jollei siitä olisi apua, kieltäytyisin syömästä ja juomasta ja jättäytyisin kuolemaan.

Mikä sekasorto vallitsikaan sielussani tuona kauheana iltapäivänä! Kuinka koko järkeni kapinoi, koko sydämeni kuohui! Ja missä sankassa pimeydessä, missä tietämättömyydessä sainkaan taistella sisäisen taisteluni! En osannut vastata kysymykseen, joka lakkaamatta nousi mieleeni -- _miksi_ täytyi minun kärsiä niin paljon. Nyt, vuosien -- en tahdo sanoa kuinka monen -- kuluttua, näen sen selvästi.

Olin epäsointu Gateshead Hallissa, en ollut kenenkään kaltainen, minussa ei ollut mitään, mikä olisi sopinut yhteen Mrs. Reedin, hänen lastensa ja hänen valitun palveluskuntansa kanssa. Itse asiassa, jos he eivät rakastaneet minua, rakastin minä heitä yhtä vähän. He eivät olleet velvolliset osoittamaan hellyyttä olentoa kohtaan, joka ei voinut tuntea myötätuntoa ainoatakaan heikäläistä kohtaan. Minä olin heille vieras, erilainen sekä luonnonlaatuun että lahjoihin ja taipumuksiin nähden, hyödytön olento, kykenemätön edistämään heidän pyrintöjään, lisäämään heidän hupaisuuttaan, vaarallinen olento, jossa kyti viha heidän kohteluansa, halveksiminen heidän käsityskantojansa vastaan. Tiedän, että jos olisin ollut vilkas, kaunis, puhelias, huolimaton, vaativainen ja vallaton lapsi -- vaikkakin yhtä hyljätty ja riippuvaisessa asemassa -- olisi Mrs. Reed katsellut minua suopeammin, hänen lapsensa olisivat osoittaneet minua kohtaan sitä ystävällisyyttä, joka johtuu toveruudesta ja yhteenkuuluvaisuustunteesta, ja palvelijat eivät olisi olleet niin valmiit pitämään minua lastenkamarin syntipukkina.