Chapter 8

»Noh Salli! Kuinka se sopisi, että vapaasukuinen neito kävisi kutsumassa puutarhurin tytärtä», sanoi eversti Pöyhkönen.

»Miksi ei?» kysyi Salli naurahtaen. »Luuletteko, setä, vapaasukuisuuteni joutuvan Maissille ja minun muuttuvan puutarhurin tytöksi? Älkää pelätkö! Emme elä enää satujen ajassa, jolloin pahat noidat tuommoisia ihmeitä tekivät.» Tämän sanottuansa hän juoksi, naurahtaen itseksensä noille ylpeille ihmisille, puutarhurin asuntoon. Hän kuuli kaunista soittoa ja meni sinne, mistä soitto kuului. Aukaistuaan Kylvön oven hän näki ensiksi Junnon, joka istui viulu kädessä; valo kynttilästä lankesi hänen keltaisille kiharoillensa. Salli katseli kummastuen hänen kauniita huolenalaisia kasvojansa, mutta sitte hän kääntyi Maissiin, sanoen: »Neiti Kylvö, tulkaa kanssani everstille. Sinne tulee vieraita tänä iltana, ja ne ovat kaikki minulle tuntemattomia. Olisi hyvin hupaista, jos saisin illan viettää seurassanne.»

»Kiitoksia, kyllä tulen halusta», vastasi Maissi. Hän puki nyt vain toiset vaatteet yllensä, ja sitte neidot läksivät iloisina kartanoon. Näpsä seisoi pihalla, liikkumatta katsellen Maissia, mutta tyttöjen ohitse mennessä hän sanoi itseksensä: »Muotonsa on yhtä suloinen nyt, kuin hänen lapsena ollessaankin, vaikka minulle ei hän enää ikänä kurkota käsiänsä. Mutta», -- lisäsi hän vielä, ja suunsa vääntyi pahaan hymyyn, »sinua neitoseni ei kukaan saa niin kauan, kuin tämä käsi on vapaana.» Sen sanottuansa hän aikoi lähteä pois, mutta käsi laskeutui hänen olallensa; se oli Junnon. Hän oli tullut ulos ja kuullut Näpsän puheen. Kalle pelästyi, jotta oli varsin hämmennyksiin joutumallansa, vaan samassa hän keksi hyvän keinon ja sanoi nyt huolettomasti: »Mitä tahdot, Junno?»

»Tahdon kysyä: kuka oikeastaan olet? Mielestäni olen ennen nähnyt sinut. Miksi uhkasit äsken noin kamalasti? Kuinka sinä tunnet Maissin?»

»Mitäs nyt horiset? Olenhan eversti Pöyhkösen palvelija enkä Maissi neidestä ole mitään puhunut. Ajattelin vain erästä porilaista sulotarta, jota hänen lapsuudestansa olen armastellut. Hän ei minusta enää huoli, mutta ajattelin itsekseni, että, häntä ei muittenkaan pidä saaman.» Nyt hän läksi kartanon huoneisiin palvelijan virkaa täyttämään, mutta hänen sydämmeensä nousi viha Junnoa kohtaan, ja hän ajatteli: »Kun ei vain toinen veli nyt taas minua pahaan pulaan veisi. Täytyy hänet laittaa tieltä pois.»

Junno meni vähäiseen kamariinsa veistelemään kirjahyllyä, jota hän kerran oli kuullut Maissin itsellensä toivovan. Eilen vielä tuntui maailma Junnosta suloiselta, mutta tänä päivänä hän oli surullinen. Nyt, kun tuon ison kartanon seinät erottivat hänet Maissista, tunsi hän paremmin, että hän ei ollut orpanansa vertainen.

KAHDEKSAS LUKU.

Talvi oli kulunut, aurinko paistoi taas lämpimästi. Puissa lehdet olivat puhkeamaisillansa, sillä toukokuu oli loppupuolella. Pajukerttu viserteli puun oksalla kesän tulosta. Sen kuuli Maissikin, joka istui kamarissansa kangaspuitten penkillä. Sukkula lepäsi hänen kädessänsä, ja hän katseli puutarhaan, jossa isänsä Junnon kanssa teki työtä. Maissin ajatukset lensivät kauas -- aina Helsinkiin; sitte muisteli hän paronitarta ja Sallia, sekä miten hyviä he olivat olleet hänelle. Paronitar oli viipynyt monta viikkoa Pöyhkeälässä, ja Maissi oli koko ajan saanut olla Sallin kumppanina; olivatpa vielä luvanneet ottaa Maissin luoksensa jolloinkin. Mutta heräten muistoistansa hän näki Junnon, joka hienoista meriruovoista väänteli aitauksia kukkasille, ja Maissi ajatteli: »Junno raukka, hän elää aivan muitten ilosta. Kun hän isälleni taikka minulle voi tehdä jotakin miellyttävää, silloin on hän oikein onnellinen.» Sukkula putosi Maissin kädestä, hän otti sen ylös ja alkoi taas kiiruusti kutoa, sillä kankaan hän tahtoi valmiiksi sekä kangaspuut huoneesta pois siksi, kun Manni Helsingistä tulisi. Pikaisesti sukkula riensi edestakaisin, ja taajempaan sykki Maissin sydän hänen ajatellessaan Mannin tuloa. Kankaan kutominen ei estänyt hänen ajatuksiansa lentämästä, mihin hartahimmin pyrkivät. Hän muisti nyt varsin selvästi, mitä Manni oli hänelle puhunut, ja tahtoi niitä puheita tarkastella. Manni oli sanonut, että viimeinen joulu Eurajoen kartanossa ei enää ollut niin hupainen kuin ennen, sillä kaikki he olivat kaivanneet Maissia, -- »_kaikki_» -- niin hän sanoi. Sanoipa vielä kaipauksella muistaneensa niitä hetkiä, jolloin kävi enonsa tykönä orpanaa opettamassa. Näin ajatteli Maissi, mutta nyt hän tuli häirityksi, sillä everstinnan neitsyt oli häntä pyytämässä peittoa ompelemaan everstinnalle. Maissi lupasi tulla, mutta vähän hän oli mielipahoillansa, kun täytyi jättää kangaspuut; mielestänsä ei hänen kuitenkaan sopinut kieltääkkään. Hän siis jätti kutomisensa ja meni ulos puutarhaan, jossa Junno aina vielä väänteli aitauksiansa. Näpsä seisoi katselemassa Junnon työtä. Maissista näytti orpanansa työ aivan somalta, jonka vuoksi hän sanoikin Junnolle: »Kaikki sinulta hyvin onnistuu. En olisi uskonut sinun noin somia aitauksia kuvailukseni mukaan osaavan valmistaa, kun et niitä itse ole nähnyt.»

Junno vastasi ainoastaan tyytyväisellä katsannolla, ja Maissi meni kartanoon huomaamatta Kallen pilkallista hymyä ja kateellista muotoa.

Maissin sisälle tultua pyysi everstinna häntä tulemaan vinttikamariin kanssansa. Täällä oli hänellä kehykset, joissa peitto oli ommeltava. Everstinna näytti Maissille, missä pumpulit, vuori ja päällinen olivat. Sen tehtyänsä hän meni pois, jättäen Maissin yksin työtänsä tekemään. Päivä joutui pian, ja Maissi päätti levätä yön kartanon vinttikamarissa, jotta hän sitte voisi aikaisin taas ryhtyä työhönsä.

Maissi vaipui illalla makeaan uneen, niinkuin se ainakin, joka ahkeralla työllä on päivänsä hyvin päättänyt. Mutta kauan ei hän nukkunut, ennenkuin uneksi, että hän oli maannut puolipäivään asti, aurinko paistoi korkealla taivaalla, ja everstinna ja koko talon väki huusivat: »Maissi, nouse peittoa ompelemaan!» Tähän huutoon hän heräsi unestansa ja näki kammottavan valon. Koko huone oli ikäänkuin valkean sisällä, ja väkijoukko huusi pihalla. Siinä huudot, joita hän kuuli unissansa ja jotka hänet herättivät. Maissi näki heti tulen olevan irti. Hän heitti vaatetta yllensä ja kiiruhti ulos. Vähän matkaa vintille hän meni, mutta palasi, nähtyään portaitten sivulla riehuvan valkean, takaisin kamariin, hakkasi akkunat rikki ja huusi apua. Samassa näki hänet Junno, joka vaatetettuna Kylvön nahkaiseen sadepukuun koetti voimiensa takaa valkeaa sammuttaa. Huomattuaan Maissin hän huusi:

»Minä tulen!» ja Junno teki, mitä ei kukaan muista olisi uskaltanut tehdä. Hän riensi Maissin apuun, vaikka valkea riehui hänen ympärillänsä. Portailla eversti otti häneen kiinni sanoen tuskallisesti:

»Tule pian auttamaan! Kultani ja hopeani on vaarassa.»

»Eversti, ihmisen henki on vaarassa. Maissi tuolla vinttikamarissa on vaarassa.»

»Mieletön! Sinne et enää voi mennä, se on myöhäistä. Tule, sanon minä!» huusi eversti ankarasti.

»Pois tieltä!» kiljasi Junno, »mene itse pelastamaan jumaloitasi», ja riensi kuin lennossa portaita myöden vinttikamariin. Maissi oli niin pelästyksissä, että ei saanut sanaa suustansa, vaan vaipui kurottaen käsiänsä Junnolle, tainnoksiin. Kiiruusti sieppasi Junno ison huivin, joka oli istuimella, kastoi sen kamarissa olevaan vesiastiaan ja kääri sen Maissin kasvojen ympärille. Tämän kaiken hän teki muutamassa silmänräpäyksessä. Sitte hän riensi taas kalliin taakkansa kanssa nopeasti alas ja oli sanomattoman iloinen, kun tunsi kartanon seinät takanansa ja maan jalkainsa alla. Mutta aika olikin jo täpärällä, sillä Maissin vaatteisiin oli valkea syttynyt. Sen Junno nyt pian sammutti ja vei sitte Maissin Kylvön huoneeseen, johon isä tuli lastansa virvoittamaan. Ukon silmistä virtaili kyyneleet, kun näki rakkaan lapsensa jälleen aukaisevan silmänsä.

»Isäni, missä on Junno?» oli Maissin ensimmäinen kysymys, »että saisin kiittää häntä, joka henkeni pelasti. Oi,» sanoi hän orpanansa nähdessään, »iäti olen sinulle kiitollisuuden velassa.» Velka oli suoritettu, sillä Junno oli ylen iloinen Maissin kiitoksesta. Maissin tähden olisi hän halulla uskaltanut mitä vaarallisinta. Junno, kun nyt tiesi orpanansa olevan vaaratta, riensi taas ulos valkeaa sammuttamaan, mutta siellä ei enää mitään ollut tehtävänä, sillä rämähtäen vaipui koko Pöyhkeälän huonerivi yhteen kokoon. Junnon katsellessa tuota komeaa kartanoa, joka suurena kekäleläjänä makasi hänen edessänsä, tuli Näpsä huohottaen hänen tykönsä sanoen: »Hoh, hoh, kuinka olen väsynyt!»

»Noh, missä olet juossut?»

»Minä? En ole missään juossut, mutta kantanut olen, niin että olen varsin väsyksissä.»

»Näin mielestäni sinun tulevan kylästä päin.»

»En suinkaan. Täällä olen pyörinyt vain. Kovin surkeaa on nähdä», lisäsi hän, »tuommoisen kartanon noin pian muuttuvan tuhaksi.»

»Niinpä käy, noin mitättömäksi täytyi Pöyhkeälän kartanonkin mennä. Sen sisällä oli kultaa ja hopeaa kyllin, mutta ei köyhälle kattoa», sanoi Junno.

Hän oli tuskin ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin eversti, joka oli Junnon puhuessa paikalle tullut, huimasi häntä korvalle karjaisten: »Mitä uskallat sanoa, mieletön?»

»Mitä nähnyt olen», vastasi Junno ja lisäsi vielä: »Herra eversti! Toisen kerran löitte minua, vaan harvoin kaksi kolmannetta.» Sitte hän meni pois taaksensa katselematta. Eversti ei puhunut mitään, vaan puri huuliansa vihasta.

* * * * *

Pöyhkeälän kartanossa oli tuli päässyt irti eräästä vaatehuoneesta, jossa neitsyet olivat illalla käyneet palavin kynttilöin. Eversti huomasi valkean ja kiiruhti kamariinsa ottamaan kultaansa ja hopeaansa. Kalleimmat tavarat olivat pienessä lukitussa arkussa. Hän aukaisi kaappinsa, jossa niitä säilytettiin, mutta nyt hän muisti, että väki oli herätettävä, sillä yksin ei hän mitään aikaan saanut, ja riensi makuuhuoneeseensa vetämään soittokellon nuorasta. Hän juoksi ympäri huutaen: »Valkea on irti!» -- mutta tulen valo oli jo herättänyt koko talon väen; he olivat jo täydessä työssä. Eversti pyrki takaisin kamariinsa, mutta valkea riehui jo sielläkin. Nyt hän riensi tuskissansa ulos. Silloin hän näki Junnon ja tahtoi häntä pelastamaan tavaroitansa, mutta Junno ei niistä huolinut, niinkuin näimme, vaan riensi pelastamaan kalliimpaa tavaraa -- ihmisen henkeä.

Sillä aikaa oli Kalle ollut hyvin _näpsä_ kaappaamaan everstin kalliita tavaroita, mutta everstinkö hyötyä varten -- se on eri asia.

Kun Näpsä näki valkean olevan irti, päätti hän heti rientää everstin kamariin, jossa tiesi kalleimpien tavarain olevan kätkettynä. Hän päätti murtaa kaapin oven, sillä olipa hän kaluja vaarasta pelastamassa, jos olisi joku sisälle tullut. Vaan jos niin onnistuisi, ettei tulisi kukaan, silloin olivat kalut hänen, ja hän oli tuleva rikkaaksi, kukatiesi mikä onni häntä vielä odotti. Näpsällä olikin onni pahassa aikeessansa, sillä hän tuli everstin kamariin, juuri kun eversti oli sieltä mennyt; kaapin ovi oli, niinkuin tiedämme, auki. Näpsä sieppasi vähäisen arkun sieltä ja riensi sitä kätkemään kamariinsa. Sitte hän meni taas valkean apuun ja joutui sinne juuri silloin, kun Junno oli jättänyt everstin vallan toivottomaksi. Huomattuaan Näpsän sanoi eversti: »Tuo Junno kelvoton ei minua totellut, mutta Näpsä, mene sinä pelastamaan minun kultani ja hopeani, niin saat hyvän maksun.»

Näpsä katseli vähän pelolla valkean liekkiä, vaan meni kuitenkin, sillä pelkuri hän ei ollut. Pian hän tuli takaisin, kätensä olivat vähän palaneetkin, mutta hän toi everstille, joka oli häntä odottamassa, kaikki muut kalliit tavarat paitsi arkun. -- »Sitä ei siellä ollut», vakuutti Näpsä. Eversti näki, että Kalle hänelle antoi kaikki, mitä huoneesta toi, -- mutta mihinkä oli arkku joutunut? -- Juuri heidän tätä ajatellessansa tuli Junno, Maissi sylissä. Näpsä näki, mikä autuus loisti Junnon silmistä, kun oli onnellisesti saanut orpanansa pelastetuksi, ja kateus hänen sydämmessänsä synnytti sinne ilkeän päätöksen. Hän sanoi everstille: »Täällä ei enää ole mitään tekemistä. Sallitteko, että nyt menen käsiäni voitelemaan?»

»Mene vain», oli everstin vastaus. Kalle kiiruhti kamariinsa, lukitsi ovensa ja aukaisi tiirikalla arkun lukon. Sieltä hän otti nyt, mitä parahinta oli, kätki ne ja riensi yön hämärässä Junnon kamariin arkku muassansa. Kalle pujahutti arkun hänen piironkinsa laatikkoon, väänsi sen lukkoon, pudotti avaimet piirongin taakse ja läksi taas kamariinsa; sieltä hän otti omat varastetut kalunsa ja riensi kylään erään pahassa huudossa, olevan kahvinmyyjän luo. Akka oli jo ennaltaan Näpsän tuttava; monta pussillista hän oli Kallen kädestä ottanut vastaan. Tälle Kalle nyt jätti tavaransa talteen ja riensi taas Pöyhkeälään. Siltä matkalta hän tuli Junnon luo, ja silloin eversti heidän keskustelunsa kuuli, antaen Junnolle korvapuustin.

Junnon mentyä pois sanoi Näpsä everstille: »Onko herra eversti mitään ajatellut arkusta? Kentiesi on joku käynyt huoneessa sitä pelastamassa ennen minua --»

»Mitä tarkoitat? Puhu selvästi.»

»Hm -- luulisin parhaaksi, että eversti antaisi nyt kiiruusti hakea joka komeron omassa talossa, esimerkiksi tuolla puutarhurin huoneissa. Olen kauan pahaa aavistanut, vaikka -- en tahdo mitään enää sanoa, mutta -- raha paljon auttaa. Sillä kentiesi pääsee herraksikin, herrana ehkä saa siistin neidonkin omaksensa, olletikkin kun hän on orpana.»

»Ahaa, nyt ymmärrän. Nyt on selvä, miksi Junno riensi Maissin apuun.»

Eversti läksi väkensä luokse, sanoen: »Yksi arkku täynnä kalliita tavaroita on kadonnut. Nyt pitää joka hengen talteet haettaman alkaen puutarhuristani vähimpään käskyläiseeni asti; silloin ei ketään ole solvaistu.»

Kaikki olivat päätökseen tyytyväiset, ja nyt alkoi hakeminen puutarhurin huoneessa. Sitte mentiin hänen apulaisensa kamariin, mutta Junno ei löytänyt avaimiansa. Eversti ja Näpsä vaihtelivat silmäyksiä. »Tuopa näyttää pahalta», virkkoi eversti.

»Se paha on pian nähty», sanoi Junno, jonka kuuma veri alkoi kiehua. Hän otti kirveen ja hakkasi piironkinsa laatikkoa, jotta se rämähtäen rikkui; ja mitä hän näki? -- arkku oli laatikossa. Kirves putosi hänen kädestänsä, hän kalpeni ja lausui: »Mistä olen vihamiehen saanut, joka tuon kurjan työn on tehnyt? Kenen sydän on ollut niin musta, että ei säälinyt viatonta?»

»Älä teeskentele!» huusi eversti.

Kylvö meni Junnon luo, sanoen: »Poikani, älä epäile, viattomuus tulee ennen taikka myöhemmin ilmi. Mutta katsokaa! Rasia on tiirikalla aukaistu, onko siinä kaikki tallella?» Nyt vasta eversti huomasi, että kaikki kalleimmat tavarat olivat poissa, ja hän kysyi Junnolta, missä ne olivat.

»Varmaankin siellä», vastasi Junno, »mihin varas on ne pannut. Vaan hän on luultavasti liika viisas ilmoittamaan itseänsä.»

Eversti huimasi Junnoa kepillänsä, karjaisten: »Kyllä sinut vielä saan totta puhumaan.»

»Harvoin kaksi kolmannetta, sanoin äskettäin; nyt on eversti kolmannen kerran minua lyönyt, vaan kerran vielä saatte tietää sen syyttömästi tehneenne.»

»Näpsä, joudu tuomaan tänne kruununmiehiä», käski eversti.

Näpsä läksi, mutta hänen sydämmensä oli levoton. Ensi kerran hän tunsi tunnossansa kovan vaivan. Paha aavistus täytti hänen sydämmensä. »Kumma», ajatteli hän itseksensä, »miten kamalaa on nähdä viattoman kärsivän pahoista töistäni. Hm, en ole vielä täysi peto. Mutta nytpä johtuu mieleeni sopiva seikka. Minun täytyy koettaa vapahtaa Junno vankeudesta. Hän lähtee karkuun ulkomaille ja on sillä tavoin tieltäni poissa. Ihmiset ovat silloin vielä varmemmat siitä, että hän on varastanut, ja jättävät asian siksensä.» Näin ajatellen hän ajoi eteenpäin.

Pöyhkeälässä istui Junno surullisena. Hän kysyi orpanaltansa: »Luuletko, Maissi, minua syylliseksi?» Kuultuansa, että Maissi ei ollenkaan sitä uskonut, oli hän tyytyväisempi, mutta nyt kalpeni hän taas, sillä kruununmiehet astuivat sisälle. Saatuansa selvän tiedon rikoksesta miehet Junno raukan panivat rautoihin ja veivät pois.

Syvän murheen jätti Junno jälkeensä puutarhurin asuntoon. Yksi ainoa päivä oli nämät suuret muutokset Pöyhkeälässä tehnyt. Eversti ja everstinna asuivat nyt vain väen huonerivissä yhdessä salissa, jossa tavallisesti talvella pidettiin kukkasia. Heidän oli aikomus viipyä Pöyhkeälässä muutama päivä, jotta saisivat kaikki tavaransa järjestykseen, mutta päättivät sitte muuttaa Porin kaupunkiin asumaan siksi, kuin uusi rakennus tehtäisiin Pöyhkeälään.

YHDEKSÄS LUKU.

Kalpeana Junno istui vankeudessansa. Näpsä oli ollut häntä saattamassa, mutta hänen oli nyt pois lähteminen. Hän meni vielä vain hyvästi jättämään Junnoa. »Älä nyt ole ylen surullinen, Junno raukka», sanoi hän, »ehkä kyllä kaikki hyvin selviää», ja lisäsi vielä, antaen kättä Junnolle: »Sinulle soisin mitä parahinta.» Niin sanoessaan hän pudotti Junnon käteen vähäisen käärön, jota ei kukaan huomannut, sillä vanki istui pimeässä loukossa. Näpsä läksi pois, ja Junno pisti käärön taskuunsa. Hän istui loukossansa ajatellen: »Mitähän tuossa lienee?» Junno odotti, kunnes kaikki huoneesta olivat menneet pois. Silloin hän otti käärön ja aukaisi sen. Viila putosi hänen käteensä; paperi, johon se oli käärittynä, oli kirje Näpsältä. Hän sanoi aina pitäneensä kovin paljon Junnosta ja pyysi nyt ystävyyden nimessä Junnoa viilalla kahleita rikkomaan, jotta sitte voisi lähteä karkuun ulkomaille. Junno heitti kirjeen kädestänsä sanoen itseksensä: »Minä lähtisin kuin pahantekijä, kuin varas, karkuun -- sitä en tee -- en!» -- mutta taas hän otti kirjeen ja alkoi lukea: »Minä tiedän, että karkaaminen ei sinua haluta, ylevä sydämmesi sotii sitä vastaan; mutta ajattele, että jos käy niin, kuin nyt on luultava, saat raippavitsoja ja joudutpa vielä konttaamaan kirkon lattialle; et ole silloinkaan ihmisten silmissä syytön. Ajattele myös, mitä veljesi ja orpanasi saavat kärsiä. Sen ison kiven taakse, joka on tästä vähän matkan päässä, jätän kukkaron, jossa on vähäisen rahaa sinulle matkallesi. Vielä kerran sanon: parempi on lähteä kuin tänne jäädä ihmisten syljettäväksi.»

»Saattaa niin olla. Voi kuinka pahoin tein, kun jo vähän uskoin Näpsän päähän tuon ilkeän työn, ja hän toivoo ainoastaan hyvää minulle», ajatteli Junno ja ryhtyi nyt täyttä voimaansa viilaamaan. Samassa tuli vanginvartija sisälle tuoden Junnolle ruokaa, vaan Junno sanoi: »Ei minun ole nälkä, olen vain kovin väsynyt», ja alkoi nojautuen seinää vastaan katkerasti itkeä. Vanginvartijan tuli häntä sääli, ja hän lausui: »Jätän sinut nyt rauhaan, ehkä saat nukkua vähän.»

Vartijan mentyä rupesi Junno taas viilaamaan. Raudat eivät olleetkaan vahvat, ja Junno näki, että hän piankin olisi vapaa kahleistansa, mutta -- mikä vapaus oli tämä? Hänen oli jättäminen kaikki, mitä maailmassa rakasti, isän ja äidin hauta, veli, setä sekä orpana -- ja katkerinta kaikesta -- hänen täytyi jättää kotimaansa. »Isä ja äiti unohtuu», ajatteli hän, »aika vie murheen muassansa, jättäen suloisen muiston sydämmeen. Ystävä saattaa unohtaa ystävänsä, sulho lemmittynsä, vaan syntymämaa ei ikinä unohdu niin, ettei sitä aina kovin kaipaisi.» Näin ajatellessaan oli Junno jo viilannut kahleensa poikki. Hiljaa hän otti ne päältänsä ja katsoi ulos akkunasta, vaan siellä ei ketään näkynyt. Helposti hän nyt irroitti akkunan puolikkaan ja hiipi sitte hiljaa ulos. Hän katsoi vielä ympärillensä, olisiko hänellä mitään vaaraa, mutta ei ketään näkynyt, ei liikahdusta kuulunut, kaikki ihmiset makasivat sydänyön makeassa unessa. Nyt hän pakeni niin nopeasti kuin suinkin ennätti, siksi että joutui sinne, mihin Näpsä oli luvannut kukkaron jättää. Sitte hän riensi taas eteenpäin, kunnes Parmasta Merstolaan palaava kyytipoika hänet saavutti. Tältä hän pyysi päästäksensä rattaille. Siihen kyytimies kernaasti suostui, olletikkin koska Junno lupasi hyvät juomarahat antaa. Pian he joutuivat Merstolaan, josta Junno otti kyytihevosen ja ajoi sieltä aika vauhtia pois. Jo kello kolmen aikaan hän oli Porin kaupungissa. Siellä hän näki joen rannalla veneitä ja miehiä. Hän pyysi nyt eräältä mieheltä, joka oli juuri Reposaareen lähtemäisillänsä, päästä hänen kanssansa sinne. Tähän mies suostui. Heillä oli myötätuuli, joten he pian purjehtivat tämän matkan. Kello kuuden aikana he olivat jo Reposaaren rannassa. Tultuaan sinne Junno maksoi miehelle, mitä hän vaati, ja istui sitte rannalla olevalle kivelle. Hän katseli meren aaltoja, jotka ikäänkuin syleilivät rantaa, ja huudahti: »Oi maa, suloinen Suomi, minä tahtoisin, jos taitaisin, sua syleillä niin, kuin nuo aallot syleilevät meren rantaa; vaan minulla ei ole maata, ei kotoa», ja hän alkoi laulaa:

»Lepääpä lintunenkin omassa pesässään, vaan mull' ei maailmassa oo kotoa missäkään.»

Hänen laulaessansa kulki eräs pulska merimies sivuitse. Mies löi häntä olalle, sanoen: »Mitä sinä täällä sureskelet? Eivätkö sinun kultaiset kiharasi ole miellyttäneet morsiantasi? Entäpäs tätä! Ota aalto lemmikiksi ja laiva kodiksesi. Ei nuoren miehen sovi aikaansa viettää suremisella. Täällä on englantilainen laiva, johon olen hyyryn ottanut, siellä tarvittaisiin vielä yksi mies. Tule veikkoseni! Siellä saat hyvän palkan.»

»Vaikka vain», vastasi Junno. »Oppimaton olen siihen työhön, mutta eiköhän tuohonkin opi.»

»Tulet totta todellakin! Sepä olisi hupaista! Nyt ei minun tarvitse olla ainoana Suomen miehenä englantilaisessa laivassa. Tuleppa nyt, niin vien sinut katteinin tykö, hän on tuolla ravintolassa.» Junno meni kumppaninsa kanssa. Merimies puhui nyt katteinille Junnon mielivän merelle, ja katteini otti halulla tuon sorean ja kauniin pojan merimieheksi.

Junno otti hyyryn laivaan, kirjoitti pienen kirjeen enollensa ja pyysi ravintolan neitsyttä toimittamaan sen Porin postikonttoriin; ja ennenkuin päivä joutui puolelle, oli hän jo kaukana kotirannoiltansa meren kuohuvilla aalloilla.

* * * * *

Kun Näpsä oli tullut kotiin Junnoa saattamasta, meni hän rauhattomana levolle. Hän ei saanut unta silmiinsä, vaan odotti levottomasti aamun tuloa, sillä silloinpa toivoi hän saavansa tiedon, oliko Junno karannut. Yö tuntui Näpsästä pitkältä, mutta aamu tuli toki vihdoin, niinkuin myös tieto vangin karkaamisesta. Jo aikaisin aamulla saapui vanginvartija vaahtoisella hevosella Pöyhkeälään tuoden sanoman Junnon karkuun menemisestä. Hän sanoi käyneensä viiden aikaan vankia katsomassa, mutta, »kovinpa hämmästyin», lausui hän, »kun ainoastaan poikki viilatut kahleet olivat jäljellä ja vanki tipotiessään. Arvelimme parhaaksi häntä ajaa takaa Poriin päin, ehkä hän ei vielä ole kauas joutunut.»

»Tuiki turhaa on häntä hakea», vastasi eversti. »Hän kulkee metsiä ja saloja, ei hänen jälkiänsä niin löydetä, mutta paras on heti lähteä vallesmannin tykö ja käskeä hänen antaa kuulutuksia kirkkoihin, että otettaisiin vanki kiinni. Mies, jolla on semmoinen muoto kuin Junnolla, on pian tunnettu.»

Vanginvartija päätti tehdä, niinkuin eversti käski, ja riensi sitte matkoihinsa.

Kylvö ja Maissi olivat kovin suruissansa kuultuaan Junnon karanneen. Heidän mielestänsä Junno nyt näytti enemmän syylliseltä.

»Voi Manni raukka», lausui Maissi, »jonka täytyy saada näin surullisia uutisia, kun hän meille tulee.» Hänen tätä juuri sanoessansa ajoi Manni pihaan. Kylvö ja Maissi menivät häntä vastaan.

»Voi mitä täällä on tapahtunut!» sanoi Manni. »Jumalan kiitos, että näen teidän vaaratta pääsneen tulipalosta.»

»Kyllä sopiikin Jumalalle olla kiitollinen», vastasi Maissi, »ja lähinnä häntä saamme kiittää Junnoa, joka henkensä kaupalla pelasti minut.» Ja nyt kertoi Maissi koko vaaransa Mannille, »mutta Junno raukkaa», lisäsi hän, »on kova onni kohdannut.»

»Mitä sanot? Onko valkea hänelle vahinkoa tehnyt? Missä hän on?» kysyi Manni kiivaasti.

»Junno on polkemassa teitä tuntemattomia», vastasi Kylvö ja kertoi nyt, miten Junno oli joutunut kovaan onnettomuuteen.

»Junno on karannut», valitti Manni. »Sitä en olisi uskonut. Ken puhdassydämmisenä tahtoisi karkuun mennä?» Hänen tätä lausuessaan tuli Näpsä, tuoden Kylvölle kirjettä, joka juuri oli tullut everstin postilaukussa. Kylvö aukaisi kuoren, ja mikä kumma! Kirje oli Junnolta ja kuului näin:

»Eno hyvä!