Chapter 7

Vähän aikaa puistossa käveltyänsä menivät patruuna sekä patrunessa sisälle, mutta nuoret jäivät vielä puutarhaan. He istuivat keinulavitsalle joen rannalle. Metsästä kuului paimentorvien ääni, ja käki kukkui yksitoikkoista kukuntaansa. »Oi kuinka kaunis on kesä!» sanoi Manni. »Kaikille on se hupainen aika. Kotimatkallani minä näin tänään lapsia mökkien edustalla paitasillaan, nauttimassa päivän lämpimyyttä. He leikittelivät posliini- ja saviastiain palasilla. Kartanon lapsia näin kartanojen edustalla hienoissa vaatteissa leikitellen somilla leikkikaluillansa. Kaikki iloitsivat kesän kauneudesta, mutta kuitenkin oli heidän ilollansa erotus. Kuulkaahan! Mökin lapsi pudotti kivelle rikkeimen astian palan, ja se meni kahtia; hän nauroi ja sanoi taputellen ilosta pieniä käsiänsä: 'Nyt on minulla kaksi palaa.' Kartanon lapsi pudotti myös leikkikalunsa, pienen tarjottimen, jolla oli hienoja posliinikuppeja. Hän aikoi juuri tarjota kumppanillensa niistä, vaan kompastui, ja nytpä hänen somat kuppinsa menivät rikki, eivätkä palat häntä enää voineet huvittaa, vaan hän meni itkien pois. Silloin minä ajattelin: ken vähään tyytyy, on onnellinen.»

Kauan he olisivat kentiesi vielä jutelleet puutarhassa, mutta Kylvö tuli sanomaan, että patrunessa tahtoi tytärtänsä ja Mannia sisälle. He menivät heti, ja Maissi läksi isänsä kanssa puutarhurin vähäiseen asuntoon.

Toisena päivänä oli kartanon nuorilla paljon tointa kukkasriu'sta, jonka piti valmistuman illaksi, mutta nyt se olikin valmistumaisillaan, ja Manni sanoi: »Hupaista olisi, jos kartanon alustalaiset kutsuttaisiin tänne riu'un ympäri tanssimaan, ja jos he sitte saisivat illallisen täällä pihalla.» Samassa tuli patruuna katsomaan kukkasriukua, ja Manni laski kätensä hänen olallensa, sanoen: »Setä hyvä, lupasitte antaa minulle ylioppilaaksi päästyäni jonkun mieleiseni lahjan, kun teiltä sitä pyytäisin, ja nytpä tiedän mitä hartahimmin haluaisin.»

»No, jos voin pyyntösi täyttää, niin saat, mitä tahdot», vastasi patruuna. Manni pyysi, että alustalaiset pääsisivät kartanoon tanssimaan kukkasriu'un ympärille ja että saisivat illallisen.

Patruuna hymyili, sanoen: »Sinäpä pyydät muille lahjaa, mutta mene vaan toimittamaan, että kaikki kutsutaan, joille sanan saat. Minä lupaan sinulle, että joka juhannusilta, niin kauan kuin elän, pitää ruokapöydät oleman valmistettuna alustalaisilleni.»

Ilta tuli, ja Manni oli onnellinen, kun näki köyhän kansan iloitsevan. Hän oli tyytyväisempi levolle mennessään, kuin jos olisi jonkun kiiltävän ja kalliin lahjan saanut.

KUUDES LUKU.

»Kesä kaunis, ihana kesä, kuinka olet lyhyt!», ajatteli Maissi katsellessaan avoimen akkunan ääressä, miten puutarhassa jo siellä täällä näkyi kellastuneita lehtiä. Kauan hän istui siinä ajatuksissansa, mutta isänsä kysymys: »Maissi, mitä siellä nyt uneksit?» herätti hänet haaveistansa, ja hän vastasi: »Ajattelin vain katsellessani noita kellastuneita puita, että tämä kesä oli erin lyhyt. Jo muutaman päivän päästä Mannikin lähtee pois.»

»Hm, kyllä vuodenajat pian kuluvat, kun murheetonna ja terveenä olla saa», sanoi Kylvö ja meni laulun nuottia hyräillen kamariinsa, ajatellen itseksensä: »Tämä ei kelpaa. Ei kelpaa, että täällä työtä teen. Kyyhkyseni sydän on vaarassa, pienestä kipinästä saattaa tulla ilmi valkea. Kyllä olen huomannut, miten kukkani punastuu joka kerta, kun Manni lähestyy -- mutta toiselle kukalle on se aurinko luotu loistamaan. -- Hm, nyt on se päätös varma minussa, että lähden täältä Pöyhkeälään.» Nyt hän huusi: »Maissi, muistatko, että eversti Pöyhkönen sanomalehdissä ilmoitti tahtovansa puutarhuria. Eilen sain everstiltä kirjeen, jossa hän sanoo kuulleensa minua mainittavan taitavaksi puutarhuriksi. Hän on luvannut minulle suuren palkan, semmoisen, jota ei meidän patruunan kannata antaa tästä puutarhasta, ja minä olen nyt päättänyt muuttaa Pöyhkeälään.»

»Voi, isäni, täältä on kovin ikävä lähteä pois.»

»Kyllä onkin, mutta, lapseni, ei ole meillä suuria varoja, niin että voisimme hylätä isomman palkan.»

Maissi ei puhunut enää mitään, vaan silitteli surullisena kissaa, joka makasi akkunalla päivän paisteessa. Mutta vilahdukselta katsottuaan ulospäin punastui hän -- samassa kuului jalan ääni porstuasta, ja Manni astui sisälle.

»Noh, mistä sinä tulet pitkissä saappaissa ja sauva kädessä?» kysyi Kylvö.

»Olen ollut metsätorpissa katselemassa ja kuulemassa, miten toimeen tulevat.»

»Vai niin», sanoi Kylvö. »Kyllä on hyvä, että patruuna saa tiedon heidän elämästänsä. Koko aluskunta tuleekin paljoa paremmin toimeen nyt, kuin kymmenen vuotta takaperin, ja siitäpä on tullut kartanollekin hyötyä. Torpparien juhdat ovat hyvässä voimassa, ja niin tulevat kartanonkin maat paremmin viljellyiksi.»

»Kuinka Salon torpassa voitiin?» kysyi Maissi.

»Varsin hyvin. Menneenä vuonna, jolloin oli huono vuodentulo, ei setä ottanut mitään veroa heiltä. Nyt tänä vuonna he maksoivat veronsa ja vähän menneenvuotistakin. Mutta vetäen suuren ristin velkapaperille, sanoi setä: Pyyhitään nyt pois vanha velka, kyllä hyvin tarvitsette mitä veron maksettuanne torppaan jää.'»

»Hm, kumma, miten hän on muuttunut sitte kuin äitisi täältä läksi.»

»Niin, eno, ihminen ei pysykkään paikoillansa, ja setäni, hän menee aina eteenpäin. Hyvä vain, ken osaisi käydä hänen jälkiänsä.»

»Hyvä on patruuna minullekin ollut», sanoi Maissi. »Kuinka paljo maailman ihanuudesta olisikaan jäänyt minulta tuntematta, jos ei hän olisi antanut minun opiskella Tyynen kanssa. Ajatellessani kaikkea hyvää, jota olen saanut nauttia, tuntuu täältä lähteminen kovin ikävältä.»

»Mihinkä sinä lähtisit?»

»Olen päättänyt ruveta puutarhuriksi eversti Pöyhköselle», vastasi Kylvö. »Kyllähän minä asiasta jo puhuin patruunalle, mutta siiloin ei päätökseni vielä ollut oikein varma.»

»Sepä oli ikävä sanoma. Tyyne varmaankin on Maissia paljon kaipaava; mutta nyt olen täällä ollut jo kauan, täytyy mennä laittamaan kapineitani kuntoon, sillä huomenna minun on Helsinkiin lähteminen. Hyvästi nyt vähäksi ajaksi.»

Manni meni. Maissi katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja lausui sitte lämpimästi: »Tuo Manni on oikein onnen lapsi. Kaikki häntä siunaavat ja sanovat, että torpan pojan kanssa tuli onni ja siunaus kartanoon ja sen alueelle.»

Kylvö ei puhunut mitään, vaan meni vastausta kirjoittamaan eversti Pöyhköselle.

Toisena päivänä oli Manni jo aikaiselta valmis lähtemään. Patrunessa oli varustanut hänet hyvällä eväspussilla, ja kartanon hevonen, joka oli vievä Mannin ensi kestikievariin, kaapi malttamattomasti maata, niin että tomu tuoksui. Manni oli täydessä matkapuvussa, rinnalla matkalaukku, jonka Tyyne oli ommellut. Ainoastaan nuo ikävät hyvästijättösanat olivat vielä sanomatta, mutta vihdoin tulivat nekin sanotuksi. Tyynen mustista silmistä vieri kyyneleitä, hän kaipaili sanomattomasti kasvattiveljeänsä, mutta he lupasivat kirjoittaa toisillensa, ja se oli kumminkin vähentävä kaipausta. Manni juoksi vielä hyvästi sanomassa enollensa ja Maissille. »Kun tulen jouluksi kotiin», sanoi hän, »poikkean Pöyhkeälään teitä katsomaan.» Maissi hymyili. Niin hento kuin hän olikin, omisti hän kyllin voimaa pidättääkseen kyyneleensä. Hetken kuluttua oli Manni jo lähtenyt näkyvistä.

Patruuna istui taas keinutuolissansa, puhaltaen savupilviä, patrunessa kutoi sukkaa, ja Tyyne luki ääneensä Castrénin matkamuistelmia.

Puutarhassa Kylvö sitoi nuoria vesoja keppeihin kiinni, jotta olisivat turvassa syksyn tuulilta, mutta joen rannalla istui Maissi laulellen:

»Sua muistan syksysäällä rajutuulen raivotessa, puista lehtein lentäessä, muistan, koska kuutamolla kuvauupi taivo kirkas jäisen järven iljanteissa; milloin mua muistat -- milloin?

Sua muistan kaikin ai'oin, päivän puoleen pyrkiessä sekä maille kulkiessa. Muistan täällä, muistan tuolla tähtitarhan tuolla puolla; -- milloin mua muistat -- milloin?»

Pöyhkeälän puutarhassa oli nuorukainen, joka otsansa hiessä kaivoi multaa lapiollansa; hänen ympärillänsä maassa oli joukko istutettavia puita. Nuorukaisen posket, jotka tavallisesti olivat kalpeat, punottivat nyt, ja hänen keltaiset hiuksensa hohtivat kuin kulta. Eversti Pöyhkönen tuli käytävää pitkin oikoisena ja yhtä ylpeän ja vaativan muotoisena kuin tavallisesti. Hän katseli nuorukaista, ilmeensä kävi vähän lempeämmäksi, ja hän sanoi: »Noh, työsi näkyy joutuvan eteenpäin, mutta nyt sinun täytyy mennä kyytiin, sillä tänä päivänä on minun vuoroni lähettää mies ja hevonen hollikyytiin.»

»Voi, mutta nämät kalliit ja kauniit puut lakastuvat ja menevät varmaankin hukkaan, jos jäävät istuttamatta», vastasi nuorukainen. Vaan katsottuansa ylös hän pelästyi nähdessään everstin otsassa kaksi syvää ryppyä, jotka eivät hyvää merkinneet, ja hän heitti kohta lapionsa pois, sanoen: »Kyllä olen valmis, herra eversti.» Nuorukainen oli paraan keinon keksinyt, sillä everstin viha lauhtui heti, kun hän huomasi itseänsä pidettävän tarpeellisessa arvossa. Siitä ei hän lukua pitänyt, tapahtuiko se pelosta vai rakkaudesta, vaan sanoi:

»Tuo vastaus olisi sinun heti pitänyt tietämän antaa, kun olet jo monta vuotta talossa ollut, ja muista toiste, kun itse sinulle käskyni annan, että olet valmis sanaakaan sanomatta sitä täyttämään.»

Nuorukainen meni kiireesti hevosta asettamaan ja ajoi kestikievariin. Sinne tultuansa hän vei hevosen talliin ja antoi sille heinätukon. Sitte hän istui pihalla olevalle pölkylle eikä keskustellut muitten kyytimiesten kanssa, vaan alkoi mietiskellä itseksensä: »En tahtoisi olla rikas», ajatteli hän, »sillä paljon he saavat kärsiä, aina heidän ylpeytensä loukkaantuu. En myöskään tahtoisi olla vallan köyhä, köyhähän on useasti rikkaan orja. Paras onni on sillä, jolla on oma pesä, niinkuin linnuilla metsässä, ja jokapäiväinen leipä.» Kauan ei nuorukainen istunut, ennenkuin porokellon ääni herätti hänet mietteistä, ja samassa ajoi ylioppilas pihaan. Se oli Manni, joka nyt matkusti Helsinkiin.

»Tuokaa hevonen», huusi Manni, vaan samassa hän näki nuorukaisen, joka istui pölkyllä. Manni säikähti vähäsen, sillä nuorukainen oli kovin Maissin näköinen, posket vaan olivat kalpeammat. Nuorukainen katseli myös Mannia tarkasti, sydämmensä sykki kummasti; hän oli mielestänsä nähnyt tuon herran ennen, mutta missä? Hän oli outo ja kuitenkin tuttu. Nuorukaisella oli oma peilikuvansa edessänsä, hiukset vain olivat erilaiset. Hän olisi katsellut Mannia kentiesi vielä kauan, mutta kestikievari sanoi hänelle: »Pane Pöyhkeälän hevonen kyytiin, niillä toisilla hevosilla on jo ajettu paljo.» Hevonen oli pian valjastettu, ja kyytimies ajoi kestikievarista.

Manni kysyi nuorukaiselta, oliko hän Pöyhkeälästä. »Olen», vastasi hän. »Minä olin vielä lapsi, kun tulin kerjäten tänne. Äitini kuoli tuolla kylässä eräässä mökissä, ja mökin asukas, joka oli kristitty ihminen, toimitti hänet hautaan. Minut hän toimitti Pöyhkeälän puutarhaan työtä tekemään, ja sepä olikin kyllä hyvä minulle, jolla ei ollut niinkään paljoa kuin taivaan linnuilla.»

»Mitä sillä tarkoitat, että sanoit 'kristitty ihminen'? Eihän meillä pakanoita olekkaan.»

»Paljo on niitä vielä, jotka sydämmessään ovat pakanoita. Semmoiset ovat nuo ylpeät rikkaat, jotka köyhälle sairaalle, joka yösijaa pyytää, ärjäsevät: 'Mene pois, ei minulla ole sinulle huonetta.'»

»Sinä puhut kovia sanoja rikkaista. Muutamista ne ehkä sopivat, mutta älä kaikkia tuomitse. Minä tiedän sinulle antaa toisenlaisen esimerkin, sillä minä olin köyhä poika, kun tulin äitini ja veljeni kanssa kerjäten isoon kartanoon, ja sinne tultuani pääsin kasvattipojaksi. Eivätkä isä ja äiti voi parempia olla, kuin patruuna ja patrunessa Palmu ovat minulle olleet.»

»Onko herra Eurajoelta?»

»Olen», vastasi Manni, mutta hän ei huomannut, kuinka kyytimies vapisi, ennenkuin näki ohjasten putoavan hänen kädestänsä. Silloin hän sanoi: »Mikä sinua vaivaa?»

Nuorukainen ei vastausta antanut, vaan kysyi: »Herra, näettekö mökkiä tuolla vainiolla? Katsokaa sitä tarkoin. Siellä kuoli äitini siunaten rikkaita ja köyhiä, siunaten minua ja kaksoisveljeäni!»

»Nuorukainen!» huusi Manni. »Kuka olet? Junno? Maissin kuva! Kun en tuota heti arvannut! Olen löytänyt veljeni, -- mutta äiti, sinä olet poissa!»

Kaksoisveljekset olivat nyt mökin kohdalla. He hyppäsivät rattailta ja menivät mökkiin.

»Priita», lausui Junno, »veljeni tahtoo nähdä mökin, jossa äitini kuoli, ja sen hyvän vaimon, joka vähillä varoillansa koetti hänen viimeisiä hetkiänsä huojentaa.»

»Hyvänen aika! Onko tämä ylioppilas Leenan poika?» kysyi Priita kummastellen, mutta veljekset syleilivät toisiansa itkien sekä ilon että murheen kyyneleitä.

Junno kertoi nyt Mannille elämänsä äitinsä kuolemaan asti ja sanoi lopuksi: »Äitini viimeinen tervehdys sinulle oli, että aina muistaisit Jumalan sanan ja pitäisit huolta köyhästä kansasta.»

»Sen tahdon tehdä», vastasi Manni vakavasti.

Kauan eivät veljekset mökissä joutaneet viipyä, vaan läksivät taas matkalle. Ronkan kankaalla Junno näytti Mannille paikan, missä äitinsä kanssa istui, kun rosvo heidät ryösti.

»Voi, jospa äitini ei olisi matkalle lähtenyt, niin olisi hän kenties vielä elossa», sanoi Manni. »Mutta», lisäsi hän, »miksi et sinä äitini kuoltua tullut Eurajoelle, kun tiesit, missä minun kotini oli?»

»Minä sain työtä ja ruokaa Pöyhkeälässä ja olin lapsi, -- ei ollut silloin hyvä lähteä yksin kerjäten viiden penikulman pitkää matkaa. Tultuani vanhemmaksi pelkäsin veljeni tuolla suuressa kartanossa tulleen ylpeäksi ja ajattelin: 'kentiesi ei hän minua enää tuntisikaan.' Luulin rikkaitten tehneen sydämmesi ylpeäksi. Mielestäni ei minulla ollut muuta rakastettavaa maailmassa, paitsi äitini hauta ja vanha Priita tuolla mökissä.»

»Junno, älä kanna nurjaa mieltä rikkaita vastaan. Etkö nyt näe, miten olet luulossasi erehtynyt?»

»Kyllä koetan mieleni muuttaa», vastasi Junno.

Pian täytyi veljesten erota toisistansa, sillä he tulivat jo Lauttakylään, josta Junnon oli takaisin palajaminen. Vähän aikaa he vielä istuivat kestikievarin vierashuoneessa juttelemassa, jolloin Manni kertoi Kylvöstä ja Maissista, että Kylvö syksyllä oli tuleva Pöyhkeälään puutarhuriksi. Sitte veljekset sanoivat hartaat jäähyväiset toisillensa ja läksivät taas kumpikin eri haarallensa koettelemaan tuntemattomia elämänvaiheitansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Eräänä syysiltana istui Porin kaupungissa muutamassa krouvissa neljä miestä. Heillä oli olutpulloja ja laseja pöydällä. Yksi heistä, joka näkyi isännän virkaa tekevän, sanoi: »Juokaamme nyt läksiäisiäni! Toiste, kun tulen pariinne, olen Pöyhkeälän everstin palvelija, ja silloin juomme kentiesi everstin parasta viiniä yhdessä.»

»Niin, Kalle on hyvä kaappaamaan itsellensä», virkkoi yksi tovereista.

»Kyllä onkin», vakuutti toinen. »Muistan, kun kerran olimme yhdessä A--n asioilla K--n pitäjässä, silloin kaappasi hän myös itsellensä matkustavaiselta rahakukkaron niin näpsästi, että ei tarvinnut yhtään näpähdystä antaa akalle, jolta kukkaron otti. Kauppamiehen asiat hän toimitti hyvin ja sai rehellisen miehen kiitokset.»

»Paljon viisaus tekee», lausui kolmas. »Muistan minäkin sitä, kun Kalle tuli Eurajoen kartanosta tänne. Hän kulki edestakaisin kaupungissa kerjäten, siksi että ensin pääsi juoksupojaksi erääseen ravintolaan, ja nyt hän on jo herransa talossa ollut parhaana passarina suurissa kesteissä.»

»Saatpa nähdä, että vielä itsekin tulen herraksi», sanoi Kalle. »Eteenpäin, eteenpäinhän sitä aina täytyy mennä.»

»Ohoh! Älä pöyhistele, vaikka tuletkin eversti Pöyhkösen palvelijaksi», sanoi taas kolmas kumppani. »Entä jos joutuisit vielä pahaan pulaan. Kuinka sitte herraksi tulemisen kävisi?»

»Kuka minun pahaan pulaan veisi? Sinäkö? Katso vain itse eteesi!» ja nyt rupesivat kaikki ärjäsemään tuolle, joka oli Kallelle vastaan puhunut, niin että hän näki parhaaksi pötkiä tiehensä. Toiset jäivät vielä tyhjentämään olutpullojansa.

* * * * *

Pöyhkeälän puutarhaan oli rakennettu vähäinen huonerivi, johon Kylvö nyt oli saanut asuntonsa. Kokemäenjoki virtaili sen vieressä, vaan virran hiljainen kohina hämmentyi tuuleen, joka vinkuen raivosi puitten lehdettömissä oksissa. Kylvön huoneessa paloi kirkas tuli pesässä ja levitti lämpimän valonsa kamariin. Pesän edessä makasivat kissa ja valkoinen villakoira hyvässä sovussa lämmitellen kylkiänsä, mutta Kylvö ja Maissi istuivat kuunnellen Junnoa, joka kertoili heille elämänvaiheitansa.

»Paljon olet poika raukka nuorella iälläsi saanut kärsiä. Kuulimme jo kyllä yhtä ja toista Eurajoen kartanossa Mannin kirjeestä, jonka patruuna Helsingistä sai, mutta siitä ei kaikesta niin selvää saanut, kuin nyt sinun omasta suustasi. Hyvä vain, että sydämmesi on säilynyt puhtaana kaikissa vastoinkäymisissä, vaikka olit vielä oppimaton lapsi, kun orvoksi jäit.»

»Enoni, minä olin jo neljäntoista vuoden vanha poika. Olin siihen asti Helsingissä saanut oppia eräältä herralta, ja minulla oli äiti, joka Jumalan sanasta ne viisaat neuvot otti, jotka hän minulle antoi, eivätkä hyvän äidin opetukset ikänä unohdu. Monta kertaa, kun olen vääryyttä saanut kärsiä, on kova viha raivonnut sydämmessäni lähimmäisiäni kohtaan, ja heille olisin suonut mitä pahinta, mutta silloin on suloisena sävelenä kaikunut äitini varoitus: 'Poikani, muista, ettet vihaa kanna sydämmessäsi, vaan anna anteeksi, sillä viha on synti', -- ja sydämmessäni riehuvat aallot ovat tyyntyneet, olen sortamiset unohtanut.»

»Mutta nyt, Junno, saat olla isäni luona, saat aina olla hänen apunansa puutarhassa», sanoi Maissi. Junno hymyili ja katseli Maissia ikäänkuin jotain korkeampaa olentoa, sillä neito, vaikka juuri puhjennut kukoistava kukka, oli hänen rakkaan äitivainajansa näköinen.

Valo pesässä oli heidän jutellessaan jo loppunut, ja Maissi sytytti tulen kynttilään. Juuri hänen sitä sytyttäessään aukeni ovi, ja hyviin vaatteisiin puettu mies astui sisälle.

»Hyvää iltaa!» sanoi mies. »Missä saisin kohdata everstiä?»

»Kyllä hän on tuolla kartanossa; mutta kuka olette?» kysyi Kylvö.

»Nimeni on Kaarlo Näpsä; olen tuleva everstin palvelijaksi.»

»Junno, mene näyttämään Näpsälle, missä eversti asuu!»

Kalle säpsähti vähän, nähdessään Junnon, jonka hän nyt vasta huomasi. Tultuaan ulos hän sanoi itseksensä: »Manni!»

»Tunnetteko veljeäni, koska hänen nimeänsä mainitsitte?»

»Veljeänne? En, mutta eikö teitä juuri nimitetty Manniksi?»

»Ei. Se on veljeni nimi, minä olen Junno.»

»Hm, kuulin väärin. Teillä on veli?»

»On. Hän on Eurajoella patruuna Palmun kasvattipoikana.»

»Kutka olivat nuo tuolla sisällä?»

»Puutarhuri Kylvö tyttärinensä.»

»Ah! Pieni Maissi onkin jo neiti.»

»Tunnetteko häntä?»

»En, en suinkaan, mutta hän on näette, hyvin ihana, ja niistä aina paljo puhutaan. Minäkin jo vuosia sitten olen kuullut puhuttavan puutarhuri Kylvön pienestä ihanasta tytöstä, mutta nyt on hän jo, näen minä, herrassäätyinen neiti.»

»Tuossa on everstin huone», sanoi Junno, ja meni, jättäen Näpsän, takaisin kamariinsa, joka oli Kylvön huonerivissä. Maailma tuntui Junnosta ylen suloiselta nyt, jolloin hän aina sai, kun hänellä vain oli aikaa, mennä Kylvön tykö juttelemaan. Tuulen vinkunakin kuului vain soitannon säveleiltä. Hän oli onnellinen, ja sydämmensä katkerat tunteet olivat kaikki poissa. Hänellä oli seinässä viulu, jota joutohetkinänsä soitti; nyt hän otti sen ja alkoi soittaa kaunista polskaa. Hän ei huomannut, että Maissi tuli sisälle. Neito seisahti vähän kuuntelemaan, mutta sanoi sitte:

»Junno, tänne tulee matkustavaisia, koska kello kuuluu; he ovat varmaankin kartanon vieraita, jotka ovat ajaneet erehdyksessä tänne puutarhaa pitkin. Mene nyt näyttämään heille oikeaa tietä.» Junno meni, mutta matkustavaiset olivat jo portaitten edessä, ja heleä ääni reestä kuului sanovan: »Äitini, nyt loppui tie. Ei suinkaan tuo ole Pöyhkeälän kartano?»

»Tämä on puutarhurin asunto, olette ajaneet vähäisen väärään, mutta käännetään tässä», sanoi Junno. Ottaen ohjat käteensä hän istui kuskipenkille ja ajoi kartanon pihaan; sitte hän läksi jälleen pois, mutta matkustavaiset menivät sisälle. Everstinna tuli itse katsomaan, kutka vieraat olivat, ja sanoi nähtyänsä heidät:

»Ah! Milja Pohjantähti! Sepä oli oikein erinomaisen hupaista, että kerran tänne tulit -- ja pikku Salli, kuinka hän on kasvanut!»

Salli, joka oli saanut vaatteet päältänsä, syleili everstinnaa iloisesti lausuen: »Täti, pikkuinen tulee isoksi, kymmenvuotias on tullut kuudentoistavuotiaaksi.»

»Niin, sinä olit kymmenvuotias, kun viimeksi sinut näin. Pian ne vuodet kuluvat. Mutta astukaamme nyt sisälle»; ja aukaistuaan oven vei everstinna vieraat komeaan saliinsa, jossa eversti kohteliaasti tervehdittyänsä kehoitti heitä istumaan pehmeään sohvaan. Vähän aikaa juteltuaan niitä ja näitä pääkaupungista jäsen läheisyydestä (paronitar Pohjantähti asui lähellä Helsinkiä) menivät vieraat everstinnan kutsusta iltaselle. Illallispöydällä oli monenlaisia herkkuja tarjona ja tee kiehui kiiltävässä teekyökissä. Iltaselta päästyä paronitar meni pian levolle, sillä hän oli väsynyt matkastansa.

Aamulla vietiin vieraille seltterivettä juotavaksi, ja kello puoli kymmenen, kun everstinna oli valmiiksi puettu, kokoontuivat kaikki saliin kahvipöydän ympärille, toivottaen hyvää huomenta toisillensa.

»Oi kuinka hupaista on, kun kerran saa jutella vertaistensa kanssa!» sanoi everstinna. »Täällä maalla täytyy olla vallan sekalaisessa seurassa. Tänä päivänä aion pyytää tänne vieraita, mutta pelkään, että teidän tulee kovin ikävä, sillä saatatteko ajatella -- täällä ei ole yhtään vapaasukuista. Mutta minä en kutsu heitä kahville, niinkuin täällä maalla tapana on, vaan pyydän heitä tulemaan teelle, niin ei aika käy kuitenkaan kovin pitkäksi.»

Paronitar lausui hymyillen: »Varmaankin vain puhut pilapuheita. Minä luulen ajan varsin hupaisesti kuluvan tuttaviesi seurassa.»

»Voi äiti, minun sininen hameeni ei ole valmis», sanoi Salli, »olisin halusta tahtonut sen uudistaa, mutta kuinka joudun sen valmiiksi ompelemaan illaksi?»

»Kyllä minä neuvon tiedän», virkkoi everstinna. »Meidän puutarhurillamme on tytär, joka on hyvä ompelemaan. Käsketään häntä tänne sinun avuksesi.»

»Sepä, täti kultani, olisi hyvä», vastasi Salli, ja everstinna lähetti käskemään Maissia.

Tuokion ajan kuluttua Maissi tuli sisälle. Hän oli mustissa vaatteissa, joissa hänen ihonsa näytti vielä tavallista valkeammalta, ja pitkät keltaiset kiharat putoilivat hänen hartioillensa; hän näytti ylen somalta ja siistiltä. Vierasten silmissä oli kummastus hyvin selvä. He eivät odottaneet ompelijassa näkevänsä tuommoista kaunotarta, ja kun everstinna sanoi Maissille: »Tahtoisimme teitä vähän auttamaan neiti Pohjantähteä ompelemisessa», niin lausui Salli: »Antakaa anteeksi, neiti Kylvö, että teitä vaivaan, vaikka olemme ventovieraat toisillemme; sitä en suinkaan olisi rohjennut tehdä tätini käskyttä.»

»No, tuopa ei ole mikään arveluttava asia, halusta teille vähäisen avun teen», vastasi Maissi. Pian olivat tytöt täydessä työssä ja Salli oli vallan ihastunut Maissiin. Hän kysyi, missä Maissi oli koulussa ollut, ja kuultuansa, että hän oli opiskellut patruuna Palmun tyttären kanssa, sekä että Maissin orpana, joka oli ylioppilas, myös oli hänelle paljon oppia antanut, kysyi hän vielä: »Mikä orpananne nimi on?»

»Manni Salo», vastasi Maissi.

»Salo! Vai on hän teidän orpananne! Nikku Saari, joka on meidän rovastin poika, on paljon puhunut Salosta. He ovat olleet lukiokumppanit, ja nyt ovat yliopistossa taas yhdessä.» Ei monta hetkeä kulunut, ennenkuin Sallin vaatteet olivat valmiit, mutta sillä aikaa tulivat neitoset hyviksi tuttaviksi.

Maissi ei joutunut viipymään enää Sallin luona, vaan sanoi hyvästi ja meni pois.

Iltapuolella, kun Salli oli vieraita varten pukenut yllensä, sanoi hän everstinnalle: »Täti, eikö Maissi tule tänne?»

»Sallitko hänen tulla seuraasi?» kysyi everstinna.

»Miksi en? Oikein halusta toivoisin hänen pian tulevan tänne.»

»Mutta mitä sanot sinä, Milja?» kysyi everstinna.

»Soisin kernaasti, että tyttäreni saisi olla tuon suloisen ja hempeän tytön seurassa», vastasi paronitar.

»Jos niin on, lähetän häntä käskemään.»

»Minä juoksen itse hänen tykönsä», sanoi Salli.