Chapter 4

Pyhäiltana tuli Lyylin tuttavista monta kraataritädin huoneeseen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: »Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin pieli.»

»Jos se on liukas, niin kyllä mä sannoitan», vastasi Lyyli ja meni pois Sannan tyköä.

Sannan ei tehnyt mieli olla kraataritädillä, kun oli saanut johonkin määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden: »Ei, kyllä minun, jo täytyy mennä kotiin iltatoimiani tekemään.» Sitte hän kääntyi Mikkiin kysyen: »Koska sinä tulet kotiin?»

Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ettei hän enää voinut kotiin tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: »En tiedä.»

Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kuin Mikki ja Lyyli kuulutettiin. Kraataritädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti. Lattialla oli riivittyjä katajanhakoja ja kukkakiehkuroita huoneen seinillä, mutta kaunein kukka huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli nyt morsiuspuvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin sopivaa hänen päänsä koristuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä kiillekoruista ja kiekuroista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu. Leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli sidottu vyötäröille.

Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein tapahtuu, että morsiuspari jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa vihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä suurempi oli kansanpaljous, joka jäi kirkkoon katselemaan morsiusparia, sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.

Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hääsaattue taas Lyylin kotiin, jossa päivällinen oli valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone oli pieni, eikä muutoinkaan morsiuspari oikein saattanut iloita, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä jättävä hyvästi kaikki tuttavansa. Se kumminkin häntä lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraataritäti oli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan, serkkunsa tykö, sillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.

Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuria; siellä kukin itse hoitaa omaisuutensa. Mutta Hämeessä usein talolliset pitävät lampuoteja, ja senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.

Hääpäivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jäähyväisiänsä. Kaikki he olivat kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä, istuivat Mikki ja Lyyli portaille. He tahtoivat vielä viimeisen kerran sieltä katsella ilta-auringon loistoa.

»Muistatko, Lyyli, vielä», sanoi Mikki, »kuinka lasna ollessamme täältä katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jos yhdessä saimme olla.»

»Muistan», vastasi Lyyli, »ja mitä iloa minulla vain oli, sitä minun täytyi sinullekin ilmoittaa, muuten en voinut olla tyytyväinen. Nyt olemme aina yhdessä, ja toivon, että tulemme onnellisiksi, vaikka jätämmekin lapsuutemme kodit.»

»Ja kerran, se toivo on minulla varma», lausui Mikki, »me vielä tänne takaisin palajamme.»

Näin kuiskailivat nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun koittaessa oli kaksi, kuormaa valmiina pihalla. Kraataritäti lukitsi huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois onneansa hakemaan.

Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula. Siinä istui vanha mies. Vaan kun matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko istualta ja läksi syvästi huoaten Niemelle päin.

9. VANHUS.

Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se ei kuin jälkiä jättämättä. »Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa», sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin Mikki nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä oli kraataritädin ovi lukossa, ja lukko oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt oli kesäkuun alkupuoli.

Vieno tuuli tuuditteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi laineilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan hän veti veneensä maalle. Veneestä hän otti ongen ja vähäisen koppasen, jossa oli kaloja, ja istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikäänkuin syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja pitkä valkoinen parta riippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään, ajatellen itseksensä:

»Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä isäntänä olin? En olekkaan. -- Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi kraataritädin tyttö sadussansa? -- 'Silloin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saava, ja sinun korkea latvasi kaatuu'. Niin, se kaatuu», lausui ukko ja nousi istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulivatkin rattaat pihaan. Rattailta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi kraataritädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli vanhentunut tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat hiukset olivat valkoisiksi tulleet.

Kraataritäti koetti vääntää ovensa lukkoa, vaan se oli ruostunut ja kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä siksi, että tämä hänet huomasi. Sitte hän läheni kysyen: »Tunnetteko vielä minua?»

Täti katseli ukkoa ja sanoi sitte: »En tunne.»

»Niin», vastasi ukko, »'murhe tuopi mustan muodon', ei ole Niemen ukko enää sama kuin kuusi vuotta takaperin.»

»Niemi!» huudahti täti, »no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut teitä!»

»Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä. Taloni paloi poroksi, enkä minä enää jaksanut sitä rakentaa, sillä vanhuus tuli ja nurkkamieheni oli poissa» -- ukon ääni vapisi vähän. -- »Minä myin taloni, ja rahani tallensin huoneeseeni, mutta eräänä iltana, kun kotiin tulin, oli huoneeni ovi auki ja rahat poissa, muuten oli kaikki paikoillansa. Minä saan kyllä kohtuullisen muonan talosta, niin ettei minulla hätää ole.» Nämät viimeiset sanat sanoi ukko äänellä, jossa vielä vanha pöyhkeys ilmeni.

»Kylläpä teillä murheita onkin ollut», vastasi täti. »Pojallanne sitä vastoin on kaikin tavoin ollut menestystä. Hän pääsi ensin lampuodiksi vähäiseen taloon, joka oli serkkuni oma, vaan sitte hän sai vuokrata erään everstin virkatalon, jossa hän on hyvin toimeen tullut. Siellä ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki mieleni omaa pesääkin vielä katsella. Kaksi kaunista lasta Mikillä on; nuorempi varsinkin on kaunis, sillä se on niin ympyriäiskasvoinen kuin nisukakku. Niitä lapsia oikein ikäväni tulee, sillä aina he ympärilläni pyörivät.»

Näin puhuttuansa täti meni taas tupansa oven lukkoa vääntämään, ja ovi aukeni. Hän kutsui nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä pudisti päätään, sanoen, että hänen täytyi kotiin lähteä. Ukko aikoi mennä, mutta kraataritäti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:

»Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?»

»Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin», vastasi Niemi ja läksi sitte pois.

Kraataritäti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli itseksensä: »Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole pehmittänyt ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä -- nyt vihdoinkin on nuija koskenut -- mutta pelkään, että vieläkin vanhaa ylpeyttä ukossa asuu, koska ei hän tupaani tullut. Hänellä oli kyllä aikaa -- mihinkäpä hänen olisi kiirettä ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän pojastansakaan olisi kysynyt, jollen vain muuten olisi puhunut.»

Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneeseensa, mutta Niemen ukko kulki syviin mietteisiin vaipuneena metsäpolkua pitkin Niemellepäin.

Kotiin tultuansa ukko istahti vuoteensa laidalle, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: »Yksin olen aina, aina yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin kutsunut hänet takaisin, kun kerran olin ajanut pois -- se ei mitenkään olisi sopinut.» Hänen omatuntonsa kuiskasi kyllä välistä: »Joka ylpeää luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös nöyrtyä, jos parannuksen tahtoo tehdä. Nämät tunteet hän kumminkin tukehutti pian ja ajatteli: »Minä lähden poikani luo: varmaankaan ei hän minua tunne eikä ikänä saa tietää, että entinen mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä, on kerjäläisenä tullut häntä katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja jo iltakin joutuu, elämäni ilta. Minä tahdon vielä nähdä poikani, ennenkuin päiväni päättyvät.» Näin ukko ajatteli ja meni väsyneenä levolle.

10. MATKUSTAJA.

Viikon päivät siitä, kuin kraataritäti tuli kotiin, istui pohjois-Hämeessä maantien ääressä vanha valkeapäinen ukko. Aurinko oli juuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen maantietä olevassa honkametsässä. Ukko pyyhkieli hihallaan hikeä otsastansa ja nousi sitte istualle, sanoen itseksensä: »Ehkä taas jaksan eteenpäin kulkea, koska päivän helle ei enää polta, mutta minunpa jo vähitellen pitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu», ja katsellen ympärillensä hän ajatteli: »Täällä ei yhtään ihmisasuntoa näy -- ei mitään muuta, kuin nuo ikivanhat hongat.»

Hiljakseen hän kulki taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa kuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies. Hän katseli ukkoa sanoen: »Hyvää iltaa! Istukaa.»

Näytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan tuntemattomia. Hän kyseli vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen saatuansa hän kysyi vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin tyytyväinen. Hän tiesi nyt, kuka ukko oli, ja huomasi myös, ettei ukko häntä tuntenut. Tämä mies oli olevinaan tietäjä ja oli kulkenut milloin missäkin. Näillä kulkuretkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen tienoilla. -- Hän otti nyt ukon käteen kiinni, lausuen: »Oi, kuinka paljon ristejä ja viivoja kädessänne on! Kah! Tässäpä näen, että teillä on likeisiä sukulaisia tässä pitäjässä -- hm, mutta mitä tuommoisia juttelen, itse asianne parhaiten tiedätte.»

»Mitä, oletteko tietäjä?» kysyi ukko.

»Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän kuin muut. Sillähän minä paraasta päästä elän, että tietojani muillekin annan», vastasi tietäjä.

»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi ukko ja otti kukkarostansa hopearahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte kurkotti hän kätensä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan:

»Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette ollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä näytätte kuin todellakin olette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär.»

»Poika, vaan ei tytärtä!» keskeytti ukko.

»No, pojan vaimo ja lapsenlapset», lisäsi tietäjä.

»Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin»? kysyi ukko.

»Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maantien poikki, souda vielä lahden halki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin ruusunkukat, emäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja isäntä toimellinen, jalo, hyvä, oivallinen.»

»Kiitoksia neuvostanne! Huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä yöni levätä; minä olen hyvin väsynyt.»

»Kyllä, varsin halusta», vastasi tietäjä.

Ukko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle. Hän kulki eteenpäin ja näki, ennätettyänsä metsän läpi, lahden rannalla vähäisen kylän, ja lahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota tietäjä oli tarkoittanut.

Ukko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään. Siellä väkeä liikkui edestakaisin, sillä nyt oli pyhäpäivä. Hän näki muutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko riensi sinne ja pyysi, että hänetkin ottaisivat veneeseen ja saattaisivat hänet toiselle puolen lahtea. Nuoret suostuivat vanhuksen pyyntöön, koska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle puolen.

Päivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti. Nuoret menivät tietä pitkin, joka vei rannalla olevan kartanon ohitse erääseen kylään, mutta ukko meni polkua myöten kartanoa kohti. Hän kulki muutamia askeleita; mutta hänen polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä muutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt edemmäksi, vaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli ympärillensä -- seutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi saarinensa, täällä viljavat pellot, joiden äyräitä kukkanurmet kaunistivat, ja talon ympärillä ikivanhat koivut, jotka lehevinä seisoivat.

Ukko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa hän kuuli kauniin, suloisen äänen laulavan:

Tuoll' Pohjanlahden rannalla on sileällä nurmella mun kotoni. Vaikk' matala, se ompi mulle kultala.

Siell' ompi laakso lauhkea ja lehto kaunis, tuuhea. Mä siellä istuin, laulelin ja ystävääni muistelin.

Mun lauluni, kun kajahti, toi ystäväni luokseni; mä hänet omakseni sain ja jouduin kauas kodistain.

Vaan vaikka kotitienoilta mä jouduin kauas armailta, niin sinne toki mieleni ja aatteheni lentävi.

Ja jospa kerran takaisin mä joudun vielä kotihin, niin laulaisin mä ilolla: oi kallis, kaunis Pohjola!

Ukko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten istualta hän sanoi itseksensä: »Lyylin ääni. -- Sydän, miksi pehmenet? Hän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan.» -- Ukko läheni nyt taloa -- ja mikä näky -- siellä istui ruohopihalla lehevien puitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset poimivat voikukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.

Ukko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruoan apua.

Lyyli nousi heti ja aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:

»Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin väsynyt.»

»Kyllä», vastasi Lyyli, ja pyysi sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista rupesi heti huutamaan:

»Äiti, äiti! Älä jätä!»

»Älä huuda, Maiju», sanoi Lyyli, »vaan tule sisälle -- ja Mikki, tule sinäkin.»

Ukko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. »Tuommoinen oli minunkin Mikkini pienenä», ajatteli ukko. Sisälle tultuansa hän kutsui poikaa luoksensa, kysyi hänen nimeänsä ja koetti kaikin tavoin häntä miellyttää.

Poika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon syliin, kysyen: »Mistä sinä olet?»

»Pohjanmaalta», vastasi ukko.

»Vai Pohjanmaalta! Siellä on isoisänikin; oletko häntä nähnyt?»

»En tiedä. Kuka on isoisäsi?»

»Etkö häntä tunne -- Niemen ukkoa?»

»En tunne.»

Heidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa katselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän oli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: »Vieras on Pohjanmaalta, mutta ei hän tunne isoisää.»

»Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, eivät kaikki pohjalaiset iässään toisiansa näe», vastasi Mikki.

»Voi jospa olisit tuntenut isoisäni», sanoi taas pikku Mikki, »hän on pitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä.»

»Oletko sinä nähnyt isoisäsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa?» sanoi vanhus pikku Mikille.

»En ole», vastasi poika, »mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo, että pitää joka ilta ja aamu siunata isoisää, että Jumala häntä muistaisi -- mutta mikä sinun on, ukko? -- silmäsi ovat vettä täynnä.»

»Ilta tulee, silmiäni sumuttaa.» Ukon ääni värähti, kun hän sanansa sanoi.

Poika puheli vielä: »Isä ja äitikin isoisää aina: siunaavat; äiti sanoo: 'Hyvä Jumala, siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä'».

»Lapseni, sinä vaivaat vanhusta», sanoi Lyyli, »tule nyt pois.»

»Antakaa hänen olla vain», vastasi ukko, »minä rakastan lapsia. Sitte on jo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt.» Pari kyyneltä vieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas:

»Miksi ukko itkee?»

Vanhus lausui: »Hm, räystäät tippuvat, kevät tulee, ukko tulee uudestaan lapseksi.»

Mikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt kutsui hän poikaansa luoksensa, sanoen: »Lapseni, pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja äitiäsi.» Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt, niin Mikki lausui:

»Isä, rakas isä, minä pyydän: anna lapseni rukouksen voittaa sydämmesi!»

Vanha ukko ojensi heille kätensä, sanoen: »Jumala teitä kaikkia siunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapsenilapsia minua siunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo äitiäsi.»

Onni oli nyt ylinnä tässä kodissa. Mikki jutteli ukolle, miten hänen asiansa olivat hyvin menestyneet, ja ukko puhui myös, mitä koetuksia hän oli saanut kärsiä.

»Nyt varmaankin aina olette meillä», sanoi Lyyli. »Oi Mikki, nyt olemme niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa.»

»Tiedän minä», lausui Mikki, »koska vielä onnellisemmat olemme -- silloin, kun kaikin juhannusiltaa vietämme Pohjanlahden rannalla.»

Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä juhannukseksi kraataritädin luo, jonka vuoksi täti jo ennen oli lähtenytkin kotiin, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja lastenlapsiensa tuloksi.

Juhannus tuli, ja kraataritädin huone oli taas juhannusaattona koristettu niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa. Pihalla istuivat kukoistavien pihlajien suojassa täti ja Niemen ukko sekä Mikki ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisina istuivat he tässä vielä myöhään illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja, ja katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle laski.

* * * * *

Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän kotitienoiltansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte eli onnellisena.

Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä. Rauhallisina, niinkuin tyyni kesäilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että Jumalan pelko, rakkaus ja työ onnen tuovat, vaan ei peritty rikkaus.

KAKSOISVELJEKSET.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Eurajoen pitäjässä synkässä salossa vähän matkaa meren rannalta oli yksinäinen torppa. Lähempänä rantaa olivat torpan peltomaat. Niistä näkyi, että ahkeruus ja kärsivällisyys tässä olivat koettaneet voimiansa ja myöskin viimein voitolle päässeet, sillä viljavat tähkäpäät pellossa aaltoilivat sinne tänne.

Elokuun ilta oli lämmin ja kaunis, ainoastaan hiljainen humina kuului hongikosta. Torpan asuinhuoneitten portailla istui nuori vaimo. Hän katseli metsään kapeata polkua kohti, ikäänkuin olisi hän sieltä jotain odottanut. Tämä vaimo oli kaunis, vaikka hän jo oli jättänyt nuoruuden varhaisimman kukoistusajan. Hänen keltaiset hiuksensa olivat sievästi kammatut kahteen pitkään palmikkoon, jotka ulottuivat aina uumille asti. Hänen silmistänsä loisti suloisuutta ja tyytyväisyyttä, ja nyt erittäinkin hän oli kaunis, kun hän hymyillen katseli tuvan oveen päin, josta pieni poikanen tuli ulos paitasillansa. Pienoinen laski käsivartensa äidin kaulan ympäri, sanoen: »Äiti hyvä! Mannin on nälkä ja uni, tule antamaan Mannille velliä.»

»Kyllä tulen, lapseni,» sanoi äiti, »koska pitkä on odottaa isää, kun ei vielä näykkään,» ja meni poikansa kanssa sisälle tupaan. Siellä tuli hänen toinen poikansa häntä vastaan, itku silmissä, sanoen:

»Äiti! Junno tahtoi maistaa velliä, pikkuisen sormellaan vain, mutta Jumala poltti Junnon pikku sormen.»

»Niin käy», vastasi äiti, »älä mene toiste kuuman vellipadan tykö, kun äiti on kieltänyt.»

»Ei Junno enää niin tee», vakuutti lapsi. Äiti pyyhki kyyneleet lapsen silmistä ja samassa surunkin sydämmestä. »Oi, jospa aina saattaisin pyyhkiä murheen kyyneleet silmistänne niin helposti kuin nyt, ja jospa aina olisitte noin viattomat», ajatteli nuori vaimo mennessänsä lapsilleen antamaan heidän iltaistansa. Sitte hän pesi heidät puhtaiksi, laski molemmat yhdelle vuoteelle levolle ja käski heidän siunata.

Manni sanoi heti: »Jumala siunaa isää, äitiä, Junnoa ja Mannia ja kaikkia ihmisiä!» Siunattuansa hän painoi silmänsä kiinni ja oli samassa jo unen helmoissa, mutta Junno tahtoi vielä puhua, Hän katseli taivasta, joka näkyi vähäisestä akkunasta, ja kuuta, joka paistoi yhtä kirkkaasti Salon torpan ylitse, kuin kaupungin kiiltäville akkunoille, ja nyt hän näki mielestänsä kolme kirkasta tähteä, jotka varmaankin olivat kirkkaammat kuin kaikki muut, ja hän huusi iloissansa: »Äiti, äiti, katso, tuolla taivaalla on kolme kiiltävää tähteä; ovatko ne pikku sisareni, jotka sieltä katselevat Junnoa?»

»Ovat», vastasi äiti. »He ovat siellä Jumalan tykönä ja näkevät, milloin olet kiltti, milloin paha. Jos koetat aina olla hyvä, niin Jumala ottaa sinutkin kerran taivaaseen pikku sisarien tykö.»

»Äiti, minä tahdon olla kiltti», sanoi lapsi, »nyt minä siunaan ja nukun, mutta laula vielä, äiti, vähäisen.» Äiti lauloi:

»Nuku, nuku, nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki --» j. n. e.

Kauan ei äiti laulanut, ennenkuin Junnokin vaipui uneen. Nuori vaimo nousi istualta ja läksi taas ulos, jättäen lapsensa rauhassa lepäämään. Tultuansa portaille hän istui nytkin odottamaan miestänsä. Hän katseli metsää, jossa ei muuta näkynyt kuun valossa, kuin pitkät hongat varjoinensa. Yksin hän oli siinä, mutta kuitenkin onnellisempi kuin moni, joka aina seurassa elää. Hän tunsi, että hänen lähellänsä oli se turva, joka kaikista luoduistansa murheen pitää, niin hyvin salossa kuin hovissa. Vaimo ajatteli lapsiansa, jotka viattomina levollisesti nukkuivat, ja samassa hän jo kuuli rakkaan miehensä laulun äänen metsästä. Laulun sanoista kuului, että mies oli onnellinen, niinkuin hänen vaimonsakin, sillä hän lauloi:

Salossa on mulla torppa, siellä on mun kotini, siellä minun iloni.

Siell' on vaimo, kodin sydän, siell' on lapsukaiseni, kaksoisveljet, poikani.

Siellä kätkytlaulujansa aallot mulle pauhaavat, metsän hongat kuiskaavat

Suomi sulo, sorja, kaunis! Oi, kun totta sanoo saan: Suomi on mun kotimaan'!

Nyt hän oli jo joutunut portaitten eteen, ja Leena, hänen nuori vaimonsa, sanoi iloisesti: »Totta viimein tulit, olen sinua jo kauan odottanut. Lapsetkin jo nukkuvat.»

»Niinpä tuli viivytyksi, kun kävin nisuleivänmyyjän tykönä. Katso, tässä on minulla pieni myttynen täynnä nisusia.»

»Noh, mitä vielä! Eihän meillä tuollaista leipää vielä ole ollut, sittekuin torppaan tulimme.»

»Eipä olekkaan», vastasi Antti (se oli miehen nimi), »mutta nytpä olen viimeisen velkani maksanut kartanon patruunalle, ja huomenna kaksoispoikamme täyttävät neljä vuotta; lupasipa vielä kartanon puutarhurikin tulla sisaresi ja heidän pikku Maissinsa kanssa tänne, ja he jo tänä iltana tulevatkin.»

»Noh, jopa peräti, että toki kerran tulevat. Onpa hyvä, että minulla juuri osuu olemaan tuore juusto, hiljan kirnuttua voita ja äsken suolattua siikaa.» Nyt kiiruhti Leena sisälle ja laittoi ruokaa pöydälle valmiiksi sisarensa ja hänen miehensä tuloksi.

»Oi Leena, kuinka olemme onnelliset!» sanoi Antti. »Katso tätä rauhallista ja siistittyä tupaa ja noita poikasia tuolla vuoteella; ne ovat juuri kuin kaksi kukkaa, ja sinä Leena olet oikein oiva vaimo. Paljon olet sinä sisartasi somempi, mutta sisaresi tytär, pieni Maissi, on juuri sinun muotoisesi, ja niin harras ja hyvänluontoinen. Mutta kah, tuolla jo tulevatkin.»