Chapter 27

(_Rummun ääni kuuluu, ja Savonjääkärien marssia soitetaan._) Ah, nyt he lähtevät. (_Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä sinne päin, mistä soitto kuuluu._) Onni, onni -- sinua -- teitä -- seuratkoon -- (_Soitto taukoo._) Tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä polttava rintani! Oi jos voisin unohtaa -- mutta --

[1] »En voi sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänä sua saa: sä sydämmessäni olet ikuisessa muistossa. Jos arvossa mä oisin ja rikkahitten rinnalla, niin totta varmaan voisi viel' onnenikin kukoistaa. En voi sua unhottaa poijes» j. n. e.

[1] Kansanlaulu.

Niin, en voi enkä tahdo häntä unhottaa. (_Katselee taas kotelossa olevaa kuvaa._) Oi kuva taivahinen! Minä tahdon olla sinulle ja Kaarlollesi uskollinen ystävä -- minä koetan häntä vaaroista varjella -- niin, nyt tiedän, mitä teen --

_Viides kohtaus._

UKKO. SANNI.

UKKO (_tulee näyttämölle_). Hohho! Olenpa kovin väsynyt. Kah, tuossa harava vielä. (_Nostaa puuta vastaan haravan._)

SANNI. No, jopa isäni vihdoin kotiin pääsi. Menkää, isä kulta, maata, olette varmaankin hyvin väsynyt.

UKKO. Kyllä olenkin -- mutta, Sanniseni, oletko kipeä, poskesi ovat kovin kalpeat?

SANNI. Iltatuuli ne jäähdytti --

UKKO. Sinä olet aivan oudon näköinen -- mikä sinua vaivaa?

SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta, isä rakas, siunaa minua, ennenkuin maata menet! Minä vielä vähän aikaa viivyn kuun valoa katselemassa.

UKKO (_erikseen_). Hän on tyyni ja lempeä -- vaan kuitenkin hän näyttää levottomalta. (_Ääneensä._) Tule tänne, tyttöseni. (_Laskee kätensä Sannin pään päälle._) Rauha olkoon kanssasi.

SANNI (_kumartaa_). Kiitoksia, isäni! (_Ukko menee tupaan._)

_Kuudes kohtaus._

SANNI (_yksin._)

SANNI (_menee kukkapenkereen luo_). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin palajan, olette jo kaikki kuihtuneet! (_Kurkistaa tupaan._) Hän nukkuu jo. Nyt menen vaatteet ottamaan. (_Menee tupaan ja tulee heti takaisin sotilaanvaatteet kainalossa._) Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä vain olen nämät päälleni pukenut. (_Laskee polvillensa tuvan oven eteen._) Suo anteeksi, mun isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin jätän -- mutta -- kuten sanoit, (_painaa kätensä rintaansa_) tämä itsekäs sydän, sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (_Kiiruhtaa pois.)

(_Esirippu lasketaan_).

KOLMAS NÄYTÖS.

Huoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna, ja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen.

_Ensimmäinen kohtaus._

PARONI. ANNA.

PARONI (_kulkee edestakaisin lattialla._) Mitä siellä paperille piirtelet, Annaseni?

ANNA. Mä tähän nimen kirjoitin.

PARONI. Nimen -- minkä nimen?

ANNA. Sen, mikä mulle on kallehin.

PARONI (_katselee paperia._) Hm, Kaarlo -- kumma tyttö, aina vain vieläkin häntä muistat, ikäänkuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan. Estä ajatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisiin, joista häntä muistat.

ANNA.

Kun tähtilöitä katselen, silloin häntä muistelen.

PARONI. Älä katsele tähtösiä.

ANNA.

Kun istuskelen yksinäni, hän on aina mielessäni.

PARONI. Älä hae yksinäisyyttä. Alakuloiselle mielelle ei se ole terveellistä. Seurustele muitten kanssa.

ANNA.

Seurassa on pahempi. Siellä kätken sydämmeeni kuvan kalliin Kaarloni.

PARONI (_erikseen_). Hm -- hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan. Noh, ken tietää, kuinka asiat vielä kääntyvät. Olinkohan sentään liika kova lapselleni? (_Annalle._) Vaan isääsi -- etkö häntä enää milloinkaan muista? (_Menee kamariinsa._)

_Toinen kohtaus._

ANNA, _sitte_ MAIJU.

MAIJU (_tulee sisälle ja rupeaa pyyhkimään tomua huonekaluista, vaan vilkaisee tavantakaa Annaan._) Anna neiti -- (_erikseen_) eipä hän taas kuulekkaan; (_korottaa äänensä_) Anna neiti!

ANNA. Ah, oletko täällä, Maiju, mitä on kello?

MAIJU. Käy vasta seitsemää, ja Anna neiti on jo liikkeellä.

ANNA. En saanut unta enää.

MAIJU. Minä olisin niin iloinen, että, mutta -- mutta nyt olen niin surullinen, niin että... (_itkee._)

ANNA. No miksi?

MAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen -- ja kukapa minulle ja Pentille nyt häät laittaa --

ANNA (_hymyillen_). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään, ja kyllä sinut morsiameksi hankitsen. Mutta meneppä nyt tuomaan kahvia sisälle, minä halusta joisin kupillisen. (_Maiju menee._)

_Kolmas kohtaus._

ANNA, _sitte_ MAIJU _ja_ PARONI.

ANNA (_yksin_). Isäni oli vähän harmissaan -- minun on syyni, voi, mutta minä en saata ilolintuna oleskella.

MAIJU (_tulee sisälle, tuoden pöydälle kahviasettimet._) Saanko kaataa kahvia Anna neidille?

ANNA. Kaada pisara. Kuules, Maiju, osaatko selittää, mitä unet merkitsevät?

MAIJU. Muutamia kyllä osaan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia. Kun Pentti tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani.

ANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin. Hänen vaatteissaan oli yltympäri veripunaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: »Ah Anna, näin olen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain odotan leposijaani siunaamaan.» Samassa hän katosi, mutta siinä, jossa hän oli seisonut, kasvoi kaunis ruusupuu punaisia kukkia täynnä.

MAIJU. Olipa tuo kummallinen uni, en semmoista ole kuullutkaan. Mutta missähän paroni on, kun ei tule aamukahviansa juomaan.

PARONI (_tulee taas saliin ja hieroo käsiään_). Oikein on kylmä tänään, eipä kahvipisara pahaa tee.

MAIJU (_menee valkeaa kohentamaan_). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri pesee silmiänsä tavan takaa.

PARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta odottaa, kunnes Mirrin ennustama vieras tulee.

ANNA (_kaataa kahvia kuppiin_). Tässä, ottakaa, isä hyvä.

MAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras tulee.

PARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottelee? (_Nauraa_) Hah, hah, hah.

MAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, sillä poukka lenteli aina kyökin keskilaattialle. (_Kopina kuuluu._) Kas, jopa joku tulee. (_Lähtee ovea aukaisemaan._) Hyvänen aika, pastori! (_Pastori Kivinen tulee sisälle, ja Maiju menee._)

_Neljäs kohtaus._

PARONI, PASTORI, ANNA, _sitte_ MAIJU.

PARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää! (_He kättelevät._) Mikä teidät meille nyt näin äkkiarvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan periltä?

PASTORI. Tärkeät asiat vaativat minua matkalle. (_Ottaa päällystakin yltänsä._)

ANNA (_lähenee pastoria ja huomaa mustan suruharson hänen takkinsa hihassa_). Ah pastori, mitä merkitsee tuo musta suruharso? (_Äänettömyys._) Te ette vastaa -- sanokaa -- oi sanokaa! (_Istuu tuolille valittaen._) Hän on kuollut! (_Painaa päänsä käsiinsä._)

PASTORI. Te ette siis tietäneet? -- Vaan te arvasitte oikein; hän on kuollut urhoollisen sotilaan kuoleman.

PARONI. Hm -- hän oli hyvä miehen alku -- (_Yskähtää._)

ANNA. Voi pastori! Kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan. -- Oi Kaarlo, Kaarlo!

PASTORI. Ouluun sain kuulla surusanoman, että hän Iisalmella oli Virran sillan luona kaatunut tappelussa. (_Huokaa._) Tämän suruni katkeruutta lisäsi vielä sekin seikka, etten tietänyt, oliko hänen hautansa siunattu. Se ajatus minua vaivasi alinomaa -- --

ANNA. Ah, nyt muistan uneni.

PARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.

PASTORI. Suotavaa olisi. Mutta kuulkaa:[1] Kolme yötä peräkkäin tuli veljeni unissani luokseni sanoen: »Veli, tule siunaamaan hautani, että saan rauhan.» Sitte viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja katosi, ja sormessa oli hänellä sormus, joka meidän suvussamme on säilynyt polvesta polveen.

[1] Tarun mukaan.

ANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.

PASTORI. Minä päätin lähteä etsimään hänen hautaansa Iisalmelle; vaan siellä ei kukaan saattanut minulle siitä varmaa tietoa antaa. Nyt menin tappelukentälle Virran sillan luo, ja siellä rupesin hakemaan hautakumpuja, vaan en löytänyt. Kun nyt noin kuljin ajatuksissani, niin olipa ikäänkuin Savonjääkärien marssia olisin kuullut hiljaa soitettavan. Minä kuuntelin tarkasti, vaan en enää kuullutkaan mitään. Sitte kuljin vielä verkalleen eteenpäin, ja näin jääkärinpuvussa olevan haamun. Minä hätkähdin ja sanoin: »Kuka siellä?» mutta kun lähenin, tunsin Kaarlon ja huudahdin: »Veljeni!» vaan samassa hän katosi, ja hänen sijassaan oli vähäinen kumpu ja kummun päällä sormi, jossa oli veljeni sormus; mutta kun ennätin kummun luo, oli kaikki kadonnut, paitsi kumpu. Siinä minä hänet nyt siunasin rauhassa lepäämään maassa, jonka puolesta hän niin urhoollisesti taisteli, ja minä olen sitte myöskin saanut levon. (_Maiju tulee sisälle._)

MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: »Oi laske minut pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen.»

ANNA. Oi saata hänet pian tänne!

MAIJU. Hän on kovin kipeä. (_Menee._)

PARONI. Ihmeellistä -- mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?

ANNA. Niin, mitäpä hän tahtonee? (_Erikseen._) En tiedä, mikä aavistus minun valloittaa -- entä jos Kaarlo vielä eläisi. (_Sanni tulee ovesta._)

_Viides kohtaus._

SANNI, ANNA, PARONI, _sitte_ PASTORI.

SANNI (_kiiruhtaa Annan luo_). Tehän olette Anna neiti! Minä tunnen nuo kirkkaat silmät.

ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? En muista nähneeni sinua ennen.

SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta, ja tuon luutnantti Kaarlon terveiset. Vaan auttakaa -- (_horjuu_) mä lepoa tarvitsen -- voimani jo riutuvat --

PARONI (_taluttaa Annan kanssa Sannin nojatuoliin istumaan._) Sanni, sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi -- eikö niin? (_Sannin silmät vaipuvat kiinni, ja Anna juoksee tuomaan viiniä lasillisen. Palajaa kohta._)

ANNA (_laskee Sannin huulille lasin_). Juo, Sanni, tämä uupuneet voimasi virkistyttää.

SANNI (_avaa silmänsä ja juo. Huivi luiskahtaa päästä, ja hänen mustat kiharansa valuvat alas hartioille._) Kiitoksia, Anna neiti -- Oi onnea, nyt voin taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen tervehdyksen. (_Ottaa kaulastaan silkkinauhan, jossa kotelo riippuu._) Tämä on levännyt Kaarlo luutnantin rinnalla --

ANNA. Ah, minun antamani kotelo! Oi puhu, Sanni! Kuinka tämä tuli sinulle? Missä Kaarlo? --

PARONI. Anna, sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen antaa? Petitkö sinä isäsi?

ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes jäähyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi siltä ystävältä, joka iäti oli häntä muistava -- eikä se ollut mikään petos.

SANNI. Kun Kaarlo luutnantti Toivalasta läksi, käski hän minua varjelemaan kuten silmäterääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin palajaisi. »Vaan jos kuolisin», sanoi hän, »vie se Leppäniemelle neiti Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan» -- ja sen hän voittikin -- kunniakuolemallaan.

ANNA. Voi, hän on siis kuollut! (_itkee._)

PARONI. Älä itke, Annaseni!

ANNA. Ah isäni, anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nehän ovat muistokukkia vain minun Kaarlolleni -- Mutta, Sanni, jos jaksat, jatka puhettasi vielä --

SANNI. Kaarlo luutnantin lähdettyä Toivalasta, pukeusin velivainajani vaatteisiin ja seurasin Savonjääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin -- mutta *Hän* oli toisin päättänyt -- luoti sattui luutnantti Kaarloon -- se sattui kovasti -- hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne -- hän katsoi tarkasti minuun, sanoen: »Sanni», sitte korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui:

Nyt, Annaseni, suurin on rakkauteni, kun isänmaani eestä mä uhraan henkeni.

ANNA. Hän oli uskollinen -- Ah!

PARONI. Hän lepää nyt rauhassa.

SANNI. Kun luutnantin silmät vaipuivat kiinni, sattui luoti myöskin minuun. Tainnoksista herättyäni oli tappelu jo tauonnut. Häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä ympärillä. Sitte laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet -- nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa --

ANNA (_tarttuu Sannin käteen_). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin paljon muitten tähden? -- Yksi tunne kuitenkin löytyy, joka on voimallinen -- joka mahdolliseksi mahdottomankin tekee -- se on rakkaus --

SANNI (_aukaisee silmänsä_). Niin, se on rakkaus. -- Oi, kuinka olen väsynyt, mutta minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt -- lupaukseni täyttänyt -- vienyt Kaarlo luutnantin viimeiset terveiset hänen morsiamellensa.

ANNA. Ah, maailman nähden ei neiti *Tähtinen* saanut olla hänen morsiamensa, vaan sydämmessäni olen iäti oleva hänen Annansa.

SANNI (_istuu_). Nyt ymmärrän. Ah, eivät ole komeat huoneetkaan aina onnen asuinsijana. Oi sukuylpeys -- oi säätyerotus, milloin olet tasoittuva? Koska jalot tunteet liikkuvat niin halpa kuin korkeasäätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen toisensa onnen särkeä?

ANNA. Niin miksi, -- miksi?

PARONI. Älkää minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne armotonta. Teidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi. Aika menee eteenpäin, ja ihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. -- Jo minäkin nyt tässä elämäni ehtoolla näen monta asiaa toisin kuin ennen.

ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (_Rientää syleilemään paronia ja suutelee hänen kättään._)

SANNI (_nousee innoissaan_). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu. Silloin ei erotusta enää ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan -- joka korvessa, joka laaksossa. (_Akkunasta näkyy nouseva aurinko._) Ah, aurinkoinen nousee; se todistaa, että uusi aika koittaa. -- (_Vaipuu tuolille._)

PASTORI. Aamen, tapahtukoon niin.

SANNI (_puhuu itseksensä_). Hän lepää nyt rauhassa, ja kaikki muuttuu, kaikki -- Kuulkaa, jo hengettäret laulavat -- (_Vienoa laulua kuuluu kulissien takaa_):

[1] Ah, yksi ääni Suomessa on kerran kaikuva, niin korvessa kuin laaksossa, niin torpassa kuin hovissa, ja ihanana kukkana on Suomi kukkiva.

[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin »Maamme».

(_Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten._)

PASTORI. Vaiti, vaiti, hän nukkuu viimeistä untaan. Hän on työnsä tehnyt ja päivänsä ovat päättyneet. Mutta me älkäämme veltostuttako surulla voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä, jalolla työllä. Koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran kukoistaisi ihanana kukkana!

_Esirippu lasketaan._

VIINANTEHTAILIJA.

NÄYTELMÄ KAHDESSA NÄYTÖKSESSÄ

HENKILÖT:

HOIKKA, viinantehtailija. ROUVA, hänen vaimonsa. ALFRED, heidän poikansa. MARKKU, Alfredin palvelija. ERÄS OMPELIJA. Vieraita viinantehtailijoita ja palvelijoita.

Tapaus: Eräässä kaupungissa sekä sen lähistössä muutama päivä ennen joulua.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näytelmäpaikkana on viinantehtailijan sali, jossa on komeat huonekalut ja kauniita tauluja seinässä. Hoikka istuu nojatuolissa ja Rouva sohvassa, molemmat teetä juoden. Pöydällä on kartuusi ja piippu.

_Ensimmäinen kohtaus._

HOIKKA. ROUVA.

HOIKKA (_iloisena hieroen käsiään_). Rahaa kokoontuu aina vain. Viinaa on mennyt kelpo lailla, ostajien määrä puodissa lisääntyy, ja tänä vuonna olen jo saanut 35 tuhatta markkaa puhdasta voittoa.

ROUVA. Tuosta viinan tekemisestä nyt jutellaan jo kaikissa sanomalehdissäkin, että se muka olisi joku paha työ, mutta kuinkahan se oikein lienee? Onhan sitä lupa tehdä -- mutta kummallista -- en ymmärrä, miksi tuo viinanpoltto aina saattaa mieleni levottomaksi. (_Laskee kuppinsa pöydälle ja ottaa sukankutimen._)

HOIKKA. Hm, niin, sen asian minä pian selitän. Teillä naisilla ei ole oikein selvä käsitys asioista, te uskotte kaikki, mitä luette ja kuulette ja olette liika herkkäluontoisia, joten heti tunnette levottomuutta sydämmessänne, kun vain joku osaa hyvin kauniisti lörpötellä. Te puhutte aina tunteistanne ja tunnette hullusti, mutta me miehet, -- me tiedämme, että mitä laki määrää ja säätää, se on aina paras, ja siinä on meillä ohje.

ROUVA. Mutta tuntoni.

HOIKKA (_äkäisesti toistaen_). Mutta -- tuntoni -- Vaimoväen suusta ei *mutta* minua miellytä; tunto ja tunto, en sitäkään viitsi kuulla *näissä* asioissa. Jutellaan nyt muusta. (_Laskee kuppinsa pöydälle._) Kuuleppa, kultaseni, parin päivän päästä on jouluaatto, ja minä olen hankkinut sinulle hyvän joululahjan, ketunnahkaisen kapan.

ROUVA (_iloisesti_). Ja silkkipäällisen varmaankin!

HOIKKA. Tietysti! Oikein »atlaskia». Kohta tulee ompelija sinusta mittaa ottamaan, jotta sen jo jouluksi saat valmiiksi.

ROUVA. Oi Hoikkaseni, kuinka sinä olet hyvä! Noh, olemmehan rikkaimmat koko kaupungissa, eihän minun sopisikaan kulkea muussa kuin atlaskikapassa. (_Ompelija tulee sisälle._) Kas, neiti! Olipa hyvä, että tulitte heti. Laittakaa nyt kaikella muotoa kappani jouluksi valmiiksi!

OMPELIJA (_ottaa muotilehden ja levittää sen pöydälle_). Tässä on muotilehti. Minkä mallin mukaan minä sen nyt laitan? (_Osottaa yhtä mallia._) Tämmöisen minä laitoin maaherran rouvallekin.

ROUVA (_vilkaisee muotilehteen_). Sepä juuri on minunkin mieleiseni. Katsoppa, Hoikka! (_Osottaa muotilehteä._) Tuommoinen se pitää tehtämän, semmoinen on maaherran rouvankin.

HOIKKA (_pistää tupakkaa piippuunsa ja haukottelee_). Aivan semmoinen kuin on maaherran rouvankin. (_Lähtee kamariinsa, joka on oikealla puolella._)

OMPELIJA (_ottaa hätäisesti mittaa nauhalla ja kumartaa sitte nöyrästi_). Kiitoksia. Kyllä minä laitan tämän valmiiksi pian. Hyvästi, rouva hyvä!

ROUVA. Hyvästi! -- (_Ompelija menee, ja Rouva huutaa hänelle vielä_:) Muistakaa vain, että laitatte kapan juuri semmoiseksi, kuin maaherran rouvan on. (_Lähtee vasemmalle kamariinsa._)

_Toinen kohtaus._

HOIKKA, ROUVA _ja_ JUKKA.

HOIKKA (_kurkistaa kamarinsa ovesta saliin, huutaen_): Rouvaseni, onko ovi lukossa?

ROUVA (_vastaa toisesta ovesta_). Ei, Hoikkaseni, vaan lukitse se. (_Jukka putkahtaa samassa sisään._)

JUKKA (_on vähän pöhnässä ja katselee ympärillensä_). Hohho, kuinka täällä kynttilät loistavat. Näin valoisaa ei köyhällä ole jouluna edes. Kylläpä tämä on komea asunto, ja kaikki nuot taulut ja koristukset ovat viinalla kootut -- hahha --

ROUVA. Huh -- hän on pöhnässä. Mitäpä hän täällä tekee? (_Istuu ja rupeaa taas kutomaan sukkaa._)

JUKKA (_kumartaa_). Tackar som frågar, juon vaikka vähän lisää, jos Rouva niin suvaitsee. Kyllähän viinantehtailijalla tuota makuisaa viinannestettä löytyy; senhän vuoksi tulinkin, että saisin sitä vähän joulukseni.

HOIKKA. Mene tiehesi! Mitäs täällä teet?

JUKKA (_ei ole kuulevinaan_). Kelpo tavaraa tuo viina muuten, mutta vähän epätasaisesti se rikkautta jakaa; kun yksi rikastuu, silloin tuhansia köyhtyy.

HOIKKA, (_kiivaasti_). Menetkö kohta tiehesi! Minä en kärsi juomareita.

JUKKA (_ivaten_). Vai niin! Viinantehtailija ei kärsi juomareita, hahhah -- vai niin -- mutta niitä kolikoita, jotka juomarin taskusta tippuvat pois ja täyttävät teidän taskunne -- niitä varmaankin kärsitte, vai kuinka, häh? Ette suinkaan muuten rakentaisi noita viinapuoteja, jotka niin herttaisesti tarjoovat vilustuneelle lämmitystä, että ei sivuitse pääse, jos suinkin vähän kilinää taskussa kuuluu.

HOIKKA (_näyttää ulko-oveen päin_). Tuolla on ovi, josta sisälle tulit. Mene -- taikka keppini näyttää sinulle tien!

JUKKA. Enkö joulukseni rikkaalta saa edes ryyppyä? (_Hoikka menee kamaristansa noutamaan keppiä._) Antakaa, Rouva kulta, kakunpala pojalleni. Teillähän myöskin on poika, niinkuin minullakin, mutta se on erotuksena vain, että teidän poikanne on aika veitikka, joka tuhlaa, mitä isä viinalla kokoo, mutta minun pieni Mattiseni hakea tassuttelee ruokansa, kun isä rahjus juo eikä saata hänelle leipää toimittaa.

ROUVA. Sitte saat, kun selkeällä päällä tulet pyytämään. Nyt sinä olet niin hävytön, että et ansaitse mitään.

JUKKA. Oi teitä! Ja minulla on kuitenkin kolme lasta, joille murusia pyydän. Olisin edes Matille saanut. (_Puoliääneensä._) Ei viinarahoissa siunausta ole. Jollei ensi, niin kyllä jo toisessa polvessa hukka ne on perinyt. (_Menee. Alfred tulee samassa ja Hoikka kamaristansa, keppi pystyssä._)

_Kolmas kohtaus._

HOIKKA. ALFRED. ROUVA.

HOIKKA. Jopa hän meni, tuo hävytön. Olisipa saunan ansainnut.

ALFRED. No mitäpä täällä nyt on tapahtunut?

HOIKKA. Tuo lurjus, joka täältä läksi, oli niin hävytön, että minun täytyi keppiäni näyttää.

ALFRED. Jukka, se juopporatti! Mikä hänen nyt hävyttömäksi teki? Tavallisesti hän on tyytyväinen, kun vain ryypyn ja muutaman hopearahan saa.

ROUVA (_istuu syvissä ajatuksissa, sanoen itseksensä_): En saa noita ukon sanoja mielestäni.

HOIKKA. Sen kyllä uskon, että hän silloin on tyytyväinen, kun ryypyn ja rahaa saa, mutta en minä hänelle rahojani jakelemaan ruvennut, viinaan hän ne heti olisi pannut.

ALFRED. Ja isäni olisi rahansa takaisin saanut, hahahaa!

HOIKKA (_närkästyneenä_). Vaiti, poika!

ALFRED (_äitiinsä kääntyen_). No äitiseni, oletteko vallan pelästyksissä vielä, koska ette mitään virka? (_Kävelee lattialla._)

ROUVA (_itseksensä._) Hän sanoi: *Jollei ensimmäisessä, niin toisessa polvessa hukka ne perii* -- Alfred -- Alfred! Oletko sinä tuhlaajapoika?

ALFRED. Mitä sanotte, äitini?

ROUVA (_herää ajatuksistaan_). Mitä kysyt, lemmittyni?

ALFRED. Kysyn vain: mikä teitä kaikkia nyt vaivaa? Mökinukko on teidät vallan noitunut.

ROUVA. Niin, totta tosiaankin olen varsin pelästyksissä vielä.

ALFRED. Mutta isä, ettekö häntä tuntenut? Hän on monta kertaa tuolla viinatehtaalla minulle jutellut, kuinka hän ennen muinoin oli isäni leikkikumppanina, ollessaan juoksupoikana isäni kodissa.

HOIKKA (_laskee sormensa nenälleen_). Ah, nyt muistan. Olisiko tuo rahjus sama Jukka -- hm -- hän oli sorea, hilpeä poika, kun meni naimisiin ja muutti appensa torppaan, ja nyt --

ROUVA. Ja nyt on hänellä juomarin muoto, huh --

HOIKKA (_katsoo kelloansa._) Minun täytyy lähteä pois, meillä on pieni kokous kauppias Pohatalla.

ROUVA. Viivytkö kauan?

HOIKKA. En, hetken perästä palajan takaisin. (_Menee._)

ROUVA. Täytyy minunkin mennä illallista toimittamaan. (_Lähtee pois sanoen itseksensä_): Kumma! Olen niin levoton, ettei tuo ketunnahkainen kappakaan minua enää oikein saata miellyttää.

_Neljäs kohtaus._

ALFRED, _sitte_ MARKKU.

ALFRED. Lieneekö isäni jo saanut kirjeen velkojiltani, koska äiti näytti niin surulliselta? Aina minuun vähän koskee, kun vain äitini surullisena näen, mutta -- täytyyhän sitä nuorena elää -- oojah -- elää sitä täytyy ainakin -- kun rahat tulevat ja menevät, sehän hupaista! (_Kilistää kelloa; Markku tulee sisälle_). Markku, tuo minulle tyyny tänne sohvalle pääni alle.

MARKKU. Paikalla. (_Lähtee vasemmalle ja palajaa kohta, tuoden tyynyn muassaan._)

ALFRED (_panee tyynyn päänsä alle_). Kas niin, nyt on hyvä. (_Markku menee. Alfred ottaa sanomalehden ja rupeaa ääneensä lukemaan._) »Tuota turmelevaa viinaa tulvailee viinatehtaista» -- Hohho -- täällähän vedetään samaa virttä kuin aina ennenkin; viitsis tätä lukea, parempi, kun käännyn kyljelleni. (_Laskee pois sanomalehden. Hoikka tulee._)

_Viides kohtaus._

HOIKKA. ALFRED.

HOIKKA. Joko sinua unettaa?

ALFRED. Kah, isäni! (_Nousee seisoalle._) Minä luulin vain Markun siellä toimiskelevan. Olin hieman väsynyt, kun tapasin ravintolassa muutamia ylioppilaita, entisiä koulutovereita. He söivät siellä iltapalaa, ja minä kestitin heille muutaman pullon samppanjaa.

HOIKKA. Vai samppanjaa, samppanjaa, niinkuin ei mikään muu olisi herroille kelvannut.

ALFRED (_huolettomasti_). Entäpä -- muutama pullo samppanjaa! Mutta voi kuinka minua naurattaa! (_Nauraa._) Kun kuulivat, että isälläni on viinatehdas, ja että minäkin siellä välistä työskentelen, silloin he sanoivat viinantehtailijoita kansan myrkyttäjiksi ja mitä kaikkea saarnasivat, että minun muka tulisi hankkia itselleni parempi ammatti.

HOIKKA. Mutta samppanjasi kelpasi heille!

ALFRED. Totta puhuen ei se niille hupsuille kelvannut, mutta kun olin pullot aukaissut, niin -- kylläpä niitä oli, joille kelpasi. -- Minä vain viisaasti tein, kun lukiosta jo eron otin, sillä muuten varmaankin olisin tullut tuommoiseksi puolipöhköksi kuin nuo ylioppilaat.