Chapter 26

HEIKKI. Hyvästi, Hanna, kyllä toisemme näemme! (_Hän menee ulos._)

HANNA. Voi, kuinka nyt kotini tyhjältä tuntuu! Ulos tahdon minäkin mennä, siellä suruani tuulelle tarjota. (_Hän menee._)

(Esirippu lasketaan alas.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Metsäinen seutu, torppa näkyy etäältä.

_Ensimmäinen kohtaus._

HANNA, _sitte_ HEIKKI, TIINA ja MERIMIES.

HANNA (_istuu kivellä._) Mihinkä meni kaikki iloni? Oi, nyt tunnen rakkauden voiman! Se on suloinen, taivaallinen, vaan jos sitä vastaan sotii, silloin on se hirveä, polttava kuin tuli! (_Hän on hetken ääneti ja kuuntelee, kun metsästä kuuluu Heikin laulun ääni._)

HEIKKI.

[1] Tralla la la la la tralla la la la la, missä on kultani, ruusukukkani?

[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin: »En gång i bredd med dig.»

HANNA.

Kulkeepi lehdossa, muistelee kultasta, tule, mun sulhoni, luokse Hannasi.

HEIKKI (_tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen_):

Nyt minun omani olet sä ijäti. Sinua rakastan minä ainian.

HANNA.

Sinun oon kultana, siksi kuin kuolema vie minut hautahan, tuonen majahan.

TIINA (_tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille_). No jopa peräti! Vai uskallat sinä vielä täällä viivyskellä!

HANNA. Täti, Heikin morsiameksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo! Merimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan, muutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä heiluvalla aluksella purjehtia suurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka jalolta hän näyttää.

TIINA. Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa kuin hohtaa. (_Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa_): Kas tuossa hän on, joka tietää, että Heikillä on morsian.

HEIKKI (_kiivaasti kääntyen merimieheen_). Vai sinä täällä olet ollut valheita kantamassa.

MERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä, mutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät. Heikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä; mutta minä hoksaan nyt, että vaimoväki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli vähän pitempi, kun se vain oli sinne päin. Näette sen, että tämä on Heikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä. Niin, niin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on oikein kaunis, olisinpa hänet vaikka itse ottanut -- no, kyllä minä sinut, tyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita nyt asiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä siellä on kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.

HEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen kuin tulevana kevännä.

MERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen kuin merille menen! (_Hän menee._)

_Toinen kohtaus._

HEIKKI. HANNA ja TIINA.

HANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!

HEIKKI. Ja nyt tiedätte, etten ole mikään silmänkääntäjä.

TIINA. Niin, mistäpä minä olisin tiennyt, mikä mies sinä olet -- ja mistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?

HEIKKI.

»Kun salama lyö, se hetken on työ, mutta iäks jäljen se puuhun syö».

HANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoilijakin: (_Hän laulaa_)

[1] »Mä hetken vain sua nähdä sain, vaan kuvas ei katoa muistostain.

Näin hetken on työ, kun salama lyö, mut iäks jäljen se puuhun syö.

Oi riemuisaa, oi katkeraa, oi hetkeä yhtä ja ainoaa!

Unhottaa pois sit' en mä vois, vaikk' kuolon mulle se muisto tois!»

[1] Ne nuotit, joitten mukaan tätä lauletaan, ovat »Peipposen Viserrys» nimisessä nuottivihossa painettuina.

TIINA (_joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä, lausuu nyt juhlallisella äänellä_). Lapseni! Laulusi on saattanut mieleeni entiset ajat -- minä muistin, että minäkin kerran olin nuori -- -- -- Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt onneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.

HANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.

TIINA. Istukaa kuulemaan. (_He istuvat kukin kivelle._) Männistön emäntä kävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois, sillä eräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne Metsälammen torpan maalle.

HEIKKI (_nousee seisoalle, sanoen iloisesti_). Eipä tarvitsekkaan teidän muuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.

HANNA (_iloisesti_). Vai sinä!

TIINA (_ihmetellen_). Sinä? (_Iloisesti._) No nytpä saan kasvattinikin talon emännäksi! Hyvänen aika! Ja näin äkkiarvaamatta! Hetken aikaa sitte oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.

HEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkessä saattaa paljo tapahtua. Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän minä rakennan kauniin kartanon, jossa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa, sillä minä varmaankin usein lähden merille, vaikka en enää pitemmille matkoille mene. Mutta kun kesä tulee ja järvet ja meri aaltoilevat vapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikäänkuin lintusetkin, jotka keväällä kohottavat siipensä lentoon, tahtoo aluksellansa rientää meren aaltoja purjehtimaan.

HANNA (_laskien kätensä sydämellensä_). Ja silloin, kun myrskyt ja tuulet pauhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee puolestasi.

HEIKKI (_juhlallisesti_). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme emmekä siis orpoja enää, ja täällä Suomen humisevain honkain keskellä on meillä oma koti. Oi onnea suurta!

HANNA. Ja runoilijan kanssa saatamme laulaa (_He laulavat molemmat_):

»Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa, honkain väliltä siintävä selkä vilkkuvi koittehen valossa. Hoi, la la la la laa, hoi, la la la la laa: kaikuu mun suloinen Suomeni maa!»

(Esirippu lasketaan alas).

SAVONJÄÄKÄRI.

HENKILÖT:

PARONI TÄHTINEN, kartanonomistaja. ANNA, hänen tyttärensä. MAIJU, Paroni Tähtisen palvelustyttö. PASTORI KIVINEN. KAARLO, hänen veljensä, Savonjääkäri. KALASTAJAUKKO. SANNI, hänen tyttärensä.

Tapaus Savossa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Paroni Tähtisen sali. Huonekalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja tupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja paroni kulkee lattialla.

_Ensimmäinen kohtaus._

PARONI. ANNA.

PARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei näe enää muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole täällä ollut moneen päivään.

ANNA (_iloisesti_). Ah, isäni kaipaa häntä, eikä se ihmettä olekkaan, sillä Kaarlon seura on kaikille hupainen. Hän on jalotunteinen mies -- ja --

PARONI. Soh, soh, riittää jo -- siinä jo oli kyllin nuorukaisen kiitokseksi. Tuo ylioppilas on tavallansa kelpo mies ja kylläkin sopiva opettamaan pappilan kasvavia vesoja. Hän osaa samaten kuin veljensäkin käyttäytyä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi olenkin halusta nähnyt heitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että tyttäreni muistaa olevansa vapaasukuinen neito, muistaa, mikä erotus on *hänen* ja halpasäätyisen nuorukaisen välillä.

ANNA. Hm -- -- kun pastorin kanssa juttelen, muistuvat mieleeni ne hyvät opetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä kuunnella päivät pitkät; vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista, linnuista, tähtitaivaasta ja kaikesta mitä maailmassa on suloisinta, silloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, ja etteivät päiväni kenenkään seurassa kulu niin hupaisesti kuin hänen.

PARONI (_itsekseen_). Tavattoman lämpimät sanat -- hm, rakkauden enteitä -- mutta jos hänellä on minun luonteeni, voi hän tuosta rakkaudesta luopua, kun hän sen tarpeelliseksi havaitsee. -- (_Annalle._) Annaseni, minä luulin voivani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää täällä sydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että olenkin vienyt sinut vaaraan. (_Katselee tarkasti Annaa._)

ANNA. Mikä se vaara olisi?

PARONI. Hm, -- vai niin, sinä tahtoisit sen kuulla -- noh niin -- paras onkin. Minä pelkään, että olet rakastunut -- Kaarloon --

ANNA (_vakavasti_). Niin olenkin, isäni, ja Kaarlo rakastaa myöskin minua, ja pastori, joka isällisellä hellyydellä on huolta pitänyt veljestään, on kovin iloinen siitä, että saa minut sisareksensa.

PARONI. Anna, Anna! Näin pitkälle en luullut asiain joutuneen -- minä olen ollut sokea. -- Oi sydänkäpyseni! Minä en olisi suonut sinun joutuvan semmoiseen taisteluun, johon olet nyt tuleva, sillä tiedä; että ainokaista tytärtäni en minä anna kenellekään muulle, paitsi sille, jonka nimeä polvesta polveen on kunnioituksella mainittu. Vapaasukuisen kauniisti kajahtava nimi pitää oleman hänellä, joka tyttäreni omaksensa saa.

ANNA. Kunnioituksella mainittu nimi, puhdas maine -- siihen minäkin panen arvoa -- ja sehän on Kaarlollakin -- vaan tuo nimen kaunis kaiku -- oi isäni, mikä on se -- lasten koru -- usvakuva, joka tyhjään raukee! Mutta sydämmen ylevyys -- siinä se, joka kaikki voittaa.

PARONI. Sydämmen ylevyys kaikki voittaa, toden sanoit -- ja sillä, jolle tyttäreni annan, pitää olla maine -- nimi -- josta heti tietää, että sen omistajalla on nuot ominaisuudet. Lapseni! Ei ole yksikään Tähtinen säästänyt itseänsä, kun taistelutanterelle häntä on kutsuttu, enkä myöskään luule, että neiti Tähtinen epäilee, mitä hänen tulee tehdä, kun isänsä häntä vaatii taistelemaan oman itsensä kanssa, vaatii, ettei hän enää mene rakastettunsa näkyviin.

ANNA (_rukoillen_). Oi isäni -- --

PARONI. Minä jätän sinut tätä asiaa miettimään ja toivon, että tyttäreni on isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (_Antaa Annalle kätensä suudeltavaksi._) Hyvästi, tyttöseni! (_Menee kamariinsa._)

_Toinen kohtaus._

ANNA, _sitte_ MAIJU.

ANNA (_yksin_). Oi toki! Koska on tuo säätyerotus tasoitettu -- sukuylpeys poistuva? Ah, siksi on monta sydäntä särkynyt -- ja kuinka käynee minun -- -- -- Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin rankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän tottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun se minua oli rangaissut. -- Ah! -- silloin se oli helppo tehtävä, vaan nyt -- oi kuinka katkeraa! (_Maiju tulee sisälle._)

MAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän silitettyjä vaatteitanne. Eivätkö ole somia ja kiiltäviä?

ANNA (_ajatuksissaan_). Ovat.

MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katselekaan. Minä panin tärkin sekaan oikein ranskansaippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli -- mutta, armollinen neiti, ettehän yhtään kuulekkaan minua! Ah, kyllä minä syyn tiedän -- tiedän, miksi ette kuule -- jos vain uskaltaisin sanoa --

ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? Puhu, puhu vain, lapsi.

MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia -- -- Pappilan Pentti sanoi minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen -- »mutta älä siitä vain mitään virka», sanoi Pentti -- enkä olekkaan mitään puhunut, ennenkuin nyt vasta tässä. Pentti sanoi: »maisteri», mutta minä vastasin heti: et sinä oikein tiedä, pastori se on.

ANNA (_naurahtaen_). Noh miksi luulet pastorin sulhasekseni?

MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisentilallensa syntymätienoilleen tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.

ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään.

MAIJU. Ei, armollinen neiti, kyllä sen verran ymmärrän -- pastorihan saarnaakin -- ja pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä, hevosia ja kaikkea.

ANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi sinua omakseen?

MAIJU (_ajattelee_). Hm -- en suinkaan -- me olemme köyhät molemmat, mutta toista on ylhäisten -- ne tarvitsevat rikkautta. (_Menee akkunan luo._)

ANNA (_itsekseen_). Ah, Maiju on ehkä oikeassa -- meikäläiset usein sydämmensä myyvät nimeen, arvoon taikka rikkauteen -- vaan niin ei Anna Tähtinen.

MAIJU. Voi armasten aika! Nyt tulee sulhaset, täytyy rientää pois. Ja maisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savonjääkärin univormussa.

ANNA. Mitäs sanot! (_Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen_): Ah, Kaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänet? En ikänä -- mutta voi, nyt en saa häntä nähdä! (_Ääneensä._) Maiju, riennä sanomaan paronille, että tänne tulee vieraita. Sano myöskin, että Anna neiti ei voi hyvin.

MAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (_Rientää paronin kamariin oikealle puolen ja Anna vasemmalle omaan kamariinsa._)

_Kolmas kohtaus._

MAIJU, PASTORI, KAARLO, _sitte_ PARONI.

(Maiju tulee paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle, Kaarlo puettuna Savonjääkärin univormuun.)

MAIJU (_kumartaa_). Istukaa, paroni tulee kohta.

KAARLO. Onko Anna neiti kotosella, ja kuinka hän voi?

MAIJU. Hyvin vain, hän meni vastikään kamariinsa ja käski minun sanoa, ettei hän voi hyvin.

PASTORI. Kuinka? Hyvin, sanoit sinä, ja kuitenkin hän käski sanoa, ettei hän voi hyvin!

MAIJU. Niin -- kyllä hän tässä tervennä oli -- (_Erikseen._) Mitä nyt sanoa töpsähytin! Kuinka tästä nyt selville tulen? (_Ääneensä._) Kaarlo maisteri -- eli väntrikki taikka luutnantti -- kysyi niin paljon yhtaikaa, että menin varsin sekasin vastauksissani -- vaan sopiihan sitä joskus olla kipeänä, vaikkei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä särkee. (_Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta._)

KAARLO. Mikähän Annan lienee -- täällä on jotakin tapahtunut -- (_Paroni tulee._) Mutta tuossahan paroni.

PARONI. Hyvää päivää! Istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan kaivannut teitä. (_Osottaa pöydällä olevia piippuja._) Olkaa hyvät, tupakoitkaa vähäsen.

PASTORI (_kumartaa ja ottaa piipun_). Paroni hyvä; minulla on ollut erittäin paljo toimia, tiliä, kuten tiedätte, olen saanut kotitienoillani kappalaisentilan, johon minun nyt tulee muuttaa, ja veljeni on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojelijaksi.

PARONI (_Kaarlon käteen tarttuen_). Vai niin, minä en huomannut, että olitte univormussa. -- Se on oikein -- tuommoinen päätös ansaitsee kunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelijoita. Vielä itsekin riviin menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt sotakomentoja oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon kanssanne jutella kahden kesken, yhdestä asiasta -- josta en teitä kunnioita --

KAARLO. Paroni hyvä, puhukaa -- veljeltäni ei tarvitse mitään salata. (_Erikseen._) Paroni tietää jo kaikki. (_Pastori katselee pöydällä olevia kirjoja._)

PARONI. No, suoraan sanoen, nuori herraseni, te olette korusanoja kuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut hänen sydämensä. Mutta teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en ikänä tytärtäni teille anna. Siis oli väärin, että tulitte lapseni rauhaa rikkomaan ja minulle surua saattamaan.

KAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi. Miksikä olisin sitä salannut? Sitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra paroni, olisi mitään minua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut.

PARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin kunniallista, sivistynyttä nuorukaista -- vaan vävykseni -- ah -- mitä ajattelette? Minäkö antaisin *tyttäreni*, neiti *Tähtisen* nuorukaiselle, jonka toinen tasku on tyhjä, toisessa ei mitään -- jonka nimi on maineeton, soinnuton.

KAARLO. Minä, herra paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa, joka tarvitsee minua. Nuoruudeninnosta sykkii sydämmeni, minulla on käsi, vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja Annani rakkaus on voimiani kahdenkertaisesti vahvistava. Enkö siis ole rikas? Myöskin lupaan, että joko voitan kunniakuoleman tappotantereella taikka palajan urhoollisena sotilaana.

PARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt vakuutatte. Mutta tyttäreni teidän täytyy unhottaa.

PASTORI (_menee paronin luo_). Herra paroni! Älkää estäkö nuorten uskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja -- Luoja kullekin kohtalot jakaa.

PARONI. Minä olen vanha enkä siis enää, kuten nuoret kiihkossaan, tee päätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.

KAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette varmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jäähyväisiä Annalle.

PARONI. Tarpeetonta, ystäväni, se häiritsisi vain nuoren sotilaan urhoollista mieltä. (_Antaa kättä veljeksille._) Hyvästi, toivotan teille onnea molemmille -- (_Kaarlolle._) Kun takaisin palaatte, saamme nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (_Kilistää kelloa. Maiju tulee sisälle, paroni osottaa pöydällä olevaa kynttilää._) Ota kynttilä ja valaise sillä, että herrat näkevät mennä eteishuoneen lävitse. Hyvästi! (_Paroni menee kamariinsa, ja Maiju tarttuu verkalleen kynttilään._)

PASTORI. Oi vanhus, sinä sukuylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka oman lapsesi sydämmen särkisit!

MAIJU (_katselee oveen päin, josta paroni meni_). Jopa jo uskallan antaa. (_Kurottaa Kaarlolle paperikäärön._) Tämän käski Anna neiti antaa teille hänen hyvästijätöksensä.

KAARLO. Ah! (_aikoo aukaista käärön_).

MAIJU (_hätäisesti_). Ei täällä, rientäkää. (_Ottaa kynttilän, ja kaikki rientävät pois._)

Esirippu lasketaan.

TOINEN NÄYTÖS.

Torppa Kallaveden rannalla. Kalastajaukko istuu tuvan edustalla verkkoa kutoen, ja Sanni purkaa liinanöyhtää vanhasta repaleesta. Avoimesta tuvan ovesta näkyy sotilaanvaatteita ja miekkoja. Oikealla puolen pihaa on kukkapenkere.

_Ensimmäinen kohtaus._

UKKO. SANNI.

UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? -- Hm, verkkoa kudon minäkin, vaan mitäpä sillä teen -- pakenevathan kalatkin Kallavedestä peloissaan, ja ken tietää, laskenko ikänä verkkoa lahteen.

SANNI. Miksikä isäni on nyt noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää niin kauan, kuin Savonjääkärit ovat täällä.

UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen? Onhan tappotanterelle jäänyt sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi; (_Osottaa seinässä riippuvia sotilaanvaatteita._) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä. Siitä päivästä, jona sen sanoman sain, olen ollut kuin karsittu kuusi --

SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut antaa isänmaallesi!

UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä saankin olla tyytyväinen, kun tässä asiaa oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan, Vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan -- mutta -- (_Nousee istualta ja koputtaa rintaansa._) mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii osansa.

SANNI (_itsekseen_). Niin, niin -- sekin vaatii osansa.

UKKO (_istuu_). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinut pois pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena sairaanhoitajana, eikä ole sinulla mitään iloa niinkuin muilla nuorilla.

SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätön? Ah, olenhan minä kovin onnellinen isäni luona.

UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikäänkuin äiti lastaan, mutta aina olet tyytyväinen kuin visertävä lintu.

SANNI (_menee kukkapenkereen luo_). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen, kun kasvavat; tottahan sitte ilomielin huolellisesti tahdoin hoitaa Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat urhoollisimmaksi luutnantiksensa. Ja oikea sotilas hän onkin; sotaan hehkuu hänen mielensä. Silloin kun hän täällä sairaana makasi, sanoi hän useasti: »Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun kenraali Sandels Toivalasta lähtee!» Mutta missä nyt luutnantti viipynee, kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään? Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu -- ja mitä tänään. -- Kas, kuinka paljo lehtiä on maahan karissut -- täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven varaksi; lähden haravaa hakemaan. (_Menee._)

_Toinen kohtaus._

UKKO, SANNI, _sitte_ KAARLO.

UKKO. Hm -- hänen silmissänsä palaa outo tuli -- poskensa hehkuvat, minä pelkään, että hänkin joutuu kuumeeseen.

SANNI (_tulee harava kädessä_). Isä, menkää jo tupaan, ilta tulee, syysilma käy jo nihkeäksi, eikä se vanhukselle hyvää tee.

UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekaan hyvää. Sinun poskillasi on outo hohde.

SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuvat. (_Erikseen._) Onneni. ah! (_Painaa kätensä rinnallensa._) Tämä levottomasti sykkivä sydän -- onko se onnellinen? (_Pudistaa päätään. Kaarlo tulee._) Kas, luutnantti.

KAARLO. Nyt on kiireet käsissä! Tänä iltana vielä marssitaan Iisalmelle päin. Joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat kiireesti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt tulee kuuvalo.

UKKO (_osottaa taivasta kohti_). Niin tulee, tuossahan on kuu jo nousemassa. (_Antaa Sannille verkon._) Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja anna luutnantille mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä. (_Luutnantille._) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.

KAARLO. Kyllä. (_Ukko menee, ja Sanni vie verkon tupaan._)

_Kolmas kohtaus._

KAARLO. SANNI.

(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä, ja Sanni palajaa varsin kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle.)

KAARLO. Ah, tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (_Pistää sen taskuunsa._) Mutta aika rientää! Nyt, Sanniseni, vastaa minulle, -- voinko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä?

SANNI. Kaarlo luutnantti, mitä kysytte! Kuka pakotti minua teitä hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne? Teinhän sen ystävyydestä vain.

KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään aarretta, joka on minulle niin kallis, etten tahdo sitä enää sotatanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää, minne se silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt -- -- en tiedä, mikä pelko on minun valloittanut. -- (_Ottaa poveltaan hienon mustan nauhan, jossa riippuu sievä kultainen kotelo; painaa sitä rintaansa vastaan._) Ah kallis, kallis lahja mun Annaltani, jää hyvästi! (_Antaa kotelon Sannille, joka hajamielisenä ottaa sen vastaan._) Tallenna tämä, varjele sitä kuten silmäterääsi, kunnes sodasta takaisin palajan. Vaan jos kuolen, vie kotelo N:n pitäjään Leppäniemen kartanoon nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan.

SANNI (_kolkosti_). Minä tallennan sen.

KAARLO. Kiitoksia! (_Antaa kättä Sannille._) Ah, sinun kätesi on aivan kylmä, sinun on ehkä vilu.

SANNI. (_katkerasti_). Entäpä! Ken siitä huolisi -- koska olen köyhä tyttö vain. (_Rummun ääni kuuluu._)

KAARLO (_hätkähtäen_). Jo rummun ääni kuuluu, sotaväki kutsutaan kokoon. Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (_Rientää pois._)

_Neljäs kohtaus._

SANNI (_yksin._)

SANNI. Haa -- kylmät ovat käteni (_nostaa kätensä poskillensa_) ja kylmät ovat poskeni, -- (_painaa kätensä sydämmellensä_) vaan täällä -- täällä tuli polttava -- Höh -- halpasäätyinen tyttö! Houkkiohan olit, joka rakastuit sotaurooseen -- (_Nauraa kolkosti_) Ha ha haa, kylmät kiitokset sait sinä vain, (_näyttää koteloa_) kun tämä tähtönen sai sijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa katsella tuota kuvaa. (_Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa kotelossa olevaa kuvaa_). Eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen kuin sinunkin -- ja minun pitäisi kuten silmäterääni tallentaman tätä -- (_polkee jalkojaan maata vastaan_) tätä, jonka tahtoisin jaloillani muruiksi musertaa! (_Lähenee Kallaveden rantaa._) En -- minä viskaan sen tuonne -- mutta en -- en, en, se on levännyt *hänen* rinnallansa! Tottapa on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa. Entä jos vielä paremmin häntä katselisin -- (_Katselee koteloa._) Ah, tosiaan olet suloinen -- sinä olet kultakutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä mustahapsinen olen synkkäkohtaloinen. Mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (_osottaa kuuta_) kun taivaan valo sitä valaisee. (_Laskee kätensä ristiin._)

Ah valo, tule avuksi, ett' voitan itseni.

Niin, niin, minä voitan itseni. (_Istuu kivelle ja laulaa._)

[1] »Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni; totta on hän verrempi, ken vei mun ystäväni. Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa, enkä enää milloinkaan mä häntä tahdo muistaa.