Chapter 18

»Hm -- niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni pisti?»

»No mikä?»

»Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ettei nyt sovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä.»

»Mutta sinne on pitkä matka --»

»Ei huolita kävellä, vaan pannaan Valko valjaisiin ja lähdetään sitte. Oletko tunnin päästä valmis?»

»Olen kyllä; minä menen kohta katsomaan, että pienokaisilla on mitä tarvitsevat poissa ollessamme, ja sitte puen päälleni.» Näin sanoen rouva kiirehti toimiinsa.

Patruuna soitti kelloa pari kertaa, ja hetken perästä Jaakko tuli sisälle, kysyen mitä patruuna tahtoi.

»Tunnin päästä pitää Valkon olla valjaissa, sillä minä aion lähteä apilaniitylle.»

»Kyllä», vastasi Jaakko, mutta jäi vielä seisomaan ovelle. Hän väänteli ja käänteli lakkiaan, ikäänkuin olisi siitä puheen alkua hakenut. Patruunakin sen huomasi ja kysyi:

»Onko sinulla mitään sanottavaa? Puhu vain suusi puhtaaksi.»

»Kyllä tarvitsisi, mutta pelkään patruunan suuttuvan.»

»Mitä tuo tuommoinen olisi, josta et uskalla puhua isännälle, entiselle leikkitoverillesi?»

»Niin, kyllähän patruuna aina on ollut hyvä minulle, mutta --»

»No, 'mutta' -- jätä nyt pois 'mutta' ja puhu asiasi.»

»Patruuna lupasi Niittymäen minulle torpan maaksi, sitte kun tahtoisin rakentaa kodin itselleni. Nyt minä haluan omaa asuntoa, sillä syksyllä aion naimisiin mennä. Mutta senpä vuoksi pyytäisin, että patruuna, jos suinkin mahdollista olisi, antaisi minulle eron palveluksestani, jotta saisin hankkia tupasen itselleni ja viljelysmaata vähän viljemmältä.»

»Kylläpä kummia pyydätkin, mutta en minä kuitenkaan suutu, sillä sopiihan sinun pyytää, minun kieltää, ja siitä sitte on päästy. Nyt tulee juuri kiirein työnaika; mitenkä siis voisin laskea sinut pois?»

»Kyllä minä luulen saavani Mäkelän Kustun sijaani, ja häneen patruuna varmaankin tyytyisi, sillä Kustu on hyväntapainen ja sukkela kaikissa töissään; ehkä puheissaan liiankin sukkela ja rohkea.»

»Tuo kuuluu hyvältä; aivan semmoisen pojan minä tahtoisinkin sitte, kun sinua en enää saa pitää. Mutta syksyllähän sinun vasta sopii erota ja tulevana vuonna naida -- eikö niin?»

»Ei, sillä onpa niitä minua mahtavampia, jotka tahtovat väkisin viedä morsiameni.»

»Ai! Onko niin? No anna hänen mennä, jos hän vain katsoo ihmisen ulkonaista mahtavutta.»

»Eipä katsokkaan, mutta sitä enemmän hänen äitinsä sitä katsoo, ja senpä vuoksi tahtoisin ottaa tytön pois kaikista noista kiusauksista ja rettelöistä, joita hänellä siellä kotona on. Kyllä Mäkelän muori jo oli päättänyt ottaa minut kotivävyksi, mutta sitte kun Liisua pyydettiin Jussilan emännäksi, ei muori minua enää oikein kärsi, ja siksipä tahtoisin, jota pikemmin sitä parempi, oman kodin itsellemme.»

Patruuna käveli miettien lattialla, laski sormensa nenälleen ja sytytteli tuon tuostakin sikariansa, joka ehtimiseen sammui. Vihdoin hän puhkesi puhumaan, lausuen:

»No kukapa saattaisi kieltää tuommoista pyyntöä, josta ihmisen elämän onni riippuu! Jos poika, josta puhuit, on semmoinen, joksi häntä olet kuvaillut, olet vapaa menemään, vaikka tietysti paljon sinua kaipaan. Kun asuntoasi rakennat, saat metsästäni ottaa hirsiä, ja elikä voin sinulle joksikin päiväksi antaa nurkkamiehiäkin. Mutta älä tuota asuntoasi aivan pieneksi laita; vaikka et nyt ensin sisustaisikaan muuta kuin yhden huoneen, ovat ne kuitenkin tulevan ajan varalle rakennettuina.»

»Tuhansia kiitoksia, patruuna hyvä!» sanoi Jaakko, pyyhkäisten äkkiä kätensä nurjalla puolella jotakin silmistänsä.

»Ei kiittämistä mitään. Sinä olet rehellisesti minua palvellut ja ansaitset rehellisen palkan. Mutta lähde nyt hevosta valjastamaan ja toimita tuo poika jonakin päivänä puheilleni.»

»Kyllä minä», vastasi Jaakko ja läksi ulos.

Rouva tuli samassa sisälle valmiiksi puettuna, ja patruuna kertoi hänelle Jaakon tuumat sekä lisäsi:

»Olen varsin kahdella päällä eräästä asiasta. Minä nimittäin tahtoisin antaa Jaakolle muistoksi suuremman rahalahjan, mutta en ole oikein varma, milloin se parhaiten sopisi. Nyt se huojentaisi hänen vaivaansa, kun hän asuntoansa rakentaa, mutta tekee sekin hyvää, että ihminen oppii luottamaan omiin voimiinsa.»

»Anna lahjasi vasta toiste, se on minun neuvoni. Silloin he oikein sen arvon käsittävät, kun vaivalla ja ahkeruudella ovat kodin itsellensä hankkineet.»

»No, hyvinpä meidän tuumamme yhteen sopivat; jätetään siis tämä asia toistaiseksi. -- Mutta tuossapa Valko jo on portaitten edessä; lähdetään nyt.»

Näin sanoen sieppasi patruuna lakin päähänsä, ja sitte he läksivät ajamaan apilaniityille.

6. SUORA PUHE AINA PARAS.

Vanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan pihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä; mutta kun ei näkynyt muuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portaita ylös ja laski kaksiperäisen pussin olaitaan porstuan nurkkaan ja meni sitte tupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi, sanoen:

»Hyvää päivää! Ohho kuinka olenkin väsynyt.»

»Istukaa. Mistä kaukaa Maija tulee?»

»Niemen kylästä. Hohho, hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille raajoilleni. Oletteko ihan yksin kotosalla, kosk'ei tuolla ulkonakaan ketään näkynyt?»

»Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroivat kodassa; meillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi vähän yhtä ja toista toimitettavana.»

»No minäpä kuulin uutisia Niemen kytässä. Siellä sanottiin, että Liisu tulee Jussilan emännäksi, ja että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on tehnyt eron sulhasestaan.»

»Vai niin -- paljon tiedättekin. -- Kyllä Jaakko Liisusta kiinni pitää, kuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on Jussilan kihlat.»

Liisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan kihloista, katseli arasti ympärilleen; mutta nähtyään vanhan Maijan, otti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen Maijalle, sanoen:

»Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää.»

»Kiitoksia! Kokonainen leipä! Sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo sentään, kuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, -- vaan jota mahtavammaksi ihminen pääsee, sitä enemmän on panettelijoita, varsinkin kun torpan tyttö korotetaan rusthollarin emännäksi. Mutta yhden hyvän neuvon annan, jota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon tulet: Anna lahjoja _aina ja runsaasti_, niin kyllä sinua kiitetään.»

»Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee -- mutta säästäkää nuo neuvonne toiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudistorppa, jossa saan monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiäkään lahjoja muille riittää.»

»No mitäs nyt pilkkaa lasket -- kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki tietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet ja että Jaakko kartanon Miinan nai.»

»Turhia puheita vain», väitti Liisu. »Minä en koskaan ole Jussilan emäntänä --»

»Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotiin», sanoi Mäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kun Liisu kulkevalle akalle, joka tiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin suoraan vakuutti, ettei hän huolisi Jussilasta -- saattaisihan tämä vielä joutua Jussilan korviin.

Liisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin raskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi, -- joku uusi, katkerampi tunne kuin entinen. Se ei ollut hänen itsekkään äitinsä vaatimus, -- ei, tämä tunne oli niin katkera, että se vei kaikki hänen voimansa -- ja kotaan tultuansa hän sanoi Mantalle:

»Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven rannalle, siellä on vilpoisempi.»

Sen sanottuaan Liisu riensi kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua pitkin järven rannalle. Täällä hän laski kätensä sykkivälle sydämmellensä ja heltyi itkemään. »Oi, mikä minua vaivaa?» -- sanoi hän itseksensä. Mutta samassa kaikuivat hänen korvissaan Maijan sanat: »Jaakko nai kartanon Miinan» -- ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin raskaalta tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kammottavan aaveen kaltaisena nuo sanat yhä olivat hänen mielessään, ja hän sanoi itseksensä: »Voi, onko rakkaus aina tällainen? Juuri kun luulee olevansa onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei ennen aavistanutkaan. Oi kunpa saisin rauhani takaisin! Jos olisi sydämmeni tuon tyynen järven kaltainen!» -- ja hän rupesi laulamaan:

Ah ihana on ilta ja metsä vilpoinen, on tyyni järven pinta, jo nukkuu tuulonen.

Vaan sydämmeni, miksi sä olet rauhatoin? Kun luontokin on tyyni, miks' sykit, riehut noin?

Ah, sydämmein on lempi niin saanut sykkimään; oi tullos rauhan henki jo mua viihtämään!

Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä ja rukoili Jumalalta rauhaa sydämmellensä. Samassa hän tunsi, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti -- siis oli Jaakkokin lähellä -- ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän tuli rientäen tyttönsä luokse.

»Oikeinpa Vahti minua ohjasi. Se ei tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin heti, että sinut täältä löytäisin. Tiedätkö, Liisuseni! Saan kohta ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa -- etkä ollenkaan ihastu! Mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään. Tahdoin vain kysyä -- Jaakko, pidätkö minua vielä rakkaimpana kaikkea?»

»Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? En semmoista ole sinussa ennen havainnut.»

»Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikenlaisia huhuja; sanovathan, että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan. En sitä ole uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennenkuin sinulta suoraan kysyin.»

Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä ja siis tuulen tuoma, tuulen viemä -- punastui hän varsin, mutta vastasi kuitenkin vakavasti:

»Minä en yhtäkään tyttöä rakasta, paitsi sinua. En koskaan! Ole vakuutettu siitä.»

»Kyllä», vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen, ettei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eivätkä jutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:

»Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?»

»Ei», vastasi Liisu.

»Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saaneet, sen on Maija varmaankin kokoon pannut omasta päästään», sanoi Jaakko ja rupesi sitte suoraan kertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut, lisäten: »Nyt sen tiedät, oikean asianlaidan, suutu nyt minulle sitte, jos voit; ymmärräthän sinä, että minä vain, kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan, tuskissani jotakin puhuin.»

»Kiitoksia, Jaakko, siitä, että puhuit kaikki suoraan. Punastumisesi jätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan selvä.»

»No, tyttöseni, mennään nyt kotiin kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo.» Ja kiiruhtaen he läksivät Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta päivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko, hyvänsuopa vieras, oli tullut sijaan.

Mäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulijoihin ja tuskin vastasikaan, kun Jaakko hyvää päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut tätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti:

»Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi varustettua itselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen mitä tarvitsen, ja lupasipa vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää, mutta sillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen sijaisekseni, ja siksi olen ehdotellut Kustua, koska välistä olen kuullut hänen haluavan palvelukseen.»

»No sinne minä menenkin», vastasi Kustu.

»Etpä menekkään. Kyllä täällä kotonakin; on sinulle sijaa -- joutaahan Jaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää tietysti riittää, mutta uudistorpassa sitä tuskin lienee nätimmästä tärkimpään.»

»Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuosien kuluessa. Kyllä minä torpan rakennan -- ja hyvän rakennankin kuten patruuna neuvoi.»

»Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti katsottuna. Minä en anna tytärtäni pettuleipää syömään.»»

»He -- muori -- mitäs nyt! Älä noin jyrkästi kiellä», -- sanoi Matti mutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään. Silloin Viulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi hänet luhdissa.

»Muori hyvä», lausui Mikko, »älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten usein käy siten, että 'kun ne pitkistyvät, niin ne mutkistuvat', ja vihdoin tulee mistä kaiketi loppu.»

»Sitä juuri toivon ja vaadinkin.»

»Kuules -- muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä erota rakastavia -- se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään puhua, niin sanonpa Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei sinun tarvitse lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna, mutta antaa heidän vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on minun neuvoni.»

Mikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta pehmitti muorin sydämmen -- ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin viittaus tehokkaasti siihen vaikutti.

»Hm -- kummallista», sanoi muori ikäänkuin itseksensä ja lausui sitte Mikolle: »Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta kerran minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois lähetän. Tällä kertaa kuitenkaan ei enempää tästä asiasta lausuta, tule nyt päivälliselle.»

Vakaana muori lähti tupaan ja sanoi sinne tultuansa:

»Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle, niin otat pestin.»

Liisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja kiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti huomasi, että sieltä apu oli tullut.

Enempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen Kustu lähti Jaakon kanssa kartanoon, ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.

7. RAKKAUS KAIKKI VOITTAA.

Patruuna Pohjosen rouva istui kartanon kuistilla, leikkien lastensa kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren kumppaninsa seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen Jaakko kysyi:

»Saako patruunaa puhutella?»

»Onni, juokse katsomaan, onko isä valveilla», sanoi rouva. Hetken perästä poika palasi huutaen:

»Isä käski Jaakkoa puheillensa.»

Jaakko läksi saattamaan palvelijaksi pyrkivää Kustua patruunan huoneeseen.

»No, sinä aiot minun palvelijakseni?» kysyi patruuna.

»Niin kyllä, jos kelpaan», vastasi Kustu.

»Osaatko totella? Se on ensimmäinen ehto.»

»Kyllä! Ja vielä vähän muutakin.»

»Vai niin», sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita, veitikkamaisia silmiä. »Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja palvelijani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona tarvitse.»

Hymyillen vastasi Kustu:

»Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän korsi, ja kun viikatteellani sivallan -- hei! silloin heinä jo maassa makaa.»

»Saatko laitumelta hevosen pian kiinni, vai nahjustatko kauan niitä hakemassa?» kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan kanssa.

»Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni.»

»No, jos nyt olet vähänkin sinne päin, kuin olet sanonut, niin kyllä minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan.»

»Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset _pikentin_ käsiksi», virkkoi Kustu vielä; »semmoisiksi ne ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka täällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä sopivat vaikka _klasee_-hansikkoihin.»

»Pidetään varalla, etteivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta mitä sitte palkaksi vaadit?»

»Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihin kelpaan», vastasi Kustu ihan nöyrästi.

Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen:

»No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt, Jaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani, ja tässä saat koko vuosipalkkasi.»

»Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa.»

»No, no, älä puhu mitään, uutisasukkaalle on se kyllä tarpeen, ja olithan sinä aina ennenmuinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri.»

Jaakko ei mitään vastannut; mutta kun patruuna hänelle hyvästijätöksi antoi kätensä, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte he aikoivat mennä, mutta patruuna sanoi vielä:

»Ennen lähtöäsi täytyy sinun Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen tavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni samoin kuin sinäkin.»

»Aivan kernaastikin», vastasi Jaakko ja läksi sitte ulos nuoren kumppaninsa kanssa.

»Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy», sanoi Kustu pihalle päästyään. »Minä olen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin voin edistää meidän Liisun onnea. Sisar parkani vallan kalpenee joka kerta, kun äiti Jussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni työnnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä, Jaakko, millä Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin äkkipäätä?»

»En, sitä itsekin ihmettelin, mutta kyllä kai siitä vielä selko tulee.»

»Kysyä ei uskalla --»

»Ei suinkaan enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä ole oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan.»

Näin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.

* * * * *

Jaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä muori istui rukkinsa ääreen ja kehräsi siinä, ikäänkuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista rataansa. Hänen puhelias kielensä nyt kumminkin oli vaiti, hän näytti miettivältä, eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti tupakkaa piippuunsa, istahti sängyn laidalle, veti nysästään muutaman vahvan savun ja laski sitte huokoolle. Kallu toimieli ulkona, ja Manta meiskasi portaitten vieressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu istui penkillä akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan maailmaan. Ilma näytti kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli haikea. Ukkosen ilman tullessa on luonto tyyni, mutta ilma raskas, ja jotakin sentapaista, jotakin uhkaavaa Liisukin tunsi sydämmessään, kun hän ääneti istui äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa, vaan ulkona raitista; sinne siis täytyi rientää. Liisu istahti keinulavitsalle tuuhean pihlajapuun suojaan. Hänen lempeät silmänsä katselivat järven tyyntä pintaa, mutta ajatukset lentelivät pois hänen nykyisistä tukaloista oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota vähäistä uutisasuntoa, jonka hänen sulhonsa aikoi rakentaa. Eipä hän kauan saanut näissä viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin äidin kutsuva ääni kuului:

»Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahdenkesken sinulle vähän puhuttavaa.»

Liisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa -- ja vaiti hän istui kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinsä puhuvan.

»Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit vastaan. Sillä, lapseni», sanoi nyt muori hyvin leppeästi, »olethan sinä viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin ymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on parempi turva kuin tämänaikaisissa nuorukaisissa.»

»Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella. Ei ole vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan; jos häntä seuraisin, olisin kuin häkissä lintu.»

Muori otti nyt kihlat esille: »Katsoppas näitä kaikkia, mitä sinulle, torpan tyttärelle on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni ymmärrä ottaa, mitä vain _kerran_ hänelle tarjotaan.»

»Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta -- valju on sulho kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu -- ja siis kaikki nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä, ja kun Jumala työmme siunaa, on meillä siitä iloa paljon enemmän kuin rikkaalla kaikista tavaroistaan.» Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen rukoilevin silmin äitiänsä: »Oi äiti, viekää pois nuo kihlat! Ne minua oikein inhottavat. Älkää rakastako tavaraa enemmän kuin -- --»

Liisu ei sanottavaansa saanut loppuun lausutuksi, ennenkuin muori hämmästyksissään huudahti:

»No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu! Jumalaa rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on.»

»Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt voin iloiten mennä Jaakkoa vastaan, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt olette minulle toista vertaa rakkaampi kuin äsken, jolloin luulin teidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!»

»Hm -- parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi tässä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään iloasi.»

Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan hän rupesi itseksensä puhumaan:

»Kuka noita tämänaikuisia nuoria ymmärtää -- laskea polvillensa! Oikein komeliantin temppuja tuommoiset! -- Oih, oih! -- suutelot vielä -- sitte olisi kaikki ihan täydellistä!»

Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällisunestaan, kuuli muorin puhuvan ja kysyi:

»Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? Mitä ihmeitä?»

»Minä vain ihmettelen tämänaikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että polvilleen lankesi. Hupsun tapoja -- mutta hyvä lapsi hän on. Oikein nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikävä tuota tyttö raiskaa tulee, se on aivan varma.»

»No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit.»

»Vasta nyt? En tiedä ennenkään hullusti tehneeni!»

»He, et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin», sanoi Matti kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken päästä hän jo kuului kuorsaavan.

Mutta miten oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askelilla astuskeli metsäpolkua pitkin? Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta kuin lentävä lintunen, ja rohkeasti hän asteli kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa. Kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen hän siinä katseli keväisen kuusimetsän kauneutta, niin heleän vihreältä ei se ennen hohtanut -- ja mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljoa iloisemmasti visertelivät -- ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti Metsässä koiran haukunta; varmaan se oli Vahti, joka jäniksiä ajoi takaa. Olipa niinkin, sillä samassa tuli Jaakko jo näkyviin. Kustu oli jäänyt kartanoon. Kiiruusti riensivät nuoret toinen toisellensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan heidät jätämme onnestansa juttelemaan -- eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden rakastavan täydellistä onnea.

8. HÄÄPÄIVÄ.

Kirveen kalske oli jo lakannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon uutisasunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli kauniilla orailla. Jaakko oli hikipäässä koko kesän tehnyt työtä torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa olleet. Kartanoa patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi päiväksi nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei kuitenkaan Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä tänään Jaakko oli häitänsä viettämässä.

Mäkelässä tuvan katto ja seinät olivat koristetut katinlieoilla ja pihlajanoksilla, joista punaiset marjat riippuivat. Mutta porstuakamarissa istui Liisu morsiuspuvussaan, kauniina kuin kevätkukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtasi: hänellä oli sorja vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka olivat työssä ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulki edes takaisin viulu kädessänsä ja näytti oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkisti paperiin, jonka hän otti taskustaan, ja hymyili sitte itseksensä. Mäkelän, muori puuhaili, ja muotonsa oli tavallista tyynempi kun hän kurkisti porstuakamariin, sanoen: