Chapter 10

Manni lähestyi hänen vuodettansa sanoen: »Setäni, tässä olen.»

Patruuna aukaisi silmänsä, ja vieno hymy näkyi hänen huulillansa. Hän otti Mannin käsiin kiinni, lausuen: »Vieläpä saan nähdä rakkaan muotosi. Minun poikani! Sinä olet aina -- -- minulle -- iloa tehnyt.» Sitte hän sanoi vielä: »Tyyne, rakas lapseni, tule tänne», ja tarttuen tyttärensä käteen kiinni hän puhui: »Lapseni, te olette olleet rakkaat kasvinkumppanit, ja olkaa tästedes turvana toisillenne elämänne loppuun asti.» Hän ei enää nähnyt, että joka veripisara oli poissa Mannin poskilta, hän ei tuntenut, kuinka Tyynen käsi vapisi, vaan lausui lempeästi katsellen heitä: »Jumala teille antakoon siunauksensa!» -- Sitte hän sanoi jäähyväiset puolisollensa ja, nukkui kuin uneen.

Suuresti kaivattiin patruunaa kartanon alueella, vaan vielä enemmän itse kartanossa; mutta Mannilla ja Tyynellä oli paitsi kaipausta vielä toinenkin murhe, joka rasitti heitä, ja tämän murheen tuotti heille patruunan viimeinen pyyntö. He tiesivät nyt hänen hartaimman toivonsa olleen, että he olisivat rakastaneet toisiansa, ja tämä hänen viimeinen toivonsa oli pyhänä pidettävä. Ensimmäiset päivät kuluivat kuitenkin, vaikka hitaastikin, kaikenlaisessa touhussa, siksi kuin hautajaiset olivat ohitse, mutta sitte oli sekä Mannin että Tyynen ikävämpi. He kaipailivat sanomattomasti patruunaa, mutta eivät kumpikaan puhuneet kaipauksestansa; he olivat vieraammat toisillensa kuin koskaan ennen. Tämä tuntui Tyynestä katkeralta, ja hän ajatteli itseksensä: »Vielä vähän aikaa koetan taistella sydämmeni kanssa, mutta sitte täytyy muutoksen tapahtua.» Niin ajatteli Mannikin, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tehdä. Hän oli mielestänsä velvollinen täyttämään kasvatti-isänsä viimeisen toivon, ja se tuntui kovin raskaalta.

Hän istui eräänä iltana joen rannalla tätä miettien ja päätti kirjoittaa Maissille syyn, miksi hän ei Pöyhkeälään tullut, vaikka lupasi. -- Laulurastaan moniääninen viserteleminen kuului metsästä, ja Manni kuunteli sitä ajatellen itseksensä: »Sinä, lintunen, olet onnellinen, kun saat vapaana metsässä lauleskella. Voi, kun raukesi toivoni tyhjään! Nyt vasta tunnen, kuinka kallis vapaus on.»

Hänen näin ajatellessansa laskeutui pehmeä valkoinen käsi hänen olallensa, ja Tyynen lempeä ääni sanoi: »Veljeni, kasvinkumppanini, etkö tahdo uskoa minulle murhettasi? Puhu suoraan sydämmesi ajatukset niinkuin ennen -- vaan ei -- älä puhu, minä tahdon ne sinulle sanoa. -- Kuule! Lintunen häkissä kaipailee vapautta; veljeni sitä kaipailee -- vaan niin ei pidä oleman. Lennä, lennä lintusena tuon hempeän kukan luokse, joka kasvaa Kokemäenjoen rannalla, ja vie se pesääsi. Ota Maissi omaksesi, ja minä tahdon hääpäivänä myrtin sitoa hänen päähänsä. Etkö silloin ole onnellinen?»

»Tyyne! Toisin oli isämme tahto.»

»Hän tahtoi ainoastaan perustaa onnemme, ja näin hänen tarkoituksensa parhaiten tulee täytetyksi. Kun sinä lähdet pois täältä, koetan astua jälkiäsi niin, että pidän huolta köyhistä alustalaisistani. Sinulta voitan täyden veljellisen rakkauden, ja silloin olen onnellinen!»

»Tyyne, sinä tunsit minut paremmin kuin luulin, mutta nyt vasta minä tunnen oikein _jalon sisareni_.»

Tyyne riensi pois rannalta. Hän meni äitinsä luokse ja kertoi vapisevalla äänellä, mitä hän Mannin kanssa oli päättänyt. Patrunessa lausui: »Tyttäreni, sitä sinulta odotin; nyt olet minun oma ylevä Tyyneni.» Mutta Tyynen voimat olivat loppuneet, ja hän meni kamariinsa katkerasti itkemään.

Manni ei enää kauan viipynyt Eurajoen kartanossa, sillä hänen oli lähteminen Turkuun papintutkintoansa suorittamaan. Hän päätti kuitenkin ensin lähteä Pöyhkeälään.

* * * * *

Pöyhkeälässä Maissi istui kamarissaan katsellen kädessään olevaa kuivettunutta lemmikkikiehkuraa. Isänsä huusi häntä, mutta Maissi ei kuullut muuta kuin varpusten livertelemisen katon räystäältä. Silloin Kylvö huusi toisen kerran: »Maissi, kuuletko?»

»Mitä, isäni, tahdotte?» kysyi Maissi.

»Että menisit sitelemään kukkasia keppeihin.»

Maissi meni heti, mutta Kylvö mutisi itseksensä: »Hm -- tyttöni pää on vallan pyörällä, ei hän kuule ja tuskin hän enää näkeekään. Hm, kelpo poika tuo Manni, mutta mitä hän täällä Maissia käy kurkistelemassa.» Näin ajatteli Kylvö, vaan Maissi kulki puutarhassa sidellen kukkasia ja ajatteli sitoessansa: »Missä viipyy Manni? Hän lupasi pian tulla, mutta nyt on jo viikkojakin kulunut, ja näinpä laulaa suuri runoilijamme:

»Lempivää mi pidättävi paula? Sorsana hän soutaa järven poikki, yli vuorten kotkan siivin kiitää, palajaa jo ennen puolta päivää, kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi.»

Juuri hänen näin ajatellessansa kuului jalan ääni, ja Manni seisoi hänen vieressänsä, sanoen: »Kauemmin viivyin, kuin luulin, sillä setäni nukkui viimeiseen uneensa, ja sentähden sain monta estettä, joista toiste tahdon jutella; mutta niin pian kuin pääsin, tulin, sillä sydämmeni vaati minua tänne. Maissi! Siitä asti, kuin ymmärsin, mitä rakkaus on, ymmärsin myös, että _sinä_ olet sydämmeni lemmitty, ja nyt pyydän varman vastauksen siitä, mitä tuo kaino muistokukka ainoastaan antoi minun aavistaa!»

Mitä Maissi kuiskaten vastasi, sen kuuli Manni ja oli onnellinen. Lintu, joka istui oksalla, kuuli myös kuiskeen ja lauloi sen kullallensa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Vuosi oli kulunut siitä, kun viimein näimme Maissin, ja nyt hän istuu Tyynen kanssa Eurajoen rannalla ystävällisesti jutellen, juuri siinä, missä Manni vuosi takaperin sai Tyyneltä sydämmensä vapauden. Tyyne on pyytänyt äidiltänsä, että Maissin häät pidettäisiin Eurajoen kartanossa, johon hänen äitinsä myös on suostunut.

Manni on nyt pappina. Hän on saanut erään kappalaisviran, mutta on vielä Eurajoen rovastin apulaisena. Hän on vuokrannut itsellensä kirkon läheltä huoneet, joissa hän nyt asuu siksi, kunnes saa kappalaisvirkansa ottaa vastaan.

Kylvö on taas Eurajoen kartanossa ja asuu siellä entisessä asunnossansa. Hän ikävöitsi aina tätä entistä kotiansa. Nyt erittäinkin, kun Maissi oli naimisiin joutuva, ei hän enää viihtynyt olemaan Pöyhkeälässä.

Tyyne ja Maissi istuivat rannalla, niinkuin jo mainitsimme, mutta samassa heidän keskustelunsa keskeytti iloinen ääni, joka huudahti: »Hyvää päivää, nuori morsian!»

Maissi katsoi sivullensa ja lausui iloisesti: »Salli Pohjantähti!»

»Salli Saari tästä puoleen», oikaisi Salli, sillä hänen häänsä olivat äskettäin olleet. Manni oli vihkisanat lukenut ystävällensä ja Sallille, mutta Maissi ei joutanut tulla häihin. Hänellä oli ollut paljo laitettavaa itsellensä, sillä huomenna jo oli hänen hääpäivänsä.

Paljo ei ollut vieraita pyydetty Maissin häihin, mutta Nikku Saari, Mannin paras ystävä, oli kuitenkin rouvinensa kutsuttu. Hän oli myöskin vihkivä Mannin ja Maissin.

Tyyne meni nyt Sallin ja Maissin kanssa sisälle. Täällä olivat patrunessa sekä Manni ja Nikku heitä vastassa. Patrunessa pyysi heitä kaikkia saliin istumaan, ja pian he olivat vilkkaassa puheessa. Nikku kysyi Mannilta, oliko hän kuullut Junnosta mitään.

»En ole», vastasi Manni. »Minä pelkään, että veljeni ei enää elossa ole, koska ei hänestä mitään kuulu. Nyt on jo kuusi vuotta kulunut, sitte kuin hän läksi ulkomaille, ja kolmatta vuotta siitä, kun hänelle kirjoitin hänen viattomaksi julistamisestansa.»

»Entä Näpsä? Missä hän nyt on?» kysyi Nikku.

»Näpsä on aina vain vanhaa työtänsä harjoittanut. Viimeiseksi on hän täällä Eurajoella varastanut, josta hän nyt huomenna on rangaistuksensa kärsivä ja viedään sitte pois vankeuteen.»

»Junnoa minun oikein tulee sääli», lausui Salli. »Muistan aina, kuinka ihanalta ja lempeältä hän näytti, kun hän eräänä iltana istui Maissin kotona soittaen viuluansa.»

Heidän niitä ja näitä jutellessaan kului ilta. Yö joutui, ja hääpäivän aamu koitti kirkkaana. Kaikki näyttivät tänään ylen onnellisilta. Tyyne yhdisti kauniita myrtinoksia Maissille kruunuksi, ja iltapuolella hän sitoi sen Maissin päähän. Tyyne näytti tavallista kalpeammalta morsianta pukiessaan, mutta kuitenkin loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä, sillä hän oli kovan taistelun voittanut, ehkä kovemman kuin moni tappotanterella. Hän oli taistellut oman itsensä kanssa ja kauniin voiton saanut.

Morsiuspari oli kirkossa vihittävä, ja valmiiksi valjastetut hevoset kaapivat pihalla malttamattomuudella maata, odottaessansa hääjoukkoa, jota niitten oli kirkkoon vieminen.

Maissi oli nyt valmiiksi puettu. Hän näytti hyvin ihanalta valkoisissa vaatteissansa. Tyyne vei hänet Mannin luo, sanoen: »Veljeni, nyt olen pukenut morsiamesi, niinkuin lupasin. Olkaa aina onnelliset!» Sitte läksi vähäinen hääjoukko kirkolle.

* * * * *

Reposaaren satamassa oli vastikään ulkomailta tullut englantilainen laiva. Laivan perämies sanoi sydämmelliset jäähyväiset katteinillensa sekä merimiehille. Toinen otti nyt hänen sijansa, ja perämies astui laivasta maalle. Hän istui rannalla olevalle kivelle, ajatellen itseksensä: »Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein tällä kivellä istuin. Silloin oli vielä ruumiini raitis, mutta sydämmeni kipeä. Nyt olen surkastunut, ja voimani ovat riutuneet, mutta sydämmeni on terve, sillä minulla on taas _vapaus ja kotimaa_. Oi onnea sanomatonta!»

Sitte hän nousi istualta ja meni vähäiseen höyrylaivaan, joka juuri oli lähtevä Porin kaupunkiin. Kolme kertaa kuului vihellys, ja laiva läksi suhisten Poriin päin. Pikaisesti kului matka, mutta Junnosta (sillä hän se oli) tuntui se pitkältä, kun hän halasi kiireesti päästä kotiseuduillensa.

Tultuansa Porin rantaan hän riensi kestikievariin, otti sieltä kyytihevosen ja ajoi aika vauhtia Eurajoelle päin. Jouduttuansa Luvian ja Irjanteen väliseen metsään antoi hän hevosensa kävellä. Paimenet, jotka kulkivat tien vieressä, soittivat torviansa, ja Junno tahtoi heitä kuunnella; hänen mieleensä muistuivat muinaiset ajat, lapsuuden suruttomat päivät. Hän kuuli myös metsän humun, kirkkaat kyyneleet virtailivat hänen silmistänsä, ja hän huudahti: »Oi suloinen Suomi, mun syntymämaani! Vielä kerran sain kuulla metsäsi sointuisaa huminata.» Nyt hän huimasi hevostansa ja ajoi taas edellensä. Irjanteen kestikievarissa hän vain muutti hevosen ja ajoi sitte eteenpäin aina lakkaamatta siksi, että joutui Eurajoen pappilan tienhaaran ohitse. Täällä hän näki joukon väkeä kokoontuvan kirkolle. Eräs akka, joka kulki maantiellä, näkyi myös sinne pyrkivän, ja Junno pidätti hevosensa kysyen akalta: »Miksi tänä päivänä ihmisiä kirkolle rientää?»

»Siellä vihitään meidän nuori pappimme, maisteri Salo, ja puutarhuri Kylvön ihana neiti.»

»Vai niin», vastasi Junno ja ajoi myös kirkolle, ajatellen sydämmessänsä: »Maissi on veljeni oma. Mannia on aina onnetar suosiellut. Yhtä köyhinä läksimme ulos maailmaan, mutta hymyillen on hän saanut kulkea eteenpäin, kun minulla ainoastaan katkerat kyyneleet ovat huojennuksena olleet matkallani. En tahdo kuitenkaan hänen onneansa kadehtia -- en, pois se! Hän on ylevä, ja siunaus seuraa häntä. Hän on täyttävä äitimme toivon, sillä varmaankin hän pitää huolta köyhästä kansastamme.»

Junno oli mietiskellessään joutunut kirkolle. Hän hyppäsi nyt rattailta alas, käski kyytimiehen odottaa ja läksi kirkkoon, jossa hän sekaantui väkijoukkoon. Siellä oli morsiuspari polvillansa alttarin juurella. He olivat ylen onnelliset ja unohtivat kaikki ympärillänsä. Rakkautensa olivat he nyt valalla vahvistaneet Kaikkivaltiaan edessä, jolta juuri siunausta anoivat. Manni ja Maissi eivät aavistaneet, että väkijoukossa oli mies, joka kalpeana ja särjetyin sydämmin rukoili heille Jumalalta onnea ja siunausta.

Morsiuspari meni nyt pois kirkosta, ja väkijoukko seurasi heitä, vaan heidän kirkosta tullessaan vietiin vanki kruunun kyydillä hääjoukon sivutse. Vanginkuljettaja seisatti hevosensa, ja vanki katsoi morsiusparia hetkisen vain, sitte painoi hän päänsä alas, mutta morsiuspari ei häntä huomannut, he näkivät ainoastaan toisensa ja ajoivat saattueen seurassa pois; vaan väkijoukko seisattui katsomaan vankia, kysyen, kuka hän oli.

Vanki nousi seisomaan rattaille, sanoen: »Kysytte, kuka olen. Minä olen Pöyhkeälän entinen palvelija, joka itselleni tahdoin rahaa koota millä tavalla hyvänsä, saadakseni tyydyttää turhamielisyyteni himoja. Katsokaa nyt, minkäkaltaiseen tilaan pahat teot ihmisen saattavat. Älkää, nuorukaiset, seuratko jälkiäni, sillä pahoja tekojanne saatte katua, jos ei ennen, niin kumminkin silloin, kun iäksi jätätte hyvästi kaikki viheriäiset nurmet, järvet, metsät ja sinertävän taivaan, silloin, kun vankihuoneen pimeät, kolkot seinät teidät iäiseksi sulkevat syliinsä.» Ja valittaen hän lausui vielä: »Oi, jospa kerran olisin saanut anteeksi anoa siltä, jonka täytyi minun tähteni paeta kotimaastansa.»

Junno, joka vankia nähdessään heti oli tuntenut Näpsän, tuli nyt hänen luoksensa, sanoen: »Toivosi on täytetty, tässä olen. Minulla on nyt vapaus ja kotimaa sekä omantunnon rauha; ne ovat ne kolme kallista tavaraa, jotka saattavat omistajallensa onnen, ja kuinka saattaisi onnellinen vihaa kantaa onnetonta ihmistä kohtaan. Ole vain rauhassa minun puolestani, ja muista anteeksi anoa _Häneltä_, joka pahat teot kostaa, mutta joka myöskin katuvaiselle anteeksi antaa.» Sen sanottuaan hän meni pois vangin tyköä, hyppäsi rattaille ja ajoi taas Eurajoen kartanoa kohti. Vanginkuljettaja ajoi myöskin pois, mutta heidän jälkiänsä jäi kansa kummastellen katselemaan. Heitä ihmetytti, että Junno noin sattumalta joutui tulemaan kaukaisilta mailta juuri silloin, kun vanki sydämmestänsä halusi häneltä anteeksi anoa, ja he sanoivat keskenänsä: »Totta tässäkin on ollut Kaikkitietävän viisaus johdattajana.»

Junno ajoi verkalleen; mielensä oli kovin liikutettu. Hän tuumaili itseksensä, mitenkä hänen parhaiten kävisi ilmoittaa itsensä omaisillensa, ja oli nyt sopivan keinon keksinyt. Vähän matkaa kartanosta, erään torpan kohdalla, hän pidätti hevosensa ja lähetti kyytimiehen torppaan kysymään, saisiko hän jättää kapineensa sinne päiväksi, sillä hänen oli aikomus lähteä tästä jalkaisin häätaloon.

Torpan emäntä myöntyi hänen pyyntöönsä, ja Junno vei omaisuutensa torppaan, maksoi kyytimiehensä ja läksi sitte viulu kädessänsä kartanoa kohti. Tultuansa häätaloon hän näki paljon vieraita portailla; niitten joukossa oli myös Salli. Junno tunsi hänet heti, mutta Salli ei Junnoa tuntenut. Kuusi vuotta oli hänen muotonsa varsin muuttanut; pitkä parta erittäinkin teki hänet tuntemattomaksi. Junno katsoi Salliin, sanoen: »Olisiko mahdollista, että saisin astua sisälle soittamaan morsiusparin kunniaksi?»

Salli meni sisälle ja tuli vähän päästä taas takaisin, tuoden vastauksen, että viuluniekka saa mennä sisälle.

Junno meni saliin. Hän oli matkoillansa paljon edistynyt soitannossa, ja oivallisesti soivat nyt valssin vilkkaat säveleet; mutta salissa ei kukaan tanssinut, vaan kaikki olivat hiljaa kuuntelemassa ihanaa soitantoa. Nyt tulivat myös Manni ja Maissi sisälle. He olivat onnellisina kuulleet soiton, istuessansa salin viereisessä huoneessa, ja nyt he tahtoivat myös nähdä soittajan. Junno ei enää säveltä saanut viulustansa, sillä hänen kätensä alkoi vapista. Hän katsoi alaspäin ja oli viuluansa virittävinään, mutta alkoi sitte soittaa erästä polskaa, jonka hän itse oli sepittänyt, ja joka aina ennen oli Maissia miellyttänyt. Polskan säveleet kuuluivat salissa, mutta samassa katosivat myös ruusut morsiamen poskilta. Hän katsoi vielä kerran tarkasti soittajaan ja huudahti: »Junno! Niin eivät muut soita. Junno on tullut!»

»Kaksoisveljeni!» lausui ihastuksella Manni. »Totta todellakin olet kotiin tullut! Kummapa oli, etten heti sinua tuntenut, mutta sen teki tuo pitkä partasi.»

»Ja kuusi raskasta vuotta, jotka eivät myöskään ole kulkeneet jälkiä jättämättä», lausui Junno ja syleili nyt syvästi liikutettuna omaisiansa. Sitte hän istui kertomaan heille, miten Näpsän kirje oli vaikuttanut hänessä karkaamispäätöksen ja kuinka hänen onnistui päästä englantilaiseen laivaan, jonka katteini häntä sitte aina suosieli. »Minulla olisi pitänyt olla kylläkin hyvä oltava», sanoi hän, »mutta suomalaiselle on turve, jossa hän on kasvanut, rakas, ja sitä minäkin kaipailin. En kuitenkaan saattanut kotimaahani tulla, sillä vasta vuosi takaperin sain Mannin kirjeen, jossa hän ilmoitti vapauteni, ja silloin olin niin kaukana, että nyt vasta, vuoden kuluttua, tänne olen ennättänyt.»

»Etkö ole viimeistä kirjettäni saanut, jossa kihlauksestani kirjoitin?» kysyi Manni.

»En. Siitä en mitään tiennyt», vastasi Junno, »vallan sattumalta jouduin nyt häihinne. Minä olin myös kirkossa väkijoukossa, kun teidät vihittiin. Kirkosta tultuani näin Näpsän, joka vietiin vankeuteen.»

»Kumma», sanoi Kylvö, »että samana päivänä kohtasit ne, jotka ovat sinulle rakkaimmat, ja sen, joka kavaluudellansa on tehnyt itsensä vihamieheksesi.»

»Enoni, minä en hänessä nähnyt vihamiestä, vaan onnettoman ihmisen, joka iäiseksi suljetaan pois maamme ihanuutta nauttimasta, ja minun tuli häntä sääli.»

»Se oli oikein, veljeni», sanoi Manni. »Nyt toivon, että kovat kärsimisesi ovat loppuneet. Minulla on oma koti ja sen pitää myöskin oleman sinun kotisi; siellä saamme yhdessä elää, sillä en usko, että enää merelle mielit.»

»En suinkaan», vastasi Junno.

Hääpäivä oli loppunut, ja Manni lausui sydämmelliset kiitokset kasvattiäidillensä sekä Tyynelle. Vieraat sanoivat jäähyväiset ja läksivät pois. Nikku ei myöskään joutanut viipyä, sillä hän oli luvannut olla Sallin kanssa päivän Pöyhkeälässä, ja pyhäksi täytyi hänen ehtiä kotiinsa.

Viimeiseksi sanoivat myös Manni ja Maissi sekä Junno hartaat jäähyväiset ja menivät onnellisina omaan kotiinsa.

* * * * *

Soreana kulkee Tyyne Eurajoen kartanossa. Hänen poskiensa hehkuvat ruusut ovat vaalehtuneet, vaan hänen silmistänsä loistaa ylevyys niinkuin ennen, ja hellällä huolella hän täyttää äitinsä pienimmätkin toivot, eivätkä köyhät häneltä turhaan apua ano.

Tyytyväisenä asuu Junno Mannin ja Maissin kodissa. Eräänä kauniina kesäiltana, jolloin Manni istui veljensä kamarissa jutellen muinaisista ja nykyisistä ajoista, sanoi Junno: »Minulla on nyt kaikki mitä tarvitsen. Tavaraa on minulla tarpeeksi, minulla on koti, jossa saan olla teidän kanssanne -- teidän, jotka minulle olette rakkahimmat olleet, sitte kuin äitini kuoli; sillä, veljeni -- sinä et yksin Maissia lempinyt, minäkin häntä rakastin, vaan niinkuin kasvi rakastaa päivän valoa, jota ilman se lakastuu, surkastuu ja kuolee pois. Niin, veljeni, on minunkin laitani: minä olin onnellinen niin kauan, kuin sain elää hänen lähellänsä, mutta nyt olen riutunut, ja kesän viimeisen kukan lakastuessa olen jo poissa, ja kun puut pudottavat viimeiset kellastuneet lehtensä, putoavat ne haudalleni. Vaan kaksoisveljeni, sinä joka olet paremman onnen osan täällä maailmassa saanut, sinä et suinkaan pahastu, jos pyydän, että Maissilta sen vähän hoidon saan, minkä vielä tarvitsen.»

»Junnoseni, sen sinulle halusta suon. Mitä ikinä voimme tehdä iloksesi, sen halulla teemme.»

»Minulla on kaikki, mitä haluan, kun saan nukkua omaisteni, rakastettuini suojassa ja saan hautani kotimaassani.»

Mökki-Priitalle Junno lähetti tuhannen markkaa päällekirjoituksella: »Vähäinen kiitollisuuden todistus Leenan pojalta.»

»Hyvänen aika tuota Junnoa!» sanoi Priita saadessansa lahjan. »Enhän minä mitään hyvää tehnyt. Kuinka olisin saattanut olla heitä auttamatta siinä kurjassa tilassa, jossa olivat.»

* * * * *

Onnellisena vietti Junno veljensä ja Maissin seurassa kesän lämpimät ihanat päivät, vaan syksyn tultua kävi hänen ennustuksensa toteen, sillä syyskuun viimeisenä päivänä hän makasi lakastuneena vuoteella. Maissi hoiti häntä. Aurinko oli laskemaisillansa, ja Junno pyysi Maissia aukaisemaan akkunan. Sitte hän sanoi: »Kuulkaa syntymämaani honkain huminata ja paimentorvien ääntä. Kuulkaa, jo lehdet putoavat. Minä menen pois, ennenkuin tähdet syttyvät taivahalla -- Isäni! Äitini! Siskoseni! Jo tulen» -- -- -- --

* * * * *

Nuori honkanen humisee nyt Junnon haudalla; sen ovat Manni ja Maissi siihen istuttaneet, sillä Junno oli niin eläissänsä määrännyt. He ottivat sen Salosta, kaksoisveljesten ensimmäisestä kodista.

MUISTOJA NAANTALISTA

eli

VANHAN TÄDIN KERTOMUS.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomiksi jäimme. Useasti kyllä näin äitini ja sisarteni itkusilmissä tuumailevan keskenänsä, mutta kun kysyin: »Mitä itket, äiti kulta?» silloin hän hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas tyytyväinen.

Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja kun armovuodet olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli äitini saanut toimeen meille uuden vähäisen kodin, joten saimme asua oman katon alla.

Vaikka äidilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas, sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen sydän. Sisareni hän opetti tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin varakkaammissa taloissa. Mutta minua, joka olin nuorin ja kehnoin, säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana niin heikko ja pieni, että olisi voinut luulla minua kahdeksanvuotiseksi. Useasti äitini sanoi: »Mitenkä sinä, Elsaseni, maailmassa toimeen tulet, kun olet noin heikko ja pieni?» mutta kun enoni, joka usein meillä oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: »Älä murehdi! Elsa ja minä olemme hyvät ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut äidin silmäin alla, pääsee hän minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan, että Elsasta saan hyvän vanhain päivieni hoitajan. Eikö niin, Elsa?»

Minä hyväilin enoani oikein herttaisesti ja lupasin aina olla hänelle kuuliainen, mutta äitini sanoi: »Älä vielä, veliseni, puhu vanhoista päivistäsi; ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kun mieheksi tulit. Kyllä sinä vielä naimisiin joudut. Jollet yhtä saanut, niin on toinen ja kolmas jäljellä.»

»Ei, sisareni, niin ei ole minun laitani», vakuutti eno, »unelmani raukesivat kuin unelmat -- mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun virkani ja taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni; silloin toivon, että aikani kyllä kuluu. Vanhoista muistoista ei puhuta, sillä kipeältä tuntuu, kun haavaan koskee.»

Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta hän ei sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella uteliaisuudella kysyin äidiltäni: »Mitä muistoja ne ovat, joista ei eno anna puhua?» vastasi äiti: »Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan hyvä ja kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista muistoista, sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit.»

Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista. Joka ilta maata pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä kaikkea tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesivät, mutta josta ei minulle sopinut puhua. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui uteliaisuutenikin. Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen siitä, että oli saanut minut enoni turviin. Enoni olikin hyvä minulle, ja aikani kului oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä hyvin harvoin oli vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.

Enollani oli kaunis puutarha, jossa hän itse teki työtä ahkeraan, sillä hän piti paljon kaikista kasveista, ja siinä puutarhassa minäkin yhdessä hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä enoni mailla ja talvisaikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni tahtoi kaikin tavoin voimiani vahvistaa. Hän oli lääkäri ja tiesi, mikä terveyttäni paraiten hyödytti.