Part 2

-- Antaa tulla, huusi hän. -- Minä en pelkää. Passaa vain astua esiin! Mutta hevonen minun pitää saada, vaikka henki menisi. Virma tai Hupsu tai joku niistä muista, joita minulla on ennen ollut. Se on viimeinen sanani, sen päälle otan vaikka herranehtoollisen, jos siksi tulee!

-- Ja minun viimeinen sanani on, että Aapo menee nyt oitis navettaan, valjastaa Jolly Boyn ja rupeaa työhön. Marraskuun ensimmäiseen päivään saakka Aapo on minun palveluksessani ja tottelee minun käskyjäni. Talo määrää juhdat ja työkalut. Mitä Aapo aikoo tehdä laillisen muuttopäivän jälkeen, ei kuulu minuun, mutta siihen asti määrään minä. Mars!

-- Jeesus! kiljahti Aapo läähättäen. -- Peruuttakaa tuo, taikka tapahtuu onnettomuus!

Punainen usva sumensi hänen silmänsä, esineet tuntuivat pyörivän huoneessa, ja hänellä oli yksi ainoa ajatus: nyt minun puukkoni lentää tupesta ja uppoaa hänen rintaansa vartta myöten.

Mutta ennenkuin tämä ehti tapahtua, hän tunsi yht'äkkiä tuulenhenkäyksen kuumilla kasvoillaan ja huomasi seisovansa portailla. Maanviljelysneuvos oli tarttunut häneen voimakkaalla kourallaan, taluttanut hänet ulos huoneesta ja sulkenut ovensa.

Puistokujan lehmukset marssivat kiireesti Aapon ohitse. Niiden tuuheat latvat muodostivat ikäänkuin tunnelin, jonka suussa etäällä loisti kirkas valo; aurinko siellä helotti niityille ja maantielle. Aukko laajeni laajenemistaan, ja nyt hän seisoi yht'äkkiä keskellä päivänpaistetta.

Hän pysähtyi tuokioksi. Miks'en minä iskenyt häntä? kysyi hän itseltään, ja ajatus, että hän kääntyy takaisin ja panee tuumansa toimeen, vilahti äkkiä hänen sekavissa aivoissaan. Mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään; kun hän vihdoin oli päässyt sen verran tolkulleen, että kykeni tajuamaan asemaansa, hän huomasi kulkevansa ripein askelin maantietä kirkonkylää kohti.

Vasemmalla oli kauppapuoti mäentöyräällä; sen ikkunan alla paistoi keltainen kirjelaatikko, ja portin pielessä seistä kyhjötti veltosti hevonen tyhjine turunrattaineen. Nyt sinulta, kauppias, yksi ostaja menee. Kolme markkaa ja viisikymmentä penniä olen velkaa sinulle, Virtakallio, mutta paljonkohan sinä oletkaan vuosien kuluessa nyppinyt minulta kalliilla tupakallasi ja huonoilla paidoillasi; eikö tuo vastanne saatavaasi. Niin ajatteli Aapo, ja kun hän kohta sen jälkeen sivuutti Yhdistyksen talon, täytyi hänen kaihomielin muistella niitä monia hauskoja hetkiä, jotka hän siellä oli viettänyt. Hyvästi nyt, tänne minä en tule enää koskaan; pitää lähteä niille vieraille seuduille, joista markkinamiehet ja mustalaiset puhuvat. Sinun kättäsi, Räsänen, tahtoisin mielelläni pudistaa, sinä olet aina ollut reilu minua kohtaan, mutta näin vain täytyy hiipiä pois ystävien ja tuttavain luota kuin mikäkin kanan varas. -- Kuulakka syysilma väreili maiseman yllä, harjujen laelta Aapo näki kaukaisten järvien kimallusta, ja katkeamattoman metsäkehän puunlatvat piirtyivät terävinä lasimaista taivasta vasten. Rantojen tummanvihreässä havumuurissa näkyi paikoitellen kylmänkellastamia koivunlatvoja ikäänkuin vaaleita liekkejä. Hyvästi, hyvästi, ajatteli Aapo, nyt minä menen niin pitkälle kuin maantietä riittää, eikä kukaan tiedä mitä siellä vastaan tulee. Ehkä siellä ei ole järviäkään eikä metsiä, mutta mentävä on yhtä kaikki. Ei auta surra, sillä semmoinen on ihmisen elämä; mitä ihminen muuta on kuin viheliäinen pölkky, jota laineet heittelevät sinne tänne.

Pieni kivi rapsahti Aapon saapasvarteen. Kummastellen hän nosti päätään; hän ei ollut potkaissut sitä maantien sorasta, sen täytyi olla heitetty. Hänen edessään luikersi ruskeanharmaja maantie kuoppineen ja syvään syöpyneine pyöränjälkineen, mutta se oli tyhjä, ei yhtään ihmistä näkyvissä.

-- Hei, Aapo, mitä asiaa sulla on kirkonkylään näin keskellä viikkoa? kuului jostakin läheisyydestä.

Aapo tunsi heti Räsäsen äänen. Hän pysähtyi äkkiä ja tähyili tarkemmin. Kas siinä! Kaltevalla ruohikkorinteellä tien vieressä erään kiven takana Räsänen lojui vatsallaan; paperossi niinkuin tavallista retkotti hänen vasemmassa suupielessään. Hän tuki käsillään leukaansa ja tähyili tutkivasti Aapon totisia kasvoja.

-- Olipa hyvä että tapasin sinut, sanoi Aapo. -- Tässä vast'ikään sinä vielä näit minun pistävän tanssiksi ja pitävän hauskaa Yhdistyksellä, mutta tänään näet minut viimeisen kerran. Niin kummasti voi tässä maailmassa käydä.

-- Ohoo, sanoi Räsänen ja kömpi istualleen, -- onko nimismies kintereilläsi, koska painelet niin hiivatinmoista hamppua?

-- Ei, vastasi Aapo, -- vapaaehtoisesti ja syyttömänä minä lähden tieheni. Tappo jäi tekemättä, miten lie niin sattunut.

Ja hän kertoi mitä hänelle oli tapahtunut tänä kohtalokkaana päivänä.

-- Vai niin, virkkoi Räsänen miettivästi ja taputteli maata kädellään, jonka selkään oli tatuoitu ankkuri muistoksi hänen olostaan puolimatruusina eräässä raumalaisessa purjealuksessa. -- Ja nyt sinä aiot lähteä pois ainaiseksi?

-- Siltä tuntuu, vastasi Aapo. -- En ole ehtinyt vielä ajatella tätä asiaa oikein juurta jaksain, mutta ymmärräthän, etten minä hyvällä rupea nielemään kaikkia aaseja ja kameeleja, joita ne tahtovat minulle syöttää.

-- Et tietysti, se on selvä, tuumi Räsänen, -- ihmisellä on toki ylpeytensä, köyhälläkin. Ai ai niitä herroja, ne leikkivät tulella eivätkä ymmärrä mitä kello on lyönyt. Semmoinen se on kirkkoherrakin. Aina kun hänen on lisättävä minulle palkkaa, niin sen kitupiikin mieltä kirvelee kovasti. Ja paljonko tässä sitten saa kaikista vaivoistaan? Tuskin sen vertaa kuin menee puolipohjiin. Niinpä minä lojunkin tässä anturat taivasta kohti; sillä tavoin ne eivät ainakaan kulu.

Aapo istuutui kivelle, joka äsken oli kätkenyt taakseen Räsäsen. Ajatuksissaan hän kulki jälleen puutarhurin luota Volasen luokse, pehtorin luota maanviljelysneuvoksen puheille. Hänen mielensä alkoi taas käydä ja kuohua.

-- Saamari, kun oikein ajattelen tätä juttua...

-- Niin, sanoi Räsänen, -- aiotko tosiaankin jättää sen kostamatta ja unohtaa kaikki vääryydet kuin mikäkin kiltti mammanpoika?

Aapo sylkäisi.

-- Kun minä en ehtinyt saada puukkoa esille, ennenkuin se piru oli tyrkännyt minut ulos ja sulkenut ovensa... Meinaatko että minun pitäisi mennä takaisin ja antaa sille päihin, niin että nikahtaa siihen paikkaan silmälaseineen ja kaikkine prameuksineen?

-- Nyt sinun ei pidä hätiköidä, Aapo, vastasi Räsänen innokkaasti. -- Tietysti sinun on mentävä takaisin, mutta anna puukon odottaa koreasti toistaiseksi. Miksi hankkisit itsellesi vankeutta sellaisesta, jonka saat pian tehdä ilmaiseksi! Vielä vähän aikaa meidän pitää olla siivolla ja kärsiä ja ajaa herrojen aaseja, mutta sitten täällä alkaa eri tanssi. Suuret ajat ovat tulossa, sen verran voin sanoa sinulle ilmaisematta salaisuuksia. Sinähän tiedät, että minä istun johtokunnassa, ja me saamme tietoja Helsingistä monta kertaa viikossa. Siellä takovat hiljaa ja tyynesti. Mutta kun kaikki on selvänä, silloin me tarvitsemme tässä pitäjässä juuri sellaisia miehiä kuin sinä olet, Aapo. Siksi minun mielestäni sinulla ei ole oikeutta lähteä pois, vaan velvollisuutesi on jäädä tänne ja olla apuna isossa pyykinpesussa. Ja silloin sinulla on mainio tilaisuus pestä omatkin riepusi, aasirievut ja muut. Aapo oli vaiti pitkän aikaa, mutta syvällä hänen harmaissa silmissään syttyi kipinä.

-- Ethän sinä valehtele, Räsänen, sanoi hän vihdoin, -- neuvothan minulle vain parasta? Vannotko, etten minä turhaan palaa Velkkalaan, vaan että saan pian maksaa sen aasihäpeän?

-- Verikorkoineen! vastasi Räsänen empimättä. -- Minä lupaan, ettei sinun tarvitse odottaa turhaan, ja ihmettelenpä suuresti, jollemme sinä ja minä ennen kevään tuloa omista kumpikin lihavaa kappaletta Velkkalan tiluksia.

-- Annatko minulle kätesi siitä? kysyi Aapo juhlallisesti.

-- Verikorosta, annan, vastasi Räsänen ja lisäsi nauraen: -- Saat molemmat kourat, vieläpä jalatkin, jos tahdot.

Hän ojensi vaaleakarvaisen kätensä, jossa toivon sininen ankkuri ennusmerkin tavoin kuvastui selvästi Aapon tutkiviin silmiin.

III.

Aapo oli ollut kateissa useita tunteja, ja kun tämä tunnettu suursyömäri ei ilmestynyt päivällispöytään, otaksuivat monet, että hän oli karannut talosta päästäkseen alistumasta aasinajajaksi. Miksi hän oli moisen pikkuseikan pannut niin pahakseen, ei oikein ymmärretty, mutta kun kaikki huomiot koottiin yhteen, täytyi kuin täytyikin olettaa, että Aapo oli tosiaan lähtenyt karkuteille.

Herätti sentähden jonkun verran huomiota, kun Aapo neljän tienoissa astui navettaan, irroitti Jolly Boyn ja valjasti sen rattaiden eteen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan, ei edes pienintä haukkumasanaa, ja hänen kasvoistaan oli vaikea lukea mitään.

Samoin kävi sitten päivä päivältä, viikko viikolta.

Hänen paluunsa syistä lausuiltiin erilaisia arveluja. Fiina ja Tilda tuumivat, että hän oli tarkemmin mietittyään alkanut pelätä, että hänet otetaan kiinni ja palautetaan kruununkyydillä, mutta tämä selitys vain osoitti, kuinka vähän nuo molemmat eukot ymmärsivät sitä uutta aikaa, joka läheni päivä päivältä Pietarista ja Helsingistä käsin. Nyt ei tosiaankaan ollut enää puhetta muuttopäivistä eikä kruununkyydeistä! Ei, ja ymmärtäväiset pitivätkin paljoa todennäköisempänä, että Aapon oli ollut mahdoton erota Lempin läheisyydestä, hänhän kulki ja kuvitteli jotain hassua tytöstä ja itsestään. Taikka sitten hän oli kukaties pelästynyt ajatellessaan kaikkea sitä tuntematonta, mitä hän saattoi kohdata vierailla seuduilla; asian laita oli näet niin, ettei Aapo ollut eläissään käynyt kauempana Velkkalasta kuin kirkonkylässä ja rautatieasemalla.

Aapolta itseltään ei heltinyt minkäänlaista selvitystä. Hiljaisempana ja umpimielisempänä kuin koskaan ennen hän teki tehtävänsä, muuten kaikkien mieliksi. Puutarhuri kiitteli häntä usein. Maanviljelysneuvos ei voinut muuta ymmärtää kuin että Aapo tahtoi hiljaisella uutteruudellaan hyvittää sopimatonta käyttäytymistään konttorissa, ja hän päätti antaa Aapon jäädä palvelukseen ensi vuodeksi, jos hän itse halusi. Ja kävi niin, että Aapo halusi jäädä; hän ei edes vaatinut sanottavaa palkankoroitusta.

Hänen kaikenpuolinen sävyisyytensä herätti yleistä hämmästystä. Ei mikään näyttänyt enää saavan häntä pois suunniltaan. Kun väki ei koskaan oppinut ääntämään Jolly Boyn nimeä ja sen sijaan alkoi muitta mutkitta nimittää aasia Aapoksi, niin hän sieti sen ääneti ja kärsivällisesti, vaikka yhteinen nimi tietysti aiheutti monia naurettavia ja ihmis-Aapon kunnialle käypiä sekaannuksia. Ei hän tuntunut mitään välittävän siitäkään, että meijeritytöt iltasilla väijyivät häntä nurkkien takana maanitellen mitä erilaisimmissa äänilajeissa tähän tapaan: Aapo, Aapo, Aapo! Tule Harmo, tule jo, tule jo! Aapo, Aapo, Aapo!... Järkähtämättömänä kuin suljettu, vahva-hakainen kirja hän kulki omia teitään.

Tietysti hän kohtasi useinkin Lempin, mutta oli tyyten lakannut puhuttelemasta häntä. Kunnes sitten yht'äkkiä, eräänä lokakuun päivänä, astui hänen luokseen ison puistokujan portilla ja juhlallisesti, ikäänkuin ottaen luonnon todistajakseen, kysyi häneltä, milloin hän mieluimmin halusi heidän häänsä vietettäviksi.

Lempi seisahtui hölmistyneenä.

-- Tarkoitatko sinä? -- -- Tarkoitatko että menisin kanssasi avioliittoon oikein todella? Oikein papin vihkimään, niin että pitää?

Aapo nyökkäsi.

-- Papin tai pirun tai hänen päälukkarinsa, mutta niin että pitää.

Lempi tekeytyi miettiväisen näköiseksi.

-- Niin, tuumi hän silmiään siristellen ja tirkisti Aapoa, -- eihän kyllä olisi hullumpaa olla naimisissa sellaisen jyryn miehen kanssa kuin sinä olet, ja oikeastaanhan minä olen tätä hetkeä jo kauan odottanutkin, mutta luulen sentään, että minun täytyy vastata kieltävästi. Teen sen vertavuotavin sydämin, mutta katsos, minua niin peloittaa.

Aapo astui pari askelta lähemmäksi.

-- Mikä sinua peloittaa? kysyi hän ilahtuen, sillä hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi murtamaan kaikki esteet, joita syrjäiset kadehtijat saattoivat asettaa hänen onnensa tielle.

Lempi viivytti hiukan vastaustaan. Hän seisoi siinä veikistellen pää kallellaan.

-- Niin, minua peloittaa, että me saamme lapsia, joilla heiluu aasinhäntä, sai hän sanotuksi, ennenkuin vaivoin hillitty nauru purskahti valloilleen, ja vilahduksessa hän katosi marjakuusiaidan taakse.

Aapo seisoi tyynenä paikallaan.

Juokse, juokse, jos se sinua huvittaa, ajatteli hän, pian sinä ja minä kuitenkin lepäämme yhdessä herrojen untuvapatjoilla.

Illalla Aapo jutteli Räsäsen kanssa Yhdistyksen kokouksen jälkeen pitempään ja tuttavallisemmin kuin koskaan ennen.

-- Pian, pian, rauhoitteli Räsänen hymyillen.

Kun suurlakko puhkesi marraskuussa, niin Aapo tietysti uskoi, että luvattu hetki oli koittanut, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun lakko pian raukesi tuottamatta kouraantuntuvia tuloksia. Jopa hän oli hetkisen taipuvainen epäilemään koko Räsäsen lupauksia.

-- Sinä olet lapsellinen! huudahti Räsänen. -- Viisaammat miehet kuin sinä ja minä ovat näissä asioissa takana. Jos he ovat päättäneet odottaa, niin siihen on pätevät syyt. Eihän pari kuukautta sinne tai tänne mitään merkitse.

Vihdoin se saapui, täyttymyksen hetki, unohtumaton tammikuun ilta. Asemalta päin tuli mustasta tien kidasta rivi tummia kulkusettomia rekiä. Sydän jyskyttäen Aapo seisoi makasiinin nurkalla katsellen aseellisten miesten mustaa ryhmää, joka verkalleen saartoi vanhan valkean talon. Pian koirat kiemurtelivat hangessa selkäranka pyssynperällä ruhjottuna, ja päätyseinän reiässä roikkuivat katkaistujen puhelinlankojen päät. Kas niin, hyvä herrasväki, koettakaapa nyt kutsua apua!

Kaikki talon ovet natisivat yht'aikaa kumahtavista iskuista. Nyt he olivat sisällä --

Aapo juoksi esiin tuskan vallassa. Mitähän jos ne heti -- jos joku vieras --

Mutta ei. Hänen levottomuutensa näyttäytyi aiheettomaksi. Tämän punakaartilaisjoukon johtaja, eräs seppä asemakylästä, julisti, että maanviljelysneuvos oli kansan vanki, ja koska hän oli takavuosina niin kovasti hommannut saadakseen aikaan uuden köyhäintalon, oli hänet sijoitettava nyt sinne siksi aikaa kuin hänen rikoksiansa tutkittiin. Sen sijaan oli pitäjän köyhät ja punaiset joukot majoitettava Velkkalaan, se oli oikeudenmukainen vaihto.

Seuraavana päivänä Aapo seisoi vahdissa köyhäintalon edustalla punainen nauha käsivarressa ja valtava kokardi lammasnahkalakissaan. Hänen oikea kätensä puristi venäläistä kivääriä, johon oli kiinnitetty veitsipistin, ja hänen valppaat silmänsä hellittivät tuskin hetkeksikään sen huoneen ikkunoista, jossa hänen vankinsa asteli edestakaisin kädet selän takana ja kasvot hyvin totisina.

IV.

Säteilevässä maaliskuun auringonpaisteessa ajoi kolme rekeä köyhäintalonmäeltä jään poikki talvitielle, joka johti Velkkalan metsien halki rautatieasemalle. Ensimmäisessä istuivat maanviljelysneuvos ja Räsänen sekä Aapo kuskina.

-- Kenen käskystä tämä siirto tapahtuu? kysyi maanviljelysneuvos.

-- Esikunnan, vastasi Räsänen ärtyisästi.

-- Tuleeko jonkinlainen uudistettu tutkinto, vai mikä on tarkoituksena?

-- Sinut kai sekä tutkitaan että tuomitaan, vastasi Räsänen, ja tämä sinuttelu ilmaisi äänensävyllään voitonriemua, ikäänkuin hän olisi vetänyt vihollisensa lokaan.

Maanviljelysneuvos nojautui takakenoon reessä. Hänen katseensa kiintyi maantiehen, joka säihkyvien lumivallien reunustamana luikerteli Velkkalan ohitse, kirkonkylän sivuitse, pohjoiseen, pohjoiseen, aina sinne valkoisten rintamalle. Enpä saanut nähdä heidän tulevan sitä tietä, ajatteli hän. Suomen armeijan.

Oli mainio rekikeli, ja pian he olivat jättäneet taakseen lumilakeuden äärettömän kimmellyksen. Metsä sulki heidät sinertävään puolihämärään.

Siellä oli ihmeellisen hiljaista. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lumen yksitoikkoinen narina jalaksien alla ja sitten yht'äkkiä palokärjen terävä nakutus. Kynnet painettuina yli-ikäisen kuusen kaarnaan se takoi herkeämättä antaen reen tulla aivan lähelle; sitten se liihotti puiden sekaan äänettömin, mustin siivin.

Maanviljelysneuvos siirrähtihe.

-- Vieläkö te uskotte voittavanne? kysyi hän, ikäänkuin hiljaisuus olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.

Räsäsen kiväärinperä kolahti reen pohjaan.

-- Johan me olemme voittaneet, vastasi hän.

-- Meidät, jotka istumme näissä reissä. Niin, jos sen laskette voitoksi --

Räsänen ei huolinut antautua turhaan keskusteluun. Hän katsoi ympärilleen pari kertaa, varmistui siitä, että toiset reet eivät olleet jääneet jälkeen. He olivat keskellä synkkää metsää. Hän tuntui miettivän.

-- Seis! huusi hän äkkiä ja antaakseen enemmän pontta käskylleen tarttui Aapon käsivarteen.

-- Nouse pois! sanoi hän maanviljelysneuvokselle, ja kun tämä oli totellut käskyä, jatkoi hän hieman pilkallisella äänellä:

-- Tahdon vain sanoa sinulle, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinä astuit reestä.

-- Niinkö, vastasi maanviljelysneuvos, -- sen saatoin melkein arvata.

Hän astui pari askelta eteenpäin, repäisi turkkinsa auki, ikäänkuin hänen olisi ollut liian lämmin, mutta napitti sen taas heti. Pari kertaa hän hypisteli silmälasiensa sankoja.

-- Jos luulette minun pelkäävän, niin erehdytte, sanoi hän hiljaa ja tyynesti.

-- Katsos, Aapo, näin minä lupaukseni pidän! huusi Räsänen ylpeästi.

Aapo antoi ohjakset Räsäselle ja nousi pystyyn reessä.

-- Nyt minä annan sinulle maksun siitä aasista! kiljahti hän ja kohotti kiväärinsä. -- Kultaa ja hopeaa meillä köyhillä ei ole, mutta lyijyä sinun pitää saaman.

Herrajumala sitä rämähdystä!

Kun laukaus pamahti, niin hevonen riuhtaisihe ja Aapo lensi takaperin lumihankeen samassa silmänräpäyksessä, kun maanviljelysneuvos kaatui maahan. Oli kuin häneen itseensä olisi osunut tappava luoti; näkö, kuulo ja tajunta menivät sekaisin paukahduksesta, jonka vertaista hän ei ollut ikinä kuullut. Oli kuin taivaankansi olisi repeytynyt, ja hän makasi selällään odottaen näkevänsä salamain halkaisevan maapallon.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Tosin hän kuuli pian sen jälkeen muutamia muita laukauksia, jotka pamahtivat nopeasti peräkkäin, mutta ne olivat hänestä heikkoja kaikuja hänen oman pyssynsä tuomiopäivänjyrähdyksestä.

Sekapäisenä hän nousi istualleen. Kolme tummaa kääröä virui pitkällään maassa, ja toverit hyörivät niiden kimpussa nopein, innokkain liikkein. Mitä tuo oikeastaan merkitsi? Poimivatko he itselleen kelloja, sormuksia, rahakukkaroita, lompakoita? Riistivätkö he kuolleilta turkit ja jalkineet? Että he saattoivat!

-- No, Aapo, huusi eräs heistä, -- mitä sinä vaadit osallesi?

Ylpeä hymy vilahti Aapon valjuilla kasvoilla.

-- Minä? sanoi hän nousten seisomaan. -- En mitään.

Toiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä hänen vastaustaan, joka muuten oli heille erittäin mieleinen. Aapon taas täytyi suuresti kummastella heidän tekemäänsä kysymystä. Kuinka he voivat luulla hänen piittaavan sellaisista mitättömyyksistä kuin kelloista ja saappaista! Hänhän ei ollut mikään tavallinen pieni ihminen, jolla on alhaiset pyyteet; jumala hän oli, yliluonnollinen voima; hänen sormensa painallus kaatoi hänen mahtavimmat vihollisensa kuolleina hänen jalkainsa juureen.

Aapo istuutui rekeen ja ajoi esikunnan päämajaan rautatieaseman vieressä olevaan kansakouluun.

-- Määräys on pantu täytäntöön, ilmoitti hän päällystölle; siinä kaikki mitä hänet saatiin kertomaan retkikunnasta.

Samana päivänä hän pyysi päästä rintamalle. Sitä vastaan ei päällystöllä tietysti ollut mitään; häntä kehoitettiin kuitenkin ottamaan ahkerasti osaa asianmukaisiin harjoituksiin, jotta hän voisi tehdä enemmän hyötyä. -- Turhaa, sanoi Aapo salaperäisesti hymyillen, -- minun tarvitsee vain katsoa niihin, niin ne kaatuvat maahan hengettöminä. -- Ohoo, epäili joku, -- miten se tapahtuu? -- Se on minun salaisuuteni, vastasi Aapo vain.

Aina kun joku valkoinen saatiin vangiksi, tahtoi Aapo olla mukana teloituksessa. Hänen pyyntöihinsä suostuttiin sitä mieluummin, kun hän ei koskaan vaatinut mitään osaa saaliista.

Lahden suuressa apajassa Aapo joutui lopulta vangiksi. Valkoisten huomio kiintyi häneen pian, sillä hänestä oli tullut omiensa riveissä varsin kuuluisa mies. Oikeudenkäynti ei venynyt pitkäksi, ja sen jälkeen kiväärinpiippujen pyöreät silmät suuntautuivat Aapon omaa rintaa kohti. Hän oli mykkä ja tyyni, mutta kätensä hän puski syvälle housuntaskuihin, ja alasvedetyn lakinlipan ja takkuisen otsatukan varjosta kiiluivat hänen pienet harmaat silmänsä viimeiseen asti sanomatonta vihaa.

LIHAMYLLY

I.

Portaista kuului raskaita askelia, ja hetken kuluttua kiiti sähkösoittokellosta ohut, hopeanheleä virta läpi talvi-illan syvän hiljaisuuden, joka tihenevän hämärän keralla oli jo kauan pitänyt huonetta vallassaan.

Johnnie Claësson vavahti niin, että tuhkapötky irtautui hänen sikaristaan ja mureni tomuksi hyvinsilitetyille housuille. Hän nousi ja heristi korviaan. Kello soi keittiössä edelleen, maltittoman vaativasti, mutta turhaan hän odotti sovittua tuttujen merkkiä, jonka piti seurata soittoa. Hyi hitto, mutisi hän, kukahan siellä on? Hän sysäsi narisevat nahkatohvelit jalastaan ja hiipi sukkasillaan eteiseen.

Samassa kirjeluukku rapsahti sovitut kolme kertaa aivan selvästi, mutta pitkästä odotuksesta epäluuloiseksi käynyt Johnnie Claësson seisoi epäröiden käsi varoketjulla. Hengitystään pidättäen hän painoi korvansa ovenrakoa vasten erottaakseen mahdollisesti jonkun äänen, joka voisi antaa hänelle johtolangan. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään; sen sijaan kello alkoi uudelleen kilistä, nyt lyhyin, katkonaisin ottein.

-- Kuka siellä on? kysyi Johnnie Claësson hiljaa.

-- Minä tietysti, kukas muu! vastasi kärsimätön naisenääni, ja koska Manjan luonteenomaisesta puheensävystä oli mahdoton erehtyä, niin Johnnie aukaisi oven. Tulija näytti kai hänestä liian hidasliikkeiseltä, sillä hän otti häntä vyötäisistä ja työnsi hänet nopeasti pienestä eteisenovesta arkihuoneeseen.

-- Kova ja kulmikas, vaikka päältä nähden kuin hyväkin imettäjä, sanoi hän naurahtaen.

Manja riisui hansikkaansa ja viskasi ne huolimattomasti pöydälle, jolla kirjoitustarpeiden ja kapinan-edellisinä viikkoina ilmestyneiden sanomalehtien lisäksi oli sekaisin piippuja, peltirasioita ja tyhjiä tulitikkulaatikoita.

-- Miks'et sinä avaa heti, kun tiedät minun olevan oven takana? sanoi Manja kiivaasti.

Johnnie Claësson vajosi taas ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin ja ryhtyi polttelemaan sikariansa.

-- Sinulla on puuroa aivokopassasi, pikku Manja. Mistä minä saatoin tietää juuri sinun siellä olevan? Otaksukaamme että siellä olisi ollut joku toinen. Otaksukaamme että punakaartin esikunta olisi halunnut käväistä pikku visiitillä. Asuntomme nykyisen tilapäisen kalustuksen takia häveliäisyytemme kieltää meitä vastaanottamasta sellaisia vieraita, luulisin.

-- Mutta, jatkoi Manja yhä samaan taisteluhaluiseen tapaan, -- minulla on aseita kappani alla niin että kilisee joka toisella askelella, ja minä saan seisoa ja odottaa iankaikkisesti oven takana vain siksi, että sinä olet pelkuri. Sinä olet raukkamaisin mies mitä koskaan olen nähnyt.

Johnnie Claësson päätti sivuuttaa tämän epäystävällisen luonteenkuvauksen.

-- Jahah, sanoi hän aivan tyynesti, -- sinä olet siis kopannut hyvän saaliin tänä päivänä?

-- Yhtä paljon kuin eilenkin, vastasi Manja lyhyesti. -- Enempää ei voi kantaa päällänsä.

Hän avasi kappansa kiivain, hermostunein tempauksin. Eräs nappi irtautui ja vieri pitkin lattiaa, kunnes osui tuolinjalkaan ja pysähtyi.

Manja laski kätensä alas ja seurasi silmillään nappia. Johnnie Claësson tuprutteli savupilviä sikaristaan.

-- Ota nappi ylös! sanoi Manja käskevästi.

Johnnie Claësson oikaisi jalkansa ja vajottautui niin syvälle mukavaan tuoliin, että niskajakaus meni epäjärjestykseen hipaistessaan pehmeätä selustaa.

-- Se jää tekemättä. En minä halua tonkia nelinryömin kuin mikä maatiaissika.

-- Kuten tahdot, vastasi Manja, -- olkoon sitten siellä tuomiopäivään asti.

Hieman vaivalloisesti hän kiskoi yltään avaran, vanhanaikuisen kapan, joka ulottui hänelle nilkkaan asti. Sen sisäpuolella riippui muutamia kiväärinpiippuja ja yhtä monta irtiruuvattua pyssynperää. Huolimattomasti hän paiskasi koko rojun nuhraantuneella vihreällä mokettipäällyksellä verhotulle leposohvalle; kuului räminää, ja eräs nagaani-pistoli putosi kolisten lattialle.

Johnnie Claësson kavahti pystyyn.