Part 1

KOTIINPALUU JA MUITA NOVELLEJA

Kirj.

Runar Schildt

Tekijän luvalla suomentanut

Ilmari Ahma

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

Frenckellin Kirjapaino Osakeyhtiö

SISÄLLYS:

Aapo Lihamylly. Karamsinin hevonen. Kotiinpaluu.

AAPO

I.

Korkeana kaartui heleä poutainen taivas yli Velkkalan sinä heinäkuun päivänä, jolloin maanviljelysneuvoksen vanhin poika täytti neljännentoista vuotensa.

Aapo seisoi puutarhassa lapioonsa nojaten ja seurasi vihreän lehvistön takaa, kuinka elämä heräsi isossa valkeassa talossa. Kepeä savu nousi keittiön piipusta, hän kuuli kahvikuppien ja tarjotinten kilinää ja näki rullakaihtimien lehahtavan ylös kuin taikavoimalla, niin nopeasti se kävi. Ikkunoita avattiin, ja ne loksuivat haoissaan aamutuulen voimakkaasta paineesta. Äänet huutelivat toisilleen läpi isojen, valoisien huoneiden. Kaikki tämä tapahtui nyt aikaisemmin kuin tavallisesti; neljätoistavuotias Magnus oli utelias näkemään syntymäpäivälahjojansa, ja nuoremmat sisarukset tahtoivat olla alusta asti mukana, jotteivät jäisi osattomiksi mistään makeistenjaosta.

Kyllä hän ällistyy, tuumi Aapo. Sillä Aapo oli yksi niistä harvoista valituista, jotka olivat edellisenä iltana saaneet olla mukana, kun maanviljelysneuvoksen merkillinen lahja Magnukselle tuotiin salavihkaa asemalta.

Herroilla on kummallisia mielijohteita, ajatteli Aapo edelleen. Vaikka hän olisi ollut seitsemän kertaa rikkaampi kuin maanviljelysneuvos -- ikimaailmassa ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt heittää rahojansa niin tolkuttoman hassuihin ostoksiin. Mutta kuka niitä herrojen metkuja ymmärtää!

Toinen toisensa jälkeen maanviljelysneuvoksen perheen jäsenet näyttäytyivät ikkunoissa tai verannalla. Lapset nauroivat ja melusivat kuin hullut. Vihdoin he kerääntyivät kaikki isoille portaille, kaiketi vanhempainsa kutsusta. He nähtävästi odottivat jotakin.

Nyt se tulee, arveli Aapo, ja vieläkin hänen täytyi sisimmässään ihmetellä sitä eriskummaista mielikuvitusta, joka oli saattanut keksiä mokoman, ennenkuulumattoman syntymäpäivälahjan. Ja oikein nähdäkseen lasten ja palvelustyttöjen kasvojenilmeet hän siirtyi lähemmä portaita pysytellen kuitenkin pensaiden suojassa.

Lastenhoitajattaren vieressä seisoi Lempi, päivän kunniaksi koristeltuna valkoisella myssyllä ja pitsireunaisella esiliinalla, aivan kuin suurissa kesäkutsuissa, jolloin kaikki pitäjän vallasväet olivat koolla. Hän kuiskaili ja hihitteli ja käyttäytyi kuin olisi ollut päähenkilö. Mitähän se mahtaa olla! kuuli Aapo hänen sanovan, ja siinä ilmeni taas naisten taipumus kavaluuteen ja näyttelemiseen, sillä Aapo itse oli sattunut kuulemaan, miten kuski oli ilmaissut tytölle koko salaisuuden, heti kun he olivat palanneet asemalta. Semmoinen se oli Volanen, Lempiä miellyttääkseen rikkoi arvelematta vaitiololupauksen, jonka oli antanut maanviljelysneuvokselle. No, Lempi, tuumi Aapo, nuo konstit minä kyllä sinusta kitken, jahka päästään kerran niin pitkälle, että meidän molempain nimet yhdessä pudota romahtavat saarnastuolin rappusia alas. Ja hän käänsi katseensa talliin päin.

Aivan oikein. Siellä ne tulivat, kuski ja se kummallinen lahja.

Pyhäliveriinsä puettuna asteli Volanen, pulska, ruskeasilmäinen herraskartanonkuski, täsmällisin ja itsetietoisin askelin isoja portaita kohti. Hänen vierellään tipsutti, suitsista talutettuna, lystikäs pikku aasi vetäen nukkemaisen pieniä korivaunuja.

Lapset seisoivat portailla hetkisen hiljaa ja liikkumattomina hämmästyksestä, mutta kohta puhkesi ilmoille ääretön riemu. Tuossa tuokiossa he olivat kiivenneet vaunuihin. Hymyillen Volanen jätti suitset käsistään, ja sitten alkoi ajo pitkin puistokujaa. Aasi juoksi hyvää vauhtia ja totteli hihkuvaa Magnusta kiltisti. Sisällä vaunuissa istuivat molemmat tytöt nuorin veikko sylissään.

Hilpeä seurue ajoi vain kierroksen puutarhassa ja palasi sitten portaiden eteen, mihin vanhemmat olivat jääneet odottamaan. Magnus hyppäsi vaunuista ja juoksi isänsä luo kiittämään; ilo ja hämmästys olivat panneet hänet niin pyörälle, ettei hän ollut huomannut sitä aikaisemmin. Tytöt jäivät istumaan ja huusivat: Enemmän! Enemmän! Ajetaan kerta vielä! Mennään maantielle, ajetaan Vihreälle sillalle asti.

Iloisiksi he näyttävät tulleen, ajatteli Aapo, mutta yhtä kaikki olisi ollut paljon viisaampaa antaa pojalle oikea hevonen. Onhan kartanossa hevosia aivan liian vähän, kun ryssät ottivat ne kaksitoista vallitöihinsä. Rehusta on pula, ja tuo pieni ryökäle syö varmasti melkein yhtä paljon kuin oikea hevonen tekemättä silti mitään hyötyä.

Hiekka narisi taas pienten vaunujen kirkkaanpunaisten pyörien alla. Lapset tekivät uudelleen kierroksen puutarhassa, mutta tällä kertaa he eivät palanneet portaiden eteen. Kasvihuoneiden luota Magnus pyörsi maantielle, ja huutamalla ja ohjaksia läiskyttämällä hän sai aasin laukkaamaan. Se oli Aaposta sekä säälittävä että naurettava näky; hevonen joka ei ollut mikään hevonen, vaan epäsikiö, jolla oli lehmän häntä ja jäniksen korvat. Halveksivasti nenäänsä tuhauttaen hän ryhtyi vähitellen taas keskeytyneeseen puutarhatyöhön.

Maanviljelysneuvos seisoi vielä portailla. Tuntui kuin hän olisi koettanut painaa ikiajoiksi mieleensä tämän hilpeän kesäisen juhlakuvan, nauravat lapset punakiiltopyöräisissä vaunuissa, jotka vierivät maantiellä kevyiden valkoisten tomupilvien halki, aurinkoinen maisema taustanaan. Hän tunsi itsensä hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi, vaikka päivätyönsä oli tuskin alkanutkaan. Sanomalehdet kasasivat pahoja uutisia maassa vallitsevasta tilanteesta, ja naapuripitäjissä jatkui itsepintainen maatyöläislakko, joka uhkasi antaa vuoden laihojen turmeltua, vaikka ihmiset kaupungeissa näkivät nälkää. Hän oli suunnitellut suuria parannuksia ja laajennuksia; vakaumus ja suvun perintämuistot olivat tehneet hänestä innokkaan ja optimistisen isänmaanystävän, joka oli uneksinut ylväitä unia itsenäisen maan omavaraisesta kansasta; nyt hän näki toiveittensa olevan raukeamassa, yksityisten niinkuin yleistenkin. Hän seisoi siinä isiensä talon portailla ja mietiskeli, oliko hänen kannettavakseen joutunut viimeinen näytös ja -- siinä tapauksessa -- oliko se välttämätön kohtalo vai saattoiko tuhon vielä torjua mielenlujuudella ja kestävyydellä. Mutta kun syyt ja vastasyyt tänään niinkuin ennenkin tuntuivat hänestä painavan jotensakin yhtä paljon, hän karisti raskaat ajatukset mielestään ja meni konttoriinsa tilikirjojen ja meijeriraporttien pariin.

Hetkistä myöhemmin tuli maanviljelysneuvoksetar puutarhaan katsomaan, paljonko siellä oli hyötymansikoita jäljellä. Tapansa mukaan hän tervehti ystävällisesti ja iloisesti Aapoa, tämähän oli kasvanut Velkkalassa hänen silmäinsä alla.

-- No, mitä Aapo piti meidän uudesta ajokkaasta?

Aapo epäröi.

-- Jaa, mitäpäs minä juuri --

-- Oliko Aapo ennen nähnyt aasia?

-- Minäkö? Ei, en minä ollut. Järvensivu väittää kyllä, että viime vuonna oli kaupungissa semmoinen posetiivinsoittaja, jolla oli aasi valjastettuna kärryjensä eteen, mutta en minä tullut sitä nähneeksi, niin ettei sitä tiedä onko se totta.

-- Niinkö, sanoi maan viljelysneuvoksetar hymyillen, -- ja Aapo uskoo vain minkä itse on nähnyt.

-- Sen minä olen saanut oppia äidiltäni. Ihmiset valehtelevat niin paljon, hän sanoi, älä koskaan usko, ennenkuin omat silmäsi ovat todistajina ja tuomarina.

-- No niin, nythän Aapo on kuitenkin nähnyt aasin läheltä. Eikö näyttänyt somalta, kun he panivat sen laukkaamaan maantiellä?

Aapo ei vastannut heti.

-- Meinaan vain näinikään itsekseni, sanoi hän epäröiden, -- että oikea hevonen --

-- Poni esimerkiksi? Niin, semmoisen me olisimme mieluimmin tahtoneetkin, mutta niitä ei ole helppo saada kädenkäänteessä, ja siksi otimme aasin. Sama hyöty siitä taitaa olla.

Aapo vilkaisi ylös kuullessaan "hyöty" sanan, mutta ei virkkanut mitään. Herrasväki ja köyhä kansa eivät ymmärrä toisiaan, se oli toinen sääntö, jonka äiti oli iskenyt hänen päähänsä eläessään vielä torpparinleskenä Velkkalassa.

-- Onko sillä nimeä, tuolla -- aasilla? kysyi Aapo hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- On kyllä. Jolly Boy.

-- Jassoo, sanoi Aapo ja hymyili näkymätöntä hymyä. Olihan selvä asia, että tuolla naurettavalla otuksella piti olla naurettava nimikin, jota ei tavallinen kieli pystynyt lausumaan.

Mutta jos Aapo tunsikin alkuperäisen, puhtaasti vaistomaisen vastenmielisyytensä aasia kohtaan kasvavan kaikesta mitä hän näki ja kuuli, niin oli Magnuksen ja hänen sisarustensa ihastus sen sijaan niin suuri, että vanhempien täytyi aamupäivän kuluessa ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, ettei poika ajaisi poloista Jolly Boyta kuoliaaksi. Määrättiin kerta kaikkiaan, että ajoretkiä saatiin tehdä vain määrätyillä kellonlyömillä eikä koskaan edemmäksi kuin Vihreälle sillalle. Eikä koskaan laukkaa ylämäessä! lisäsi maanviljelysneuvos.

Jolly Boysta tuli sen päivän suuri puheenaihe Velkkalassa ja ulkotiloilla. Päivällistunnilla ja vielä enemmän illalla parveli tasainen virta uteliaita aasin ympärillä sen seistessä ja heilutellessa häntäänsä lehmien kanssa navetassa. Niin, Jolly Boy oli todellakin sijoitettu lehmien eikä hevosten joukkoon, osittain siksi, että se ulottui mukavammin syömään matalalta rehupöydältä, osittain koska oli tarkoitus, että sen tuli puolestaan tehdä hyötyä vetämällä maitovaunuja meijeriin. Karjatytöt, jotka siten pääsivät rasittavasta ja ikävästä työstä, osoittivat ystävällistä mielialaa pikku aasia kohtaan; muuten oli hiljainen ihmettely vallalla katsojajoukossa.

Volanen, hieno kuski, oli itse nimittäytynyt jonkinlaiseksi Jolly Boyn suojelijaksi ja tulkiksi. Hän, joka muulloin oleskeli ylhäisen eristäytyneenä tilavassa, uudenaikaisessa tallissa ja välkkyvässä silahuoneessa, seisoi nyt koko illan Jolly Boyn vieressä, ja hänen asiantuntevat peukalonsa olivat aikoja sitten kopeloineet pienen harmaan ruumiin kaikki lihakset ja jänteet. Käytellen tiheään ruotsinkielisiä sanoja, jotka käsittämättömyytensä vuoksi tekivät suurenmoisen vaikutuksen läsnäoleviin, hän esitti mielipiteensä Jolly Boyn todennäköisestä iästä ja muutamista sen takajaloissa olevista kyhmyistä, jotka näyttivät osoittavan pattia. Vähääkään epäröimättä hän vastaili lukuisiin kysymyksiin, jotka koskivat aasien elintapoja ja työkykyä. Hänen loputtomista selityksistään olisi voinut luulla, että hän eläissään oli tuskin muuta tehnytkään kuin hoitanut aaseja; itse asiassa tämä oli ensimmäinen, minkä hän oli koskaan nähnyt. Mutta Volanen piti siitä, että sai vastailla kysymyksiin ja antaa tietojensa ja asiantuntemuksensa vuotaa yli hämmästyneen kuulijakunnan. Hän piti myös sievästä Lempistä, joka seisoi karjapiikain joukossa ja hillitsi nauruaan vain siksi, että kuulisi joka sanan hänen selittelyistään -- totta kai hänen kaunopuheisuutensa näin ollen kunnostautui paremmin kuin koskaan.

Aapo kuunteli perin vastahakoisesti hänen ehtymätöntä puhetulvaansa ja näki, kuinka hänen kiiluvat, ruskeat silmänsä -- oikeat ryssänsilmät! -- tulisesti kiehtoivat Lempin pientä täyteläistä vartaloa.

-- Niin, kertoi Volanen piittaamatta Aapon itsepintaisten harmaitten silmien pistävistä katseista, -- ja sitten on eräs laji, jota sanotaan muuliaasiksi. Otetaan aasi-ori ja tammahevonen, taikka myös otetaan oikea ori ja aasintamma, niin kahden vuoden päästä saadaan muuliaasi, ja se on vahvempi kuin mikään hevonen ja elää monen sadan vuoden vanhaksi. Mutta luonto on järjestänyt niin viisaasti, ettei muuliaasi saa jälkeläisiä, sillä mitäs ihminen silloin tekisi oikeilla hevosilla?

-- Voi voi sitä Volasta, kaikki se tietääkin, päivitteli Fiina, väenkeittiön vanha emännöitsijä.

Aapon huulet vetäytyivät puolinaiseen ivahymyyn. Pitäisipä ripustaa hevosloimi Volasen hartioille messukasukan tapaan ja ruveta sanomaan häntä aasipapiksi, ajatteli hän katkerasti. Ei, aasipiispaksi, noin kun se tuossa seisoo ja messuaa ja teeskentelee aasialttarin vieressä.

Ja viivyttyään siinä hyvän aikaa yllyttäen itseään moisilla ajatuksilla hän ei lopuksi enää voinut estää sappeansa kuohahtamasta.

-- Aasi on helvetin elävä, sanoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja sylkäistä ruiskautti Jolly Boyn jalkojen väliin. -- Niin minä olen oppinut ja niin se taitaa ollakin.

Lempi tirskahti ja nyhjäisi erästä karjatyttöä kylkeen.

-- Kuules Aapoa, hän sanoi. -- Pienillä linnuilla näyttää väliin olevan leveä nokka.

Emännöitsijä Fiina loi pullean olkapäänsä ylitse halveksivan silmäyksen Aapoon.

-- Kuka Aapolle on semmoista opettanut? kysyi hän.

Aapo ei aikonut ensin vastata. Hän seisoi ja tuijotti hatarilla silmillään lihavaa, itsetietoista eukkoa, joka syyttä suotta kävi hänen kimppuunsa ja koetti saattaa hänet pulaan. Mutta kun Fiina uudisti kysymyksensä ja useat muut siihen yhtyivät, taipui hän lopuksi avaamaan suunsa:

-- Kukako minulle on sellaista opettanut? Äitimuori tietysti, ja koulussa saa kuulla samaa, jos kellä on korvat joilla kuulee.

-- Mitä ihmeen koulua sinä olet käynyt? sanoi Fiina nauraen. -- Minun lapsena ollessani saatiin kuulla ihan saarnastuolista, että Jeesus tuli Jerusalemiin ratsastaen aasilla --

-- Aasintamman varsalla, oikaisi Tilda, maanviljelysneuvoksen vanha kyökkäri.

-- No niin, se on tiemmä sama asia, vastasi Fiina hieman loukkaantuneena oikaisusta. -- Ja koska kerran Jeesus saattoi ratsastaa aasilla, niin ei aasi mahda olla mikään helvetin elävä, vaan kunniallinen juhta, jonka pitäisi kelvata niinkin suurelle herralle kuin Aapolle.

-- Ratsuksi, lisäsi Lempi tirskuen.

-- Ehkä tahdot koetteeksi ratsastaa sillä tässä meidän nähtemme? ehdotti Volanen vilkkaasti. -- Kierros puutarhan ympäri, mitä?

-- Tai jos yksin tein ajaisit kirkonkylään asti, jatkoi Lempi yleisen suosion kannustamana. -- Mutta se taitaa riippua aasista enemmän kuin Aaposta, ne kuuluvat pitävän oman päänsä ja pysähtyvän milloin mielensä tekee. Aapo saa olla hyvillään, jos se ei paiskaa häntä ojaan.

Kaikki nauroivat ääneen. Pelkkä ajatus, että näkisivät Aapon istuvan kyyryllään Jolly Boyn selässä, tuntui heistä äärettömän lystikkäältä.

Näin kävi aina. Heidän pilansa kärki kääntyi aina Aapoon, ikäänkuin muuta naurettavaa ei olisi ollut koko Hämeenmaassa. Hän oli siihen tottunut, mutta hän puski nyrkkinsä niin voimakkaasti housuntaskujen pohjaan, että vuorikangas ritisi, ja hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen pidättäen sanoja, jotka lausuttuina olisivat panneet kenet tahansa pelkäämään.

Toistaiseksi hän piti kuitenkin parempana olla vaiti.

II.

Muutamia viikkoja oli Magnuksen ja hänen siskojensa suurimpana ilona ajelu Jolly Boylla ja korivaunuilla, mutta sitten se ei ollut enää uutta eikä aivan yhtä hauskaa. Heidän itsensä sitä huomaamatta kävivät retket vähitellen yhä harvemmiksi ja lyhyemmiksi; vanhempain ei kohta enää tarvinnut varoittaa heitä rasittamasta liiaksi leikkitoveriaan ja ajokastaan. Hylätyt leikit tulivat jälleen käytäntöön, marjapensaat ja hedelmäpuut pidättivät heitä yhä enemmän puutarhassa, ja syksyn tullen alkoi läksyjenluku kotiopettajan johdolla uudelleen. Kävi ilmi, että he olivat tavallisuuden mukaan unohtaneet aivan suunnattomasti kesäloman aikana; päivät päästään Magnus sai ahertaa oppitunneilla ja kertauksissa korjatakseen vauriot ja päästäkseen jonkun vaivaisen askelen lähemmäksi ylioppilaslakkia, joka loisti kaukaisessa etäisyydessä, mutta joka täytyi saavuttaa, ja ilman turhaa viivytystä -- se oli isän sana.

Niinpä Jolly Boy sai yhä useammin seisoa toimettomana navetassa, lukuunottamatta niitä lyhyitä hetkiä aamulla ja illalla, jolloin maito ajettiin meijeriin.

-- Tämä tuntuu oikeastaan tuhlaukselta, sanoi maanviljelysneuvos eräänä kauniina päivänä. -- Jolly Boyn pitää ruveta tekemään enemmän hyötyä. Me kehoitamme väkeä säästämään sekä eläinten että ihmisten ruokaa ja itse kuitenkin ruokimme hyödytöntä suuta. Se ei käy päinsä.

Tämän sanoessaan ei maanviljelysneuvos ollut vielä saanut kuulla, että Yhdistyksessä oli jo kiivaasti käyty hänen kimppuunsa, joka eli ylellisyydessä ja syötti aaseja ja koiria Velkkalassaan, vaikka köyhät kaupungeissa ja monin paikoin maallakin nääntyivät nälkään. Varapuheenjohtaja Räsänen oli esittänyt tämän kuvaavan näytteen yliluokan raa'asta ja sydämettömästä hävityssodasta aliluokkaa vastaan niin kiihkeästi ja niin erinomaisen havainnollisesti, että Velkkalan Aapo ja rengit olivat palanneet kotia mielessään jonkun verran hämärä, mutta samalla unohtumaton kuva Velkkalasta paikkana, missä vilisi porvarillisia verenimijöitä ja lihavia aaseja, puhumattakaan koirista, jotka muristen vartioivat kaikkea sitä vääryydellä hankittua omaisuutta.

Mutta maanviljelysneuvos keskusteli pehtorin kanssa, mitenkä Jolly Boyn työvoimaa parhaiten voitaisiin käyttää hyödyksi, ja he sopivat asiasta pian. Aasi oli annettava Aapon käytettäväksi puutarhan suurissa syystöissä, jotka menneinä vuosina olivat vaatineet hevosen pitkiksi ajoiksi.

Pehtori antoi määräyksensä puutarhurille ja puutarhuri edelleen Aapolle.

-- Taidatte aikoa pitää minua pilkkananne, sanoi Aapo, -- mutta siitä ei tule mitään. Minä olen siihen liian viisas. Koettakaa onneanne muualla, missä on vähemmän ymmärrystä.

-- Luuletko sinä ettei meillä ole tärkeämpää tehtävää kuin kujeilla sinun kanssasi, sanoi puutarhuri, joka sattui olemaan huonolla tuulella. -- Asia on niin kuin sanoin. Pane toimeksi vain!

Aapo nauroi.

-- Ei, jättäkää nyt tuo, minä en ole niin tyhmä kuin te kaikki tunnutte luulevan ja niinkuin ehkä näytän -- mutta minkäs ihminen mahtaa ulkonäölleen? Ei, ihminen ei voi ulkonäölleen yhtään mitään, se on Jumalalta, niinkuin sanassa sanotaan, vaikka väliin täytyy melkein uskoa, että piru on jollain kumman tavalla ollut sormineen mukana pelissä, niinkuin esimerkiksi kun näkee tuon Tallukas-Kallen. Mitä minuun tulee, niin minussa taitaa olla vähän Jumalan käsialaa ja vähän pirun, ehkä puoliksi kumpaakin, mutta kyllä näkö teitä pettää pahasti, jos luulette, että minä ilman muuta astun takajalkoineni tuohon aasinloukkuun, jonka te olette minulle virittäneet.

-- Mitä perhanaa! kiljahti puutarhuri. -- Jollet usko minua, niin kysy pehtorilta.

E-ei, tuumi Aapo, niin yksinkertainen en ole. Tuon ne ovat yhdessä keksineet kyökissä saadakseen takanapäin nauraa minulle, mutta sitä he saavat odottaa.

Ja hän meni talliin hakemaan hevosta puutarhakärryjen eteen.

-- Seis vähän! huusi Volanen, silahuoneesta, missä hän sulasta ylpeydestä par'aikaa kiilloitti käyttämättömiä loistovaljaita, joissa oli vaakunat ja kruunut ja hopeahelat. -- Täältä ei anneta enää hevosia puutarhatöihin, maanviljelysneuvos on määrännyt, että sinä saat tästedes pidellä aasin hännästä, ettäs tiedät.

No no, tuumi Aapo, sinä olet tietysti mukana juonessa minua vastaan, sehän minun olisi pitänyt heti ymmärtää. Taidatkin olla ihan alku ja juuri, kun kaikki ympäri käy, noine viekkaine ryssänsilminesi. Mutta maltahan, vielä se masennetaan sinunkin röyhkeytesi.

Hänessä kuohui kiukku, ei siksi, että hän olisi hetkeäkään ottanut heidän sanojansa toden kannalta, vaan siksi, että itse pila tuntui hänestä perin sopimattomalta. Tehdäkseen julkeasta kujeesta lopun ja saadakseen välttämättä tarvitsemansa hevosen hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin kääntyä pehtorin puoleen.

Hän koetti hillitä itseään mikäli mahdollista ja selitti todenmukaisesti koko asian juurta jaksain, varoen jättämästä pois ainoatakaan sanaa, mikä oli puolelta tai toiselta tullut lausutuksi tässä mieltäkuohuttavassa jutussa. Volasen hävytöntä huudahdusta Aapon oli hyvin vaikea saada suustaan; viha valtasi hänen äänensä pannen sen melkein särkymään.

Pehtorin täytyi hymyillä Aapon muotoa ja kummallista äänensävyä.

-- Kuulehan, Aapo, vastasi hän, -- kyllä asia on niinkuin puutarhuri sanoi. Toiset olivat oikeassa, sinä se olet erehtynyt. Tästedes saat mennä karjapiioilta pyytämään lainaksi sitä pikkuista harmaata lehmää, jonka paikka on lähinnä vasikkakarsinoita.

Aapo seisoi kuin metallista valettuna. Tuli ja leimaus! Joko oli pila taitavasti järjestetty oikein jaetuin osin, niinkuin silloin kun Yhdistyksellä näyteltiin teatteria ja itse pehtorikin oli mukana, tai sitten -- -- tai sitten -- -- Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Tehdä hänestä aasinajaja, Jumalan ja ihmisten naurun aihe, niin kuulumatonta häväistystä ei kukaan toki uskaltanut hänelle tuottaa, ei edes maanviljelysneuvos, joka omissa silmissään oli semmoinen kaikkivaltias porho.

-- Tämä näyttää olevan halpamaista pilaa, sanoi Aapo arvokkaasti, -- se on kyökissä keitetty, ja Volanen on pidellyt kauhasta likaisella kädellään, huomaan.

Pehtori kävi totiseksi.

-- Sinä erehdyt täydellisesti, Aapo. Maanviljelysneuvos antoi eilen siitä määräyksen, niin että kyllä tässä on toteltava. Pitäähän sen elukan tehdä jotakin hyötyä puolestaan, kun nyt kerran olemme saaneet sen niskoillemme, ja sinun köykäisiin puutarha-ajoihisi se on aivan kylliksi vahva. Hevoset tarvitaan paremmin muualla.

Pehtori ei näyttänyt suinkaan laskevan leikkiä, se Aapon täytyi mielessään myöntää. Mutta, toisekseen, hän oli hymyillyt, kun ensin tuli puhe hevosesta tai aasista -- -- Kenties hän sittenkin -- -- Oh miten oli, asia oli nyt saanut semmoisen käänteen, että Aapon täytyi ottaa siitä perinpohjainen selko. Tässä ei ollut paluutietä eikä oikoteitä, hänen täytyi puhua painavia sanoja maanviljelysneuvokselle, ja sitten kohtalo sai määrätä loput.

Tähän aikaan päivästä maanviljelysneuvos tavallisesti oli konttorissaan. Aapo pistäytyi varmuuden vuoksi keittiöön tiedustelemaan.

Erään ikkunapöydän ääressä tilavassa keittiössä seisoi Lempi vaalea hame yllään ja kuivasi astioita; lasit pyörivät nopeasti hänen vikkelissä sormissaan.

-- No, Aapo, sanoi hän kurillaan, -- joko pian saadaan nähdä sinun ratsastavan aasintamman varsalla? Niin täällä talossa hokevat.

Aapo synkistyi.

-- Jätä tuollainen jumalaton puhe ja pilkka, sanoi hän ankarasti.

-- Oletko sinä jumala, Aapo, ettei sinun kanssasi saa leikkiä laskea?

-- Sinä tiedät hyvin mikä minä olen ja mikä minusta tulee, sanoi Aapo painokkaasti.

-- Äläs, kuinka minä sen tietäisin. Kerro, kerro, mehän ollaan tässä kahden, ei ole ketään kuulemassa. Onko se jotakin hyvin hienoa?

Aapo katseli tyttöä sanattomana.

-- Onko maanviljelysneuvos konttorissa? kysyi hän toisella äänellä.

-- On kai, jollei hän ole valjastamassa aasia sinulle.

Aapo hymyili karmeata hymyä.

-- Ennenkuin se tapahtuu, että minä astun aasinhännän takana, saatte nähdä Volasen vetävän minun kärryjäni, taikka itsensä maanviljelysneuvoksen, niin, juuri hänen itsensä. Minä en pelkää! Ne jotka nyt nauravat, saattavat pian itkeä. Tämä on hengenasia --

-- Suu kiinni! tiuskaisi Lempi vilkaisten ruokasalin ovea kohti. Sillä vaikka hän tiesikin, että Yhdistyksessä usein uhkailtiin maanviljelysneuvosta, piti hän kuitenkin sopimattomana, että sellaista tapahtui täällä hänen omassa keittiössään. Muuten Lempi oli kerta kaikkiaan julistautunut puolueettomaksi päivän suuressa kiistakysymyksessä eikä halunnut millään ehdolla sotkeutua ikäviin selkkauksiin.

Aapo läksi. Mutta nyt oli valmiina se juomapanos, joka oli hänessä käynyt ja kuohunut tämän viimeisen puolitunnin ajan hänen kulkiessaan kuin narri toisen luota toisen luo, eikä hän voinut auttaa, että se läikkyi ylitse samassa kuin hän astui konttorin kynnyksen yli ja näki maanviljelysneuvoksen välkkyvät silmälasit.

-- Minä tahdon oikean hevosen ajoihini! karjaisi hän tervehtimättä ja ilman minkäänlaista esipuhetta.

Maanviljelysneuvos nosti silmänsä hieman ihmeissään. Tämä tapa huutaa asiansa ovesta ällistytti häntä ja tuntui hänestä jotenkin sopimattomalta.

-- Mitä Aapo haluaa? kysyi hän ja hypisteli tapansa mukaan silmälasiensa sankoja.

-- Minä vaadin hevosta sen kirotun aasin sijaan! huusi Aapo.

-- Miksi Aapo huutaa? sanoi maanviljelysneuvos ankaralla äänellä.

-- Huudan että kuuluisi. Ja jollei tästä ole apua, niin minä kiljaisen niin että kuuluu taivaaseen asti! Minä olen liian hyvä kulkemaan aasin hännässä, minun pitää saada oikea hevonen!

Maanviljelysneuvos nousi ja pani kätensä selän taakse. Oliko poika ihan hullu?

-- Pitää ja pitää ja pitää. Aapon pitää ennen kaikkea käyttäytyä ihmisiksi täällä konttorissa. Taikka voi käydä niin, että Aapo ajetaan ulos.

Aapo hengitti raskaasti.