Part 2

_Tahvo_. Mutta kun ei tarvis pakota kylän kululle lähtemään, niin parasta on, että vasta olette tyytyväiset kotileipään. Sillä kotonaan on mies korea, vaikka ilman istukoon, sanovat vanhat. Monet lapset eivät toivo parempaa kuin että riittäisi kotona, jottei tarvitsisi toisten vastuksiksi lähteä. Niin, kun olette syöneet, menkää kotiinne. (Panee kovasimen -pois ja menee kirveineen.)

_Suutari_ (katsoo Lassiin). Vai sinä se olet se Aapelin Lassi. Topakka poika!

(Lassi vilkasee suutariin, jatkaen syöntiään.)

_Suutari_. Etkös rupea suutarin oppiin?

_Lassi_. Rupean minä!

_Suutari_. Silloin kuletaan suutaroimassa talosta taloon, saadaan aina kylän kakkua, mestarimiehille annetaan voitakin joka aterialla ja kahvit pari kertaa päivässä. Eikös vetele suutariksi ruveta?

_Lassi_. Rupean minä, jos vain isä ja äiti laskevat.

_Suutari_. Tuumitaan heidän kanssaan.

_Katri_ (tulee leipä ja pieni paperikäärö toisessa kädessä; tuo ne ja panee pöydän nurkalle lasten lähelle.) Tässä on nyt sitten; mutta alkakaakin suoriutua kotiinne!

(Lassi ja Liisu lakkaavat syömästä lähtevän näköisinä.)

(Pirtun Petu ja Pirtun Heta tulevat ulkoa ryysyissään, palelevan näköisinä ja itkuun puhkeamaisillaan.)

_Heta_ (surkeasti). Antakaa emäntä meidän vähän lämmitellä. (Menee lieden luo ja lämmittää käsiään, Petu samoin.)

_Katri_. Mitäs väkeä te olette?

_Heta_ (rukoillen). Me olemme Pirtun lapsia, emäntä olisi niin hyvä ja antaisi vähän leipää.

_Katri_. Montako teitä on lasta?

_Heta_. Kaksi nuorinta jäi kotiin.

_Katri_, Neljä lasta vain, — ja nuori pari, kylläpä pitäisi jaksaa elättää.

_Heta_. Meillä on ollut kotona vain jäkäläleipää, mutta nyt ei saa jäkälöitäkään, kun on tullut lunta niin paksulta, ja sitten äiti...

_Katri_. Tehän muuten kuulutte toiseen huutoon, ei meidän kylä ole velkapää elättämään muiden köyhiä.

_Heta_. On niin kylmäkin, jos emäntä olisi niin hyvä ja antaisi vanhoja vaatteita...

_Katri_. Laittakoon äitisi, ja maatkoon vähemmän!

_Petu_ (silmät suurina). Mut äitihän on tailat!

_Heta_. Äiti on ollut kipeänä monta viikkoa, ei voi liikkuakaan. (Puhkeaa itkuun, Petu perästä.)

_Katri_. Menkää sitten vaivaistaloon tai kerjätkää omasta kylästänne. On meillä täällä tarvitsevaisia kylliksi.

(Heta ja Petit itkevät kiihkeämmin. Lassi ja Liisukin nyökyttävät.)

_Katri_ (sieppaa pienen kannikan pöydältä). Tuossa on! (Lähettää kannikan Hetalle.)

_Heta_. Suurkiitosta!

_Katri_. Ja menkää nyt siitä ulisemasta!

_Heta_. Emäntä kulta, antakaa meidän vielä pikkuriikkusen lämmitellä. (Hierovat hätäisesti käsiään liedellä.)

_Katri_. Pian sitten!

_Lassi_ (kuiskaa kyynelsilmin Liisun korvaan. Tämä nyökkää innokkaasti päällään. Molemmat hymyilevät kyyneltensä lomasta. Lassi vie emännältä saadun leivän ja paperikäärön ja pistää sen äkkiä Hetan kainaloon). Tässä, viekää äidillenne!

_Katri_ (pikastuneena). Mitä, senkin pohatta, toinen kerjäläiskakara! Ulos siitä kaikki tyyni ja heti paikalla. Ja tulkaapas vain toinen kerta!

_Lassi_ (sieppaa huivin päästään ja antaa Hetalle). Tuossa on tuokin!

_Liisu_. Oih!

_Katri_. Ulos siitä!

_Liisu_. Äidin huivi! Mitä äiti sanoo?!

_Suutari_. Oikein, poika — nyt et olekaan enää tyttö! — Tules tänne, niin saat (katselee kukkarostaan sopivaa rahaa, nauraen) — suutarin markan!

_Katri_. Korjaatteko luunne!

(Toiset lapset luikkivat ulos, Lassi juoksee suutarin luo, sieppaa rahan, sanoo kiireesti »kiitos» ja juoksee toisten jälkeen).

_Suutari_ (huutaa jälkeen). Sano terveisiä vanhemmillesi, minä tulen pyhänä tuumimaan siitä oppiin lähdöstä!

TOINEN KUVAELMA.

Mökin tupa.

_Leena_ (rukkinsa ääressä). Ei vain ala kuulua lapsia! Missähän lienevät, lapsiraukkani? Kun vain eivät paleltuisi tiellä, muun vaaran tuon nyt ei luulisi tällä taipaleella uhkaavan. Tulinkin laskeneeksi heidät sinne löyhkää kyyditsemään, omiksi huolikseni! (Nousee, menee katsomaan ikkunasta.) Ei näy, ei kuulu! Lumi vain kyynäräin korkuisena peittää maat ja mannut. (Kuuluu rusahdus.) Ja pakkanen paukkuu nurkissa! (Menee takaisin rukkinsa ääreen ja polkasee rukinratasta muutaman kerran ympäri.) Kunhan vain, kunhan jo eivät paleltuisi tielle! (Nousee taasen levotonna ja menee ikkunaan.) Ei näy, ei kuulu hiiren hiiskausta! (Kävelee ympäri huoneessa, kapsehtien yhtä ja toista, mihinkään erikoisemmin ryhtymättä.) Jollei pitäne lähteä jälkeen katsomaan, etteivät vain ole kohmettuneet ja jääneet taipaleelle? (Vilkaisee taasen ikkunaan.) Vai laittaisinko tulta uuniin, että saavat lämmitellä tultuaan? (Menee ja kohentelee hiilosta.) Vielähän tuossa on tulinen tuhka ja hehkuvia hiiliäkin. Kunpa vain tulisivat! (Vilkasee taasen ikkunasta.) Jo tulevat! (Juoksee iloissaan rukkinsa ääreen.) Pitääpä tässä oikein mököllään ottaa heidät vastaan! (Tekeytyy kylmän ja ankaran näköiseksi).

(Lassi ja Liisu tulla tömistävät häthätää.)

_Lassi_ (itkusuin, kädet korvilla). Paleltaa!

_Leena_ (nousten, hätiköiden). Mistä, jalkojako paleltaa?

_Lassi_. Ei jalkoja, vaan korvia!

_Leena_. Missäs huivi?

_Lassi_. Kipristelee niin, aivan kuin polttaisi!

_Leena_. Suliahan oli huivi korvillasi. Missä se on? Oletteko sen hukanneet?

_Lassi_. Voi, korvat!

_Leena_. Hierotaan lumella, minä käyn hakemassa.

_Liisu_. Kyllä minä haen, äiti! (Juoksee ulos).

_Leena_. Riisutaan kengät sillaikaa. (Vetää kenkiä).

_Liisu_ (palaa, lunta kourassaan). Tässä, äiti!

_Leena_. Pitää aina lumella hieroa lämmetessä, niin ei tule kylmän vihoja. Mitenkäs sinun on laitasi, Liisu?

_Liisu_. Ei minua palele.

_Leena_. Miltäs siellä nyt tuntui?

_Liisu_. Äiti, emme me enää koskaan pyri kerjuulle!

_Leena_. No, ettekö saaneetkaan mitään?

_Liisu_. Saimmehan me, leivän ja sianlihaakin, mutta —

_Leena_. No, mutta —?

_Liisu_. Sitten tuli kaksi kerjäläislasta, niitä paleli eikä niillä kuulunut olleen kuin jäkäläleipää ja sekin oli loppunut ja äiti kuului olevan kovasti kipeänä, ja kun Vanhalan emäntä oli niille vihainen eikä antanut mitään, niin me annoimme heille ne. Ettehän toru, äiti!

_Leena_ (lempeästi). Niinkö? En toru, en, en, lapsi kullat!

_Lassi_ (tarttuu rukoillen äitiinsä sylin). Äiti rakas, antakaa anteeksi!

_Leena_. No, mitä nyt?

_Lassi_. Sen huivin, minä annoin senkin...

_Leena_. Kerjäläislapsilleko?

_Lassi_. Niin, kun niitä niin paleli, niillä oli vain ryysyjä ja Vanhalan emäntä ajoi pois...

(Leena katsoo liikutettuna poikaansa.)

_Liisu_ (rukoillen). Äiti, elkää olko vihainen, ei Lassi tehnyt sitä pahalla.

_Lassi_ (hätäisesti rukoillen). Äiti, ettehän ole vihainen. Minä haen vitsan heti valmiiksi, jos sitten ette piiskaa!

_Leena_ (purskahtaa herkkään, sydämelliseen nauruun). Voi sinua pikku hassua!

_Lassi_ (vähän toivehikkaampana, mutta levotonna). Ettehän piiskaa, äiti!

_Leena_. En, en, hupakkoni! (Sieppaa Lassin syliinsä, ja Liisu painautuu toiseen kainaloon. Pyyhkii Lassin silmiä ja salavihkaan pyyhkäsee omaansakin.) Teit, kuten hyvän lapsen tuleekin tehdä. Muista vain, että vasta annat mikä on omaasi, etkä anna toisen huivia!

_Lassi_. Kyllä, äiti! (Lassi kiepsahtaa äitinsä kaulaan; Liisu katsoo iloissaan ja mielissään eikä tiedä miten hyväilisi äitiään.) Ja tiedätkös, siellä oli suutari ja se antoi minulle suutarin markan (näyttää sitä), ja sanoi ottavansa minut suutarin oppiin. Menenkö minä, äiti?

_Leena_. Sitä voidaan tuumia, kun isäsikin tulee kotiin. Mutta kovinhan tuota vielä olet lapsi, kyllä ehdit, kunhan vähän kynnelle alat kyetä.

_Liisu_. Minä en lähde koskaan pois kotoa äidin luota.

_Lassi_. En minäkään!

_Leena_. Suokoon hyvä isä, ettette tarvitsisi lähteä! Mutta nyt me laulamme sen Kantelettaren kauniin kotilaulun, että oppisitte sen oikein hyvin!

Laulu n:o 6.

Runosävelmän tapaan.

Lämmin paita iiinanenkin oman äidin ompelema; vilu vaippa villainenkin vaimon vierahan tekemä.

Lämmin on emosen sauna ilman löylyn lyömättäkin; kylmäpä kyläinen sauna, vaikka löyly lyötäköhön.

Koria kotoinen leipä, jos on täynnä tähkäpäitä; Vihavainen vieras leipä, vaikka voilla voituohon.

Villainen emosen vitsa, joskon viikon virpokohon; vitsa vierahan verinen, vaikka kerran koskekohon.

Ohoh kultaista kotia, armasta ison eloa! Jos on leipeä vähempi, lempeä on viljemmältä.