Chapter 36

Perheen silmistä voi lukea että se ei ollut äkkiarvaamatta sen jäsenille. Louisella kimelsivät kyyneleet silmissä eikä hän ollut ensinkään «häväistyn näköinen» semmoisesta teosta, joka oli niin täydellisesti «vastoin naisen arvoa». Assessori säpsähti ja katsoi Eevaan kummastuneena.

«Ota vastaan minulta», jatkoi laamanni äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa, «seurakumppani, jota jo kauan olet toivonut itsellesi! Ainoastaan sinulle, Munter, minä voin noin lahjoittaa rakkaan lapseni!»

«Ettekö huolikaan minusta?» kysyi Eeva punastuen ja hymyillen ojentaen valkoisen kätensä yhä vielä sanattomalle Jeremiaalle.

Assessori tarttui kiivaasti Eevan ojennettuun käteen, puristi sitä molemmin käsin vasten rintaansa ja lausui hiljaa kumartuen sen yli: «oi, minun ruusuni!» Kun hän jälleen kohotti päänsä, vuotivat kyyneleet hänen silmistänsä! Mutta hän oli levoton ja tuskaantunut. «Veli!» hän lausui laamannille «en voi vielä kiittää sinua! En tiedä, ... en käsitä... Minun täytyy ensin tutkia häntä!»

Hän tarttui Eevan käteen ja vei hänet Elisen viereiseen huoneesen, istahti siellä vastapäätä häntä ja lausui kiivaasti:

«Mitä tämä merkitsee? Mitä ilveitä tämä on? Kuinka on asian laita? Sano minulle, Jumalan nimessä, Eeva, millaisilla tunteilla hän tulee noin minua kosimaan? Onko siinä todellista rakkautta? Jaha, juuri rakkautta, sanon minä! Älkäähän säikähtykö sitä sanaa; -- niinkuin sen tarkoitan, niin hän voipi myöskin käsittää sen. Onko se rakkautta vai -- sääliä? Armolahjana en häntä, Eevaa, ota, sen sanon. Älköön hän pettykö, älä petä minua! Jumalan nimessä, joka tutkii kaikkien sydämmet, vastaa minulle ja puhu totuus: täydestä, hellästä sydämmestakö hän näin tulee luokseni? Luuleeko hän -- luuletko Eeva, Jumalan enkeli, minun vanhan ruman, kivuloisen, ärtyisän ukon voivan tehdä sinut onnelliseksi?»

Jeremias puhui tuskaantuneena ja hellästi, ja hän oli kaunis sinä rakkauden ja tunteellisuuden hetkenä.

«Ystäväni, hyväntekijäni», vastasi Eeva kädellään pyyhkäisten pois Jeremiaan silmistä vieriviä kyyneleitä, «katsokaa ... lukekaa mitä on sydämmessäni! Kiitollisuus on saattanut minut tunnustamaan arvonne -- kumpikin on johtanut minua rakastamaan teitä; -- ei semmoisella tulisella lemmellä, jommoista kerran olen tuntenut, mutta jota en milloinkaan enää tunne, vaan syvällä, hellällä rakkaudella, joka tekee minut ja niinkuin toivon teidätkin onnelliseksi, ja jota ei mikään enää voi häiritä. Saada elää teidän ja toiseksi omaisteni hyväksi on hartain toivomukseni. Voin todenperäisesti vakuuttaa etten tänä hetkenä rakasta ketään enemmän kuin teitä! Riittääkö se teille?»

Vieläkin tarkasteli assessorin syvämieliset silmät Eevaa tutkivasti.

«Suutele minua!» lausui hän sitten äkkiä ja terävästi.

Hiljaa ja sanomattoman suloisesti painoi Eeva punastuvat kasvonsa häneen ja suuteli häntä.

«Herra Jumala!» huokasi Jeremias, «oletko siis omani? Hänen nimeensä siis!» Ja sanomattoman onnellisena hän sulki kauan rakastamansa syliinsä. Hän piti häntä kauan siinä ja syvät huokaukset tunkeutuivat hänen autuaallisesta sydämmestänsä. -- Viimein hän riistihe irti ja ikäänkuin uuden nuoruuden valtaamana hypähti ovelle ja huusi kirjastossa oleville:

«Kas niin! Nyt on kaikki valmiina! Minä otan hänet! Hän saa minut omaksensa! Hän kelpaa puolisokseni ja minä kelpaan hänelle mieheksi! Kas niin, te siellä ulkona! Ettekö tahdo juoda maljaamme?»

Kaikki riensivät maljan luokse; Louise muiden mukana, kahdeksan vesaa hänen kintereillään. Syntyi iloista hälinää. Nauraen Leonore ja Petrea torjuivat luotansa ryntääjät ja lupasivat tuoda heille lasit, jos vaan pysyivät paikoillaan. Viimein palasi järjestys seurakuntaan; lasit täytettiin ja maljojen esittäminen alkoi.

Ensimmäinen, jonka laamanni esitti, oli uuden morsiusparin.

Toinen: Jacobin kaunopuheliaasti esittämä, oli vanhemmille, «heidän onnelleen ja menestykselleen joiden kautta minä ja niin moni muu on tullut niin onnelliseksi».

Kolmas: juotiin uuden papinperheen menestykseksi ja viihtymiseksi.

Neljäs: uuden tontin.

Viides: vanhalle -- aina nuorelle kodille.

Kuudes: «Kaikkien hyvien lasten» malja.

Nuo kahdeksan vesaa eivät voineet kylliksi kiittää siitä ja vastata siihen.

Sitten kilistellen esitettiin suuri joukko yksityisiä, leikillisiä maljoja. Jacobiinit kilistelivät taukoamatta tätiensä kanssa, niin että Gabrielle tuskin ehti muuta kuin juoda siskonsa pikku poikien kanssa.

Sillä välin piti Jeremias Munter ilosilmin ja nuorekkaan vilkkaasti seuraavan hellän puheen morsiamelleen:

«Olipa hitto vieköön kovin kummallista, että hän oli niin halukas pyytämään minua! Kosia itse! Mistä hän tiesi välittäisinkö minä hänestä? Ja sitten vielä tulla tupsahtaa niin odottamatta päälleni? Eikä suoda minulle ollenkaan miettimisaikaa! Sehän on ennen kuulumatonta! -- Mitä -- häh? -- uudistaako se? E--ei! Se on niin vaivaloista! En, en, en, en, en, en, En toki! sanon! Kun nyt olen tuuminut asiaa, niin huomaan olevan parasta että otan hänet. Mutta kyllä hän oli aika hätäkello! Olin vähällä mennä tainn... Mitä nyt? Mitä uutta tämä on? Tuleeko pikku armo, pikku käly noin enemmittä mutkitta suutelemaan minua? Hyvänen aika! Elämä on kuitenkin hauskaa!»

Mutta ei kenenkään mielestä elämä ollut niin hauska kuin Petrean.

«Oletko nyt tyytyväinen minuun, Petrea?» kysyi Eeva häneltä hiljaa veitikkamaisesti hymyillen.

Petrea sulki hänet hellästi syliinsä.

Silloin kuului Louise rouvan ääni: «Kas niin poikaseni, nyt ette saa enää juoda! Ei tippaakaan enää! Mitä sanot pikku David? Veljenkö maljaa setä Munterin kanssa! Kiitoksia poikaseni, sen maljan saat juoda toiste. Te olette jo juoneet maljoja kylliksi, ehkäpä enemmänkin kuin pääkkösenne sietävät.»

«Minä rukoilen poikien puolesta, Louise sisko!» huudahti assessori; «minä tahdon esittää maljan ja se heidänkin pitää juoda. Täyttäkää vielä kerran lasit anoppiseni! Minä esitän:

«Rauhan malja! Olkoon rauha maassa ja kodeissa! Rakkauden ja tiedon malja, jotka yksistään tekevät rauhan siunausta tuottavaksi! Sanalla sanoen -- rauha maassa! Sen malja!»

«Amen!; Amen!» huudahti Jacobi, joi lasinsa pohjaan ja heitti sen taaksensa. Louise katsahti vähäsen hämillään äitiinsä, mutta kun tämä iloisesti seurasi Jacobin esimerkkiä niin hänkin teki samoin.

«Kaikki lasit kattoon sen maljan jälkeen!» huusi laamanni lähettäen omansa kilistelemään katon kanssa ja sanomattomasti riemuiten heittivät jacobiinit lasinsa ilmaan koettaen saattaa rauhanmaljan niin hävittäväiseksi kuin suinkin.

Jätämme nyt tuon iloisen seuran, josta näemme äidin hiljaa hiipivän. Näemme hänen vetäytyvän pieneen yksityishuoneesen, jossa hän levähtää rauhallisesti kirjoittaaksensa seuraavat rivit armaalle siskolleen:

«Olen jättänyt heidät hetkeksi levähtääkseni ja jutellakseni vähäsen kanssasi, Ceciliani. Täällä on tyyntä ja hyvä olla, ja iloiset äänet, oikeat juhlaäänet kuuluvat tänne. Ernstin sydän nauttii mitä suurinta iloa, sillä hän näkee kaikki lapsensa iloisina ympärillään. Ja lapset, Cecilia -- hänellä onkin oikeus iloita, ylpeillä heistä. He seisovat kaikki hänen ympärillänsä hyvinä ja nuhteettomina ihmisinä; he kiittävät häntä siitä, että he ovat syntyneet elämään ja oppineet tuntemaan sen arvoa. He ovat tyytyväiset osaansa. Kadonnut, kotiin palannut lepää lapsuutensa kodissa, sitten aloittaaksensa uutta elämää, ja hänen herttainen lapsensa on jo kotiutunut isoisän syliin... Nyt kuuluu Gabriellen kitaran sävel ja laulu kajahtaa! -- Luulenpa heidän tanssivankin! Louisen kahdeksan poikaa saa pohjahirret tärisemään. Jacobin ääni kuuluu kaikkien yli. Tuo oiva, ijäti nuori ihminen! Pitäisi minun olla iloinen, minunkin, sillä kaikki on rauhallista ja hyvin kodissani. Ja minä olenkin, -- sydämmeni huokuu kiitollisuutta, mutta ruumiini on väsynyt, kovin väsynyt.

Haudan kuuset huojuvat ja viittaavat; -- näen niiden latvojen tervehtivän itseäni kirkkaassa kuuvalossa ja osoittavan -- ylöspäin. Kutsutko minua poikani? Kutsutko minua tulemaan kotiisi luoksesi? Esikoiseni! Kesälapseni! salli minun kuiskata että se on salainen toivomukseni. Ystävällinen oli minulle maailma, ystävällinen sen Koti; mutta kun sinä, lemmikkini, menit pois, alkoi minunkin muuttoni. Ehkä tulee viimeinen muuttopäivä pian. Minä ikäänkuin tunnen saavani hiljaisesti nukkua kuolon uneen. Ja jos Herra ennen viimeistä nukkumistani suo minulle oikein selkeän, ihanan hetken, niin painan vielä kerran suutelon mieheni kädelle, katselen siunaavasti ympärilleni ja kiitollisesti taivasta kohti ja sanon niinkuin nytkin sydämmeni pohjasta:

Jumalalle kiitos tästä kodista!

-- ja taivaallisesta!»