Chapter 35

«Mutta asiasta toiseen, kuinka hovisaarnaaja jaksaa? Vai elää vielä niin sanoakseni uutena painoksena? No se on hyvä! Minä puen sen ylleni päivällisille peloittaakseni Jacobia. Minä sanon hänelle että vastedes aion käyttää sitä sillä tavoin kunnioittaakseni hänen omaa nimitystänsä hovisaarnaajaksi.»

Kaikki nauroivat.

«Mutta sanokaa minulle nyt», jatkoi Louise, «miten aiotte toimittaa tuon äkkiarvaamattoman tapahtuman? Kuinka te olette arvelleet sen tapahtuvan?»

«Näin. Meillä on suuret kahvikemut puutarhassa iltapuolella. Silloin johdamme huomaamatta puheen aidantakaiseen tonttiin, kurkistamme sinne aidanraoista ja saamme kyllä pian kuulla tuon tavallisen toivomuksen: «jospa voisi saada tuon aidan pois!» No niin! Sen merkin kuultuaan sinun kahdeksan poikaasi ryntää aitaa vasten ja...»

«Mitä ajattelette? Kyllä poikani, Jumalan kiitos, ovat voimakkaat ja ripeät, mutta tarvittaisiin todellakin berserkkien voimia saamaan...»

«Älä pelkää», vastasivat sisaret nauraen, «aita on juuresta poikki sahattu ja ainoastaan sen verran kiinni, että tarvitaan pieni ponnistus sen kaatamiseen, vaikutuksen vuoksi vaan. Urostyö siis ei ole vaikea; sitäpaitsi me kaikki yhdymme rynnäkköön jos siksi tulee.»

«Vai niin! Jos niin on laita niin minun poikani kyllä suorittavat sen asian. Ja vielä! Minulla on muutama pullo vallan erinomaista sokurijuomaa, josta varmaankin isäni pitäisi, ja joka soveltuu hyvin jos meidän pitää -- kuten kait on luonnollista -- juoda siinä tilaisuudessa muutamia maljoja.»

Keskustelun kestäessä oli pikku Alfred turhaan käynyt tarjoilemassa kahta suukkosta ja oli jo vähällä loukkaantua, kun hän ei saanut halukasta ottajaa, mutta sitten hän kerrassaan ryhtyi toimeen, lankesi Gabriellen kaulaan huudahtaen: «Nyt näen selvästi että tädin välttämättömästi tulee saada suukkonen!»

Ei ollut Gabriellen vika jos tuo herttainen poika ei tullut vakuutetuksi siitä, että hänen lahjansa oli tuiki tärkeä.

Mutta Louise hääri tavaroittensa kanssa. «Tässä on Bergströmille liivit ja tässä huivi Ullalle ynnä pieni töyhtö, millä voipi pyyhkiä pölyn peileistä ja pöydiltä! Eikö se ole mukava? ja katsokaa tässä lietsin vanhalle Pirkolle ynnä nämä pienet kalut!»

«No, silloinhan eukko tulee onnelliseksi! Hän on vähäsen ärtyisellä tuulella välistä, mutta kahvipidot ja pienet lahjat aina sovittavat hänet kaiken maailman kanssa, ja tänään hän saa molempia!»

«Ja miten hyvin tämä lietsoo! Sillä voi saada märimmätkin puut palamaan! -- näettekö miten pöly lentää sen edessä!»

«Uh! Sehän voi lietsoa ihmisetkin pois tieltään!» lausui Gabrielle nauraen.

Sisarien lietsoessa ja pyyhkiessä pölyä ja Louisen ihaillessa ostoksiansa, astui laamanni sisään iloisena ja hikisenä.

«Mikä toimeliaisuus!» hän huudahti nauraen. «Minä voin sanoa sinulle terveisiä mieheltäsi ja lapsiltasi, Louise! Minä oikein pidän pojistasi. Reippaat, vilkkaat lapset! Tottelevaiset ja kiltit he myöskin ovat! Pikku David on vallaton veitikka ja kelpo poika! Mutta vahinko että hän niin ontuu!»

Punastuen ilosta kuullessaan poikiaan kiitettävän, vastasi Louise kiireesti isän valitukseen Davidin jalasta: «Isäni, jospa kuulisitte miten hän osaa soittaa selloa! Hänestä vielä tulee toinen Gehrman!»

«No se on hyvä! Semmoinen jousi on kyllä kahden jalan arvoinen! Mutta tuskinhan minä vielä olen saanut katsella sinua, Louise! Hyväinen aika, miten hauskaa on että pääsit jälleen niin lähelle meitä! Nyt aion saada nähdä sinut joka päivä. Ja sinä juuri tarvitsetkin tämän seudun raitista ilmaa! Olet laihtunut! mutta -- luulenpa todellakin sinun kasvaneen!»

Nauraen Louise vastasi sen ajan jo olevan ohi.

Siskotkin keskenään lausuivat mielipiteensä ja huomionsa hänestä. He iloitsivat nähdessänsä hänet «niin entisensä kaltaisena kaikkine tavaroineen!»

«Kauniimmaksi hän ei juuri ole tullut! mutta eihän ijankaiken voikaan kaunistua. Hän on hyvän ja sievännäköinen; -- ei ollenkaan enää tuomiokirkkomainen! Hänestä tulee oivallinen rovastin rouva -- ruustinna!»

Siirrymme nyt Saaran huoneesen.

Kun rakastettu ja viaton lapsi kärsimyksiään kestettyään palaa vanhempiensa syliin, rakkaasen kotiin, ken osaa kuvailla hänen mielensä suloista riemua. Kodin sulouden puhdas nautinto, omaisten hellyys, tunto siitä että jälleen on lapsuuden kodin onnellisena lapsena, suloinen antauminen taivaallisen tunteen valtaan, jälleen olla *kotona*! Mutta rikoksellinen!...

Olemme nähneet tuhlaajapoikaa kuvaavan maalauksen, jota emme milloinkaan voi unohtaa. Se kuvasi jälleennäkemisen hetkeä. Isä avaa pojalle hellän sylinsä; hän vaipuu alas ja kätkee siihen kasvonsa. Syvä sydämmen katumus painaa hänet maahan ja kalpeata poskea myöten -- ainoa mikä näkyy kasvoista -- vierii kyynel -- katumuksen ja tuskan kyynel. Se ilmaisee kaikki. Pantakoon kultainen rengas hänen käsivarteensa, tuotakoon syöttövasikka hänelle ilonateriaksi -- hän ei voi olla onnellinen eikä iloinen! Muistin lähteestä pulppuaa katkeroittava kyynel.

Samaten oli Saaran laita ja hän tunsi sen sitä syvemmin, mitä enemmän hänen sydämmensä todellakin oli puhdistunut ja jalostunut. Kun hän virkistävän unen jälkeen heräsi entisessä kodissansa ja näki vieressänsä lapsensa nukkuvan pehmoisella, lumivalkealla vuoteella, kun hän sisään pilkistävän aamuauringon valossa näki kaikki ympärillänsä niin puhtaana ja raittiina kuin pyhänä, kun hän näki miten rakkaus uskollisessa muistissansa oli säilyttänyt hänen nuoruutensa mieltymykset, kun hän näki entisien lempikukkiensa, asterien, loistavan alabasteriuurnasta uuninreunuksella, ja kun hän muisteli mimmoista kaikki oli ollut ja mimmoista kaikki oli -- niin hän itki katkerasti.

Petrea, joka lukien ikkunan vieressä Saaran huoneessa, odotteli hänen heräämistänsä, seisoi heti hänen vuoteensa vieressä lausuen sydämmen rauhoittavia sanoja.

«Oi Petrea!» lausui Saara painaen hänen kätensä vasten rintaansa, «salli minun puhua kanssasi!... Sydämmeni on täysi. Tunnen voivani sanoa sinulle kaikki ja tiedän että sinä käsität minut. En ole vapaaehtoisesti tullut tänne. Isäni otti minut tänne mukaansa. Hän ei kysynyt minulta; hän vei minut niinkuin lapsen, ja lapsen tavoin minä tottelin häntä; tunsin itseni niin heikoksi; arvelin: ehkä kuolen pian! Olisi suloista saada kuolla hänen kattonsa alla! Mutta tämä yö hänen kodissansa oli antanut minulle voimia. Tunnen nyt jääväni eloon! Kuule minua ja auta minua Petrea! sillä niin pian kuin jalkani suinkin kannattavat minua, täytyy minun lähteä täältä pois! En tahdo olla tälle kodille taakaksi! Maailman saastuttamana ja halveksimana en tahdo läsnäolollani tahrata tätä pyhää paikkaa! Olen jo lukenut arkuutta Gabriellen silmistä;... oi! oloni täällä tulisi minulle erittäin tuskalliseksi! Saakoon viaton pienokaiseni jäädä tähän siunattuun kotiin! Minun täytyy päästä täältä pois: Tämä elämän suloisuus, tämä ylellisyys ei ole minua varten!... Ne herättävät minussa vaan tuskaa! Köyhyys, työ -- ne ovat minua varten. Täältä minä tahdon pois, täältä minun täytyy paeta pois; -- mutta en tahdo tuottaa surua; en tahdo näyttää kiittämättömältä! Auta minua Petrea! Mieti minun puolestani mitä minun tulee tehdä, minne minun pitää mennä!»

«Olen jo ajatellut sitä!» vastasi Petrea.

«Oletko?» kysyi Saara iloisesti hämmästyneenä ja kysyväisesti luoden häneen suuret mustat silmänsä.

«Tule ottamaan osaa minun yksinäisyyteeni!» jatkoi Petrea hellästi. «Tiedäthän että minä, vaikka olen isäni kodissa, kuitenkin asun ikäänkuin yksikseni ja että minulla on mitä suurin vapaus. Ullakkokammarini vieressä on toinen, yksinkertainen mutta rauhallinen asunto, joka olisi vallan sinun mielesi mukainen. Tule asumaan sinne! Siellä saat elää täydelleen oman mielesi mukaan, olla yksin tahi nähdä ainoastaan minut, kunnes rauhallisempien aikojen hiljainen, tyyni vaikutus vetää sinut perhepiirin viattomaan iloon ja elämään.»

«Oi Petrea, sinä olet hyvä! Mutta sinä et voi lähestyä pahamaineista olentoa etkä sinä tiedä...»

«Vaiti, hiljaa! Tiedän kylliksi, sillä minä näen ja kuulen sinua. Oi Saara! Mikä olen minä vetäytyäkseni pois sinusta? Jumala katsoo sydämmeen ja Hän tietää kuinka heikko ja puutteellinen minä olen, vaikka ulkonainen elämäni onkin säilynyt puhtaana, vaikka asianhaarat minua varjelevat ja omaisenikin ovat vaikuttaneet sen että tekoni ovat olleet puhtaat. Tunnen kuitenkin itseni, eikä minulla ole hartaampaa rukousta Jumalalle kuin: «anna minun syntini anteeksi»! Enkö saa rukoilla sitä sinun rinnallasi? Emmekö voi yhdessä vaeltaa elämämme matkaa? Kumpikin olemme nähneet monta elämän varjopuolta; kumpikin katsomme nyt nöyrästi ylöspäin pyrkien valoon. Anna minulle kätesi! Olit minulle aina rakas! Samoin kuin nuoruuden päivinäni, samoin nytkin rakkauden side vetää minut luoksesi. Vaeltakaamme yhdessä! Koettakaamme ainakin vaeltaa yhdessä! Sydämmeni rukoilee sitä sinulta ja sinun, Saara! eikö se kuiskaa sinulle, että me voimme sopia toisillemme ja tulla onnellisiksi yhdessä?»

«Enkö minä tule sinulle elämän taakaksi? Voimakkaampana voisin sinua palvella, voisin ansaita leipäni työlläni niinkuin olen tehnyt viime vuosina! mutta nyt!»

«*Nyt* .... antaudu sokeasti minun hoitooni! Minulla on kylliksi meille kummallekin. Sitten, kun olet voimistunut, tehkäämme työtä yhdessä!»

«Hävitetty elämäni ... katkerat muistoni ... eivätkö ne tee mieltäni raskaaksi ja synkäksi? Eivätköhän hornan henget uudestaan saa sitä valtaansa, joka niin kauan on ollut heidän hallussaan?!»

«Katumus on jumalatar; hän suojelee sitä, joka on rikkonut! Kun pakana voi lausua niin, kuinka paljon enemmän syytä sitten onkaan kristityn lausua niin! Oi, Saara! tuo musertava katumus -- minä tiedän sen -- voi muuttua ihmiselle nousemisen voimaksi, uuden elämän herättäjäksi. Se voipi herättää eloon tahdon, joka jaksaa voittaa kaikki. Se on kohottanut minut; se kyllä kohottaa sinutkin. Sinä olet elämäsi keski-ijässä; -- vielä on edessäsi pitkä tulevaisuus; sinulla on herttainen lapsi, ystäviä, ijankaikkinen elämä, jonka eteen elää. Elä siis! ja saat nähdä miten vähitellen yö poistuu, päivä koittaa ja kaikki seestyy ja selviää. Tule, harrastakaamme yhdessä elämän tärkeintä tehtävää -- jalostumista!»

Saara oli kohonnut istualleen vuoteellensa kuunnellessaan niitä sanoja; uudet säteet syttyivät hänen silmiinsä. «Minä tahdon!» hän lausui, «oi Petrea! enkeli puhuu sinun kauttasi! Sanasi ihmeellisesti voimistavat ja rauhoittavat minua: -- minä tahdon aloittaa uudestaan!»

Petrea syleili Saaraa lämpimästi ja hellästi kiittäen häntä. Sitten hän lisäsi rauhoittaen:

«Ole nyt hyvä lapsi, Saara! Kaikki sairaat ja heikot ovat lapsia; -- anna meidän hoitaa ja johtaa, sinua semmoisena, tyynesti ja tykkänään antautuen; -- ilahuta sillä niitä, jotka ympäröivät sinua ja harrastavat parastasi! Ennenkuin melkoisesti voimistut, emme voi ajatellakaan muutosta. Se surettaisi kovasti kaikkia täkäläisiä.»

Samassa aukeni ovi ja äiti kurkisti sisään. Hän hymyili niin hellästi sulkiessansa Saaran syliinsä. Leonore seurasi häntä, mutta nähdessään Saaran liikutuksen hän meni jälleen ulos ja palasi hetken kuluttua kantaen aamiaistarjointa, joka oli vallan täyteen ahdettu kaikenlaisia herkkuja! Sitten kilvan kuului leikillisiä ja rohkaisevia sanoja, joilla he koettivat elähyttää ja huvittaa jälleen löytynyttä. Vanhat puheenparret uudistettiin ja vanhat tuttavat esitettiin uudestaan.

«Tunnetko enää matami Folettea? Se on vastikään korjattu. -- Saako hän kunnian antaa sinulle kupillisen? -- Tuo on entinen tähdikäs kuppisi! -- Se saatiin matami Foletten kanssa pelastetuksi tulipalosta, ja tuo pieni ruusunuppuinen kuppi tuossa on aiottu pikku Elisellemme. -- Sinun täytyy toki maistaa näitä rinkilöitä! Ne eivät ole olleet mukana Noan arkissa! -- «Vanhimpamme» niitä tuskin hyväksyisi -- ne eivät hänen mielestänsä ole kyllin vanhoja; -- ne ovat tulleet uunista juuri tänä aamuna! -- «Pikku neitimme» on itse valinnut sinulle kauneimmat ja täyttänyt niillä leipäkorin. -- Saa nähdä eikö assessorikin hyväksy tuota »kotileipää»?» j. n. e.

Sillä välin oli pikku Elise herännyt ja katseli kirkkailla sinisilmillään suurta Eliseä, joka kumartui hänen ylitsensä. He olivat todellakin toisensa näköiset niinkuin usein mummo ja tyttären tytär ja tunsivat heti olevansa sukua. Kun Saara näki lapsensa Elisen sylissä, täyttyivät hänen silmänsä ensi kertaa vilpittömän ilon kyyneleillä.

Kestänevätkö lukijani hermot nähdä berserkkien urhotöitä puutarha-aidan kaatuessa? Sitä emme luule ja jätämme sentähden lukijan suostumuksella kertomatta päivän sankarityön, tuon aidan kaatamisen -- se kaatua romahti niin äkkiä, että berserkit tekivät suinpäin kuperkeikan sen päälle -- ja astumme suoraan uudelle tontille, mistä löydämme perheen jäsenet kokoontuneina istumassa kukkamättäillä suuren riippakoivun alla, joka huojuttaa heidän päällensä kellastunutta latvaansa. Mailleen kallistuva syysaurinko valaisee ryhmän ja välkkyy leppien lomitse hiljaa aaltoilevan, sinisiä kiemuroita muodostavan joen rannalla, joka kaunistaa uutta tonttia ja on sen rajana.

Kyyneleet kimeltävät perheenisän silmissä, mutta hän ei virka mitään. Niin suuren rakkauden esineenä oleminen, lempituuman toteutuminen, isänilo ja -rakkaus, kiitollisuus omaisiansa ja taivasta kohtaan, ajatus miten pitää käyttää saatua lahjaa, kaikki nuo tunteet täyttävät hänen sydämmensä mitä suloisimmilla ihmisrintaa ilahuttavilla tunteilla.

Äiti on Eevan ja Leonoren seurassa kohta tuon suuren rynnäkön ja sitä seuraavan ilon ilmauksen jälkeen mennyt kotiin. Jääneiden joukossa näemme perheen vanhan ystävän Jeremias Munterin, joka tässä tilaisuudessa on mitä katkerimman ja ivallisimman näköinen, sekä vapaaherra L***n. Hän ei enää ole tuo hurja, vallaton nuorukainen, vaan on varttunut mieheksi, ja on sitäpaitsi tilanhaltijana, jonka vakavaa olemusta kaunistaa miellyttävä vaatimattomuus, joka on huomattava etenkin silloin kun hän puhuttelee «pikku neitiä», jonka jalkojen juureen hän on istuutunut.

Louise tarjoilee sokurijuomaa eikä kukaan kiitä sitä enemmän kuin hän itse. Hänen mielestänsä siinä on jotakin oikein taivaallista, jotakin «oikein ylentävää». Mutta kun Gabrielle äkkiä hypähtää ylös, nautittuaan sitä puolen lasia, niin «vanhimpamme» oikein säikähtyy, sillä hän ei kuitenkaan ollut luullut «ylentävää» sokurijuomaansa niin voimakkaaksi. Kohta hän on kaikkien kahdeksan lapsensa ympäröimänä, jotka toinen toisensa perästä tulla sipsuttavat huutaen:

«Äiti! saanko vähäsen juomaa? -- Ja minä myös! -- Ja minä! -- Ja minä myöskin! -- ja minä! Ja minä. Äiti kulta kaada paljo vaahtoa minulle!»

«Kas niin! Kas niin, lapsi kullat! Ei saa syöstä ja hyökätä noin! Näettekö milloinkaan isän ja äidin noin ryntäävän? Salomo, saat nyt odottaa viimeiseksi! Kärsivällisyys, on hyvä mauste. Kas tässä! juokaa nyt; -- mutta älkää kaatako päällenne!»

Nautittuaan vaahtoavaa «ylentävää» juomaa tulivat kaikkien jakobiinien kuohahtelevat elinvoimat niin yli laitojensa, että Louisen on pakko käskeä heitä harjoittamaan urostöitään vähäsen kauempana. Sitten he samoilevat tutkimusmatkoilla ympäri tonttia vähän väliä heittäen kuperkeikkoja. David hyppii muiden mukana kainalosauvallaan yli kivien ja kantojen, ja Jonatan poimii hänelle kukkia ja puolukanvarsia niin paljon kuin hän suinkin tahtoo; herttaiset pojat niistä tekevät pieniä kimppuja, joita he sitten lahjoittavat tädeille, etenkin Gabriellelle, varsinaiselle ystävälleen ja kumppanilleen. Ernst Adam -- poikasarjan vanhin -- erittäin vakavaluontoinen poika istui hiljaa isoisän rinnalla lukien itsensä suurten joukkoon. Pikku Alfred hypiskeli äidin läheisyydessä.

Laamanni katseli vilkkaasti ympärilleen, istutti jo mielessään lehtikujia, lehtimajoja, asetti niihin istuinpaikkoja, näki ihmisten istuvan siellä nauttimassa kesän ihanuutta ja selitti tuumiaan Jacobille.

Jeremias katseli heitä tapansa mukaan nyrpeästi ja alakuloisesti hymyillen. Kun pikku David tuli hyppien hänen luoksensa tarjoten hänelle hyvänhajuisen metsäkukan, niin hän huudahti äkkiä:

«Miksikä ei tehdä tästä kasvitieteellistä puutarhaa, mieluummin kuin tavallinen huvipuisto? Ovathan kukat ainoa vähäinen hauskutus tässä matoisessa maailmassa; ja kun asianlaita kerran on semmoinen, että ihmiset nostavat nokkansa pystyyn, niin voisi olla hyvä jos heillä olisi jotakin nuuskittavaa ja haisteltavaa. Terveysvesilaitos voisi varsin hyvin olla siihen yhdistettynä: -- vähäsen kurjuutta se toki huuhtovi pois tämän maailman raukoista.»

Ilolla laamanni yhtyi siihen tuumaan. «Sillä tavoin», hän sanoi, «voimme yhdistää hyödyn huviin. Se yritys tosin tulee kalliimmaksi kuin tavallisen puiston istuttaminen; mutta se ei saa tulla esteeksi! Tänä ihanana, siunattuna rauhan aikana ja niillä toiveilla, joita meillä Jumalan avulla on sen säilyttämisestä, voipi ihminen ryhtyä toimeen ja toivoa saavansa työnsä rauhassa valmiiksi, vaikkapa se kysyisikin monta vuotta.»

«Ja semmoiset toimet», sanoi Jacobi, «vaikuttavat rauhan-aikana jalostuttavasti elämään. Rauha tarvitsee yhtä paljon voimia kuin sotakin, vaikka niiden on taisteltava muita vihollisia vastaan. Kaikki maallisen olemuksen jalostaminen, kaikki, joka kohottaa mielet itsetietoisempaan elämään, on ihmisen alhaisempia taipumuksia vastaan rakennettu varustus, ja silloin on tehty palvelus ihmiskunnalle ja isänmaalle.»

«Lorua!» huusi Jeremias Munter ärtyisesti, «ihmiskunta, isänmaa! Aina pidätte suurta ääntä semmoisesta. Jos kaadetaan väliaita tahi istutetaan pensas, niin heti se muka on hyvä teko isänmaalle! Istuttakaa te maatilkkunne ja kaatakaa väliaitanne, mutta jättäkää toki isänmaa rauhaan; sillä se välittää yhtä vähän teistä kuin te siitä! Isänmaan hyväksi! Ihmiskunnan hyväksi! Tuo on muka olevinaan hyvin jaloa ja liikuttavaa! Tyhjää lorua kaikki tyyni!»

«Ei, nyt olet, veljeni, todellakin liian ankara!» lausui laamanni hymyillen ystävänsä kiivaudelle, «ja minä puolestani», jatkoi hän vakavasti ja innokkaasti, «soisin että selvä ajatus isänmaan edusta seuraisi pienintäkin ihmistekoa. Jos mikään rakkaus on luonnollinen ja järkevä, niin ainakin se on isänmaanrakkaus! Eikö minun ole isänmaatani kiittäminen kaikesta siitä mitä olen. Eivätkö juuri sen lait, sen laitokset ja sen henkinen elämä kehitä koko inhimillistä ja yhteiskunnallista olemustani? Todellakin! rakkaus ja kiitollisuus vanhempia kohtaan ei ole suurempi velvollisuus kuin isänmaanrakkaus ja kiitollisuus! Eikä ole olemassa ketään, ei miestä eikä naista, ylhäistä eikä alhaista, jonka ei tulisi, joka ei voisi osaltaan maksaa sitä pyhää velkaa. Ja kristillisesti kehittyneen yhteiskunnan tarkoitus on juuri, että kukin sillä tavalla voi kartuttaa leiviskäänsä niin, että se samalla on yksityiselle ja yhteiselle asialle eduksi.»

«Niin» lausui Petrea, «muodostavat sateen pisaraisetkin puroja, jotka purkautuvat jokiin, ja voivat nekin siten, vaikka tuntemattominakin, ottaa osaa niiden hedelmällisyyttä tuottavaan kulkuun.»

«Niin on, lapsi kultani!» vastasi isä ojentaen hänelle kätensä.

«Se on ilahuttava tieto!» lausui Louise kyynelsilmin; «kuuntele tarkkaan, Adam, mitä isoisä ja täti sanovat ja paina se tarkasti mieleesi! -- Älä töllistele noin kauheasti suu auki, poikaseni! Onhan kokonaiselle fregatille tilaa purjehtia suuhusi!»

Silloin rupesi pikku Alfred nauramaan niin kimakasti ja makeasti, että vanhemmat vastustamattomasti tekivät hänelle seuraa; Adamiinkin se tarttui, ja kuullessansa tuota naurunremakkaa tulivat joka taholta rientäen Sem, Set, Jacob ja Salomon, Jonatan ja pikku David samaten kuin varpusjoukko laskeutuu sille heitetylle jyväkouralliselle. He tulivat nauraen, siksi että he kuulivat naurettavan ja tahtoivat olla siinä mukana.

Sillä aikaa oli aurinko jo mennyt mailleen ja illan koleat tonttu-ukot alkoivat kuljeskella tontin yli, kun perhe iloiten ja nauraen nousi mennäksensä kotiin. Kun he kääntyivät kaupunkia kohti, kimelsi Maariankirkon tähti tulisena auringon viime säteissä ja kuu nousi kalpean ja lempeän näköisenä heidän kotinsa katon kohdalla. Siinä oli jotakin, joka teki surullisen vaikutuksen Gabrielleen. Kirkontornin tähti kimelsi veljen haudalla ja kuu johti ehdottomasti Gabriellen ajatukset äitiin ja hänen kalpeihin, lempeihin kasvoihinsa. Muuten oli ilta mitä ihanin. Rastas lauloi joen rantalepissä ja taivas kaareutui selkeänä ja vaaleansinisenä yli maan, jossa tuulenhenkäykset ja meluavat äänet yhä vaikenivat ikäänkuin nukkuen. Gabrielle astui ajatuksiinsa vaipuneena eikä huomannut, että vapaaherra L*** oli lähestynyt häntä; hän melkein säpsähti kun tämä puhutteli häntä.

«Oli erittäin hauskaa -- erittäin rakasta minulle jälleen nähdä teidät kaikki niin onnellisina!»

«Niin!» vastasi Gabrielle, «nyt saamme jälleen olla kaikki yhdessä. Meille on suuri ilo että saamme Louisen perheineen tänne!»

«Ehkä» -- jatkoi L***, -- «on rohkeata tahtoa hajoittaa niin onnellista perhe-elämää, tahtoa riistää rakastettu tytär ja sisko semmoisesta perheestä, mutta jos innokkain...»

«Oi», keskeytti Gabrielle äkkiä peljästyneenä, «älkää puhuko riistämisestä, muuttamisesta mitään! Onhan kaikki niin hyvin tämmöisenään!»

L*** vaikeni surullisen näköisenä.

«Iloitkaamme kaikki yhdessä!» lausui Gabrielle ujosti ja sydämmellisesti, «viivyttehän jonkun aikaa meillä? On niin suloista omistaa ystäviä ja siskoja! Elämä on niin hauska heidän kanssansa!»

L***n kasvot kirkastuivat, hän tarttui Gabriellen käteen ja tahtoi sanoa jotakin, mutta Gabrielle riensi hänen luotansa isänsä luokse ja tarttui hänen käsivarteensa.

Jacobi talutti Petreaa. He olivat iloiset ja tuttavalliset yhdessä niinkuin onnelliset sisarukset. Petrea kertoi hänelle mikä oli hänen nykyinen onnensa, mitkä tulevaisuutensa toiveet. Jacobi otti innokkaasti osaa siihen ja kertoi hänelle tulevaisuuden tuumistansa, kotoisesta onnestansa, hyvin paljon ja ihastuneena pojistansa, miten he tottelevat vanhempiensa pienintäkin viittausta, heidän keskinäisestä rakkaudestansa ja katso! se oli kaikki Louisen ansio! Ja Louisen ylistystä lauloi kaksi sopusointuista ääntä maireuhriksi «vanhimmalle siskollemme», joka ei ollut kuuntelevinaan muita kuin isäänsä.

Pian päästiin kotiin.

Hopeakauha kädessä mitä ystävällisimmin hymyillen seisoi äiti kirjastossa suuren, höyryävän punssiboolin vieressä ja lausui sekä sanoilla että katseilla sisään astuvan joukon tervetulleeksi.

«Elise kultaseni!» lausui laamanni syleillen häntä, «olet tänään nuorentunut kaksikymmentä vuotta!»

«Onni nuorentaa!» vastasi puhuteltu hellästi katsoen puolisoonsa.

Kaikki istahtivat.

«Älkää melutko niin paljon, pojat!» varoitti Louise kahdeksaa vesaansa, itse istahtaessansa ja ottaen pikku Elisen syliinsä. «Ettekö osaa istahtaa ilman tuommoista melua ja hälinää!»

Jeremias Munter oli istahtanut nurkkaan kauas kaikista muista; hän oli hiljaa ja näytti alakuloiselta.

Syntyi äänettömyys. Usean kasvoista voi huomata jonkinmoista odotusta, jonkinmoista tietoa siitä, että jotakin tavatonta oli tekeillä.

Laamanni rykäsi pari kertaa, näytti siltä kuin olisi täytynyt tavattomasti selvittää kurkkunsa.

Vihdoin hän korotti äänensä ja sanoi huomattavasti väräjävällä äänellä:

«Onko totta että ystävämme Jeremias Munter aikoo kohta jättää meidät ja muuttaa elämään maalle yksinäisyyteen? Puhuuko huhu totta kertoessaan hänen jo huomenna aikovan jättää meidät ja että tämä ilta siis on viimeinen, jonka hän kaupunkilaisena viettää parissamme?»

Assessori koetti vastata, mutta sanat supistuivat jonkinmoiseen mörisevään ääneen. Hän katsoa tuijotti lattiaan ja nojasi käsillään keppiinsä.

«Siinä tapauksessa», -- jatkoi laamanni -- «on minua pyydetty kysymään häneltä jotakin, jota -- en voisi kysyä keneltäkään muulta ja joka kysymys sittenkin melkein tarttuu kurkkuun. -- Salliiko ystävämme, assessori Munter erään -- erään meistä seurata häntä yksinäisyyteensä?»

«Ken tahtoisi seurata minua?» tiuski Jeremias tylysti ja epäillen.

«Minä!» vastasi lempeä, soinnukas ääni ja Eeva, -- sinä hetkenä kauniimpana ja viehättävämpänä kuin milloinkaan -- lähestyi häntä isänsä taluttamana. «Minä», hän toisti punastuen, puhuen hiljaa mutta hellästi, «minä haluan seurata teitä; -- jos sen sallitte!»