Chapter 34

Ja valoa, tavallista enemmän valoa virtaili kalpeina säteinä majatalon hikisistä ikkunoista Petrean saapuessa sinne. Sisältä kuului surinaa kuin mehiläispesästä. Viulujen vingutusta, polskan pyörrettä; hameet pyyhkivät tyttöjen pyöriessä seiniä, rautakiskoiset kantapäät polkivat lattiaan ja pöly nousi korkealle kattoon asti. Turhaan etsittyään ketään tanssituvan ulkopuolelta, oli Petrean pakko astua sisään, ja siellä hän heti huomasi joutuneensa hääiloon. Kullattu hopeakruunu morsiamen päässä huojui taistelevien puolueiden hyökkäyksistä ja puolustuksesta, sillä oli juuri tuo kiihkeä hetki ruotsalaisissa talonpoikaishäissä, jolloin, niinkuin sanotaan, tanssitaan kruunu pois morsiamen päästä. Naidut vaimot ne siinä koettavat voittaa sen ja samalla ottaa vangiksi morsiamen, jota tytöt mitä innokkaimmin puolustavat ja pidättävät piirissänsä. Suuren tuvan toisessa päässä oli melu vielä äänekkäämpi, sillä siellä koettivat miehet valloittaa ylkämiehen poikien seurasta ja siellä he tuuppivat, vetivät ja repivät oikein armottomasti huutaen ja nauraen, polskan huimaavassa tahdissa.

Hienolle neidille oli semmoiseen sekamelskaan sekaantuminen melkein hengenvaarallista, mutta Petrea ei sinä hetkenä pelännyt mitään vaaraa, paitsi sitä ettei hän saisi ääntänsä kuulumaan tuossa hillittömässä melussa. Hän pyysi huutaen saada puhutella isäntää. Mutta hänen äänensä hukkui kokonaan yleiseen rähinään. Äkkiä hän pujottelihe taistelevien ja tanssivien joukkojen lävitse molempien soittajien luokse, jotka oikein vimmatusti vinguttivat viulujaan ja polkivat tahtia. Petrea tarttui toisen käsivarteen ja pyysi hänen Herran tähden keskeyttämään soittonsa hetkeksi. «Ihmishenki riippui siitä.» Mutta häntä ei ensinkään huomattu eikä kukaan häntä kuullut, soitettiin ja tanssittiin melkeinpä raivoisasti.

«Tämäpä on hullua!» ajatteli Petrea, «mutta minä aion olla vielä hullumpi!» Ja samassa hän kaatoi soittoniekkojen päälle heidän edessään olevan pöydän ynnä siinä olevat pullot ja lasit. Siitä soitto vaikeni äkkiä. Soiton lakkaaminen saattoi tanssivatkin ällistyneinä katsahtamaan sinne päin. Petrea käytti hyväksensä tuon silmänräpäyksen, astui joukon keskelle ja huusi majatalonisäntää.

Tämä, joka juuri vietti tyttärensä häitä, tuli esiin; hän oli lihava, mahtaileva mies ja oli silminnähtävästi maistanut muutamia laseja liikaa.

Petrea kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut sekä pyysi väkeä auttamaan kaatuneita vaunuja pystyyn ynnä vähäsen viiniä ja hienoa leipää sairaalle. Hän puhui innokkaasti ja päättävästi; siitä huolimatta isäntä ja tanssin ja viinin huimaama joukko seisoivat siinä katsellen häntä kummastellen ja epäilevästi, ja Petrea kuuli kuiskattavan ympärillään: «hän on tuo hullu rouva! tuo hullu rouva hän on! Ei, ei, hän ei ole se! -- Niin, kyllä, hän se on!» Ja tunnustaa täytyy, että Petrea oli siksi liikutuksen vallassa, ja hänen kävelymatkan ponnistuksista epäjärjestykseen joutunut pukunsa saattoikin heitä luulemaan häntä vähäsen hulluksi; se ja kun he olettivat hänen toiseksi, voipi selittää sen vastahakoisuuden häntä auttamaan, joka kohtasi häntä ja joka on niin vieras Ruotsin kansanluonteelle. Uudestaan kehoitti Petrea isäntää ja muitakin talonpoikia auttamaan ja lupasi vielä runsaita juomarahoja.

Majatalonisäntä asettui nyt mahtavasti Petrean eteen, hihkasi ja lausui itseviisaasti: «niin niin, tuo on kaikki kyllä hyvin, mutta kyllä minä tahtoisin nähdä vähäsen noita runsaita juomarahoja, ennenkuin lähden matkaan kaatuneita vaunuja nostelemaan. Kenties lopulta ei ole kumpaakaan. Ei voi niinkään uskoa kaikkea mitä ihmiset lörpöttelevät.»

Petrea muisti levottomuudella ettei hänellä ollut ensinkään rahoja mukanaan, mutta ei ilmaissut sitä, vaan vastasi tyynesti ja lujasti: «rahat saatte kun tulette vaunujen luokse. Mutta seuratkaa minua nyt heti Herran tähden! Jokainen silmänräpäyksen viipyminen voi maksaa ihmishengen!»

Kahden vaiheella katselivat miehet toisiansa, mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Melkein epätoivon vallassa löi Petrea kätensä yhteen, kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi: «oletteko kristityitä ihmisiä kun voitte kuulla lähimmäisenne olevan hengenvaarassa rientämättä heille avuksi?» Hän mainitsi isänsä nimen ja viran, luopui rukouksista ja rupesi uhkaamaan.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui sisällä, tapahtui majatalon portilla jotakin, jota sivumennen tahdomme mainita.

Majatalon eteen seisahtuivat suuret matkavaunut pienten nelipyöräisten seuraamina joissa istui neljä poikaa, vanhin noin kymmenvuotias ja silminnähtävästi hyvin ylpeä siitä, että hän sai omin neuvoin ohjata paria laihaa kyytikonia. Vaunujen kuskilaudalta hyppäsi notkeasti lihavahko, iloisen näköinen herrasmies ja niiden sisästä tuli peräkkäin neljä pientä poikaa ja heidän mukanaan niin paljon kääröjä ja myttyjä, että oli ihan kummallista. Siinä liikkui laihahko, toimelias, hyvän ja iloisen näköinen rouva, joka omin käsin poimiskeli kaikki mytyt vaunuista ja antoi ne palvelijalle ja neljälle suurimmalle pojalle; nuorin oli isän käsivarrella.

«Voitko vielä pitää jotakin, Jakob?» kysyi rouva pojalta, joka seisoi siinä syli täynnä kääröjä leukaan asti.

«Kyllä, -- nenälläni!» vastasi poika iloisesti. «Ei, ei äiti kulta; älä koko eväspussia! Se on vallan mahdotonta!»

Äiti nauroi, ja asetti eväspussin asemasta pari kirjaa pikkuisen nenän suojaan.

«Varokaa pulloja, pojat!» varoitti äiti lopuksi «ja lukekaa tarkkaan ovatko ne kaikki; kymmenen niitä pitää olla! Adam! Älä siinä töllistele, poikani, vaan ota vastaan ja ajattele tehtävääsi. Varo tarkkaan äitisi lääkenestettä! Mikä melu siellä sisällä on! Tulevatko he ulos? Tulkaa tänne pojat! Adam katso Davidia! Jonatan seiso tässä! Jacob! Salomo, missä olette Sem ja Set, pysykää alallanne!»

Nämä varoitukset lausuttiin samassa kun tanssituvan avonaisista ovista huomattiin matkustavaiset ja isäntä riensi ulos ottamaan heitä vastaan. Häntä seurasi joukko hääväkeä ja Petreakin, joka äkkiä keskeytti puheensa talonpojille pyytääksensä matkustavaisten myötävaikutusta kiireempään avunsaantiin kuin muuten olisi voinut toivoa.

«Hyvä herrasväki!» hän huusi äänellä, josta voi selvästi huomata mimmoisen liikutuksen vallassa hän oli, «en tiedä keitä olette (ja hämärä esti häntä heitä näkemästä), mutta toivon teidän olevan kristittyjä ja rukoilen teitä Herran tähden»....

«Kenen ääni se on?» keskeytti vilkkaasti soinnukas miehen ääni.

«Ken puhuu?» huudahti Petrea hämmästyneenä.

Vielä he vaihtoivat muutamia sanoja ja äkkiä kuului nimet Petrea! Jacobi! Louise! riemuiten kolmesta suusta, ja Petrea, Louise ja Jacobi syleilivät toisiaan innokkaasti.

«Täti Petrea! Petrea täti!» riemuitsi kahdeksan poikaa hänen ympärillänsä.

Ja Petrea itki ilosta tavatessaan ei ainoastaan hyviä kristityitä, vaan mitä kristillisimmän lankonsa ja hovisaarnaajansa sekä «vanhimpamme», jotka toivehikkaine vesoineen «berserkkineen» olivat matkalla kotiin vanhempien luo ja seurakuntaansa.

Hetki sen perästä veivät vaunut Petrean, Louisen ja Jacobin ratsastavien talonpoikien seuraamina täyttä laukkaa metsään, jonka yli puolikuu juuri oli nousemassa, luoden sen pimeihin vesakkoihin ja Petrean tuskaantuneihin silmiin lohdutuksen valoa.

Jätämme Petrean sukulaisineen, jotka matkallaan vanhempiensa luokse ja pitäjäänsä saapuivat majataloon parhaasen aikaan pelastamaan häntä sangen tuskallisesta tilasta. Olemme nyt ihan varmat siitä, että assessori saa kiireellistä apua, että Saara saa sekä viiniä että Louisen rohtonestettä, että Petrean sydän rauhoittuu ja hänen pukunsa tulee järjestetyksi ja tahdomme varmuutemme nojalla kertoa seuraavat kappaleet Louisen kirjeestä, minkä hän seuraavana päivänä lähetti kotiin vanhemmillensa.

«Olen melkein vakuutettu siitä, että huolellinen hoito, sopiva ruoka ja ennen kaikkea ystävällinen käytös vielä voivat saada Saaran terveeksi. Mutta nyt hän on niin heikko, että meidän on mahdotonta ajatellakaan matkustamista muutaman päivän perästä. Ja kaikissa tapauksissa epäilen suuresti saammeko hänet mukaamme ellette, isä, itse tule häntä noutamaan. Hän sanoo «ei tahtovansa tulla taakaksi kotiimme». Oi! Nyt oikein ilolla avautukoon hänelle koti ja sydän! Hän on niin muuttunut! Ja hänen pikku tyttönsä on -- oikea enkeli!

Assessorin olisi kyllä tärkeä jalkansa tähden päästä kaupunkiin, mutta hän ei tahdo jättää Saaraa, joka niin hyvin tarvitsee hänen apuansa. Palvelija on ihan vaaratta. Petrea on mainio huolimatta kaikista ponnistuksistaan ja seikkailuistaan. Hän ynnä Jacobi rohkaisevat kaikkien meidän mielet. Asioiden näin ollen, emme voi määrätä tulopäiväämme. Mutta jos Saara toipuu, niinkuin nyt näyttää, niin Jacobi lähtee luultavasti huomenna täältä poikien kanssa. Tulee liian kalliiksi heidän kaikkien olla täällä ravintolassa. Jumala antakoon meidän kaikkien pian kokoontua rakkaasen kotiimme.»

Tunti sen perästä kun yllä oleva kirje oli saapunut, lähti laamanni matkaan niin joutuisasti kuin olisi hänen henkensä ollut kysymyksessä. Hän matkustaa kotoa ravintolaan; me sitävastoin aiomme nyt ravintolasta

Kotiin.

Liljat kukkivat kodissa syyskuun kahdenkymmenennen päivän aamuna. Ne näyttivät ihan versovan Gabriellen jäljissä. Liljan tapaisena, niin hentona ja valkoisena kulki äiti kodissaan hienossa aamupuvussansa pyyhkien pyyhinliinalla pois pienimmänkin pölyhiukkeen peileistä ja pöydiltä. Tavallista suurempi ilon ilme elähytti hänen kasvojansa, muuten niin kalpeat posket punersivat vienosti ja huulet liikkuivat vaistomaisesti ikäänkuin lausuen helliä, ilahuttavia sanoja.

Bergström koristi eteisen ja raput kirjavilla kukilla ja lehvillä, niin että ne muodostivat pitkiä köynnöksiä pitkin valkeita muureja ja hän oli erittäin ihastunut omasta kaunoaististaan, jota Gabrielle ei suinkaan jättänyt kiittämättä. Mutta vaikka kaikkialla sinä aamuna vallitsi ahkera toimeliaisuus, niin oli kuitenkin tavattoman hiljaista, kaikki puhelivat ainoastaan puoliääneen ja jos kuului vähintäkään melua, niin äiti heti varoitti «hiljaa! hiljaa!» Syynä siihen oli että kadotettu mutta jälleen löydetty lapsi taasen makasi vanhempainsa kodissa.

Hän oli saapunut edellisenä iltana ja me olemme tahallamme jättäneet kertomatta kohtauksen, jonka Saaran suuri muutos teki niin liikuttavaksi ja surulliseksi; kuitenkin olisimme kyllä suoneet lukijan näkevän miehekkään kyyneleen vierivän laamannin poskelle, kun hän laski jälleen löydetyn tyttären äidin syliin; olisimme kyllä tahtoneet näyttää tuon onnettoman raukan, kun hän makasi kädet ristissä lumivalkealla raittiilla tilalla, johon äiti itse oli levittänyt hienot lakanat, miten hän katseli lasta, jonka vuode oli hänen vuoteensa vieressä, ja omaisiaan, jotka hellästi ympäröivät häntä; sitten hän katsoi taivaasen voimatta lausua mitään. -- Me olisimme suoneet kenen hyvänsä näkevän Jacobin pariskunnan ensimmäisenä iltana lapsuudenkodissaan ja miten heidän ympärillään hyörivät Adam ja Jacob, kaksoiset Jonatan ja David, samoin Sem ja Set ynnä Salomon ja pikku Alfred.

He olivat sirovartaloisia ja erittäin sieviä lapsia, kaikki puettuina samalla tavalla tummaan puseroon, ja sen päällä oli lumivalkea paidankaulus, joka jätti kaulan paljaaksi kukanvarren tavoin, jonka päässä kukka loisti värikkäänä ja sievänä. Solakkaa miehustaa ympäröi kapea, kiiltävä nahkavyö.

Semmoinen oli berserkkien keveä joukko.

Mutta palatkaamme valoisaan aamuhetkeen. Eeva ja Leonore olivat puutarhassa omin käsin poimimassa muutamia valitun kauniita astrakaaniomenia ja päärynöitä, joiden oli määrä koristaa päivällispöytää. Kastepisarat vielä kimelsivät niissä ja viimeisen kerran valaisi aurinko niiden purppuranpunaista kylkeä kullallaan tilhien visertäessä. Siskot olivat puhuneet Saarasta, pikku Elisestä, joka heidän piti kasvattaa sekä Jacobista, ja heidän puheensa oli iloinen; sitten he käänsivät keskustelunsa muihin aineihin.

«Ja tänään -- lausui Leonore -- lähetät vastauksesi eversti R**lle. Viimeisen kieltosi! Ja tunnet olevasi vallan tyytyväinen?»

«Niin, täydellisesti; oi Leonore! Miten sydän voi muuttua! En voi nyt ensinkään käsittää että kerran rakastin häntä!»

«Oli kuitenkin kummallista että hän uudestaan kosi sinua, ja näin monen vuoden eron jälkeen! Hän mahtoi kuitenkin rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta, jota on hakkaillut.»

«Sitä en usko; mutta ... oi Leonore! katsos tuota kaunista omenaa! Se on vallan läpikuultava! Yllätkö siihen? Et! Kyllä! jos kiipeät tuolle oksalle!»

«Pitääkö minun nähdä niin paljon vaivaa? Sehän on kauheata! No täytyneehän minun! Mutta ota minut syliisi jos putoan.»

Siinä heidät keskeytti Petrea, jonka ulkomuodosta jo voi päättää, että hänellä oli jotakin tärkeätä kerrottavaa.

«Katso tässä, Eeva», hän lausui pistäen kirjoitetun paperin hänen käteensä «tässä on sinulle vähäsen aamulukemista. Nyt ainakin tulet vakuutetuksi siitä, mitä et tähän asti ole tahtonut uskoa! Ja minä sanon sinua pölkyksi, kiveksi, sieluttomaksi ja sydämmettömäksi koneeksi, ellet tämän perästä ... niin naura sinä nyt vaan, mutta et todellakaan naura enää sen luettuasi. Leonore! Tule sinäkin, Leonore kulta; sinunkin täytyy lukea, ja sitten myönnät minun olevan oikeassa. Lukekaa siskot, lukekaa!»

Siskot lukivat seuraavat assessorin kirjoittamat muistiinpanot.

«Onnellinen yksinäinen vähäpätöinen! Hän saapi kypsyä ja virkoontua rauhassa.[1] Ihanat sanat! ja vielä enemmän, -- todet.

[1] Almqvistin «Törnrosens bok» nimisestä kirjasta.

Löytölapsi on osoittanut ne tosiksi. Hän oli sielultaan ja mieleltään sairas, kyllästynyt maailmaan ja itseensä. Mutta hän oli niitä halpoja, huomaamattomia ja siten hän sai olla paljon yksinään, yksinään raittiissa, hiljaisessa metsässä; yksinään suuren lääkärin kanssa, joka yksin voi parantaa sydämmen syvät haavat ja -- hän on tullut terveemmäksi.

Nyt alan käsittää suuren arkiaatterin ja hänen minulle määräämän elintavan. Pelkäsin itsekkäisyyden turmiota ja tahdoin juoda lääkkeeksi lemmen jumalaisjuomaa. Mutta hän sanoi: «Jeremias, ei sitä juomaa, vaan kieltäymyksen! Se on enemmän vertapuhdistavaa.»

Olen juonut sen. Olen lempinyt häntä kaksikymmentä vuotta, vaatimatta vastarakkautta ja ilman toivoa.

Tänään täytän kuusikymmentä kolme vuotta. Enenevä tuska kyljessäni on käskenyt minun hylkäämään potilaitteni rappuset ja se ilmoittaa minulle, ettei minulla enää ole monta porrasta hautaani. Sallittakoon minun elää jäljellä olevat päiväni yksinomaisemmin hänen hyväksensä, «Ukon ruusussa» tahdon elää hänen hyväksensä, sillä testamentissani on määrätty että «Ukon ruusu» on tuleva hänen omaksensa, että se on Eeva Frankin.

Tahdon kaunistaa sen hänelle; tahdon istuttaa sinne puita ja kauniita kukkia. Viinirypäleitä ja ruusuja aion siellä viljellä. Ikä hänetkin kerran saavuttaa, saattaen hänenkin kauneutensa lakastumaan ja kuihtumaan. Mutta silloin Ukon ruusu kukkii hänelle ja rakkauteni tuoksu siunaa häntä, kun ruma ukko ei enää vaella maan päällä. Eeva ottaa armaat siskonsa luoksensa sinne ja siellä he kuuntelevat lintujen liverryksiä ja ihailevat auringon loistoa sen valaistessa ja lämmittäessä maailman suloisia esineitä.

Tahdon virkistyä näistä aatteista niinä yksinäisinä kuukausina tahi -- vuosina, jotka siellä elän. Kyllä monikin päivä tuntuu raskaalta ja yksinäiset illat pitkiltä! Kyllä tuntuisi hyvältä jos siellä olisi lähellä armas ja lempeä ystävä, jolle joka päivä voisi sanoa: hyvää huomenta! Aurinko paistaa ihanasti! tahi -- sen ollessa pilvessä, -- jonka silmistä näkisi paremman auringon; -- ystävän, jonka seurassa voisi nauttia kirjoista, luonnosta -- kaikesta minkä Jumalan hyvyys meille antaa; -- jonka kättä voisi puristaa viimeisenä, vaikeana hetkenä ja sanoa: hyvää yötä. Me kohtaamme toisemme jälleen -- rakkauden -- Jumalan luona!

Mutta ... mutta... Löytölapsen ei pitänyt löytää kotia maan päällä!

No niin! Tottapahan hän pian osaa toiseen kotiin ja sanoo silloin sen isännälle: «Isä! Armahda minun ruusujani! Ja ihmisten asunnoille hän sanoo: «ikävä olit minulle maailma! Mutta kiitos kuitenkin siitäkin hyvästä minkä minulle soit!»

* * * * *

Kun siskot olivat lopettaneet lukemisensa, oli muutamia kirkkaita kyyneleitä paperilla kimellellen siinä auringon säteissä. Leonore pyyhkäsi silmiänsä, kääntyi Petrean puoleen kysyen:

«Mutta Petrea, kuinka on tämä lehti joutunut sinun käsiisi?»

«Enkö toki tietänyt tuon tulevan!» lausui Petrea. «Ei sinun pitäisi milloinkaan kysyä noin vaikeita asioita. Leonore! Katsos nyt kysyvät Eevankin silmät -- ja niin totisina. Luuletteko kenties että assessori on pistänyt sen käteeni? Ei, siitä epäluulosta minun pitää vapauttaa hänet -- vaikkapa omalla kustannuksellani. Tahdotte tietää kuinka olen saanut tuon paperin. No niin! Olen varastanut sen, siskot, varastanut sen matkalla, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin se kirjoitettiin.»

«Mutta Petrea!»

«Mutta Petrea, niin! te armaat, nyt on liika myöhä huutaa «mutta Petrea»! Nyt tunnette assessorin salaisuuden; nyt voitte tehdä niin kuin omatuntonne käskee. Minun on paatunut! Kauhistukaa ja pelätkää vaan tekoani -- minä en siitä välitä! Julistakoon koko maailma minut pannaan -- minä en siitäkään välitä! Eeva! Leonore! Siskot!» Petrea kiersi äkkiä käsivartensa kummankin siskonsa kaulaan, veti heidät luoksensa, suuteli heitä hymyillen kyynelsilmin ja katosi.

* * * * *

Hiukkasen myöhemmin aamupuolella tapaamme Eevan ja Gabriellen kauniissa, kaupungin vieressä olevassa pappilassa, missä Louise rouva on täydessä touhussa järjestämässä tavaroitaan sillä aikaa kun Jakobiinit isänsä ja isoisänsä seurassa samoilevat maita mantereita. Pieni nelivuotinen Alfred, harvinaisen älykäs ja suloinen lapsi, on yksin kotona äidin luona; hän erittäin koettaa miellyttää Gabrielleä ja pitää velvollisuutenansa huvittaa häntä, jonka tähden hän ottaa esille Noan arkin ja esittelee hänelle kirkkaalla lapsen äänellään «Kam ja Kamiina, Sem ja Semiina, Jafet ja Jafetiina!»

Kun on vastattu kaikkiin «kuinka voitte» -- kysymyksiin, ottaa Gabrielle Ullan tuomasta korista paperipeitteen ja pyytää Louisen pitämään hyvänään vähäsen vasikanpaistia ja pasteijoja. «Meidän mielestämme tarvitset jotakin tuoretta matkan jälkeen ennenkuin itse ehdit saada ruokakammiosi kuntoon. Maistapas pasteijaa! Niissä on lihamureketäytettä ja minä vakuutan niiden olevan paistetut «vedenpaisumuksen jälkeen».

«Todellako!» vastasi Louise nauraen, «ne ovatkin herkullisia! Kas tuosta saat yhden pikku pallukkani! Mutta älä seiso siinä toista ahnehtimassa. Kiitos, kiitos, sisko kullat! Oi, miten on hauskaa jälleen päästä lähelle teitä ja kotia. Miten te olette kaikki terveen ja onnellisen näköiset! Ja Petrea! Miten hän on varttunut. Hänen käytöksessänsä on niin paljon tyyneyttä ja ymmärtäväisyyttä; hän on kasvanut nenänsä kanssa sopusuhtaiseksi ja pukeutuu nyt kunnollisesti; -- hän on oikein niinkuin ihmiset enimmäkseen ovat. Ja katsokaa -- tässä OD erinomainen, lämmin vanulla sisustettu aamunuttu, joka kyllä pitää hänet lämpöisenä tuolla ylhäällä ullakkokamarissansa! Eikö se ole mainio? Maksaa ainoastaan kymmenen riksiä!»

«Oh, kummallista! Mainiota! Kuulumatonta!»

«Niin eikö? Siinä vaate, joka kestää koko ijän. Mikä kaunis kaulus sinulla on, Eeva! Luulenpa tosiaankin että Eeva on tullut vieläkin kauniimmaksi; sinä olit ja olet perheen ruusu, Eeva! Olet ihan nuorennäköinen ja olet lihonnut! Siitä en ainakaan minä voi kerskailla; mutta ei tule lihavaksi kun on kahdeksan poikaa, joiden edestä pitää puuhata. Ajatelkaa siskot, että minä Tukholmassa lähtömme edellisellä viikolla leikkasin satakuusi paitaa! Toivon saavani vähäsen ompeluapua täältä kotoa. Katsokaa! Tämä sormi on vallan kova ja pahkuinen siitä. Herra siunatkoon poikia! Vaivaa heistä kyllä on! Mutta sanokaa, kuinka on äidin laita? Minulle olette aina kirjoittaneet hänen olevan paranemaan päin ja kuitenkin hän on käynyt niin kovin huonoksi! Oikein surettaa häntä katsella. Mitä sanoo assessori?»

«Oi», sanoi Gabrielle vilkkaasti, «hän sanoo äidin kyllä paranevan; eikä varmaankaan ole mitään vaaraa. Hän voimistuu päivä päivältä.»

Eeva ei näyttänyt yhtä toivehikkaalta kuin Gabrielle ja hänen silmänsä kiilsivät kun hän lausui: «kunhan vaan syksy ja talvi onnellisesti kuluisivat, niin toivomme kevään...»

«Ja arvatkaapas mitä minä olen tuuminut?» keskeytti Louise vilkkaasti. «Hänen pitää tulla tänne meidän luoksemme asumaan kevätpuolella maitoparannukselle! Tämä huone, joka antaa kauniisen koivikkoon päin tulee hänen asuinhuoneeksensa; täällä hän voi hengittää maalaisilmaa, ihailla nurmikkojen vihreyttä, juoda maitoa ja nauttia kaikkea hyvää mitä maalla voi saada ja mitä minä voin hankkia! -- -- Tottahan se tekisi hänelle hyvää? Ettekö luule hänen silloin tulevan terveeksi? Eikö se teidän mielestänne ole oikein mainio tuuma?!»

Siskojen mielestä se todellakin oli mainio ja Louise jatkoi iloisesti:

«Nyt minun täytyy näyttää mitä minulla on tuomisia hänelle! Katsokaa noita molempia tamastisia aamiaispöytäliinoja ja noita kuutta aamiaislautasliinaa! Kaikki kotikehruuta! Niin ettei minun ole tarvinnut maksaa muuta kuin kutomapalkka. No, mitä niistä arvelette?»

«Oh, mainiota! Erinomaista!»

«Oh, kuinka erinomaisen kauniita! Nepä vasta ovat tervetulleita!»

«Ja teidän täytyy nähdä mitä minulla on isälle! -- -- -- Oi, se onkin Jacobin matka-arkussa! Ja siellä on vielä yhtä ja toista muutakin; -- saatte nähdä, saatte nähdä!»

Gabrielle lausui nauraen: «Mikä tavaratulva! Kaikesta näkyy että rahakukkaro on täysi ja hyvässä kunnossa!»

«Jumalan kiitos, kyllä se nykyään pitää puoliansa, vaikka voitte uskoa että meidän oli vaikea ensi vuosina tulla toimeen. Mutta me aloimme heti asettaa suun säkkiä myöten. Koko avioaikanamme ovat rahat olleet minun hallussani. Minä olen mieheni kassanhoitaja; hän jättää minulle kaikki tulonsa ja ottaa sitten minulta mitä tarvitsee, ja sillä tavalla on kaikki käynyt sangen hyvin. Jumalan kiitos! kun on keskinäistä rakkautta niin käy kaikki hyvin.

Olen onnellisempi kuin ansaitsen, kun minulla on niin hyvä mies ja tottelevaisia lapsia. Jos vaan pikku tyttöni -- pikku Viisumme olisi jäänyt eloon! Oi! Sepä vasta oli riemu kun hän syntyi kahdeksan pojan jälkeen! Jacobi ja minä itkimme ilosta. Ja sitten hän kaksi vuotta oli suurin ilomme. Jacobi oikein jumaloi häntä; hän istui tuntikausia hänen kätkyensä ääressä katselemassa häntä ja oli oikein autuaallisen onnellinen pitäessänsä häntä sylissänsä. Mutta hän olikin niin sanomattoman hyvä lapsi, niin valkoinen, niin hiljainen ja kaino! Oikea pieni enkeli! Oi, oli niin vaikea luopua hänestä. Jacobi suri niin kauheasti, etten milloinkaan ole nähnyt miehen niin surevan. Mutta hänen hilpeä luonteensa ja jumalanpelkonsa ovat olleet hänelle suurena apuna. Toista vuotta on kulunut siitä kun hän kuoli. Oi! en milloinkaan, en koskaan unohda häntä, pikku tyttöäni!»

Louise vuodatti surun ja kaipauksen kyyneleitä; sisarusten täytyi itkeä hänen kanssansa. Kohta Louise kuitenkin tyyntyi ja lausui pyyhkien silmänsä: «sitten on meillä vielä suru pikku Davidin jalan tähden! Mutta ei mikään onni voi olla täydellinen tässä maailmassa; eikä meillä ole oikeutta sitä vaatiakaan. Antakaa anteeksi että olen surettanut teitä! Puhukaamme jostakin muusta sillä aikaa kun minä tässä vähän järjestelen tavaroitani. Kertokaa minulle vähäsen entisistä tutuistamme. Evelina täti, tottahan hän vielä on elossa?»

«On, ja on viiden lapsen mummo, eläen kaikkein rakastamana ja kunnioittamana Akselholmassa! Häntä vasta ympäröi miellyttävä perhe ja hänen vanhuutensa on mitä onnellisin!»

«Sepä hauskaa kuulla! Mutta hän ansaitseekin kaikkien rakkautta ja kunnioitusta. Onko hänen Kaarinansa myöskin naimisissa?»

«Oi ei, Kaarina on kuollut! Ja se on ollut Evelina tädille suuri suru. He olivat niin onnelliset yhdessä!»

«Herranen aika, onko hän kuollut? Niin, niin, nyt muistan teidän kirjoittaneen hänen kuolemastaan ... näettekö tämän puvun ... siskot! Lahja ukoltani! Eikö se ole kaunis? Ja vielä erittäin uudenaikainen! Niin Gabrielleseni! Ei sinun ensinkään tarvitse olla niin epäilevän näköinen! Se on oikein kaunis ja uudenaikainen sen vakuutan!»