Chapter 32

Eräs ruotsalaisille sydämmille rakas mies on lausunut: «pohjoismaisen elämän pääpiirre on -- -- kestetty talvi», ja se lause pitää paikkansa, kodin ja ihmisen yksityisessäkin elämässä. Elämä niin pian kangistuu ja jäätyy, yhtä helposti joutuu sydänkin lumen peittoon; talvi tahtoo päästä valtaan niin ulkona kuin kotiliedenkin ympärillä. Voidaksensa pitää kotia lämpöisenä, saadaksensa elämän versoamaan ja kukoistukseen, täytyy lakkaamatta hoitaa sen pyhää tulta. Rakkaus ei saa hiiltyä eikä sammua. Jos se sen tekee, silloin muuttuu elämä vaivalloiseksi ja vaikeaksi, eikä ihminen jaksa mitään muuta kuin -- nukkua. Se ei tee sitä, jos se lainaa tulta taivaasta, silloin se pitää tuvan ja sydämmen lämpimänä ja elämä kukkii ijäti vaihtelevan leikin tuhansissa vaiheissa: lähimmäisten ilahuttamisessa. Ja jos kotielämä on semmoista, silloin -- -- sada vaan lunta talviseni, sada vaan!

Mutta palaan Gabrielleen, jonka sukkeluus ja iloisuus ynnä hellä, viaton sydän syystä ovat tehneet vanhempiensa lemmikiksi ja kaikkien iloksi. Hän yhä vaan väittää olevansa hyödytön ja kelvoton mihinkään toimeen sekä moittii auttamatonta «dolce far nienten», toimettomuuden rakkauttaan; mutta ei kukaan ole samaa mieltä hänen kanssansa, syystä ettei kukaan meistä voisi tulla toimeen ilman häntä. Kuitenkin hän kyllä osaa olla yhtä toimelias ja neuvokas jos siksi tulee kuin kuka muu hyvänsä. Gabrielle ei enää johonkuhun aikaan ole keksinyt arvoituksia. Luulenpa melkein syyksi siihen erään vapaaherra L--n, jonka kerran luultiin olleen vikapään erään talon palamiseen ja jonka nyt epäillään tahtovan sytyttää erään sydämmen ja joka eräillä sanoilla ja katseilla koettaa toimittaa siskokullalleni päänvaivaa -- olin jo sanoa sydämmenvaivaa.

Ja sittenhän meillä vielä on «tuo Petrea tuossa», joksi muudan talon ystävä häntä sanoo, ei kuitenkaan enää pahan tuulen vaikutuksesta. «Tuolla Petrealla» on tässä matoisessa maailmassa ollut paljon puuhaa, ensiksi oman nenänsä tähden, jonka kanssa hän ei elänyt oikein hyvässä sovussa, ja sitten monesta muustakin niin hänessä itsessään kuin hänen ympärillään olevasta syystä; näytti siltä kuin hänen oma maailmansa ei milloinkaan pääsisi kaaoksestansa.

Mutta se on päässyt! Kiitollisuuden kyynel silmässäni rohkenen sen sanoa ja joskus ehkä vielä kerron lähemmin *kuinka* se on päässyt. Siunattu olkoon se koti, joka on ehkäissyt hänen hairahduksensa, parantanut hänen sydämmensä haavan, tarjonnut hänelle tyynen sataman, hellän suojan, jossa hänelle kestämiensä myrskyjen jälkeen on suotu aikaa levähtää, tointua ja löytää oma itsensä. Ilman sitä kotia, ilman sen vaikutusta olisi Petreasta varmaankin tullut -- hupakko eikä niinkuin nyt -- välttävän järjellinen ihminen.

Tunnet nykyisen vaikutusalani, joka, johdattaessansa minut syvemmälle elämän salaisuuksiin, antaa minun löytää siitä yhä enemmän kauneutta ja runoutta kuin olen aavistanutkaan nuoruuteni unelmissa! Ei *yksistään* siksi, mutta kuitenkin hyvin paljon sen vaikutuksesta on, jätettyäni taakseni kolmekymmentä ikävuotta, uusi kevät koittanut minulle, kevät, joka ei milloinkaan surkastu muuten kuin omasta syystäni. Ja jos tuskan kyynel vielä usein kasteleekin entisiä hairahduksia tahi nykyisiä vikoja, -- jos vielä saavuttamattoman paremmuuden, puhtauden, kirkkauden ikävöiminen tuottaa tuskaa -- niin entä sitten? Mitäpä siitä vaikka silmävesi kirveleekin, kunhan vaan silmä siitä kirkastuu! Mitäpä siitä, vaikka taivas nöyryyttääkin, kunhan se vaan -- vie ylöspäin?!

Eräs Petrean onnentuottamiskeinoja on, ettei hän tarvitse paljon tämän maailman tavaraa ja mukavuuksia. Hänestä ovat semmoiset hyvin läheistä sukua haaveilujen perheelle ja sentähden hän tahtoo olla niiden kanssa niin vähän tekemisissä kuin mahdollista. Sen kautta hänellä onkin tilaisuutta hankkia itselleen monta sydämmellistä, oikein kouraan tuntuvaa ilonaihetta. En kuitenkaan tohdi kieltää, että hän ehkä piankin saa tuommoisen «juhlimispuuskan» ja panee toimeen pienet pidot ullakkokammarissansa ja että siellä silloin tarjotaan kaikenmoisia «haaveiluja» esim. kananpoikasia -- äitini «lempihaaveiluja» -- ja sitruunakohokasta, joka on «vanhimpamme» melkein ainoa mieliruoka, jossa hän tahtoisi «syödä» rakkaan «vanhimman siskonsa» kanssa «puuskansa» sovintoaterian.

Jos tahdot yleiskatsauksen Petrean tilaan, niin se on tämmöinen: Mikä ennen oli tuottanut hänelle levottomuutta, se on nyt muuttunut hänelle rauhan lähteeksi. Hän uskoo elämän olevan todellisen ja samalla oman elämänsä olevan eheän. Hän ei salli satunnaisten ulkonaisten eikä sisällisten häiriöiden turmella rauhaansa; hän sanoo niitä pilvenhattaroiksi, haihtuviksi myrskyiksi, joiden jälkeen aurinko jälleen pilkistää esiin.

Ja jos hänen pieni ullakkokammarinsa kerran musertuisikin, niin hän käsittäisi sen satunnaiseksi onnettomuudeksi ja valmistautuisi nöyrästi muuttamaan -- vielä vähän korkeammalle!

Mutta kylliksi jo Petreasta ja hänen kohoomisestansa.

Kodissa oli vieläkin yksi tytär, jonka ihana kuva vielä on kaikkien muistossa, mutta suruharson peittämänä. Sillä hän hylkäsi kodin, eikä se tapahtunut sovussa ja rauhassa; ei hän myöskään tullut onnelliseksi ja tietämättömyyden hämäryys on monta vuotta verhonnut hänen elonsa. Hänen luullaan kuolleen, hänen ystävänsä ovat kauan uskoneet sitä ja surreet häntä, mutta heidän, parissaan on yksi, joka ei usko sitä. Minä en luule hänen kuolleen; minä varmasti aavistan, että hän vielä palaa ja että vielä voin näyttää hänelle kuinka rakas hän on minulle. Minä luulen, että minulla nyt olisi monta hellää ja hyväätekevää sanaa sanottavana hänelle; olen rakentanut tuulentupia hänen palaamisensa perusteelle -- ja odotan lakkaamatta hänen tuloaan tahi edes saavani viittauksen mistä hänet löytäisin. Ja kuulukoon hänen äänensä sitten vaikkapa Grönlannista tahi Arabian aavikolta, niin minä kyllä osaan hänen luoksensa!

Tahtoisin kuvailla sinulle tuon ijäkkään pariskunnan, johon kodin kaikki omaiset hellästi ja kunnioittaen katsahtavat, heidät, jotka kohta ovat eläneet neljäkymmentä vuotta yhdessä, eivätkä näytä voivan elää ilman toistansa, mutta siihen on kynäni kerrassaan liian mehuton. Ainoastaan muutamien hätäpäisten ääriviivain vetämiseen se uskaltaa ryhtyä. Isäni on kohta seitsemänkymmenen vuotinen; mutta luuletko hänen siltä suovan itselleen lepoa? Hän on vallan tyytymätön, jos hän on jonakuna aamuna nukkunut vähäsen kauemmin kuin tavallista ja hänet herätetään joka aamu kello kuusi; niin hän pelkää menettävänsä jotain elämästänsä. Ikävä on, että hänen heikontunut näkönsä pakoittaa häntä vähentämään töitänsä. -- Hänestä on hauskaa kun iltasin luemme hänelle ääneen -- romaaneja! Äitini kehuu leikillisesti viekoitelleensa hänen niitä lukemaan; isä tunnustaa hymyillen niiden lukemisen todellakin olevan hyödyllisen «vanhuksille», sillä se auttaa heitä säilyttämään sydämmensä nuorena. Kaikessa hän muuten on ennallaan, ehkä hyväsydämmisempi ja jalompi kuin ennen konsanaan, ja sentähden juuri hän onkin meille niin kunnioitusta ansaitseva ja rakas. Oi Ida! On autuas tunne, kun voimme sydämmestämme rakastaa ja kunnioittaa niitä, jotka antavat meille elämän! Ja nyt minun täytyy verta vuotavin sydämmin synkällä hunnulla peittää kodin valoisa kuva, joka kuitenkin on niin kauniista kuvasta -- äitini kuvasta muodostunut! Pelkään, pelkään hänen pian jättävän meidät! Kaksi vuotta hän jo on kuihtumistaan kuihtunut. Hän ei ole varsinaisesti sairas, mutta hän riutuu silminnähtävästi, eivätkä mitkään lääketieteen parannuskeinot ole voineet häntä auttaa. Nyt toivotaan apua tulevasta kevätilmasta, seltterivedestä ja kesämatkasta, -- isäni matkustaisi hänen kanssansa vaikka maailman loppuun -- toivomme *varmasti* hänen paranevan; itse hän myöskin toivoo, hän myöntää hymyillen, kun puhumme seltterivedestä, matkasta ja muistakin ehdotuksistamme ja sanoo niin mielellään tahtovansa elää parissamme, sanoo olevansa onnellinen kanssamme, -- -- mutta kuitenkin on hänessä jotakin, hänen hymyilynsäkin, joka ilmaisee minulle, ettei hän oikein luota lausumaansa toivoon. Oi! nähdessäni hänen kasvojensa päivä päivältä yhä kalpenevan ja tuon taivaallisen ilmeen hänen lempeissä kasvonpiirteissään, nähdessäni hänen liikkeidensä yhä hidastuvan kun hän kulkee huoneissa hiljaa järjestäen kodissa kaikki paikoilleen ja saattaen kaikki meille niin miellyttäväksi -- silloin minun on vaikeata pidättää kyyneleitäni, ajatellessani, että hän ehkä piankin jättää meidät. Mutta miksi olen niin epäilevä? Miksikä minä en toivo niinkuin muutkin? Oi! Tahdon toivoa, etenkin *isäni* tähden, jolla ilman häntä ei enää olisi ilonhetkeä tässä elämässä. Nykyään hän on voimakkaampi ja vilkkaampi kuin pitkään aikaan. Louise ynnä hänen perheensä tänne tulo sen vaikuttaa ja vielä toinenkin ilopäivä, joka kohta on tulossa ja oikeastaan koskee isääni. Äiti astuu niin tyytyväisenä puuhaillen almanakka kädessä järjestäen kaikki iloista juhlaa varten. Isäni on jo kauan toivonut omistavansa sangen suuren tontin, joka on puutarhamme vieressä, voidaksensa muodostaa sen yleiseksi ja hyödylliseksi puistoksi; mutta hän on uhrannut niin paljon lapsillensa, ettei hänelle ole jäänyt ollenkaan varoja lempituumansa toteuttamiseksi. Mutta lapset ovat jo runsaasti kaksitoista vuotta koonneet, säästäneet ja lainanneet loput tarvittavasta rahamäärästä, millä he ovat ostaneet tontin. Isän syntymäpäivänä, kun hän täyttää seitsemänkymmentä vuotta, kaatuu raja-aita berserkkien ryntäyksestä ja uuden tontin haltia Gabriellen suloisessa muodossa antaa hänelle ostokirjan, joka on tehty hänen nimessänsä. Miten onnelliseksi hän tuleekaan! Meidät jo sen paljas ajatus tekee onnelliseksi! Ajatteles miten hän sitten siellä muokkaa, kaivaa ja istuttaa, ja miten se työ ilahuttaa ja virkistää hänen vanhuuttaan! Saakoon hän elää nähdäksensä istuttamiensa puiden levittävän tuuheat oksansa ylitsensä ja niiden suhinan ennustavasti kuiskaellen kertovan hänelle siitä siunauksesta, jonka hänen Jälkeläisensä kolmannessa ja neljännessä polvessa lausuvat hänen hyödyllisistä toimistansa.

Minun pitäisi kertoa siitä ystäväpiiristä, joka yhä lähemmin on liittynyt kotiimme, uudesta maaherrastamme Stjernhökistä ja hänen puolisostansa, joita me kaikki rakastamme ja jonka tänne muutto oli tervetullut etenkin isälleni, joka rakastaa häntä melkein kuin poikaansa; minun pitäisi myöskin puhua kotini palvelijoista, jotka ovat enemmän ystäviä kuin palvelijoita; mutta pelkään kirjeeni venyvän liian pitkäksi. Ja ehkä syytät minua salaa siitä että muka olen maalannut tauluni liian yksitoikkoisen valoisaksi; kenties tahtonet kysyä:

«Eikö sinun kodissasi ole ensinkään noita pieniä sysäyksiä, häiriöitä, kiistoja, kiivaita sanoja, tuhmuuksia, laiminlyömisiä, vahinkoja ja mitä kaikkea lienevätkään, noita henkisiä moskitoshyttysiä, jotka pistoksillaan saavat ihon ärtymään ja herättävät levottomuutta ja pahaa mieltä, jotka eivät säästä onnellisimpiakaan koteja?»

On kyllä. Ne kyllä tulevat, mutta lentävät pois melkein yhtä sukkelaan kuin tulevatkin eivätkä milloinkaan jätä myrkkyä pistimiinsä; sillä niihin käytetään yleislääkettä jonka nimenä on: «anteeksiantaminen, unohtaminen, parantuminen»! sitä käytetään heti paikalla ja se vaikuttaa sen, että noiden pahojen elävien käynnit uudistuvat yhä harvemmin. Sitä paitsi ne eivät milloinkaan oikein hyvin viihdy puhtaissa ja lempeissä luonteissa.

Ja tahdotko, rakas Ida, tulla vakuutetuksi kuvauksen todenperäisyydestä, niin -- tule tänne katsomaan! Tule! Se olisi meille kaikille mieleistä! Tule, ja anna kotimme tarjota itsellesi huvitusta, ehkä rauhaakin, jota sydämmesi kaipaa! Tule! ja usko minua Ida, kun katselemme maailmaa vähäsen korkealta -- esim. ullakkokammarista -- niin saamme nähdä haaveilujen olevan sumuharson tavoin levitettynä maan yli, mutta taivas on ijankaikkisen selkeänä lepäämässä sen yllä.

Eräs aamuhetki.

«Hyvää huomenta!» lausui Jeremias Munter, astuessansa taskut täynnä kirjoja Petrean ullakkokammariin, joka erosi kaikista muista huoneista täydellisen yksinkertaisuutensa ja koristelemattomuutensa vuoksi. Lasillinen kauniita vehreitä kukkia oli sen ainoa ylellisyys.

«Oi, sydämmellisesti tervetullut!» huudahti Petrea säihkyvin silmin katsellen tulijaa ja hänen kallisarvoista koristustansa.

«Niin kylläpä luulen olevani tänään tervetullut», lausui assessori. «Tässä on namusia Petrea neidille. Katsokaa tässä, ja tässä, ja tässä.»

Niin sanoen assessori veti taskustansa kirjan toisensa perästä, mainiten niiden nimet ja sisällyksen. Ne olivat kaikki sitä lajia, että ne levittävät uuden maailman ajattelevan ihmisen silmien eteen; ja Petrea otti ne vastaan niin ihastuneena kuin ainoastaan ne, jotka ovat etsineet, janonneet ja löytäneet samanlaisen ilon lähteen kuin hän. Assessori nautti salaa nähdessänsä hänen iloitsevan katsellessansa kirjojaan ja puhellessaan niistä.

«Kuinka hyvä te olette!» sanoi Petrea, «kuinka erinomaisen hyvä te olette, kun noin muistatte minua. Mutta teidän täytyy saada nähdä, että minä olenkin odottanut teitä tänään!» Ja silmät säihkyen hyväntahtoisuudesta hän otti kaapista kaksi oikeata posliinilautasta, toisella oli pulleata vehnäleipää ja toisella rehotti mitä komein viinirypäleterttu omilla lehdillään, jotka monivärisinä muodostivat seppeleen, sievästi järjestettyinä kaartaen lautasen kultareunaa. Lautaset hän asetti pienelle pöydälle ikkunan eteen ja niin että auringonsäteet pääsivät niitä valaisemaan.

Assessori katseli niitä hollantilaisen hedelmänmaalaajan tavoin ja näkyi ihailevan tavallaan täydellisen kaunista kuvaa.

«Te ette saa yksistään katsella niitä, teidän täytyy myöskin syödä aamiaisenne», lausui vilkas Petrea. «Leipä on -- kotileivottua ja -- Eeva on asettanut rypäleet ja tuonut ne tänne ylös.»

«Eeva!» toisti assessori, «no, hän ei varmaankaan luullut minun tulevan tänne tänään?»

«Juuri sen vuoksi, että me kumpikin luulimme teidän tulevan, hän itse tahtoi pitää huolta siitä.» Petrea katseli sitä sanoessansa veitikkamaisen tutkivasti assessoria, joka puolestansa ei suinkaan salannut iloaan, irroitti viinimarjan, istahti ja -- oli ääneti.

Petrea kääntyi jälleen kirjojensa puoleen.

«Oi! minkä tähden elämä on niin lyhyt, kun on niin sanomattoman paljon opittavaa! Mutta tosi on että on väärin ja typerää kuvailla oppiaikaa lyhyeksi; -- puhe elämän lyhyydestä ja taiteen pituudesta onkin jo tuon pakana Hippokrateen suusta. Mutta Jumalan kiitos toivosta ja siitä varmuudesta että saapi olla oppilaana ijankaikkisesti. Oi, setä Munter! minä iloitsen sydämmestäni aikamme teollisuuden kehityksestä. Se helpottaa ihmisten vaatteiden ja elatuksen hankinnan, ja silloin suuri joukko rupeaakin elämään henkistä elämää. Sillä tosi on jo kolmatta tuhatta vuotta sitten lausuttu sana: «Kun välttämättömät tarpeet ovat tyydytetyt, kääntyy ihminen yleisemmän ja korkeamman puoleen.» Sen tähden, kun maailman suuri työviikko on lopussa, niin alkaa lepopäivä, hiljainen rukoilijakansa leviää ympäri maan haluamatta enää sen katoavaisia aarteita, vaan se etsii ijankaikkisia, kansa, jonka elämää kuvaa katseleminen, käsitys ja rukous, joka palvelee luojaansa hengessä ja totuudessa. Silloin koittaa päivä, josta enkelit veisasivat: «Rauha maassa!»

«Rauha maassa?» toisti Jeremias verkkaan ja surullisesti, «milloin se tulee? Sen täytyy ensin tulla ihmisten sydämmiin, ja siellä ... siellä elostelee niin monet pirut, niin suuret rauhattomuudet ja tuskalliset ikävöimiset, jotka eivät tyynny... Mutta mitä nyt? Mikä on nyt tapahtunut?»

«Oi Jumalani!» huudahti Petrea ollen vallan suunniltaan. «Hän elää, hän elää!»

«Kuka hän? Ken elää? Ei, nyt Petrea ei todellakaan ole oikein järjissänsä!» lausui assessori nousten.

«Katsokaa! katsokaa, tässä!» huudahti Petrea vavisten liikutuksesta ja näytti assessorille rikkirevityn paperipalasen; »katsokaa! se oli tässä kirjassa!»

«No, entä sitten? Sehän on palanen seepiavärimaalausta; .... käsi, joka ripottelee ruusuja .... haudalle, luulemma. Enkö ole nähnyt tuota ennen jossakin, mutta eheänä?»

«Olette kyllä! Kyllä! Se on nainen ruusupensaan luona, jonka lapsena lahjoitin Saaralle. Saara elää! Katsokaa! Tähän hän itse on kirjoittanut.»

Maalauksen takapuoli oli täyteen kirjoitettu ikäänkuin lapsenkäden töhrimä, mutta puhtaalle paikalle oli Saara itse kirjoittanut, sen voi päättää hänen omasta erittäin kauniista käsialastansa.

«Ei kuki ruusuja Saaran haudalla!»

«Petrea! Jos tietäisit mitä...»

Lausetta ei jatkettu; pari pilkkua näytti ilmoittavan, että kyyneleet olivat sen lopettaneet.

«Kummallista!» sanoi assessori. «Nämä kirjat, jotka sain eilen, ovat ostetut U**sta. Olisiko hän siellä? Mutta...»

«Varmaankin, varmaankin hän on siellä!» huudahti Petrea. «Katsokaa, tässä on kirje, jossa oli merkki; katsokaa, ensimmäisellä lehdellä on nimi: «Saara Schwartz», vaikka pyyhittynä. Oi! varmaankin hän on U**ssa, ainakin voimme sieltä saada tietoja hänestä. Oi Saara! Saara raukkani! Hän elää, mutta kenties hädässä ja puutteessa! Jo tänään olen hänen luonaan, jos hän on U**ssa!»

«Sen kyllä Petrea neiti jättää tekemättä, ellei hän voi lentää,» vastasi assessori. «U**hun on seitsemäntoista peninkulmaa.»

«Voi, voi, kun isäni sattui juuri nämä päivät olemaan matkalla vaunuinensa! Hän olisi muuten lähtenyt kanssani. Mutta hänellä on vanhat kiesit; ne minä otan ja...»

«Hyvin hauskaa yksinäisen naisen retkuttaa kieseissä etenkin näin sateitten turmelemilla teillä, ja katsokaa ... katsokaa mimmoiset mustat pilvet tuolta etelästä nousevat! Saatte rankkasateen niskaanne istua hytkyttäessänne kieseissä koko päivän --»

«Satakoon vaikka hiilikoukkuja», keskeytti Petrea kiihkeästi, «niin perille minun pitää päästä! Oi Jumalani! olihan hän siskoni; hän on vieläkin -- pitäisikö hänen turhaan huutaa minua avuksensa? Nyt riennän alas äitini luokse, ja...» Petrea otti hattunsa ja nuttunsa.

«Tyyntykää toki vähäsen Petrea neitiseni. Minä sanon ettei sovi lähteä sillä tavalla. Kiesit eivät kestä koossa. Olen itse koettanut niitä, Jumala paratkoon. Te ette voi matkustaa niillä.»

«No niin, sitten menen astumalla, jos en voi astua, niin voin ryömiä; mutta perille minun pitää päästä!» huudahti Petrea päättäväisesti.

«Sekö teidän luja päätöksenne?»

«Luja ja järkähtämätön sekä viimeinen!»

«No, sittenhän minä saan ryömiä mukana!» lausui assessori hymyillen, «ellei muun vuoksi, niin ainakin nähdäkseni miten se käy päinsä. Minä menen nyt kotiin, mutta olen täällä jälleen tunnin kuluttua. Luvatkaa minulle kärsivällisesti odottaa sen aikaa eikä juosta nelistää ... ryömiä aioinkin sanoa, ilman minua!» Assessori läksi ja Petrea riensi alas äitinsä ja siskojensa luokse.

Jo ennen kuin heidän keskustelunsa ja neuvottelunsa loppui, seisattuivat keveät matkavaunut portin eteen. Assessori astui niistä ja tarjosi Petrealle käsivartensa. Kohta sen perästä hän jälleen itse nousi niihin ja istahti Petrean viereen, innokkaasti torjuen luotansa eväsvasua ja viinipulloa, jotka Leonore vastustuksesta huolimatta pisti vaunuihin, ja sitten he läksivät matkaan

seikkailuille.

Toisen kerran eläessänsä assessori ja Petrea olivat yhdessä matkalla, eivätkä nyt, enemmän kuin silloinkaan suopeat tähdet tahtoneet valaista heidän matkaansa, sillä tuskin he olivat päässeet matkansa alkuunkaan kun rupesi satamaan ja raskaat lyijynkarvaiset pilvet kohosivat taivaalle peittäen sen kokonaan. On jotenkin masentavaa kun kysyväisesti kohottaessansa katseensa ylöspäin tärkeän matkan alussa, näkee semmoisen taivaan yllänsä. Liittyi siihen sitten vielä muitakin onnettomuutta ennustavia enteitä. Hevoset nousivat monta kertaa pystyyn ikäänkuin sillä tavalla ilmoittaaksensa vastenmielisyyttään eteenpäin kulkemisesta, ja pöllö rupesi seuraamaan vaunuja, lennähti edelle vaunujen lähestyessä odottaaksensa niiden uudestaan lähestymistä kappaleen matkan päässä.

Saapuessansa metsään, jossa heidän kuoppaisen tien tähden oli pakko ajaa hyvin hiljaa, näkivät matkustavaiset pienen mustanharmaan eukon tulevan metsästä oikealta puolen, niin noitaa muistuttavan, niin kammottavan näköisen kuin ruma akka suinkin voi olla. Hän katsoa tuijotti hetkisen matkamiehiämme ja katosi sitten äkkiä metsään puiden väliin. Assessoria ehdottomasti puistutti häntä nähdessä, ja hän lausui:

«Minkämoinen ero naisen ja naisen välillä! Mitä viehättävin olento maailmassa ja mitä inhottavin on -- nainen.»

Hänen mielensä oikein synkistyi nähtyään tuon vanhan noidan. Hänen mukanaan oli sillä aikaa pöllökin hävinnyt; ehkä siitä syystä että «vakka kantensa valitsee». Mutta ehkä kovin syyttömästi panettelemme tuota pikkusta akkaa, joka minusta olkoon parahin pikku akka maailmassa. Hyvä on että Herramme tuntee meidät paremmin kuin me itse.

Petrea istui sillä aikaa sanaakaan virkkamatta. Luulkoon ihminen olevansa vaikka kuinka valistunut ja ennakkoluuloton, niin hän ei kuitenkaan milloinkaan ole täydellisesti vapaa eräistä tapahtumain käsityksistä, jotka aavistusten, ennustusten, enteiden viesteinä pöllöjen tavoin äänettömästi lentäen kulkevat halki maailman, aina Aatamin syntiinlankeemuksesta asti huutaen «huu, uhuu»! tahi «klävitt»! (Tunnettu on ettei Hobbes, joka mitä kiivaimmin kielsi ylösnousemisen, milloinkaan tohtinut maata lähellä semmoista huonetta, jossa oli ruumis.) Petrea ei ollut vähintäkään Hobbesin kaltainen eikä myöskään kieltänyt mitään mahdollisuuksien maailmassa. Luonnostaan hän oli taipuisa taikauskoon ja samaten kuin enimmät semmoiset ihmiset, jotka eivät liiku paljon, hänkin tunsi jonkinmoista levottomuutta siitä, «miten matka onnistunee». Mutta sinä päivänä lyijynkarvaisen taivaan painostuksesta ja vastenmielisten enteiden vaikutuksesta tuo levottomuus eneni todelliseksi turmionaavistukseksi. Koskiko se Saaraa tahi häntä itseään, -- sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli halukas uskomaan viimemainittua, ja hän kysyi itseltään niinkuin usein muulloinkin oliko hän valmis jos jotakin tapahtuisi, joka erottaisi hänet rakkahimmistansa tässä maailmassa. Petrea tunsi elävästi, kuinka syvästi hän oli kiintynyt maalliseen elämäänsä, kuinka rakkaaksi elämä oli tullut hänelle -- tunsi sen melkein peloissaan.

Kaikilla ihmisillä on kukkulansa, mutta heillä on myöskin suonsa, tiheikkönsä, kuoppansa puhumattakaan pohjattomasta syvyydestä, sillä monet sielut ovat liian tasaiset ja matalat kohdataksensa semmoisia. Tiheät nousemiset tahi alinomainen oleskelu kukkuloilla, ne ne vievät ihmisen lähemmäksi taivasta. Petrean sielu oli epätasaisempaa maaperää kuin monen ihmisen, mutta hänen luonteessansa oli myöskin, niinkuin jo olemme nähneet, selvä ylenemisen halu, ja samassa kun hän tunnusti rakkautensa liiaksi kiintyneen maalliseen, hän hiljaisuudessa vakavasti koetti kohota niille kukkuloille, joilta katsoen kaikki rajoitettu hurmaus katoaa väljemmän näköpiirin tieltä, ja kaikki sidottu rakkaus irtautuu ja kehittyy jalommaksi. Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti esiin toisen onnettomuuden tapauksen ja kuolemankohtauksen toisensa perästä, ja hän tunsi voivansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen elämänsä lanka katkaistaisiin, kohottaa sydämmensä sanoen: «Jumala olkoon ijankaikkisesti ylistetty»!

Sen tunteen valtaamana ja varmana siitä, että hänen yrityksensä oli jalo ja tarpeellinen, olkoot sen seuraukset sitten mimmoiset hyvänsä, tuntui Petrean sydän varsin keveältä ja rohkealta. Iloisin katsein ja ystävällisin sanoin hän kääntyi matkakumppaninsa puoleen ja osasi vähitellen houkutella häntä keskusteluun, joka kehittyi niin innokkaaksi, että molemmat unohtivat ruman ilman, huonot tiet ja pahat enteet. Ja huolimatta ilmasta, huonosta tiestä, enteistä, onnettomuuden aavistuksista ja kuolemaanvalmistuksista edistyi matka niin rauhallisesti ja hyvin kuin syysmatka voi tapahtua. Ei vaaran vilauskaan heitä kohdannut, tuuli nukkui metsissä ja majataloista kuului ainoastaan jonkun unisen talonpojan ääni, kun hän avasi suunsa sanoakseen: »saakeli soikoon»!

Toisen matkapäivän aamupuolella saapuivat matkailijat U**hun. Petrea tuskin malttoi nauttia mitään virkistystä ennenkuin hän alkoi tiedustelunsa.

Tahdomme lyhyesti kertoa hänen ja assessorin yhteiset kuulustelupuuhat ja ponnistukset.