Chapter 31

Kun mehiläispesässä uusi parvi on kasvanut lentokuntoiseksi, kuuluu hiljaisina iltoina tuosta pienestä yhteiskunnasta kehoittavia ääniä surisevan: ulos ulos ulos. Sitä ääntä on tulkittu siten, että vanha mehiläisemo sillä tavalla kehoittaa nuoria ulos maailmaan muodostamaan oman valtakuntansa. Me taas pikemmin uskoisimme nuorten sillä tavoin laulavan omaa ikävöimistänsä. Olkoonpa miten tahansa, varmaa vaan on, että ihmispesässä, *kodissa*, samanlaisia ääniä välistä kuuluu. Sillä siinäkin, kun nuori parvi on kasvanut ja varttunut kodin medestä ja vahasta, se huomaa tuvan liian ahtaaksi ja ikävöi «ulos, ulos»! Tuo on yhteistä kaikille kodeille; mutta hyvän ja onnellisen kodin ominaisuutena on, että samat äänet, jotka huusivat ulos ulos, sittemmin vielä vilkkaammin huutavat sisään, sisään! Niin tapahtui Frankin kodissa.

Ajanjakso, johon nyt tahdomme luoda silmäyksen, vie meidät muutamia vuosia eteenpäin siitä ajasta, jolloin näimme isän tyttärineen Dovrefieldillä, ja se näyttää meille Petrean äsken kotiin palanneena oltuaan sieltä pitkän ajan poissa.

Äiti, Petrea ja Gabrielle keskustelevat kaikki kolme niinkuin näkyy sangen vilkkaasti eräästä asiasta ja äidin lempeä ääni kuuluu lausuvan:

«Olet vapaa, rakas lapseni, määräämään kohtalosi, sen hyvin tiedät. Mutta niin kuin sinä kuvailet herra M--sköldin sen mieltymyksen tahi oikeammin mieltymyksen puutteen nojalla, jota tunnet häntä kohtaan, en voi milloinkaan uskoa sinun tulevan onnelliseksi hänen kanssansa, enkä sen tähden voi kehoittaa sinua menemään hänelle. Katsos tässä on vähäsen kuorimanteleita, tyttöseni! Emme ole niin pian unohtaneet pieniä mielitekojasi. Minä asetan vasun sinun eteesi.»

«Ja kreivitär Solenstråle», lausui veitikkamaisesti vilkas Gabrielle, «on itse puhunut herra sisarensapojan puolesta ja tarjonnut sinulle kotinsa! Sangen kohteliaasti ja hyvin tehty! Ja sinä Petrea, eikö sinulla enää ole ensinkään halua siihen kohoamiseen?!»

«Oi, ei, Gabrielle!» vastasi Petrea, «se lapsekas halu on aikoja sitten ollutta, mennyttä. Toisenlaista kohoamista minä nykyään toivon.»

«Ja se on?» kysyi Gabrielle kauniit silmät säihkyen; ne kyllä ilmaisivat hänen tietävän sen mitä hän tässä tahtoi kuulla sanoin lausuttuna.

«En tiedä miksikä sitä sanoisin, mutta täällä elää ja liikkuu ikävöiminen, jommoista on vaikea kuvailla»; lausui Petrea laskien kätensä rinnallensa, ja hänen silmänsä kostuivat. «Oi! jos voisin kohota -- -- kohota, kohota valoon, ylös korkeampaan, vapaampaan elämään!»

«Et saa haluta kuolemaa!» vastasi Gabrielle innokkaasti. «Ei sen vuoksi että nyt enää kammoksuisin kuolemaa. Sen jälkeen kuin Henrik kulki sitä tietä, tuntuu kuolema minusta ihan toisenlaiselta kuin ennen. Taivas on tullut ihan haudan lähelle. Kuoleminen on minusta sama kuin hänen luoksensa, hänen kotiinsa meneminen. Mutta minä olen kuitenkin iloinen, että saan elää täällä omaisteni luona, ja oma Petreaseni, sinusta täytyy tuntua samanlaiselta. Oi, elämä täällä maan päällä niiden seurassa, joita rakastaa, voi kuitenkin olla niin ihanaa!»

«Niin ajattelen ja tunnen minäkin, Gabrielle, vieläpä entistä enemmän nyt ollessani kotona omaisteni luona. Sen vuoksi tahtoisin niin mielelläni elää ainakin kunnes olen tullut paremmin valmiiksi. Mutta juuri tuota *elämänhalua* minun täytyy tuntea toimittaessani tehtävää, jossa pääsen käsittämään mikä minussa elää; -- minussa liikkuu henki, vangittuna vielä, ja se ikävöi vapautustansa!»

«Kummallista!» lausui puoleksi tyytymättömänä Gabrielle, «miten erilaiset ihmiset ovat! Minä puolestani en ensinkään tunne tuommoista toimimishalua. Minä kelvoton, minä rakastan enimmän -- joutilaisuutta -- kun minun ei tarvitse tehdä mitään.» Ja hän nojasi suloisen päänsä silmät puoliummessa äitiin, joka katseli häntä silmillä, josta voi lukea: «Elä ainoastaan! niin teet kylliksi.»

Petrea jatkoi: «Luettuani tahi kuultuani ihmisistä, jotka ovat saaneet elää ja työskennellä jonkun suuren aatteen hyväksi, ihmiskunnan kehityksessä, jotka ovat saaneet kärsiä ja kuolla sen puolesta, oi, silloin olen itkenyt palavasta halusta saada siten käyttää ja uhrata henkeni. Mutta oi! maailma meni menojansa minun ohitseni. Ei kukaan minua tarvinnut, eikä minua tarvittu mihinkään!»

Petrea sekä nauroi että itki niin puhuessansa; samalla kyynelsilmin mutta hymyillen kuuntelivat häntä äiti ja Gabrielle. Hän jatkoi:

«Kun minulle sitten sattui tilaisuus joutua naimisiin, niin ajattelin: aion tulla toimeliaaksi siinä piirissä. Mutta oi! tunnen selvästi ettei se ole minun oikea alani tahi etten sovi siihen, etenkään miehen rinnalla, joka on niin perin erilainen ja jonka tunteet eivät ensinkään ole minun.»

«Mutta tyttö kultani», keskeytti häntä äiti vähäsen huolestuneena, «mitenkä sitten kävi niin, että hän luuli teitä niin yksimielisiksi, että hän kosi sinua? Kirjeestään päättäen luulisi hänen olevan varman sinun rakkaudestasi ja teidän molempien erittäin hyvin sopivan toisillenne.»

«Oi!» vastasi Petrea punastuen ja vähän hämillänsä, «siihen on kai kaksikin syytä, osaksi on syy hänen, osaksi minun. Maalla, jossa hänet tapasin, hän oli kovin paljon jätetty yksiksensä, ei kukaan välittänyt hänestä. Hänen oli ikävä ja sen tähden rupesin minä huvittelemaan häntä.»

«Hyvin jalomielisesti tehty!» selitti Gabrielle hymyillen.

«Eipä juuri niinkuin luulet!» vastasi Petrea jälleen punastuen, «sillä -- ensiksi tahdoin tosin huvittaa häntä, mutta sitten -- tahdoin myöskin itse vähän huvitusta. Niin, asia on semmoinen että ... että ... minulla ei ollut mitään tekemistä ja huvitellessani herra M...sköldiä ei minun mielestäni ollut niin ikävää, kuin sain hänen huvittelemaan itseäni. Sen vuoksi kuuntelin hänen pieniä juorujaan, sen vuoksi keitin hänelle aprikoosihilloa, sen vuoksi kerroin hänelle juttuja, sen vuoksi myöskin lauloin hänelle iltahämärässä: «Tervetullut oi, illan kuu»! ja annoin hänen pysyä siinä luulossa, jos häntä halutti, että hän muka oli tuo kuu... Äitini, Gabrielle antakaa anteeksi! Minä kyllä käsitän miten vähän tuo kaikki on kaunista ja säädyllistä... Mutta oi! Te ette usko kuinka vaarallista on olla joutilaana, kun on tuommoinen toimelias, levoton henki ja sitten vielä edessään «esine», joka... Te nauratte! Herra siunatkoon teitä siitä! Ei ole juttu muun arvoinenkaan, sillä surkea se ei ole millään tavalla -- mutta voisi kyllä siksi tulla, jos tekisin siitä totta ja syntieni rangaistukseksi menisin naimisiin herra M--sköldin kanssa. En minä kuitenkaan olisi hänen silmissään arvokkaampi kuin taloudenpitäjä ja huvittaja eikä se ajan pitkään kävisi päinsä. Sitä paitsi hän ei rakasta minua, ei voi todenperäisesti rakastaa minua ja varmaankin sangen helposti kestää kieltoni.»

«No anna hänen kestää se, äläkä enää muistele sitä asiaa!» huudahti Gabrielle vilkkaasti.

«Minä olen samaa mieltä kuin Gabrielle», lausui äiti, «sillä naimisiin meno ainoastaan sitä varten, että pääsisi rouvaksi, saisi elatuksen, ja joutuisi «etat'iin», säätyyn tahi miksi sitä kaikkea sanotaankin, ei ole oikein ja sitäpaitse sinun asemassasi vallan tarpeetonta. Tiedäthän, lapseni, että meillä on kylliksi sekä itsellemme että sinulle, ja mielesi ja tarpeesi mukaan sen vaikutusalan aikanasi kyllä vielä löydät. Isäsi tulee kohta kotiin ja neuvotelkaamme silloin hänen kanssansa tästä asiasta. Hän kyllä auttaa meitä oikeaan!»

Petrea huokasi lausuessansa: «Minulla kyllä on ollut aavistuksia, toiveita -- ehkä unelmiakin -- ja vieläkin ne elävät sielussani, -- urasta, vaikutusalasta, joka tekisi minut voimieni mukaan hyödylliseksi ja onnelliseksi. Minä nykyään vaadin vähemmän elämältä kuin ennen, uskon nyt itselläni olevan vähemmän kykyä kuin ennen -- mutta oi! jospa saisin pienimpänä valon atoomina liittyä yhteen niistä säteistä, jotka elähyttävät ihmiskuntaa ja virvoittavat ihmissieluja, niin kiittäisin Jumalaa ja ylistelisin onneani. Olen koettanut -- äitini, sinä ja Gabrielle te tiedätte sen, kirjassa lausua sen, mikä elää minussa, ja olen lähettänyt käsikirjoituksen kaunokirjallisesti sivistyneelle kirjankustantajalle arvosteltavaksi ja -- jos arvostelu on suopea -- edelleen lähetettäväksi maailmaan. Jos tämä onnistuu, jos sillä uralla aukenee minulle vaikutusala -- oi! silloin voisi minustakin kerran tulla onnellinen ja hyödyllinen ihminen, omaisilleni iloksi ja...»

Petrean puhe keskeytyi, sillä sisään tuotiin suuri hänelle osoitettu paketti. Kamala aavistus valtasi hänet ja hänen sydämmensä sykki kovasti, kun hän avasi sinetin ja huomasi siinä -- oman käsikirjoituksensa. Tuo kaunokirjallisesti sivistynyt kustantaja sen lähetti takaisin ynnä lyhyen kirjeen, joka sisälsi sen hauskan uutisen, ettei hän voinut tarjota siitä vähääkään, vielä vähemmin itse ruveta sen kustantajaksi.

«Siis tämäkin tie suljettu!» lausui Petrea nojaten otsansa käteensä, ettei kukaan huomaisi kuinka paljon se häneen koski. Hän oli siis erehtynyt taipumuksestansa ja kyvystänsä. Se ura oli suljettu -- mihin hänen nyt piti ryhtyä? Avioliitto herra M--sköldin kanssa rupesi jälleen kummittelemaan Petrean aivoissa. Hän haparoi ikäänkuin pimeässä.

Mutta Gabrielle ei tahtonut uskoa kaunokirjallista uraa mahdottomaksi; hän oli kovin vihoissaan kirjankustantajalle. «Hän oli varmaankin aistiton ihminen!»

«Oi!» lausui Petrea puoleksi hymyillen, «tahtoisin minäkin imarrella itseäni sillä luulolla, ja jos vaan voisin saada kirjani painetuksi, niin ... mutta sitä ei auta ajatellakaan.»

Gabriellen mielestä siinä oli paljonkin miettimisen syytä eikä hän ensinkään epäillyt, että tavalla tahi toisella voitaisiin hankkia varoja, ja siten vielä joskus hankittaisiin kirjankustantajalle -- pitkä nenä.

Äiti oli samaa mieltä ja puhui laamannin kotiintulosta. Hän kyllä selvittelee sen asian. «Jää sinä vaan rauhassa meidän luoksemme», hän lisäsi hellästi lohduttaen «ja miettikäämme yhdessä tyynesti asiaa. Äläkä ole levoton painamisvarojen suhteen; siihen kyllä vielä keksitään keino, kunhan vaan saamme tuumimisaikaa.»

«Ja», lisäsi Gabrielle, «täällä saat olla rauhassa niin paljon kuin konsanaan tahdot. Jos tahdot käyttää koko päivän lukemiseen ja kirjoittamiseen, niin ei kukaan pääse häiritsemään sinua; minä vaikka tappelen kaikkien hyvien ystäviesi ja tuttaviesi kanssa, jos siksi tulee varjellakseni rauhaasi. Minä tulen vaan ylös ilmoittamaan milloin on aamiainen ja päivällinen; ja kun on postipäivä niin tulen postitunnilla kolkuttamaan ovellesi, otan vastaan ja lähetän kirjeesi. Ja iltasin, niin -- silloinhan saamme välistä nähdä sinut seurassamme! Et aavistakaan kuinka tervetullut silloin olet. Ihan varmaan sinä tunnet itsesi onnelliseksi meidän parissamme, me kun niin suuresti rakastamme sinua! Ja kirjasi! Sen me lähetämme ulos maailmaan, ja se voittaa kyllä kerran suosiota sekin!»

Suloiset äänet! te jotka olette kotoisin onnellisista kodeista, kuinka suuria suruja te osaattekaan lievittää!

Petrea tunsi niiden parantavan voiman. Hän vuodatti rakkauden ja kiitollisuuden kyyneleitä. Tuntia myöhemmin hän osaksi tyyntyneenä seisoi ikkunassa katsellen katuliikettä. Joulu lähestyi ja kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä valmistuaksensa iloisesti viettämään ihanaa juhlaa. Kauppapuodit levittivät kauneimmat tavaransa nähtäviksi ja ihmiset kävivät ostoksilla.

Pieni lintunen lensi ikkunalaudalle, katseli tuokion Petreaa, visersi iloisesti ja -- lensi pois. Mutta se jätti jälkeensä raikkaan tunnelman Petrean rintaan.

«Sinä olet iloinen, pikku lintunen!» hän ajatteli... «on paljon luotuja olentoja, jotka ovat iloisia! Minun vastoinkäymiseni ei tee pahaa, ei tuota vahinkoa kellekään. Miksi se sitten masentaisi minut? Maailma on suuri, rikas ja armollinen on sen Luoja. Jos tämä ura ei sovellu minulle, -- no niin! sitten valitsen toisen!»

Ja hän oli iloinen sinä iltana omaistensa seurassa.

Mutta yön tultua kun Petrea jäi yksin, kun ulkonainen maailma ei enää levittänyt hänen eteensä monikarvaisia kuviaan, kun eivät mitkään rakkaat, suloiset äänet enää houkutelleet hänen minäänsä ulos kuorestaan; silloin palasi tuskat ja levottomuus hänen rintaansa.

Hänen oli mahdoton nukkua ja vastustamattoman halun pakosta hän huoaten istahti tarkastelemaan kovaonnista käsikirjoitustansa. Sen reunoissa hän huomasi monta lyijykynällä vedettyä viivaa, kysymysmerkkiä, peukalon jälkiä, jotka osaltaan kaikki todistivat *tuntijan* tarkastelleen sitä moittivasti ja lausuneen sen tuomion: «*tämä ei kelpaa!*»

Oi! sen kelpaavaisuuteen Petrea oli rakentanut itselleen ja omaisilleen niin monta «kohoamis»-mahdollisuutta, tuulentupaa. Olisivatko ne sittenkin kaikki olleet vaan turhia unelmia? Petrea luki. Hän tunnusti monen reunamuistutuksen olevan ihan paikallaan, mutta huomasi yhä enemmän niiden enimmäkseen koskevan erityisiä lausetapoja ja muita vähäpätöisyyksiä. Petrea luki lukemistansa ja innostui ehdottomasti lukemisestansa. Hänen sydämmensä uhkui innostuksesta, hänen silmänsä säihkyivät, ja äkkiä saman tunteen elähyttämänä, joka sans comparaison, verrattomasti, rohkaisi Coreggion mielen ja lohdutti Galilein, hän nousi, laski päättävästi kätensä käsikirjoituksellensa ja huudahti:

«*Tämä kelpaa sittenkin!*»

Ja erinomaisen virkistyneenä hän juoksi Gabriellen luokse, syleili häntä nauraen ja sanoi:

«Saat nähdä että minä vielä kerran kohoan!»

NELJÄS OSASTO.

Petrea Iidalle.

Erakkolassani, ullakkokammarissani.

«Harhaluuloja! harhaluuloja!» sinä huudat kaikelle ihmiselämän ilolle, kaikelle sen uskolle, kaikelle sen rakkaudelle. Kaikin voimin minä huudan vastaukseksi sinun sanoihisi: harhaluuloja! harhaluuloja! Kaikki riippuu siitä mihin uskomme, mitä rakastamme. Olisiko elämän ihanuus, elämän arvo mennyttä naiselta kun hänen ensimmäinen, aikaisin keväänsä, rakkaudenkukkansa, haaveiluhetkensä ovat ohitse!? Ei, älä usko sitä Iida! Ei mikään maailmassa ole suurempi harhaluulo kuin juuri tuo usko. Elämä on rikas; sen puu kukkii ijankaikkisesti, sillä se imee elinvoimansa kuolemattomista lähteistä. Se kasvattaa erilaisia kukkia, erilaisia väriltään ja loistoltaan. Kauniita ne ovat kaikki; me emme saa halveksia ainoatakaan; kaikki ne voivat kantaa ijankaikkisia -- elämän hedelmiä.

Nuoruuden rakkaus! -- Maaemon loistava lemmenkukka! Ken tahtoo tahi rohkenee kieltää sen hurmaavaa kauneutta, ken ei tahdo ylistää Luojaa siitä, että hän lahjoitti sen maan lapsille? Mutta oi! Tahdon huutaa kaikille niille, jotka juovat sen jumalallista juomaa ja kaikille niille, jotka eivät sitä saa, että on kukkasia, yhtä jaloja ja vähemmän hallanarkoja, kukkasia, joiden kuvuista yhtä hyvin kuin senkin voitte imeä elämää Ijankaikkisen elämästä.

Jospa vaan oikein oivaltaisimme kuinka lähelle meitä kaitselmus on asettanut autuuden lähteemme, jospa vaan oikein osaisimme lapsuutemme ajoilta asti niitä viljellä ja käyttää! -- silloin elämämme tie harvoin kulkisi kuivien erämaiden halki. Onnelliset ne lapset, joiden silmät heidän vanhempansa ja kotinsa aikaisin avaavat huomaamaan elämän runsasta, rikasta todellisuutta! He saavat kokea mikä autuus, mikä ilo ja rauha voi herua onnellisista perhesuhteista, hellistä siteistä, jotka yhdistävät sisarukset toisiinsa, vanhemmat lapsiinsa, he kyllä tuntevat kuinka nuo olot, nuoruudessamme oikein hoidettuina, koituvat siunaukseksi varttuneemmalle ijälle.

Pyydät minun kertomaan kodistani, perheestäni. Mutta jos alan sitä tehdä, Iida, ken tietää älyänkö ensinkään lopettaa? Se aine on minusta niin runsas ja rakas, ja kuitenkin, -- kuinka heikoksi tulleekaan kuvailuni, kuinka elottomaksi todellisuuden rinnalla!

Asuinkoti -- joka on verrattuna oikeaan kotiin kuin ruumis sieluun -- on jälleen pystyssä tuhkasta kohonneena samalla paikalla, jossa se paloi poroksi ummelleen kolmetoista vuotta sitten. Olisin suonut sinun olla mukanani eilen kirjastossa aamiaisella. Oli Leonoren syntymäpäivä ja perhe oli toimittanut hänelle äkkiarvaamattoman ilon, pienen lahjan, hänen mieleisensä lahjan, joka oli sievä ja samalla mukava. Lahja oli itsessään vähäpätöinen; -- minkätähden se sittenkin tuotti meille kaikille niin paljon iloa? Minkätähden olivat hänen hurskaat silmänsä ja meidänkin suloisten kyyneleiden kostuttamat? Olimme kaikki niin hiljaa ja kuitenkin tunsimme itsemme hyvin onnellisiksi. Tunsimme sen sentähden että *rakastimme* toisiamme. Aurinko paistoi sinä hetkenä, -- -- katsos, Iida! tuo auringon säde, joka päivä päivältä valaisee kodin, on sen tilan paras kuva. Se karkoittaa sieltä kaiken pimeyden ja sen varjot vaan kirkastavat valoa. -- -- --

Tahdon nyt puhua vähäsen talon tyttäristä, jotta sinä, vilkas Iidani, et pitäisi kuvaani liian suurena tunteenpurkauksena. Aloitan siis -- kunnia sille, jolle se kuuluu! -- esittelemällä sinulle

«Vanhimman siskomme»

joka on kuulu ahkeruudestaan, siveydestään ja siveydenopetuksestaan, tuomiokirkkomaisuudestansa ja monesta muustakin hyvästä ominaisuudestaan. Hän meni naimisiin yksitoista vuotta sitten ja joutui tavallista pienempiin varoihin; mutta hän ynnä miehensä älysivät käyttää hyväkseen leiviskänsä ja niin muuttui koti heidän käsissään semmoiseksi, jota sanotaan varakkaaksi kodiksi. Kahdeksan vilkasta Jacobiiniä ilmestyi siihen vuosien kuluessa, kuitenkaan aikaansaamatta vallankumousta; -- he imivät siksi hyvää siveysoppia äidinrinnasta. Minä sanon heitä «berserkeiksi», syystä että he olivat oikeat voiman ja reippauden ihmeet, kun heidät viimeksi näin. Sentähden luotammekin nyt heidän voimiinsa kaataessamme erään lauta-aidan -- josta vastedes enemmän -- jota tekemään jo edeltäpäin aion valmistaa heitä kehoittamalla ynnä heidän äitiään oikein muinaisgoottilaisella kunnianhimolla. No niin! Sitten kun jacobiinilainen pariskunta oli yksitoista vuotta pitänyt koulua, *mies* opettanut pojille historiaa, latinaa y. m., *vaimo* pessyt heitä, kammannut ja neuvonut heitä ja todellakin ollut äidin sijaisena monelle äidittömälle, on Herra Jumala armosta kutsunut Jacobin -- ei juuri taivaasen, mutta enkelinsä, konsistoriumin, kautta tämän kaupungin yhteydessä olevan maaseurakunnan kirkkoherraksi, joka aina on ollut heidän toivomustensa korkeimpana huippuna siitä alkaen kuin he ovat yhdessä mitään toivoneet. Heidän kohta tapahtuva muuttonsa tuottaa suuren ilon -- vaikea on sanoa kummassako se on suurempi -- kumpaankin perheesemme. Niin tulee siis Louise pastorin rouvaksi, ehkäpä pian rovastin rouvaksi ja pääsee siten semmoiseen siunattuun yhteiskunnalliseen asemaan, että hän voi oikein voimallisesti neuvoa ja nuhdella, jota Petrea sisko varmaankin tarvitsee ja nöyrästi ottaakin vastaan runsaan osansa siitä. Mutta «vanhimpamme» nuhteet ovatkin entisistään paljoa lempeämmät. Se on Jacobin vaikutus. Heidän kummankin on käynyt niinkuin käy jokaisessa onnellisessa avioliitossa: he ovat jalostuttaneet toisiansa ja tunnustettu tosilause meidän perheessämme on, «että toinen ei olisi tullut siksi mitä hän on toisen avutta, mutta ei myöskään toinen toisen avutta siksi mikä on».

Perheen ruusulla, Eevalla, oli kerran elämässään suuri suru, vaikea taistelu; -- mutta siitä taistelusta hän suoriutui voittoisasti. Tosi on, että hellä enkeli kulki hänen rinnallaan auttaen ja tukien häntä. -- Sen jälkeen hän on elänyt ainoastaan ilahuttaaksensa perhettään ja ystäviään, kauniina, rakastettavana ja onnellisena, vähän väliä jaellen rukkasia, jonka liikkeen hän kuitenkin pian ajan ja ijän vaatimana lienee pakotettu lopettamaan.

Sanoin enkelin kulkeneen hänen sivullaan vaikeassa taistelussa. Oli aika, jolloin tuo enkeli oli ruma, vastenmielinen tyttö, aina tyytymätön eikä kenenkään rakastama. Nykyään ei perheessä rakasteta niin ketään kuin häntä. Ei milloinkaan -- Jumalan armosta -- suurempaa muutosta ole tapahtunut. Nyt tuntuu oikein hyvältä katsella häntä ja olla hänen läheisyydessänsä. Hänen nenänsä tosin jäi kasvamatta niin kaarevaksi kuin toivottiin; ei hänen hipiänsäkään tullut erittäin valkeaksi eikä hän tullut ruusuposkiseksi, mutta kaunis hänestä sittenkin tuli; rakkauden ja hienotunteisuuden hellä ilme, koko olemuksen tyyni vaatimaton hempeys tekivät hänet kauniiksi. Hänen ainoa vaatimuksensa on saada palvella ja auttaa kaikkia, ja siten ovat kaikki turvautuneet häneen ja hänestä on tullut kodin sydän, kodin rauhanenkeli, -- ja itse puolestansa hän sillä välin on juurtunut kotiinsa ja tullut onnelliseksi sen viehätyksestä. Hellimmin hän on kiintynyt Eeva siskoon, eivätkä he kumpikaan voi tulla toimeen ilman toistansa.

Tiedät minkä yrityksen nämä sisarukset panivat toimeen sangen nuorella ijällä; tiedät myöskin kuinka hyvin se onnistui, miten se voitti kaikkien luottamuksen ja siten pääsi lujalle pohjalle sekä tuotti johtajalleen yleistä kunnioitusta ynnä kymmenen vuoden kuluttua varoja elää yksinkertaisesti ja muiden sekä opistonsa avusta riippumatta. He voisivat nyt, jos tahtoisivat, luopua siitä ja se voisi kuitenkin kukoistaa Annette P--n hoidossa; alussa he jo ottivat hänet apuopettajaksi ja hänestä on nyt tullut harvinaisen taitava ja luonteensa puolesta kunnioitettava opettaja. Frank-sisarusten nimi oli kunnioitettu hyödyllisen opiston etunenässä; mutta epäiltävää on, olisiko se niin kauniisti onnistunut ja niin hyvin kehittynyt ilman erään henkilön apua, joka huolellisesti pysyi yleisön silmiltä salassa ja salasi osuutensa sen onnistumiseen ja jota sen vuoksi ei milloinkaan siitä kiitetty. Ilman assessori Munterin väsymätöntä huolenpitoa ja apua -- niin ainakin sisaret itse sanovat -- ei yritys olisi milloinkaan onnistunut. Mitä ihmeellistä harrasta kestäväisyyttä onkaan sen ihmisen sielussa! Hän on ollut ja on perheemme hyväntekijä, mutta sano hänelle sanakaan siitä, jos tahdot nähdä hänet oikein vihaisena ja kuulla miten hän toruen torjuu luotansa kaiken kiitoksen! Koko kaupunki suree sitä, että hän nyt aikoo muuttaa täältä pois sekä asettua huvilaansa, mutta hänen on mahdoton kestää kauemmin sillä tavoin kuin hän ponnistelee voimiansa yöt ja päivät. Hänen terveytensä on silminnähtävästi heikontunut viime aikoina, ja me iloitsemme siitä, että hän suo itsellensä vähäsen lepoa, hiukankin voimistuaksensa. Me rakastamme häntä kaikki sydämmestämme, mutta eräs meistä on ruvennut juonittelemaan pakoittaaksensa erään toisen meistä -- liittymään häneen; sen tähden on hyvä assessorimme nykyään salaisen juonen esineenä, joka ... mutta unohdan että minun pitikin kuvailla talon tyttäriä.

Kodissamme on erityinen, oma, pieni maailma, maailma, johon ei mitään saastaa saa tunkeutua; siellä elävät kukat, linnut, soitto ja laulu ynnä Gabrielle. Aamu kadottaisi paraan viehätyksensä ellei siinä Gabriellen linnuilla ja kukilla olisi mitään tehtävää, ja paljon pimeämmäksi tulisi iltahämärä, ellei Gabriellen laulut ja kitara sitä elähyttäisi. Hänen kukkapöytänsä on vähitellen suurentunut kasvihuoneeksi, ei suureksi tosin, mutta kyllin tilavaksi kasvattamaan kauniin viiniköynnöksen -- jota paraikaa rypäleet kaunistavat -- ynnä monta kaunista jopa harvinaistakin kasvia sekä suomaan perheelle pienen Italian omassa kodissaan, niin että se keskellä pohjoista talvea voi nauttia etelän suloutta. Katettu käytävä viepi asuinhuoneesta kasvihuoneesen ja tavallisesti juomme siellä talvisin iltapäiväkahvin. Lintuhäkki on muutettu sinne. Viheriäisellä pöydällä on kasvitieteellisiä kirjoja ja Ruotsin puutarhayhdistyksen teokset miellyttävine kirjoituksineen. Siellä on kaksi nojatuolia, päällys mitä koreimmin kaavailtuna kuvaillen kukkia ja lintuja, -- arvaathan keitä varten. Niissä istuu äitini niin mielellään lukemassa tahi katselemassa miten «pikku neiti» (siitä nimityksestä hän ei milloinkaan kasvamalla pääse) hoitaa kukkiaan, siirtää niitä auringonpaisteesen tahi juttelee pikkulintuistensa kanssa. Todellakin voi sanoa Gabriellen kukittavan hänen elämänsä illan.