Chapter 30

Bergström aloitti siitä päivästä uuden ajanlaskun. Kaikki mikä tapahtui, tapahtui joko ennen hänen ylhäisyytensä käyntiä tahi sen jälkeen.

«No hyvänen aika! Vai oli se hänen ylhäisyytensä O***!» sanoi «sisko» Bask «sisko» Suurille.

«Niin, ajatteles! Ja hän tuli kaupunkiin vartavasten käymään Frankien luona ja on syönyt siellä aamiaista sekä viipynyt siellä monta tuntia! Hän taitaa olla serkku laamannin rouvalle.»

«Hänen serkkunsako? Loruja! Hän ei ole hänen serkkunsa enemmän kuin minä kuninkaan. Jyrkästi sanoen ei!»

«Niin, niin, mutta kuitenkin hän on sanonut häntä «armolliseksi serkuksensa». Ja myöntää täytyy että laamannin rouvassa on jotakin hienoa ja ylhäistä, ja hänen käsiensä vertaisia en ole ikinä nähnyt!»

«Mitä vielä! Ei ole vaikeaa olla ylhäisen näköinen ja säilyttää käsiänsä kauniina, kun kulkee talossansa tyhjäntoimittajana, pesee kätensä ruusuvedessä eikä tee niillä mitään hyödyllistä pitkiin päiviin! Sen tiedän varmasti.»

«Niin, niin! Ei ole sillä, joka tahtoo olla talonsa hyödyksi, varaa pitää käsiänsä semmoisina eikä lukea romaaneja kaiket päivät. Mietin tässä miten olisi käynyt Suur vainajan leipomon, josta hän sai tukkukauppiaan arvonimen, jos minä olisin tahtonut tekeytyä ylhäiseksi rouvaksi. Ei sen vuoksi etten olisi osannut -- sisko kulta, tiedätte kyllä että minullakin on ollut kosijani; niin ja erinomainen taipumus kirjoittamiseen ja töhrimiseen, niin, ellei pieni ymmärrysrahtuseni olisi ajoissa ehkäissyt sitä hulluutta, niin olisi minusta voinut tulla oikea -- kaunokirjallinen kuuluisuus -- toinen tuommoinen -- madam Stael! Mutta mennessäni naimisiin Suur-vainajan kanssa, päätin heittää kaiken töhrimisen sikseen ja kunnostaa itseäni leipomassa; ja nyt olen vastannut ja vanuttanut kaikki pienet taiteelliset taipumukseni taikinaan ja leivoksiin, niin että ne ovat ihan sinne kätketyt. Mutta sen tähden en enää muka sovi frankilaisten seuraksi ja sitä vähemmän kun he nyt kiipeävät yhä korkeammalle.»

«Anna heidän kiivetä niin paljon kuin haluavat, en minä sittenkään aio kursailla heille; sen lupaan -- en totta tosiaankaan! Jaha! Minua kyllä harmittaa, että Annette on ikäänkuin hullu heihin. Pian kyllä saattaa tapahtua että he riistävät hänet minulta kaikkine päivineen -- se on minulle kiitoksena kaikesta, mitä olen hänelle antanut. Mutta minä kyllä sanon sille herrasväelle minä, -- -- niin, en aiokaan nöyrästi kumarrella heitä ja heidän ylhäisyyksiänsä, sillä toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ihan varmasti, sen aion heille sanoa. Juuri niin!»

Hää-aattona.

«Jumala siunatkoon vesoja! Mutta kun oikein ajatellaan miten lapset kuuluvat tämän maailman harvinaisuuksiin niin ei voi muuta kuin suu ammollaan ihmetellä, että ihmiset jaksavat niin lellitellä ja hemmoitella vekaroitaan. Hyvänen aika! sanottakoon niitä Herran enkeleiksi niinkuin haluatte, mutta minä en vaan tahdo kauan pitää heitä sylissäni.

Pahin kaikista on talon ensimmäinen lapsi. Oi! hänhän on Jumalan siunaus ja ihmekalu, eikä häntä voi kyllin hyväillä vanhemmat, tädit, serkut eikä koko maailma, ja sillepä oikein satamalla annetaan lahjoja. Jos hän huutaa ja parkuu, niin hän on neron alku; jos hän on vaiti, niin hän jo kätkyessä ollessaan on filosofi ja tuskin viikon vanhana hän ymmärtää äidinkieltään, jopa saksaakin. Ja -- «hän puree tuo suloinen enkeli! -- hän on saanut hampaan! Hän oikein puree! Oh, hän on taivaallinen!» Kun sitten tulee toinen lapsi, niin se ei enää ole lainkaan yhtä ihmeellinen; sen parkumiset ja hampaat eivät puoleksikaan yhtä merkilliset. Kun kolmas parkuja esiintyy niin on ihme tykkänään kadonnut; tädit rupeavat pudistamaan päätään sanoen: «ei ole perillisten puutetta siinä talossa! No, no! Kunhan vain riittäisi ruokaa niille kaikille.» Ja kun neljäs, viides ja kuudes syntyy, -- niin, silloin ovat päivittelemiset täydessä vauhdissa. Vanhemmat alistuvat kohtaloonsa, mutta ystävät päivittelevät: «Hyvänen aika! Mitäpä tästä tuleekaan! Talo täynnä vekaroita! Tusina kohta valmiina! Rouva raukka! semmoisesta tulee sekä ruumiin-että mielenvikaan! Niin niin, ystäväni, tuommoista ei panna romaaneihin, mutta niin tapahtuu todellisuudessa. Jaha, juuri niin!»

Hovimarsalkanrouva se siinä innoissansa piti tuon pienen saarnan nuorelle parille, joiden oli määrä seuraavana päivänä joutua aviopuolisoiksi. Hän söi sinä iltana heluntaipuuroa Frankin perheessä ja käytti tilaisuutta antaakseen hyviä neuvoja nuorikoille tulevaisuuden varalle. Jacobi nauroi makeasti lapsijutulle ja koetti saavuttaa Louisen katseen, mutta hänen silmänsä olivat päättävästi luodut postiljoonipasianssiin, jota hän pelasi sangen vakavan näköisenä. Laamanni ja Elise katselivat hymyillen toisiinsa ja ojensivat toinen toisilleen käden. Perheen mieliala oli sinä iltana vallan «ruusunpunainen». Petrealta tullut kirje oli sydämmellisesti miellyttänyt hänen omaisiansa ja perhepiirissä istui Eeva palaavat vaikka vaaleat ruusut poskillaan. Laamanni istui Eevan ja Leonoren välillä osoittaen kartalta kesämatkan suunnan. Tistedaali, Ringerige, Tellemarkki olivat nähtävät ja matka suunnattava Trondhiemin kautta Norrlantiin, jossa he aikoivat tervehtiä juhannusaurinkoa.

Gabrielle hoiti kukkiaan ja kasteli myrttipuuta, josta hän aamulla leikkaisi oksia ja sitten sitoisi Louisen seppeleen ja kruunun. Jacobi istui äidin vieressä ja hänellä näytti olevan tavattoman paljon tälle sanottavaa, ei kukaan kuullut mitä, mutta usein hän vei Elisen käden huulilleen ja näytti siltä kuin hän kiittäisi häntä elämänsä onnesta. Hän oli lempeän ja onnellisen näköinen. Kaikki oli jo valmista huomispäivää varten, niin että perhe voi viettää illan rauhassa.

Vihkimisen piti tapahtua kirkossa Jacobin toivomuksen mukaan, ja sen perästä piti syötämän perhepäivällinen. Mutta illaksi oli suuri seurue kutsuttu vartavasten vuokrattuihin huoneihin. S...n suuri sali ynnä sen talon puutarha oli jätetty perheen käytettäväksi. Se oli laamannin puuha, sillä hän tahtoi arvattavasti viimeisen kerran moneen vuoteen koota tyttärensä ympärille kaikki ystävänsä ja tuttavansa, jotka myöskin olivat perheen, sekä samalla osoittaa heille hauskaa kohteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta. Hän itse Leonoren avulla -- joka oli kaikkien apuna -- ynnä Jacobi olivat ottaneet niskoilleen kaikki illan juhlahommat, niin etteivät vaivaisi Eliseä eivätkä tekisi häntä levottomaksi.

Illallispöydässä istuivat kihlatut vierekkäin syöden seitsenkuorista puuroa. Jacobi välistä muka erehtyi omastaan ja Louisen lautasesta, joka «erehdys» tuotti hänelle «arvokkaita» silmäyksiä ja nuhteita, joille muut puolestaan makeasti nauroivat.

Myöhemmin mennessään levolle näki Louise peilipöytänsä ihan lahjain peittämänä; ne olivat sulhaselta, vanhemmilta, siskoilta ja ystäviltä. Petrea oli lähettänyt suuren joukon käsitöitä. Hänen lahjansa herättivät Louisessa sekavia, ilon ja surun sekaisia tunteita, ja kun hän riensi vielä kerran syleilemään rakkaita omaisiaan, joista hänen pian tuli erota, vuodattivat kaikki ikävän eron kyyneleitä. Mutta iltakaste on kirkkaan huomispäivän enne, tässäkin se toteutui.

Hääpäivä.

Aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti heluntaipäivän aamuna. -- Kukat ja lehdet kimelsivät aamukasteessa, linnut livertelivät ja kirkonkellojen sointuva ääni kaikui juhlallisesti ilmassa. Myrttikruunu oli jo aikaisin sidottu ja äiti ynnä Leonore ja Gabrielle auttoivat morsianta hänen pukeutuessansa. Luultiin Jacobin esiintyvän erittäin huolellisessa puvussa, eikä tahdottu että hänen kauneutensa millään tavalla himmentäisi morsiamen suloutta. Louisen siskot pitivät sitä paljon tärkeämpänä kuin morsian itse puolestansa. Gabrielle koristi hänen tukkansa -- hänellä oli erityinen taito siihen -- pisti puoleksi puhjenneita ruusunnuppusia myrttiseppeleesen; ja jos jonkinmoisen pienen pukemistaidon viattomalla avulla hän onnistuikin erinomaisesti. Louise oli erittäin sievä yksinkertaisessa ja aistikkaassa morsiuspuvussaan, se oli suurimmaksi osaksi hänen omien ahkerien sormiensa ompelema -- ja hänen kasvoistaan kuvastuva tyytyväisyys ja ihana rauhallisuus ikäänkuin kirkasti koko hänen olemuksensa.

«Olet niin kalpea tänään, Eevaseni, tuossa valkoisessa puvussa!» lausui Leonore auttaessansa häntä pukeutumaan. «Sinun täytyy panna jotakin punaista kaulaasi, joka vähäsen kirkastaa sinua, muuten morsian vallan tuskaantuu nähdessään sinut!»

«Niinkuin tahdot Leonore. Solminko tämän huivin kaulaani? Voin panna punaista vaikka poskillenikin. En tahdo enää saattaa ketään surulliseksi!»

* * * * *

Oli kaunista katsella aamulla kokoontuneita perheenjäseniä. Mutta perheenisä ei ollut iloisen näköinen, vaan pikemmin synkkä. Jacobin tullessa sisään huomasi kaikki kummastuen hänen olevan jotenkin huolimattomasti puetun. Hän oli käynyt ulkona, oli hikinen, tukka epäjärjestyksessä, hänen mielensä oli silminnähtävästi kiihtynyt; mutta se kaunisti hänet. Hän suuteli hellästi morsiantansa suulle ja kädelle, antoi hänelle kimpun vastapoimittuja kauniita metsäkukkia sekä huolellisesti nidottuja kirjoja, Franzenin ja Vallinin saarnat, ja se lahja oli saarnoja rakastavan kunnon Louisen mielestä erittäin arvokas ja sitäpaitsi mieleinen.

Aamiaisen jälkeen riensi Jacobi järjestämään pukuansa. Sitten mentiin kirkkoon. Ilma oli erinomaisen kaunis, suuri joukko juhlapukuisia ihmisiä riensi kirkkoon, osaksi provastin vuoksi, joka sinä päivänä saarnasi, mutta vielä enemmän morsiusparin tähden. Perheelle oli iloista ja odottamatonta se, että kirkon portin luona nuoret tytöt rupesivat ripottelemaan kukkia morsiusparin eteen kirkon ovelle asti; kirkkokin oli kukilla ja köynnöksillä koristettu.

Kun siellä laamanni tarttui tyttärensä käteen, tunsi Louise sen olevan kylmän ja vapisevan. Hän katsoi häneen ja luki hänen kasvoistansa hänen sielussansa vallitsevan levottomuuden ilmeen.

«Isäni!» hän lausui hiljaa, «minä olen niin rauhallinen ja onnellinen!»

«Sitten olen minäkin samoin lapseni!» vastasi isä puristaen hänen kättänsä, ja siitä hetkestä oli hänen käytöksensä luja ja tyyni kuten tavallisesti.

Jacobi oli kovin liikutettu ennen vihkimistä ja heti sen jälkeen; hän itki paljon. Louise sitä vastoin oli ulkonaisesti ihan tyyni. Vähän kalpea hän tosin oli, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katse miltei iloinen, -- todellakin ihan päinvastoin kuin tavallista.

Paluumatkalla kirkosta sattui pieni tapahtuma, joka ilahutti kaikkia, etenkin laamannia. Heidän kulkiessansa palaneen kodin raunioiden ohitse näkyi äkkiä suuri mehiläisparvi lentävän puutarhan puiden ylitse; se liiteli torin ympäri ikäänkuin etsien tyyssijaa, kääntyi viimein ja asettui entisen keittiön muurin raunioille ja näkyi aikovan valita leivinuunin tulevaksi asuinsijaksensa. Sitä pidettiin onnea tuottavana enteenä. Vietyään tyttärensä kotiin laamanni itse meni heti korjaamaan mehiläisensä sopivaan pesään; ja Gabrielle seurasi häntä vapaaherra L--n mehiläishoitoa koskeva kirjanen kädessä.

Sulkiessaan Louisen jälleen syliinsä (äiti oli Eevan kanssa jäänyt kotiin) huomasi äiti hänen hiukan vapisevan, jota vavistusta kaikkien muiden huomaamatta kesti useampia tunteja. Vähän tavallista totisempana hän kyllä pysyi koko päivän, kun sitävastoin Jacobin, joka itkunsa jälkeen syleili kaikkia ja suuteli morsiantansa huulille, kiharoille, kädelle ja jalalle, valtasi vastustamaton halu pyörittää vaikkapa koko maailmaa. Hän oli erinomaisen vilkas, iloinen ja onnellinen sekä samalla niin rakastettava, että hän viekoitteli kaikki samanlaiseksi.

Kello puoli viisi iltapuolella kokoonnuttiin S--n puutarhaan, jossa huviteltiin soitolla, kävellen, jutellen ja nauttien jäätelöltä ja hedelmiä, jonka kaiken lisäksi Herra toimitti mitä kirkkaimman taivaan ja tyynimmän ilman. Myöhemmin illalla tanssittiin suuressa salissa. Ei kukaan nainen saanut istua ja tuskin kukaan herra jouti seisomaan, sillä kaikkien täytyi olla mukana tanssissa. Meillä ei ole mitään sen enempää kerrottavaa tanssiaisista, mutta emme voi olla mainitsematta mitä tapahtui kohta niiden loputtua. Kun hääjoukon piti tanssisalista puutarhan poikki mennä ruokasaliin, huomattiin että oli melkoisesti satanut ja että vieläkin ripotteli. Silloin suuri kauhistus valtasi naiset, kaikki päällysvaatteet kun olivat toisella puolella: ne olivat iltapäivän ihanassa ilmassa vallan unohtuneet. Oli kyllä Ruotsin kansantarun mukaan ihan niin kuin olla pitikin, kun sataa ripsutteli muutamia pisaroita morsiamen kruunuun; mutta että hänen silkkikenkänsä kastuisivat oli epäedullista niin varovaisuuden kuin säästämistaipumuksen kannalta. Ja entä sitten kaikki muut naiset? Täytyi saada kaikki päällysvaatteet sille puolelle.

«Minä kyllä toimitan ne tänne!» huudahti Jacobi, otti samalla ällistyneen morsiamensa syliinsä ja kantoi hänet puutarhan toiselle puolelle. Emme kuulleet mitä hän sillä matkalla kuiskasi hänen korvaansa, mutta voimme sen sijaan kertoa, että se teko tuotti hänelle entistään suuremmassa määrin naisten suosion.

* * * * *

Nuori pari vietti vielä muutamia päiviä häiden jälkeen vanhempien kodissa ja iloisia päiviä ne olivat ja kuluivat liiankin suuressa humussa, sillä kaikki ystävät ja tuttavat tahtoivat nähdä heidät luonansa. Hovimarsalkan rouva piti heidän kunniaksensa suuret päivälliset, joissa hän ilmoitti aikovansa yhdessä heidän kanssansa matkustaa Tukholmaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloansa siellä pitkäksi aikaa. Elise oli kovin pahoillaan oivallisen, melkein äidillisen ystävänsä menettämisestä, mutta samalla hän iloitsi siitä, että Louise ja Jacobi hänestä saivat turvan. Louise ja Gunilla rouva tosin eivät milloinkaan olleet oikein yksimieliset, sillä kumpikin tahtoi neuvoa toistansa; mutta Gunilla ja Jacobi sitävastoin olivat aina eläneet mitä paraimmassa sovussa. Gunilla rouva olikin jo pyytänyt nuoren pariskunnan, milloin heitä vaan halutti käymään syömässä luonaan Tukholmassa. Eron hetkenä hän kyynelsilmin lausui Eliselle ja hänen miehellensä:

-- «Saa nähdä milloin jälleen tavataan. Eukko on jo vanha -- ei kelpaa enää paljo mihinkään tässä maailmassa -- no, no! Herramme kyllä hänestäkin huolen pitää kuten tähänkin asti. Ja kuulkaapas», hän lisäsi veitikkamaisesti nauraen, «älkää olko huolissanne nuoren väen suhteen; minä kyllä pidän huolta siitä että he käyttäytyvät nuhteettomasti! Ensimmäiselle lapselle minä tarjoudun kummiksi! Ehkä me tavataan ristiäisissä! Niin, niin, minä aavistan että tapaamme Tukholmassa! Kas niin, hyvästi nyt Elise kulta! Jumala siunatkoon teitä, ystäväni, ja suokoon teille hyvää vointia! Muistelkaa välistä vanhaa eukkoa! Hyvästi!»

* * * * *

Tavaroiden pakkaamisvaivan -- Louisen kaikkien tavaroiden -- ja eroamisen hiljaisen ikävän jälkeen, palasi rauha kotiin, ja sitä hämmensi ainoastaan Norjan matkan valmistukset, sekin mitä hauskimmalla tavalla. Laamanni näkyi ihan nuorentuvan matkapäivän lähestyessä ja entistään hellempi suhde vallitsi puolisojen kesken. Niin koittavat vielä mitä ihanimmat kesäpäivät silloinkin kun ihmis-ikä on kallistunut syksyyn. Mistä syystä? Sen tietää Jumala!

Kertomuksemme viaton haltiatar vie meidät nyt rauhallisesta kodista kaukaiselle rannalle antaen meidän sieltä luoda katseen

Sairashuoneesen.

Kun aurinko säteillään valaisee ristiinnaulitun päätä, kun lintunen visertää iloista liverrystään särkyneelle sydämmelle, niin se tuntuu julmalta. Mutta kaunis on luonnon tahdoton iva sen rinnalla, joka huomataan inhimillisissä asioissa. Näemme tässä esimerkin siitä. Katsokaa noita säkenöiviä tekojalokiviä, noita punaisia harsopalaisia, noita teaatterikoristeiden repaleita! ne näyttävät sinne tänne viskeltyinä ivaavan huoneen kurjuutta; kurja asunto kaipaa valoa, siitä puuttuu kaikki elämän mukavuudet, siitä puuttuu elintarpeetkin. Ja kuitenkin -- missäpä niitä olisi ollut enemmän tarvittu kuin täällä?

Hyljättynä lepää kurjalla vuoteella nainen, joka silminnähtävästi on elänyt kauniimpia päiviä, sillä hän on vieläkin kaunis, vaikka intohimot ja kärsimykset näyttävät ennen aikojaan murtaneen piirteensä vielä nytkin nuorekkaihin kasvoihin. Kuume punasi lomoon painuneet posket, saattoi mustat silmät säihkymään, ja huulet liikkuivat lakkaamatta -- mutta siellä ei ollut ketään ystävällisellä kädellään virvoittaen kostuttamassa kuivia huulia, kuumaa otsaa; ei mitään rauhoittavaa kuumejuomaa ollut vuoteenviereisellä pöydällä. Kaksi äskensyntynyttä lasta makasi uikuttaen sairaan äidin vieressä vuoteella. Levottomat houreet näkyivät värisyttävän onnetonta raukkaa. Välistä hän kohoaa vuoteesta hurjasti ponnistellen, mutta vaipuu jälleen voimatonna takaisin tilallensa ja kalpeat, suonenvedon vääristämät huulet lausuvat seuraavat sortuneen sydämmen sekavat houresanat:

«On katkera ... katkera tie! Mutta minun täytyy ... täytyy rukoilla ... apua! Voimani ovat murtuneet ... en jaksa ... kuulla lasteni uikuttavan puolialastomina, nälkäisinä! Vanhempani! Siskoni! Auttakaa!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

«On yö! Tuulee niin kylmästi! Minun on vilu ... laineet kuohuvat ja kuohuvat... Ne kuljettavat laivanhylyn rantaa kohti; -- ne tahtovat murtaa sen pirstaleiksi rannan kiviä vasten!... Oi ... minkä tähden se ei kerrassaan uponnut aavan meren myrskyihin? On niin vaikeaa musertua elävänä! Ja sinä, joka olet siihen syypää -- sinä istut sitä kylmästi katselemassa. -- Kurja omanvoiton pyytäjä? Eikö sinulla ole sydäntä rinnassasi? Temppeli on rikottu ja sinä, sen kukistaja poljet sen raunioita! -- -- -- En tietänyt minkä näköinen oli onnettomuus; -- -- en uskonut sitä semmoiseksi! Viheliäisyyttä!... Mutta sinä kurja heittiö, joka...

Hiljaa! Hänkö se on? Kasvatusäitinikö tuossa tulee niin valoisana, niin lempeänä ja hiljaa! Jo valkenee! Hän laskee lämpöiset kätensä pienien lasteni päälle, käärii peitteen heidän ympärilleen, niinkuin hän teki minullekin. «Tuoll' istuvi oksalla kyyhkynen»!... Oletko äitini? Ei, kuuhan se vaan on, joka tirkistelee kalpeana mustista pilvistä. Miten kylmästi se katselee minua ja kurjuuttani! Pois! Pois!

Siskot, minua janottaa! Eikö kukaan tahdo antaa minulle vesipisaraa? Oletteko kaikki, kaikki hyljänneet minut? Näinhän teidät äsken... Mutta pääni on niin kummallinen. Kenties tulen hulluksi, jos minun kauemmin täytyy kärsiä janoa. On niin pimeätä! Minä pelkään!... pelkään mustaa lintua!... Kun se palaa niin se rupeaa raatelemaan sydäntäni... Mutta jos vielä tulen terveeksi ja voimakkaaksi niin minä tapan sen ... omilla käsilläni minä sen surmaan! Yöt päivät palaa sydämmeni lamppu ja sen nimi on *viha* ja sen öljy on katkeruus...

Silloinko kun jälleen tulen voimakkaaksi? Näittekö kuinka hän on kiduttanut minua, sysännyt minut sairasvuoteelle? Kuuletteko miten lapset valittavat? Lapset, jotka isän rääkkäämisen vuoksi liian aikaisin näkivät päivän valon ja jotka nyt kuolevat. Antakaa lapsille ruokaa Jumalan laupeuden tähden, siskot! Antakaa minun kuolla, mutta auttakaa lapsia!

Nyt he vaikenevat! Kiitos! Kiitos! Kuolenko minä huomenna? Ei, ei, en vielä!... Syvyys on niin pimeä! Oi, mikä helvetti!...

Kohta tulee musta lintu! Pakenin sitä -- mutta se ajoi minua takaa ja repi minulta siivet, niin etten enää pääse pakenemaan...

Auttakaa minut ylös; minun täytyy pukeutua. Tuokaa tänne komea pukuni! Rientäkää! Illalla minun täytyy esiintyä yleisölle, olla sen ihailemana, kuulla kättentaputuksia, hyvä-huutoja, nähdä seppeleiden putoavan jalkojeni eteen! Katsokaa siskot, se on komeata, se on hetki, jonka edestä maksaa elää, oikea ilonhuumaus! Katsokaa kuinka on valoisata, kuinka minä loistan! Kuuletteko myrskyisiä mieltymyksen osoituksia! Kuuletteko miten se myrsky pauhaa? Mutta miksi se vaikenee? Minkä tähden nyt jälleen on niin hiljaista? hiljaista ja pimeätä kuin haudassa!... Se oli lyhyt ilo! Kirottu hän, joka teki sen niin lyhyeksi. -- -- --

Älä katsele minua noin ankarasti kasvatusisä! Enkö ole jo kylliksi masennettu? Ankara katseesi -- se lävistää minut! Anna minulle kätesi, että saisin laskea sen palavalle otsalleni!... käännyt pois! Sinä menet pois! Oi!!! oi!!!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

On niin autiota! Rannan kivet ovat niin terävät! Vaikea on niitä vasten murskautua!...

En tahdo kuolla. Olen niin nuori vielä; -- sieluni niin elämänhaluinen! En tahdo astua alas ijankaikkiseen tyhjyyteen! En, en!...

Ken pelastaa minut? Tuossa tulee vaahtopäät laineet!... Vai ovatko ne teidän valkoiset käsivartenne, siskot, jotka ojentuvat minua pelastamaan? Teidänkö näen siellä harmaina sumuisina haamuina harhailevan tuonen rannalla? Oletteko tekin kuolleet? Kuulkaa melua? Kuolema se on ... musta lintu se siinä tulee. Nyt minun täytyy paeta ... paeta ... paeta ... tahi ... kuolla!»

Kovasti ponnistaen nousi houraileva vuoteeltaan; hän astui pari askelta ja -- kaatui hengetönnä maahan. Päänsä hän satutti sängyn laitaan ja verivirta pulpahti ohimosta.

Samassa silmänräpäyksessä astui sisään pitkä mustiin puettu mies. Vaaleat kiharat ympäröivät jaloa, vähän vanhahkoa päätä, kasvojen lempeä, vakava ilme, sinisilmien hellä katse osoitti vielä paremmin kuin pukunsa kenen palvelija hän oli. Häntä seurasi nainen, joka kyllä ei ollut kaunis, mutta jonka kasvoista kuitenkin kuvastui sama sielun kauneus kuin miehenkin. Kovin surkuttelevan katseen loi pari huoneesen ja lähestyi vuodetta.

«Laupias Jumala!» kuiskasi nainen, -- «me tulemme liian myöhään. Lapset ovat kuolleet, -- ja äiti myöskin!»

* * * * *

Tästä synkästä kuvasta käännämme katseemme valoisampaan kohtaan; se näyttää meille

Maiseman.

Eräällä Dovrefieldin kukkulalla näemme kolme vaeltajaa, vanhanpuolisen miehen ja kaksi naista. Mies ei pelkää vaivoja omasta eikä kumppaniensa puolesta; hän näkyy tahtovan harjoittaa heitä leikkimään niiden kanssa. Mutta hän tekee sen niin rakastavan hellästi, hän astuu heidän edellänsä niin ystävällisenä, niin hyvänä, ojentaen heille kätensä, kehoittaen heitä vielä vähäsen ponnistelemaan voimiansa, että he saisivat heti nähdä mitä ihanimman maiseman ja sitten levähtää; tuolla ylhäällä he sitten saavat «paimenmajasta» virkistävää juomaa! Ja tyttäret seuraavat häntä ilomielin, voittavat heikkoutensa ja uupumuksensa hänen tähtensä. Vihdoin he pääsevätkin tavoittelemallensa kukkulalle; -- ja sinne kiipeäminen maksoikin vaivan! Maa leviää heidän allansa niin runsaskukkulaisena laaksoineen, synkkine metsineen, hedelmällisine vainioineen, ja etäällä taivaanrannalla yhtyvät meri ja taivas majesteetillisen rauhallisesti.

Ihastuksen «Ah» huuto huulillaan levitti isä kätensä kohti ylevän ihanaa näköalaa, ja vuorituuli vilvoitteli suloisesti vaeltajien poskia ei kolkon viileänä vaan hempeänä kuin kevään keijukainen.

Isä menee paimenmajaan saamaan maitoa itselleen ja omaisilleen. Sillaikaa levähtää toinen tyttäristä sammaltuneella kivellä nojaten selkäänsä kallionseinään. Mantelinhajuiset linneat peittävät maan hänen jalkojensa juuressa ja lintusten riemulaulut nousevat sinne laaksoista. Sisko, joka seisoo hänen vieressänsä, johon hän nojaa kauniin päänsä, jonka ruskeilla kiharoilla tuuli hyväillen leikkii, katselee tuolla alhaalla vihreiden puiden ja peilikirkkaiden vesien väliltä pilkistäviä taloja, ja hänen hellä ja intohimoista puhdas sydämmensä iloitsee kauniista näköalasta, joka ikäänkuin kuiskaa heille: «täällä voipi elää rauhassa ja onnellisena!» Silloin hän kuulee hellän äänen nimeänsä mainitsevan; Eeva se on, joka siinä kädellään osoittaen taivasta, mistä pilvet hajaantuvat ja siniset valokohdat, ystävällisten silmien tavoin kurkistavat esiin, iloisesti hymyillen sanoo: «Leonore! Katsos jo selkenee!»

«Selkeneekö? Jumalan kiitos!» kuiskaa Leonore ilosta säihkyvin silmin hiljaa nojaten poskensa siskon otsaan.

Ulos, sisään, ylös, alas.