Chapter 27

Mutta tuona synkkänä talvihetkenä, silloin oli sydämmeni usein pimitetty ja kapinallinen. Oi Cecilia! *En suonut hänen* kuolevan. Hän oli ainoa poikani, esikoiseni. Hänen syntyessänsä olin kärsinyt enimmän, hänen kätkyensä ääressä enimmän laulanut, hänen juostessaan ja hypätessään oli äidin sydämmeni enimmän sykkinyt ilosta. Hän oli kesälapseni, luonnon, elämäni ja voimieni keskikesänä syntynyt; ja sitten -- hän oli niin vilkas, niin kaunis, niin hyvä! Ei! en suonut hänen kuolevan, en tahtonut, että kaunis poikani olisi peitettävä mustaan multaan! Mutta kun hetki yhä lähestyi, kun huomasin että sen täytyy tapahtua -- silloin kaikki minussa pimeni. Mutta viimeisenä yönä -- oi! se oli ihmeellinen yö -- silloin tapahtui minussa muutos. Tiedäppäs, Cecilia, minä olen laulanut esikoiseni kuolinvuoteella iloisesti, oikein riemuisasti! Nyt en enää sitä käsitä. Mutta sinä yönä, hän oli kärsinyt kovia tuskia edellisinä vuorokausina, ja hänen kärsimyksensä olivat sovittaneet minut hänen kuolemansa kanssa. Ne vähenivätkin kuoleman lähestyessä; hän pyysi minua niinkuin muinoin lapsena, nukuttamaan itseänsä laululla. Ja minä lauloin, minä jaksoin laulaa. Hän nautti siitä ja siitä sai lauluni yhä enemmän voimaa. Autuaallisesti hymyillen hän lausui taivaallisten näkyjen häämöittävän itsellensä: «oi! tämä on taivaallista». Ja minä lauloin yhä kauniimmin ja heleämmän. Näin hänen silmänsä valon sammuvan ja hengityksen lakkaavan ja tiesin sen olevan sielun eroamishetken ruumiista, meidän eronhetkemme, mutta minä en tuntenut sitä, minä lauloin yhä; minusta tuntui kuin kantaisi lauluni hänen henkensä ja kohottaisi sen taivaasen. Olin autuas sinä hetkenä, minäkin niinkuin hän korotettuna yli kaiken maallisen tuskan. Mieheni huudahdus herätti minut autuaallisesta unestani -- näin edessäni poikani ruumiin ja -- sitten en enää nähnyt mitään.

Se oli pitkä ja syvä horrostila. Minusta olisi kuoleman pitänyt olla helpompi. Tointuessani tunsin sydämmeni sykkivän poskeani vasten, avasin silmäni ja näin mieheni. Pääni lepäsi hänen sylissänsä. Mitä hellimmillä sanoilla hän koetti saada minut tuntoihini jälleen. Tyttäreni seisoivat ympärilläni; he itkien suutelivat käsiäni ja vaatteitani. Silloin itkin minäkin ja tunsin siitä helpoitusta. Oli jo aamu ja päivä valkeni huoneessa. Kiersin käteni mieheni kaulaan. «Ernst, rakasta minua edelleen!» lausuin hänelle, «tahdon koettaa...» enempää en voinut sanoa, mutta hän käsitti tarkoitukseni, sanoi hellästi: «kiitos!» ja painoi minut rintaansa vasten.

Ja minä koetin, ja se onnistui -- Jumalan avulla. Pari tuntia lepäsin hiljaa vuoteellani. Eeva luki minulle ääneen; -- hänen äänensä on suloinen. Teen aikana tulin toisten luo ja koetin olla kuin ennenkin. Mieheni ja tyttäreni auttoivat minua; kaikkialla oli rauha ja rakkaus.

Kun päivä oli lopussa ja Ernst ja minä olimme kahdenkesken makuukamarissamme, silloin valtasi minut pelko; pelkäsin yötä, vuodetta ja unetonta päänalustaa. Istahdin sohvalle, pyysin Ernstin lukemaan itselleni, halusin kuulla raamatun sanaa. Hän istui viereeni ja luki; mutta sanat, vaikka hän lausuikin ne miehekkäällä ja lujalla äänellä, ne ikäänkuin liitelivät sydämmeni ohi. En käsittänyt mitään ja sisässäni oli pimeätä ja tyhjää. Silloin kolkutettiin hiljaa ovelle. Vähän kummastuneena huudahti Ernst: «sisään», ovi aukeni ja siinä seisoi Eeva. Hän oli kovin kalpea ja näytti liikutetulta, mutta samalla lujalta ja päättäväiseltä. Hän läheni hiljaa, laskeutui polvilleen väliimme ja tarttui käsiimme. Minä tahdoin nostaa hänet ylös, mutta Ernst esti minun sanoen lempeästi ja vakavasti: «anna hänen olla».

«Isä! äiti!» lausui Eeva vapisevalla äänellä, «olen saattanut teille huolia! En ole käyttäytynyt oikein; -- -- antakaa minulle anteeksi! Minä olen tuottanut teille surua; -- en tee niin enää; oi! en tahdo vielä lisätä kiviä kuormaanne. Katsokaa kuinka tottelematon olen ollut! Tämän sormuksen, nämä kirjeet olen vasten tahtoanne vastaanottanut majuri R:ltä. Nyt tahdon lähettää ne hänelle takaisin. Katsokaa mitä olen kirjoittanut hänelle. Liittomme on ainiaaksi rikottu. Antakaa anteeksi että olen nyt tullut häiritsemään teitä; mutta pelkäsin omaa heikkouttani, kun tämän hetken voimanponnistukset olisivat ohi. Oi, vanhempani! Minä tunnen sen, tiedän sen, hän ei ansaitse tulla teidän pojaksenne! Mutta minä olen ollut ikäänkuin lumottu; -- olen rakastanut häntä sanomattomasti, oi, rakastan häntä vieläkin, -- -- ei, älä itke äitini! sinä et enää tarvitse minun tähteni vuodattaa surun kyyneliä; olet jo saanut itkeä yllinkyllin. Henrikin kuoltua olen kokonaan muuttunut. Älkää peljätkö minun tähteni; minä voitan tämän ja tulen jälleen kuuliaiseksi, onnelliseksi lapseksenne. Älkää vaan vaatiko minua antamaan kättäni kellekään muulle; en milloinkaan aio mennä naimisiin; en milloinkaan tule toisen omaksi. Teidän tähtenne vaan tahdon elää, teitä tahdon rakastaa ja tahdon tulla onnelliseksi teidän kanssanne! Tuossa isäni! Ottakaa nämä ja lähettäkää ne takaisin sille, jota en enää tahdo nähdä! Ja ... oi, rakastakaa minua! Rakastakaa minua!»

Kyyneleet vierivät hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa isän syliin. Hän ei milloinkaan ennen ollut niin kaunis ja viehättävä. Ernst oli kovin liikutettu. Hän laski kätensä ikäänkuin siunaten hänen päälleen, kohotti sitä ja sanoi:

«Synnyttyäsi et pitkään aikaan osoittanut elonmerkkiäkään; -- minun sylissäni vasta avasit silmäsi tässä maailmassa; -- silloin kiitin Jumalaa. Mutta hartaammin kiitän häntä sinusta tällä hetkellä, nähdessäni sinussa vanhuutemme ilon ja siunauksen, kun jaksat voittaa oman sydämmesi tehdäksesi oikein. Herra siunatkoon, Herra palkitkoon sinua!»

Kauan hän piti häntä sylissänsä vuodattaen kyyneleitä hänen otsallensa. Minäkin suljin hänet syliini ja osoitin hänelle rakkauttani, kiitollisuuttani. Silmät säihkyen kyyneleiden lävitse hän erosi meistä. «Siunatuksi lapseksemme!» sanoimme häntä silloin, sillä hän oli tuottanut meille suuren lohdutuksen. Hän oli kohottanut masentuneet sydämmemme.

Ernst astui ikkunan luokse ja katseli ääneti tähdikkääseen yöhön. Menin hänen luoksensa ja seurasin hänen sillä hetkellä niin kaunista ja kirkasta katsettansa. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni puhuen ikäänkuin itsekseen:

«On hyvä niin! Semmoisella mielellä -- sehän on tärkeintä. *Hän* on mennyt pois! Entä sitten? Kaikkien meidän täytyy mennä pois, ennemmin tai myöhemmin! Hän ei ehtinyt päättää mitään, mutta hän oli valmis, hän tahtoi ja hän voi mennä, kun hänet kutsuttiin korkeampaan työpajaan. Herra ja Mestari, sinä otit nuorukaisen luoksesi. Hän on onnellinen, sillä hän oli *valmis*. Se se on meille kaikille tärkeintä!»

Ernstin sanat ja mieliala vaikuttivat syvästi minuun. Rauha valtasi mieleni. En tosin nukkunut sinä yönä, mutta minä lepäsin hänen rinnallansa. Oli hiljaista ympärilläni, hiljaista itsessänikin. Ja salaisesti toivoin, että niin olisi edelleenkin, ettei se päivä enää koittaisi eikä aurinko enää valaisisi väsyneitä, tuskaantuneita silmiäni.

Miten päivät vierivät. Kun suuri suru on kohdannut, tuntuu kuin aika pysähtyisi kulussaan, kuin kaikki pysyisi hiljaa tahi vaan hitaasti, tuskallisesti kiertäisi pimeissä piireissä. Mutta niin ei ole todellisuudessa laita. Tunnit, päivät kuluvat keskeytymättä; niinkuin meren laineet ne kohoavat ja vaipuvat syvyyteen, toinen toisensa syliin ja kuljettavat mukanaan elämämme purren pois -- pois onnen saarilta, tosi kyllä, mutta myöskin surun karikkorannalta. Tuli hetkiä äsken kuvailemieni hetkien jälkeen, jolloin ei mikään lohdutus rauhoittanut sydäntäni, jolloin turhaan taistelin itseäni vastaan, sanoen: «nyt tahdon lukea ja sitten rukoilen ja sen jälkeen tahdon nukkua!» Mutta tuska ei vaan helpoittanut; se vainosi minua lukiessani, esti rukouksiani ja karkoitti unen; niin monta semmoista hetkeä on ollut, mutta ne ovat menneetkin; samanlaisia ehkä vielä tulee; mutta minä tiedän niidenkin kuluvan. Mieheni, lasteni hellyys, kodin rauhallisuus, ja sen monet hupaisuudet, kyynelten huojentavaisuus ja ijankaikkisen sanan ijankaikkinen lohdutus, -- ne ovat lohduttaneet ja vahvistaneet sieluni. Olen jo paljon, paljon rauhallisempi. Sitäpaitsi -- hän kuoli puhtaana ja tahratonna, poikani, puhdassilmäinen ja lämminsydämminen nuorukainen! Hän oli valmis -- niinkuin hänen isänsä lausui -- valmis astumaan parempaan maailmaan! Oi! monta kertaa olen tunnustanut sen keskellä suurta tuskaani, katkerampia suruja on olemassa ja moni elossa oleva poika tuottaa äidillensä suuremman surun, kuin minun lemmikkini tuolla viheriän turpeen alla!

Olemme istuttaneet kuusia ja poppelipuita haudan ympärille, usein sen koristamme elävillä kukilla. Ei mikään kolkko suru viivy herttaisen nuorukaisen haudalla. Henrikin siskot kaipaavat häntä syvästi mutta nöyrästi -- Gabrielle ehkä kaikista enemmän. Päivällä sitä ei huomaa. Silloin hän on enimmäkseen iloinen kuin ennenkin; pieni laulu, iloinen leikkipuhe, pieni kodin koristus virkistää niinkuin ennenkin hänen vanhempiensa sydämmet. Mutta iltasin, kun kukin lepää vuoteessansa, silloin kuulen hänen itkevän, usein niin katkerasti -- siinä on rakkauden kastepisaroita veljen haudalle, mutta joka aamu on niiden vuodattama silmä jälleen kirkas ja hymyilevä.

Heti kuultuaan mikä suru meitä oli kohdannut, Jacobi riensi luoksemme. Kaikki meitä painavat ja surulliset huolenpidot hän otti kantaaksensa ja oli meille mitä hellin poika. Ikävä kyllä hänen täytyi pian taas jättää meidät; mutta hänen lähtönsä syy on kuitenkin ilahuttava. Jacobi pian määrätään T:n pitäjän kirkkoherraksi.... Se määräys tekee häiden viettämisen piankin mahdolliseksi ja suopi hänelle vaikutusalan, joka on sopiva hänen lahjoillensa ja on hänen sydämmellensä rakas ja tekee hänet sanomattoman onnelliseksi.

Kodin rakkaus on kasvanut niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat sitä kohdanneet. Tyttäreni ovat entistään herttaisemmat koettaessansa kaikessa hiljaisuudessa sulostuttaa vanhempainsa elämää. Hovimarsalkanrouva on ollut meille vallan äitinä koko tänä aikana ja monta kallista osanottavaisuuden osoitusta on Ruotsin parailta ja jaloimmilta saapunut Henrikin vanhemmille; nuoren runoilijan puhdas gloria (valokehä) on valaissut tämän suruhuoneen. «Ihanata on kuolla niinkuin hän!» lausuu kunnon assessorimme, joka ei niinkään helposti huomaa mitään ihanata tässä elämässä.

Ja minä, Cecilia, voisinko minä niin monen ilon-ja kiitollisuudenaiheen keskellä sulkea sydämmeni ja istua pimeässä suruineni? Oi, en! minäkin tahdon ilahuttaa sitä piiriä, jossa elän, avata sydämmeni elämän ja luonnon evankeliumille: Tahdon ottaa vaarin hetkisistä ja siitä hyvästä, minkä he tuovat mukanaan. Ei ainoakaan ystävällinen katse, ei ainoakaan kevättuulahdus saa kiittämättä jäädä minulta nauttimatta; joka kukasta tahdon imeä hunajapisaraisen, joka hetkestä pisaraisen ijankaikkista elämää.

Ja sitten -- tiedänhän sen -- tulkoon eloni päivä pitemmäksi tahi lyhyemmäksi, tulkoon se iloiseksi tahi painakoon sitä murheet, niin -- --

Ei päivä niin pitkä konsanaan ettei tulis iltaa sille,

se ilta, jona saan mennä kotiin -- kotiin poikani, kesälapseni luokse! Ja silloin -- oi! silloin ehkä hänen rinnallansa tunnustan seuraavien profeetallisten sanojen totuuden, niiden, jotka niin usein ovat elvyttäneet ja virkistäneet sieluni:

«Minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman eikä mieleen johdatettaman. Vaan iloitkaa ja riemuitkaa ijankaikkisesti niissä kuin minä luon.»

Olen itkenyt paljon kirjoittaessani tätä kirjettä, mutta sydämmessäni vallitsee rauha. On jo myöhä ja minä hiivin Ernstin luokse ja tunnen että voin nukkua hyvästi hänen vieressänsä. Hyvää yötä, Ceciliani!

Uusia vastuksia.

Oli iltapäivä. Siskot ompelivat ahkerasti Louisen morsiuspeitettä; sillä toukokuun loppupuolella piti Louisen häitä vietettämän; niin oli perheneuvottelussa päätetty. Peite oli vihreätä silkkiä ja leveä tammiköynnös muodosti reunan. Sen kaava oli tuottanut suuria huolia ja aikaansaanut monta neuvottelua, mutta nyt se herätti suurta iloa ja yhä lisääntyvää ihailua, se kun oli niin aistikas, niin «ylevän näköinen», niin sanomattoman onnistunut, -- etenkin «syrjästä päin» katsottuna! Gabriellella kyllä oli pienet muistutuksensa terhojen koosta, mutta Louise ei ottanut niitä kuullaksensa. «Reunus on ihastuttava!»

Gabrielle on salavihkaa pistänyt vasta puhjenneen ruusunnuppusen morsiamen vaaleihin kiharoihin ja erityisellä taidollaan kiertänyt sen vihreät lehdet seppeleeksi palmikon ympärille; se on kaunista, sillä aurinko valaisee juuri Louisen pään ja hän näyttää tavallista suloisemmalta, poskilla on punaisempi väri, silmät säihkyvät ja näyttävät sinisemmiltä, kun hän vähä väliä katsahtaa reunustuksesta ikkunaan. Jacobia, uutta kirkkoherraa odotetaan illalla tulevaksi. Gabrielle menee äitinsä luokse ja pyytää häntä katsomaan, miten Louise on sievän näköinen, miten kaunis ruusu on ja miten se häntä pukee! Äiti suutelee häntä, mutta unohtuu katselemaan pikku neidin omia kauniita kasvoja.

Neulojen ahkera ylös ja alas puikelehtiminen säestää siskojen iloista keskustelua. Seurakunta järjestetään, kouluja perustetaan, valmistetaan kuoripiimää ja juustoa. Koti varustetaan, määrätään ruokaverot ja järjestys y. m. Monet seikat Louise aikoo asettaa kotinsa mallin mukaan, mutta muutamassa suhteessa hän aikoo menetellä toisella tavalla. «Täytyyhän seurata aikaansa.» Pappilassa pitää olla paljon vierasvaraisuutta; -- sehän on Jacobin ilo; -- jonkun omaisistansa Louise toivoo aina saavansa pitää luonansa; eri rakennus rakennetaan heitä, noita rakkaita vieraita varten. Joka sunnuntaina on Louise kirkossa kuulemassa miehensä saarnaa tahi messua. Kun muijat tulevat pappilaan tuoden munia tahi muita pieniä lahjoja, niin heitä kestitetään kunniallisesti ja kehoitetaan vastakin käymään. Kaikille sairaille annetaan Louisen rohtonestettä. Kaikkia hairahtuneita nuhdellaan asianhaarojen mukaan ankarasti tahi lempeästi, kehoitetaan lukemiseen, ahkeruuteen, kirkossa käymiseen ja puiden istuttamiseen. Sunnuntaina pyydetään päivällisille aina muutamia kunnon talonpoikia emäntineen. Jos kapteenin tahi ruununvoudin rouvat tulevat vieraisille, niin pannaan heti kahvipannu tulelle ja pastorinrouva povaa heille korteistansa. Jokaisen nuoren talonpoikaistytön pitää ennen avioliittoansa palvella vuosi pappilassa oppiaksensa siellä kaikenlaisia taloustehtäviä ja hyviä tapoja -- joka oppi saa olla hänelle palkkana. Pastori rouvineen tulee aina heidän häihinsä; samaten sitten kummeiksi; sitten he pitävät vesoista isällistä huolta, niin että he kasvatetaan kurissa ja Herran nuhteessa. Juhannuksena ja elonkorjuun aikana on pappilassa väelle pidot ynnä tanssit; nimittäin ilman väkeviä; mutta muuten ei saa mitään puuttua.

«Jokaisen kutsuu emäntä kestihin, Olut virtaa, harpun äänet soivat, Kaikki yhtyy polskan tahtihin.»

Kerjäläisille on pappilassa ensin sopivaa työtä ja sitten ruokaa, laiskureille sopiva nuhdesaarna ja senjälkeen -- pois. Siten perustetaan vähitellen kultainen aika.

Oi! vahinko noille kultaisille tuumille ja kultaiselle ajalle, joka heidän piti luoda: kaksi Louiselle tullutta kirjettä teki kaikesta pikaisen lopun.

Toinen kirje oli Jacobilta, ja se oli varsin lyhyt ja kertoi ainoastaan että papinvirka oli livahtanut toisen käsiin ja ettei Louisen pidä moittia häntä siitä kuultuaan asian oikean laidan.

«Ikävöin sanomattomasti luoksesi», jatkoi Jacobi, «mutta X:ään tuloni on viivähtänyt syystä, että minun täytyi käydä P:rupissa tervehtimässä hänen Ylhäisyyttänsä O***ta, joka on siellä sairastunut leiniin matkallaan Köpenhaminasta Tukholmaan. Mutta kuudentena päivänä toukokuuta toivon varmasti voivani olla luonasi. Minulla on uudet tulevaisuuden tuumat ja toiveet ja haluan hartaasti uskoa sinulle kaikki ajatukseni ja tunteeni. Oma Louiseni! En tahdo kauemmin etsiä ja odottaa. Kun onni alati näyttää pakenevan minua, niin tahdon yhdellä harppauksella saada sen käsiini ja toivon siihen apua Herralta, sinulta ja lopuksi itseltänikin. Mutta omakseni sinun pitää tulla. Tahdotko, rakas ystäväni? Silloin olen kohta sinun yhtä onnellinen kuin nyt ja ainiaan olen

sinua rakastava Jacobi.»

Toinen kirje oli vierasta käsialaa, arvatenkin naisen ja kuului seuraavasti:

«Älkää vihatko minua, vaikka olen ollut onnenne tiellä! Älkää vihatko minua, sillä minä siunaan teitä, teitä ja sitä jaloa miestä, jonka kohtaloon olette yhdistänyt omanne. Hän on hyväntekijäni, minun, mieheni ja lasteni. Oi, nuo pienokaiset, joiden tulevaisuuden hän on turvannut, rukoilevat taivasta antamaan hänelle ja teille kaksinkertaisesti sitä onnea, jonka hän nyt niin jalosti on hyljännyt! Tämän kirjoituksen tarkoitus on nöyrästi anoa teiltä anteeksi ja ilmaista kiitollisen sydämmen tunteet sille, joka paraiten voi palkita siunattua hyväntekijääni. Suvaitkaa hänen tähtensä kuunnella lyhyttä ja ikävää kertomusta yhtä tavallisesta kuin surkeasta tilasta.

Ehkä on herra Jacobi joskus maininnut teille miehestäni? Hän oli muutaman vuoden ollut Jacobin opettajana ja molemmat pitivät toisistansa. Mieheni on kaksikymmentä vuotta kunnialla toiminut opettajana W:ssa. Hänen palkkansa niukkuus, meitä kohdanneet onnettomuudet, monet tiheään peräkkäin syntyneet lapset vaikeuttivat vuosi vuodelta toimeentuloamme ja lisäsivät jo kotia perustaessamme tekemiämme velkoja. Mieheni haki kirkkoherranvirkoja, vaan ei tahtonut käyttää samoja teitä ja keinoja, joita nykyään niin yleisesti käytetään ja jotka niin usein vievät onnenonkijan ja matelijan päämääränsä perille; hän oli siksi liian yksinkertainen, liian vaatimaton, ehkä myöskin liian ylpeä. Monen vuoden kuluessa hän on nähnyt miten hänen oikeutetut toiveensa pettyivät ja vuosi vuodelta muuttui kodin tila yhä surkeammaksi. Tauti oli heikontanut työkykyni, ja hänen terveyttänsä jyrsi pelko, ettei hän voisikaan oikeudenmukaisesti maksaa velkojansa -- ja yhdeksän turvattoman lapsensa toimeentulo! Minä tiedän että syvästi liikuttaisin sydäntänne, jos kuvailisin teille tämän kurjuutta vastaan taistelevan perheen, -- mutta kyyneleeni hävittäisivät kirjoitukseni. Kertokoon sen Jacobi, hän on nähnyt sen -- ja käsittänyt myöskin. Sillä tämän kuvan, jonka tähän asti olen koettanut salata kaikkien silmiltä -- tämän kalpean perhekurjuuden -- hänelle minä sen näytin kaikessa alastomuudessansa, sillä minä olin joutunut epätoivoon.

Mieheni oli päässyt suureen T:n pitäjään vaaliin. Hänellä oli kolmenkertaisesti suurempi ansioluettelo kuin Jacobilla, sitäpaitsi hän oli tuttu ja rakastettu seurakunnassa ja kaikki seurakunnan äänivaltaiset ilmoittivat suoraan aikovansa äänestää häntä. Mutta kaksi sen suurista tilanomistajista voi määrätä asian. Kreivi D. ja tehtaanomistaja B. voivat, ollen yksimieliset, yksinään valita T:n suureen pitäjään papin. Hekin ilmoittivat kunnioittavansa puolisoani ja vaalissa mielellään yhtyvänsä muihin seurakuntalaisiin. Ensi kertaa moneen vuoteen rohkenimme toivoa valoisampaa tulevaisuutta. Silloin saimme kuulla erään mahtavan suojelijan käyttäneen vaikutusvaltaansa herra Jacobin hyväksi, ja heti sen perästä se päättyikin. Molemmat suuret tilanomistajat lupasivat äänensä herra Jacobille ja tilamme tuli entistään toivottomammaksi.

Vaalipäivä oli lähellä. En tohtinut ilmoittaa erinomaisen hienotunteiselle puolisolleni sitä ehdotusta, joka oli pälkähtänyt päähäni. Mutta olin paljon kuullut puhuttavan Jacobin erinomaisesta tunnollisuudesta; olin epätoivoon joutunut puoliso ja äiti -- etsin Jacobin. Puhuin hänelle sydämmeni kieltä; vetosin hänen oikeudentuntoonsa, hänen kunniaansa, näytin hänelle mimmoinen tilamme oli ennenkuin hän sysäisi meidät takaisin kurjuuteen keinoilla, joita ei voi sanoa jaloiksi. Pelkään että sanani olivat katkerat. Sitä jalompaa ja enkelimäisempää oli se, että Jacobi kuunteli niitä niin rauhallisesti. Minä kuvailin hänelle nykyisen tilamme ja kerroin hänelle, miten hän voisi pelastaa meidät kurjuudestamme ja -- -- rukoilin häntä niin tekemään.

Pyyntöni oli melkein kohtuuton, ja alussa Jacobikin piti sitä semmoisena. Mutta hän kuunteli minua, hän salli minun viedä hänet entisen opettajansa kotiin, hän näki katkeran surun kuvastuvan hänen kalpeista, riutuneista kasvoistansa, näki etten ollut mitään liioitellut; -- hän itki, pudisti kättäni lausuen lohdutuksen sanan ja jätti meidät joutuin.

Vaalipäivä tuli. Jacobi luopui kaikista oikeuksistansa. Mieheni sai T:n suuren seurakunnan. Hyvä Jumala! Miten se kaikui meidän korvissamme, sydämmissämme. Kaukaan aikaan emme voineet sitä uskoa. Viidentoista vuoden pettyneiden toiveiden jälkeen emme oikein tohtineet luottaa semmoiseen onneen. Minä hartaasti halusin syleillä hyväntekijämme polvia; mutta hän oli jo kaukana meistä. Mieheni sai häneltä muutamia ystävällisiä rivejä, jotka saattoivat hänen tyytymään onneensa ja ottamaan vastaan Jacobin uhraavaisuuden sekä olivat ikäänkuin hänen jalon käytöksensä kukkurana. En ole edes saanut kiittää Jacobia, mutta te, hänen herttainen morsiamensa, joka kohta, ehkä jo olettekin tavannut hänet, oi sanokaa hänelle, sanokaa...«

Jätämme kertomatta kiitollisuuden purkaukset, joihin kirje päättyi; ne heruivat silminnähtävästi lämpimästä, jalosta, autuaallisen kiitollisesta sydämestä. Neula putosi kunkin ompelijattaren kädestä, kun äiti Louisen pyynnöstä ääneen luki heille kirjeen, ja kummastusta, osanottavaisuutta ja jonkinlaista ihastusta kuvastui kaikkien silmät. Sitten katselivat kaikki sanaakaan virkkamatta kyynelsilmin toisiansa. Gabrielle ensimmäisenä katkasi äänettömyyden.

«Siis saamme vähäsen kauemmin pitää Louisemme», hän lausui iloisesti syleillen häntä. Kaikki myöntyivät siihen hellästi, «mutta» -- virkkoi Leonore huoaten -- «oli kuitenkin vahinko, ettei häistämme ja seurakunnastamme tullutkaan mitään, ne kun molemmat olivat niin valmiina ja hyvässä kunnossa.» Louise vuodatti muutamia kyyneleitä, ei kuitenkaan yksistään pettyneiden toiveiden vuoksi. Myöhemmin illalla äiti kahdenkesken puheli hänen kanssansa asiasta ja koetti saada selville millä tavoin hän kantoi vastoinkäymisensä.

Avomielisesti niinkuin tavallisesti Louise selitti sen ensin kovin koskeneen itseensä. «Olin niin hartaasti», hän jatkoi, «kiinnittänyt ajatukseni läheiseen liittooni Jacobin kanssa; -- näin uusissa oloissani niin paljon hyvää ja meille kaikille iloa tuottavaa. Mutta vaikka kaikki tuo nyt on mennyt tyhjäksi -- ehkä ainiaaksi -- niin en ole oikein selvillä siitä tahtoisinko sen olevan toisin. Jacobi on menetellyt oikein ja jalosti; tunnen rakastavani häntä nyt mahdollisesti entistä enemmän.»

Laamannin oli oikein vaikea hillitä iloansa sinä iltana. Hän oli sanomattoman hellä vanhimmalle tyttärelleen ja ihastunut siitä tavasta, jolla hän kantoi vastoinkäymisensä sekä sanoi hänen «kohonneen» melkoisesti.

Seuraavana päivänä jatkettiin rauhallisesti peitteen ompelua ja Gabriellen ääneen lukema «Erik Menvedin lapsuus» muutti virkistävällä tenhovoimallaan kaikkien ajatukset pois kirkkoherrakunnasta ja sen kadotetusta paratiisista Tanskan maan rikkaasen keskiaikaan, jossa eli «Erik Kongen hiin unge».

Uusia toiveita ja keinoja.

Jacobi oli saapunut. «Lanko», niin valitti Gabrielle leikillisesti äidille, «oli juosta kumoon pikku kälynsä lentäessänsä Louisensa luokse!»

Louise otti Jacobin vastaan entistä hellemmin, ja samoin tekivät kaikki muutkin perheenjäsenet. Sen maallisen onnen, minkä Jacobi oli menettänyt, sen hän voitti ystäviensä kunnioituksen ja rakkauden muodossa; ja kaikilla oli ikäänkuin salainen tarve antaa hänelle rakkautta menetetyn kirkkoherrakunnan sijaan. Itse hän myöskin oli ajatellut sitä omalla tavallaan, ja virkistyttyään Louisen runsain määrin tarjoamasta maallisesta ravinnosta ja «taivaan mannasta», ja neuvoteltuansa noin kolme tuntia morsiamensa kanssa, hän kertoi sen tuloksen vanhemmille, jotka ällistyen ja levottomasti katselivat sitä tulevaisuuden näköalaa, jonka Jacobi levitti heidän eteensä.