Chapter 25

«Elise kultani!» lausui laamanni hellästi nuhdellen, «minkävuoksi tuommoista levottomuutta, tuommoista ymmärtämätöntä pelkoa. Minä myönnän että olisi suuri ilo meille kaikille, jos Henrikin onnistuu saada hakemansa virka. Mutta jos hän ei sitä saa -- no niin! silloin voi hän onnistua saamaan jonkun toisen jonkun ajan kuluttua. Onhan hän vielä nuori mies; odottakoon hän samoin kuin moni muukin. Ja hänen runoelmansa -- jos sitä ei pidettäisikään mestariteoksena, tahi jos se ei saisikaan palkintoa, niin -- no Herran nimeen, mitä se tekee! Hänestä ehkä tulee sitä kunnollisempi ihminen käytännöllisellä alalla, jos hän ei onnistu runoilijana. Minua se ei surettaisi; sen tunnustan suoraan. Ja minä toivoisin niin viran kuin runoelmansa hiiteen, jos sinä niiden tähden kuljet allapäin, kalpenet ja hermostut. Lupaa minulle ensi postipäivänä olla järkevä eikä samannäköinen kuin alakuu, muuten minä lupaan kovasti suuttua ja pidättää kaiken postin itselleni.»

Mutta lapsillensa isä lausui: «eikö teillä tosiaankaan ole neroa ja kekseliäisyyttä sen vertaa, että voisitte huvittaa äitiänne ja hankkia hänelle ajattelemista noina onnettomina postipäivinä? Henrik! sinun asiasi on rauhoittaa häntä. Ja jos et vakuuta hänelle, että olkoon sinun ulkonainen onnesi minkälainen hyvänsä, niin sinä kyllä kannat sen miehen tavoin, silloin minä sanon, ettet ansaitse kaikkea sitä hellyyttä ja rakkautta, jota hän sinulle uhraa.»

Henrik punastui kovasti, ja laamanni jatkoi: «ja sinä Gabrielle! Minä en milloinkaan enää sano sinua älykkääksi pikku tytökseni, ellei sinulla huomenna postiaikana ole valmiina arvoitusta, joka saattaa äitisi pään niin pyörälle, että hän unohtaa kaiken muun.»

Huomispäivänä oli erittäin vilkasta. Ei milloinkaan ennen Henrik ollut ottanut mieltäkiinnittävämpiä aineita keskusteltavaksi, eikä äitiä niin houkuteltu ottamaan osaa nuoruuden keskusteluihin. Postitunnin alkaessa oli äiti paraikaa selvittämässä arvoitusta, jota Henrik ja Gabrielle sanoillaan ja kokkapuheillaan koettivat sotkea yhä muka auttaessaan häntä sitä arvaamaan.

Se kuului näin:

Mä tahdon rauhaa, en riitaa, en, kun myrsky pauhaa niin pakenen. Ja rintain öissä mä palelen, tuliliekkilöissä elän hetkisen. Siltä joudun hukkaan, ken on kahleissa, ja vapauden kukkaa ma rakastan vaan. Ja viisautta ma rakastan ja rakkautta ma seurajan. Olen kera helläin mä puolisojen, on sydämmelläin joka lapsonen. Mun joskus peittää yön varjot voi, hyviä heittää en silti voi. Sua aamusilta jos pakenen, niin suussa illan jo suutelen.

Arvoitus, joka tosin ei ollut Gabriellen paraimpia, herätti kuitenkin suurta huvia ja sai aikaan Henrikin puolelta mitä hullunkurisimpia arvailuja. Mutta äitiä ei niinkään saatu ymmälle, vaan hän huusi, koettaen saada äänensä kuuluviin leikillisten lastensa hälinässä, että arvoituksen selvitys oli --

Onni.

«Onni!» toisti laamanni astuessansa sisään kädet täynnä kirjeitä ja sanomalehtiä -- «luulenpa teidän täällä ennustavan. Gabrielle, tyttöseni, tästä saat pienen palkan arvoituksestasi. Lue tämä äidillesi!» Ja hän asetti hänen eteensä sanomalehden.

Gabrielle alkoi, mutta jätti pian sanomalehden, hypähti ylös, löi kätensä yhteen ja huudahti:

«Henrikin runo on voittanut ensimmäisen palkinnon!»

«Ja tässä Henrik!» lausui laamanni, «on kirjeitä; sinä olet nimitetty...» Laamannin ääni hukkui muiden ilohuutoihin. Henrik oli äitinsä sylissä kyynelsilmin iloitsevien sisariensa ympäröimänä. Laamanni mittaili pitkin askelin lattiata; viimein hän seisahtui onnellisen ryhmän eteen ja huudahti: «No niin, niin! Antakaa nyt minunkin saada osani tuosta kaikesta. Elise! Kiitos siitä, että olet lahjoittanut minulle tuon pojan! Ja sinä poika, tule tänne, niin saan sanoa sinulle...» mutta siitä ei tullut sen enempää, mykkänä liikutuksesta syleili isä poikaansa ja vastasi tyttäriensäkin hyväilyihin.

Monet Tukholmasta tulleet kirjeet sisälsivät kiittäviä lauseita ja onnentoivotuksia nuorelle runoilijalle. Henrikin ystävät vallan ylistäen kiittivät häntä.

Oli melkein liian paljon onnea yhtaikaa. Ensi hetkenä sitten kun perhe oli saanut tiedon uutisesta, oli ilo hiljainen ja liikutuksensekainen; sitten se muuttui äännekkäämmäksi ja levisi räiskiävän raketin tavoin kaikkiin suuntiin. Yleisesti ehdotettiin, että päivän sankarin kunniaksi oli päivä jollakin juhlalla vietettävä, ja sillaikaa kuin perheenisä teki boolin (koko talon näet piti juoda Henrikin malja), teki muu perhe Tukholman matkan suunnitelmia. Pitihän koko perheen olla mukana, kun Henrikille annettiin suuri kultamitali, pitihän sen olla läsnä hänen kunniansa päivänä. Eva muuttui miltei yhtä vilkkaaksi kuin oli ollut ennen, kuvaillessaan semmoista juhlaa, missä hän oli kerran ennen Ruotsin Akatemiassa ollut mukana.

Henrik kertoi paljon Tukholmasta; hän halusi saada näyttää äidilleen ja sisarilleen kauniin pääkaupungin. Heidän piti saada ihailla kuvakokoelmia, käydä teaatterissa, ja nähdä tuo hurmaavan kaunis neiti Jenny L. ja kuulla hänen laulavan, ja nähdä linna, kävelypaikat, näköalat, kirkot, torien kauniit kuvapatsaat -- yhden ainoan niistä olisi Henrik tahtonut kaataa kumoon -- oi! Tukholmassa oli niin paljon kaunista ja hauskaa nähtävänä!

Äiti hymyili ilosta -- Tukholmanmatkan aiheelle; isä myöntyi siihen ja kaikkiin muihin esityksiin; nuorten silmät loistivat riemastuksesta; booli tuoksui heille onnea.

Nuoreen vapaaherra L:een, joka paljon rakasti Henrikiä, mutta paljoa enemmän vilkasta liikettä ja hälinää, oli tarttunut todellinen juhlimisinto miltei raivo. Hän tanssitti kaikkia; Louise ei saanut istua paikallaan; «pikku neitiä» piti pyörittää -- tosi kyllä oli hän iloissansa melkein yhtä tanssinhaluinen kuin hänkin -- laamanninkin täytyi pyöriä nuoren huimapään kanssa; viimein hän ihmisten puutteesta pyöritti pöytiä ja tuoleja. Punssin tulisuus ei suinkaan ollut omansa hillitsemään hänen kuohahtelevia elinvoimiaan.

Laamannista tuntui erittäin ikävältä, kun hänen juuri sinä päivänä täytyi erota omaisistaan; mutta tärkeät asiat pakoittivat häntä juuri samana iltana lähtemään asiamatkalle, jonka piti kestää kolme tai neljä päivää. Vaikka hän jätti omaisensa terveinä ja kukoistavina, näytti lyhyt ero koskevan häneen tavallista enemmän vaikeammalta. Jätettyään omaisensa hyvästi, hän palasi uudestaan sudennahkaturkit yllään -- joka oli hänelle sangen tavatonta -- syleili vielä kerran vaimoansa, pyöritti tyttäriään teeskennellyn iloisesti ja läksi kiireesti ulos, jotenkin kouraantuntuvasti torjuttuaan luotaan nuoren L--n, joka hurjassa ilossaan koiran tavoin ahdisti hänen susiturkkiaan. Kun laamanni sitten reestä vielä kerran katsahti ylös kirjaston ikkuniin tervehtien kädellään vaimoaan ja tyttäriään, huomasivat he kummastuen kyyneleiden nousseen hänen silmiinsä.

Mutta hetken ilo ja tulevaisuuden toiveet ja lupaukset pian täyttivät kotiinjääneiden mielet. Ilta kului ilossa ja riemussa. Parooni L. joi punssia kotiväen kanssa, kunnes se nousi hänelle päähän; Louisen viisaat nuhteet olivat vesipisaroita siihen tuleen.

Henrik oli ylevän iloinen. Hänen säihkyvät silmänsä ja eloisan kaunis päänsä muistuttivat Apolloa.

«Mihin ovat nyt synkät aavistuksesi joutuneet, Henrik?» kysyi Leonore hellästi ja iloisesti, -- «näytäthän siltä että voisit syleillä -- jopa Stjernhökiäkin!»

«Koko maailmaa!» vastasi Henrik sulkien siskonsa syliinsä. «Olen niin iloinen!»

Ja kuitenkin oli kodissa eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi kuin Henrik, nimittäin hänen äitinsä. Katsellessaan poikansa kauniita, kirkastuneita kasvoja ja ajatellessansa mitä hän oli ja mitä hänestä vielä voisi tulla, hän kuvaili niitä laakereita, jotka kerran koristaisivat tuota armasta päätä, sitä tulevaisuutta, joka odotti hänen lemmikkiään, hänen kesälastansa -- oi! silloin oli äidin ilo vallan kukoistuksissaan hänen rinnassansa ja se hehkui sanomatonta autuutta, niin suurta onnea, että se muuttui miltei tuskaksi, sillä hänestä tuntui se liian suurelta täällä maan päällä kannettavaksi.

Ja kuitenkin -- me lausumme sen kiitollisella ilolla -- voi elämä kantaa suuren määrän taivaallista onnea, kantaa sitä kauan sitä haihduttamatta tahi musertamatta. Hiljaisuudessa ja salassa semmoinen onni mielellään kukkii; sen vuoksi maailma siitä niin vähän tietää eikä oikein ota uskoaksensa. Mutta Jumalan kiitos! sitä on runsaasti, kaikkina aikoina ja kaikissa maissa, ja -- me kuiskaamme sen niille, jotka ovat onnellisia, iloitaksemme heidän kanssansa -- sangen harvoin todellisuudessa tapahtuu niin, kuin niin usein kirjoissa vaikutuksen takia, että erittäin suuri onnentulva tuo mukanaan

onnettomuutta.

Hilpeää, onnellista iltaa seurasi yö ja Frankin perheenjäsenet lepäsivät rauhallisesti unen helmoissa, kun he äkkiä puoliyön aikana heräsivät kauhistuttavasta huudosta: «tuli, tuli on irti!» Talo oli ilmi tulessa, ja savua ja liekkejä he kohtasivat kaikkialla, sillä tuli oli levinnyt uskomattoman nopeasti. Sanomaton häiriö syntyi, kaikki etsivät toisiansa, äiti, lapset, isäntäväki ja palvelijat. Puolialastomina, voimatta pelastaa vähintäkään, kokoutuivat talon asukkaat torille, johon lukematon kansanjoukko tulvaili, ja josta käsin ruiskut ryhtyivät sammutustyöhön kirkonkellojen kiivasti kaikuessa ja hätärummun kumeasti päristessä pitkin kaupungin katuja. Henrik veti perässään nuoren vapaaherra L--n, joka oli sanatonna kauhusta, ja tulen polttamana. Hurjasti ja etsien katseli äiti omaisiansa; äkkiä hän huudahti: «Gabrielle!» ja tuskasta huutaen syöksyi palavaan rakennuksen. Ihmiset heti ympäröivät tyttäret, estäen heitä väkisin ryntäämästä äidin jälkeen, mutta kaksi miestä tunki esiin ihmisjoukosta sekä riensi nuolennopeasti hänen jälkeensä. Toinen oli hänen kaunis -- nyt entistään kauniimpi poikansa; toinen oli niiden kykloppien näköinen, joita taide kuvaa työskennellen maanalaisissa pajoissansa, mutta kaksi silmää hänellä kuitenkin oli ja niistä hehkui sillä hetkellä liekit, jotka melkein voivat kilpailla niiden liekkien kanssa, joita vastaan hän meni taistelemaan ihmishengestä. Kumpikin hävisi liekkeihin. Silmänräpäyksien hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Hätärumpu vaikeni, ihmiset tuskin tahtoivat hengittää; ääneti vääntelivät tyttäret käsiään; ja palokello säesti surkealla läpättämisellänsä ruiskujen turhaa suihkusadetta; sillä liekit kohoamistaan kohosivat. Äkkiä kuului helpotuksen huudahdus väkijoukosta; sen sydän sykki iloisesti, sillä poika kantoi äidin sylissään liekeistä, jotka sihisten ojensivat kielensä heihin heitä nielläksensä; ja -- toinenkin riemuhuuto! Toinen kykloppi, assessori sanalla sanoen, seisoi toisen kerroksen ikkunassa ja mustien savupilvien lomitse häämöitti valkonen olento, jonka hän pusersi rintaansa vasten. Tikapuut nostettiin kiireesti ja mustana ja kärventyneenä laski Jeremias Munter kohta sen jälkeen pyörtyneen vaikka vahingoittumattoman Gabriellen äidin ja siskojen syliin. Sitten hän palasi Henrikin seurassa tulen valtaamaan taloon, josta heidän onnistui pelastamaan pulpetti, joka sisälsi laamannin tärkeät paperit. Muutamia mitättömiä pikkuesineitä pelastettiin myöskin. Mutta siinä oli kaikki. Talo oli puusta ja paloi, paloi, paloi poroksi huolimatta sammutusyrityksistä; mutta ollen erillään se paloi yksin sytyttämättä toisia.

Uupuneena ponnistuksista palasi Henrik omaistensa luokse, tapasi heidät kaikki majoitettuina assessorin pieneen asuntoon, joka myöskin oli torin varrella. Jeremias itse näytti monistuneen kymmenkertaiseksi voidakseen hankkia vieraillensa välttämättömimmät tarpeet. Hänen vanha taloudenhoitajansa oli vallan pyörällä tulipalon ja isäntänsä monien vieraiden takia, asunto kun oli niin yksinkertainen. Mutta isäntä, *hän* tiesi neuvon kaikkeen, hän keitti kahvin, hän teki tilat ja näytti vallan unohtavan melkoisen pahat palohaavansa. Hän teki pientä pilaa itsestänsä ja tavaroistansa vähä väliä pyyhkien kyyneleen silmistänsä muistellessaan heidän onnettomuuttansa. Louise ja Leonore auttoivat häntä hiljaa ja tyynesti puuhissansa.

«Etkö ole järjellinen, kahvipannu ja ole kiehumatta yli laitojesi niinkuin hölmö, kun kerrankin saat keittää kahvia naisillekin!» torui assessori, «tässä Leonore neitiseni, tässä on rohtoja äidille ja Eevalle! Louise sisko! olkaa hyvä käyttäkää hyväksenne koko ruokavarastoni! Ja hän, nuori herraseni!» hän lausui Henrikille äkkiä tarttuen hänen käsivarteensa ja katsellen häntä tutkivasti, «tule kanssani, sillä minun pitää saada hänet vähäsen käsiini, minun!»

Ei ollut minutinkaan vertaa menetettävää. Kova verentungos sydämmeen sai nuoren miehen hengenvaaraan. Assessori repi häneltä nutun yltä ja iski suonta samassa silmänräpäyksessä kuin Henrik meni tainnuksiin.

«Mikä nuhjus!» sanoi assessori nyrpeissään Henrikin jälleen toinnuttua, «miten voit olla semmoinen nuhjus, kun kuitenkin olet niin -- kelpo mies? Kas niin! Nyt on vaara ohitse! Kuolema on iskenyt kyntensä meihin tänä yönä ja laskenut vähän leikkiä kanssamme, mutta ollaan me siltä rohkeat. Mennään nyt kohteliaina ritareina auttelemaan naisia. Odota! Minun täytyy saada vähäsen vettä silmiini, etten ole enemmän chevalier de la triste figuren, surkean ritarin näköinen kuin tarpeellista on!»

Seurauksia.

Uuden aamun aurinko paistoi kirkkaana häikäisevän valkoisille lumenpeittoisille kattoloille torin ympärillä värjäten palaneen talon raunioista nousevat savupilvet mitä koreimman purppuranpunaisen, kullankarvaisen ja sinisen väriseksi; lumi oli torilla ja kirkkopuistossa noen ja tuhkan mustaamaa ja siinä pienet varpuset sadottain peseytyivät ja kuoputtelivat riemuisasti visertäen.

Äiti tyttärineen katseli kyynelsilmin savuavaa paikkaa, jossa eilen vielä oli heidän hauska, miellyttävä kotinsa, mutta ei kukaan heittäytynyt surun valtaan. Eeva yksinään itki kovasti, mutta salaisesta tuskasta. Eeva tiesi majuri R***n olleen sen yön kaupungissa, mutta kuitenkaan -- hän ei vielä ollut näyttäytynyt.

Aamulla oli vilkasta liikettä, kun paljon ihmisiä tuli assessorin asunnolle. Perheet tulivat tarjoomaan kodittomille asuntoa ja tyyssijaa; nuoret neitoset toivat vaatteitaan; muiden palvelijat tarjosivat vaatteita Frankin palvelijoille; tuli lahjaksi kauniita pöytäkalustoja ja huonekaluja, leipurit lähettivät suuret korilliset leipää, oluenpanija olutta, toiset lähettivät viiniä y. m. He saivat nähdä mitä kauniimpia kohtauksia, jotka kaikki osottivat miten kunnioitettu ja rakastettu Frankin perhe oli.

Gunilla rouva tuli niin hyväntahtoisena ja innokkaana, valmiina riitelemään kaikkien kanssa, jotka vaan vähäkään aikoivat vastustaa hänen aikeitansa viedä vanhat ystävänsä vaunuissansa luoksensa niihin huoneihin, jotka hän asunnostansa kiireimmiten oli laitattanut heitä varten kuntoon. Assessori ei tällä kertaa riidellyt hänen kanssansa, vaan katseli ääneti vieraittensa lähtöä, katseli kyynelsilmin miten vaunut vierivät pois, vieden Eevan pois hänen kodistansa, joka nyt oli hänestä niin synkkä ja kolkko.

Saman päivän illalla oli perheen isä jälleen omaistensa luona ja painoi heidät kaikki ilosta itkien syliinsä. Niin, ilosta itkien -- sillä olivathan he kaikki vielä jäljellä! Parin päivän kuluttua hän kirjoitti eräälle ystävällensä:

«En älynnyt ennen kuin tämän onnettomuuden jälkeen mitä kaikkea omistin vaimossani ja lapsissani, en tietänyt itselläni olevan niin paljon hyviä ystäviä ja naapureita. Kiitän Jumalata, joka on antanut minulle semmoisen vaimon, semmoisia lapsia ja ystäviä. Jo ovat viimemainittujen toimesta kaikki perheeni tarpeet tyydytetyt, jopa enemmän kuin tyydytetyt! Keväällä rupean uudestaan rakennuttamaan kotoani sen entiselle paikalle. Mistä syystä tuli pääsi irti, sitä en tahdo tietää. Onnettomuus on tapahtunut ja on meille varoittavana esimerkkinä vastaisuudessa. Siinä kylliksi. Taloni ei ole tullut köyhemmäksi rakkaudesta, vaikka sen rikkaus on kärsinyt. Rakkaus kestää ja parantaa kaikki. «Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi!»

Laamanni ei todellakaan tahtonut kuulla mitään arveluita eikä otaksumisia tulen irtipääsemisestä. Me kuitenkin rohkenemme tässä ilmoittaa oman luulomme. Oli nimittäin sangen luultavaa, että se oli saanut alkunsa nuoren vapaaherra L--n huoneesta ja että hän itse puolihumalaisessa tilassaan oli syypää siihen. Arvattavasti hän itsekin niin luuli; varmaa vaan on, että tämä tapaus ynnä Frankin perheen käytös häntä kohtaan vaikutti hänen luonteessaan suuren muutoksen. Hänen isänsä tuli jonkun ajan kuluttua viemään hänet erään silmälääkärin luokse, joka oli Köpenhaminan taitavimpia -- sillä tulipalossa olivat hänen silmänsä pahasti vahingoittuneet. Meidän silmämme eivät näe häntä ennenkuin kertomuksemme paljon myöhemmissä vaiheissa.

Perheen tyttäret todellakin tuumivat -- niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu -- hankkia itselleen itsenäisen toimeentulon ja nykyisissä oloissa helpoittaa vanhempiensa huolia, joutumatta kenenkään muunkaan niskoille. Eeva tahtoi aluksi ottaa vastaan kutsuu eräälle maatilalle niillä tienoin, missä majuri R*** oleskeli. Akselholmassa avattiin sydämmet, siipirakennukset, päärakennus y. m. Frankin perheelle. Ei ollut asumuksen puutetta, mutta laamanni pyysi niin herttaisesti omaisiaan aluksi jättämään kaikki tuumat sikseen ja pysymään kotona. «Parin kuukauden kuluttua», hän lausui, «ehkä jo tänä keväänä voitte menetellä mielenne mukaan; mutta nyt -- pysykäämme yhdessä! Minä tarvitsen nähdä teidät kaikki ympärilläni ollakseni oikein varma siitä, että olette vielä kaikki tallella. En voi kestää ajatusta että nyt menettäisin «jonkun» teistä!»

Ja kuitenkin se ajatus tunkeutui miltei pakosta hänen mieleensä. Henrikillä ei paloyön jälkeen ollut tervettä hetkeä; yhtämittainen sydämmentykytys oli alkanut ja jatkui siitä asti taukoamatta, ja siihen kipuun liittyi vielä vaaralliset tukehdus- ja suonenvetokohtaukset, jotka välittämättä mistään apukeinoista ja lääkkeistä pikemmin yltyivät kuin vähenivät. Tuo saattoi laamannin kovin levottomaksi, sitä enemmän kun hän nyt entistä enemmän rakasti poikaansa ja piti häntä arvossa. Vasta tulipalon jälkeen voi sanoa isän ja pojan keskinäistä väliä *lämpimäksi* ja *helläksi*.

Kauniisti muhamettilainen sanoo, että kuolon enkelin lähestyessä ihmistä sen siivet jo edeltäpäin heittävät varjonsa valittunsa ylitse. Jo taudin alussa näytti Henrikin sielu olevan synkän varjon peitossa ja taudin vaarallisemman puhkeamisen ensi aikoina sen voima lisääntymistään lisääntyi. Oi! ei ollut nuoren miehen helppoa, hänen, joka oli niin lahjakas ja oli niin runsain määrin saanut osakseen kaikkea sitä, mikä tekee elämän suloiseksi, ja joka juuri oli ehtinyt alkaa uran, mihin rakkauden ruusut, tuoreet laakerit häntä kutsuivat, hänen ei ollut helppoa siitä tulevaisuudesta kääntää katsettansa pois ja kuunnella niitä sanoja, joita hänen sykkivä sydämmensä yöt päivät hänelle kuiskaili: «sinun täytyy laskeutua hautaasi! En lakkaa kolkuttamasta ennenkuin sen ovi aukenee.» Mutta Henrikin kaltaisille luonteille ei ole askel pitkä pimeästä valoon. Hänen sielussansa oli jotakin, joka saattaa ihmisen lausumaan elämän ja kuoleman herralle:

Jos vaikk' kuolontuomiomme määrätty jo on, Suudellen sit' alistumme Herran tahtohon.[1]

[1] Wird in den Urtheilsspruch uns deine Handschrift klar, Mit einein Kuss darauf beugt unser Haupt sich dar.

Henrikillä oli eräänä päivänä pitkä yksityinen keskustelu taitavan ja huolellisen kotilääkärinsä, assessori Munterin kanssa. Tullessaan hänen luotaan oli assessorilla kyyneleet silmissä. Henrik puolestaan oli tullessansa omaistensa luokse tavallista kalpeampi, mutta jonkinmoinen lempeä, juhlallinen rauhallisuus kajasti koko hänen olennostansa. Hänen silmänsä ilme osoitti sanomatonta kirkkautta ja loistoa. Varjo oli kokonaan poistunut hänen sielustansa.

Mutta syvemmin, yhä syvemmin ja synkemmin se peitti erään toisen olennon, joka Henrikin taudin alusta asti ei enää ollut entisellään, ja se oli -- Henrikin äiti. Tosin hän kyllä puheli, liikkui ja toimiskeli niinkuin ennenkin, mutta hivuttava tuska ja pelko asuskeli hänen sielussansa; hän näytti olevan ikäänkuin erillään nykyisestä elämästä ja kaikki huolenpito siitä, mikä ei suoranaisesti koskenut hänen poikaansa, oli hänelle yhdentekevää tahi kiusallista. Huolellisesti tyttäret sen vuoksi karttoivat kaikkea, joka häntä häiritsi. Äiti sai melkein yksinomaan olla poikansa kanssa, ja monta nautintorikasta hetkeä saivat nuo kaksi vielä viettää yhdessä, nuo kaksi, joiden ehkä piankin tuli erota toisistaan -- pitkäksi ajaksi.

Henrikiltä oli kielletty kaikki kovat aivojen ponnistukset, josta hänen tautinsakin häntä puolestansa esti. Hänen täytyi heittää kaikki rakkaat tutkimisensa; mutta hänen vilkas sielunsa ei voinut nukkua, vaan etsi virkistystä taiteen nuorekkaista lähteistä. Hän lueskeli ahkeraan erään runoilijan teoksia, joka lyhyellä elonajallansa oli kärsinyt paljon ja laulanut paljon, joka orjantappurakruunustansa oli saanut mitä ihanimpia «Saaronin liljoja» puhkeamaan. Stagnelius tuli hänen lempirunoilijaksensa. Henrik sepitti itse sävelen moneen runoon ja äiti lauloi niitä hänelle pitkinä talvi-iltoina, -- äiti osasi aina laulaa paremmin hänen mielensä mukaan kuin siskot -- ja hän iloitsi sydämmensä pohjasta siitä puhtaasta voimasta, jolla niiden runoilija riemuisasti selvisi elämän tuskista ja koetuksista.

Huomattavaa oli että Henrik siihen aikaan usein äitinsä läsnäollessa ohjasi keskustelun kuoleman valopuoliin. Näytti siltä kuin hän olisi hiljaa tahtonut valmistaa häntä kestämään pikaista eroa ja edeltäpäin poistaa sen katkeruuden. Elise ennen rakasti semmoisia keskusteluja, rakasti kaikkea, joka levitti valoa elämän tummiin, synkkiin kohtiin, mutta nyt hän kalpeni aina kun semmoiset keskusteluaineet otettiin puheeksi, hänen kasvonsa osoittivat levottomuutta ja hän koetti miltei kauhistuen sitä välttää.

Eräänä iltana kun perhe oli koossa hämärää viettämässä ja assessori mukana heidän tuttavallisessa piirissänsä, puhuttiin unista ja nukkumisesta. Henrik huomautti ikivanhasta unen ja kuoleman vertailusta; hänen mielestänsä se vähemmän piti paikkaansa itse nukkumisen tilan kuin siitä heräämisen yhtäläisyyden suhteen.

«Ja tuo yhtäläisyys» -- kysyi Leonore -- «miten se erityisesti ilmenee?»

«Tajunnan, muistin, koko sieluntilan täydellisessä säilyttämisessä ja elvyttämisessä aamulla tuon pimeän yön jälkeen.»

«Hyvä», lausui assessori, «se on mahdollistakin! Mutta mitä me saatamme siitä *tietää*?»

«Sen minkä ilmestys on meille ilmoittanut!» vastasi Henrik vilkkain katsein. «Tarvinnemmeko siihen parempaa selvitystä kuin sen, joka on meille annettu, että Yksi meistä on kuollut ja noussut haudastansa sekä näyttäytynyt meille nukuttuansa tuossa pimeässä asunnossa ihan samallaisena kuin ennen, samana tahdoltaan, samana ystävyydeltään kuin ennenkin ja uskollisesti muistaen pienimmänkin yhtä hyvin kuin suurimman kohtauksen ihmiselämässä. Minkä kirkkaan ja lohduttavan valon se onkaan sytyttänyt tuolle pimeälle portille. Se tieto on yhdistänyt molemmat maailmat; se on rakentanut sillan pimeän syvyyden ylitse; sitä myöten vaeltaja voi kulkea kauhistumatta ja ystävät voivat yhtä tyynesti ja levollisesti toivottaa toisilleen «hyvää yötä» elämän kuin päivänkin lopussa!»

Käsivarsi kiertyi silloin suonenvedontapaisesti Henrikin ympäri ja äidin ääni kuiskasi melkein epätoivoisesti hänen korvaansa: «et saa mennä, Henrik, Henrik et saa!...» Ja äiti kaatui pyörtyneenä hänen syliinsä.