Chapter 22

«Oi», lausui Henrik, «jospa vaan tietäisin onko minulla oma tieni, oma kutsumukseni! Mutta Stjernhökin tultua ja sen jälkeen kuin olen puhunut hänen kanssansa on kaikki niin muuttunut minussa, niin sisällisesti kuin ulkonaisesti. En enää ymmärrä itseäni. Stjernhök on huomauttanut minulle kuinka vähän tiesin siitä, minkä luulin tietäväni, ja mimmoista töherrystä työni oli. Käsitän sen nyt varsin hyvin ja -- ja se surettaa minua. Miten Stjernhök on vahva ja voimakas! Soisin olevani hänen kaltaisensa. Mutta se on mahdotonta. Hänen rinnallansa vaivun niin pieneksi, että vallan häviän. Ja kuitenkin... Oi, kun olen yksin kirjoineni taikka ulkona luonnonhelmassa missä puut, kalliot, vesi, tuuli minua ympäröivät, silloin herää minussa ajatuksia ja tunteita, sanomattomia, suloisia; silloin puhuvat minussa sanat ja lauseet, jotka syvästi miellyttävät minua. Silloin on kaikki hyvin ja inhimillisyyden suuruus minua niin lähellä, silloin aavistan sopusointua kaikessa, Jumalan läsnäoloa kaikkialla ja silloin sanat tunkeutuvat huulilleni tulkitsemaan kaiken sen autuuden jonka tunnen. Semmoisina hetkinä tunnen itsessäni piilevän jotakin suurta ja minusta tuntuu, kuin lauluni kajahtaisi kaikkien sydämmissä. Niin, tunnen sitä välistä -- mutta nähdessäni Stjernhökin on kaikki kadonnut, silloin tunnen olevani halpa ja köyhä ja olen valmis pitämään itseäni haaveilijana tahi houkkiona.»

«Poikakultani, pidät kykyäsi liian ala-arvoisena», lausui äiti. «Sinun lahjasi ja Stjernhökin ovat perin erilaiset, mutta jos sinä niinkuin hän vakavasti ja voimakkaasti käytät leiviskäsi, niin tulee se kyllä aikaa myöten hedelmääkantavaksi. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Henrik, että hartain toivoni on ollut ja on vieläkin, että joku lapsistani tulisi eteväksi kirjailijaksi. Kirjallisuus on tuottanut minulle suurimmat nautintoni, eikä minulta nuorempana puuttunut taipumuksia sen viljelemiseen. Sinussa olen nähnyt oman taipumukseni uudestaan puhkeavan kukkaan runsaammassa määrin, oma kukoistusaikani on siihen kulunut, poikani, toivoessani sitä sinulta. Oi, jospa eläisin sinä päivänä, jona näkisin sinut isänmaasi kunniottamana, näkisin isäsi ylpeilevän pojastansa, ja itse saisin lämmittää sydäntäni nerosi ja työsi tuotteilla, ... oi, silloin joutaisin ilolla kuolemaan.»

Innostuksen tuli leimahti Henrikin silmissä ja levisi punana hänen poskillensa, kun hän syleillen äitiään sanoi: «Ei, sinun tulee elää, äitini! elää, poikasi kunniottamana. Hän lupaa tuottaa sinulle iloa!»

Auringonsäde valaisi huoneen ja kiilsi Henrikin kiharoissa, jotka siitä kimelsivät kuin kulta. Äiti näki sen, luki siitä äänettömän ennustuksen ja toivehikas hymy levisi hänen kasvoillensa.

* * * * *

Petrea luki «Zauberringiä». Hänen oli oikeastaan määrä lukea sitä ääneen perheelle iltaisin, ja se melkoisesti olisi poistanut sen vahingollisen tenhovoiman, mutta hän lueskeli sitä salaa yksinään öisin ja se veti hänet eksyttävään tenhopiiriinsä. Hän ei muistellut eikä uneksinut muusta kuin ihmeellisistä tapahtumista, ihmeenihanista naisista ja urhollisista sankareista. Aina hän itse muka oli yksi niistä, ihailtuna tahi ihailevana, milloin taistellen ristiinnaulitun kuva kädessä peikkoja ja lohikäärmeitä vastaan, milloin haaveksien kuljeskellen kuutamossa liljojen seassa rouva Minnetrostin linnassa. Oli ikäänkuin Petrean sielun sekasortoinen hämmennys tästä olisi saanut eloa ja muotoa, ja kaksinkertaisella voimalla kietoi hänet mielikuvituksen lumomaailma verkkoihinsa, samaten kuin se ennen muinoin metsänjumalan haamussa oli hurmannut hänen lapsensielunsa ja saattanut harhatielle. Niin tapahtui nytkin, sillä samalla aikaa kuin Petrea yöt päivät eleli haavemaailmassa, jossa hän kiihkoon asti kuvitteli ihania, ihmeellisiä tapahtumia, joissa hänellä itsellään aina oli sangen suuri osa, hän jokapäiväisessä elämässä näytteli melkoisen kurjaa osaa. Pää, jossa niin monta ihanata näkyä, niin paljon suurenmoisia tuumia pyöriskeli, oli tavallisesti tappuratukon kaltainen; hän ei huomannut reikiä eikä likapilkkuja vaatteistaan, ei «koinsyömiä sukkiaan eikä läntistyneitä kenkiään», hän unohti kaikki pienet arkitehtävänsä ja hukkasi tahi pudotti kaikki mitä käsissään kantoi. Lisäksi hän vielä intoisasti rakasti kuorimantelia, (Louise sanoi sitä «puuskaksi, joka oli sekä kallis että ratiseva») ja joka «puuska» ei milloinkaan ollut niin kiihkeä kun Zauberringin vaikutusaikana. Alituinen ratina ja ritinä, joka kuului sieltä minne Petrea tuli ynnä lattialla olevat kuoret, joiden päälle alituiseen astuttiin tahi jotka jäivät ikkunista ja pöydiltä riippumaan hihoihin, oli kaikkea muuta paitsi hauskaa. Kun Petrea tuosta sai kuulla hyvin ansaittuja nuhteita ja huomautuksia, niin hän oli kuin pilvistä pudonnut tahi oikeammin hän putosi taivaastaan tähän matoiseen maailmaan (joka silloin oli hänestä risu- ja nokkoskasan arvoinen); mielellään hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään, jos sillä olisi voinut ostaa yhden ainoan vuoden Zauberringin ihanuutta, ja sen mukana kauneutta, lumousvoimaa, valtaa y. m., joita Petrealla ei ollut muulloin kuin -- unelmissansa. Petrean elämä oli riuhtomista ihannemaailman ja tosielämän välillä, joita hän ei kumpaakaan tuntenut todellisuudessa ja jotka molemmat eivät voineet sopia keskenään sielussansa. Kyynelvirrat juoksivat niiden väliseen aukkoon sitä täyttämättä ja saattamatta hänen silmiänsä kirkkaammiksi, ja hän itse syytti vuorotellen olevia oloja ja itseään kärsimyksistänsä.

Sinä aikana Jacobi oman hyvän sydämmensä ja vanhempien kehoituksesta rupesi vakavasti ohjaamaan Petreaa. Hän antoi hänelle tekemistä, joka jännitti hänen ajatuskykyänsä ja sai sen kautta hänen tunteittensa ja mielikuvituksensa kuohut hiukan tyyntymään. Tuo oli Petrealle sanomattoman terveellistä ja olisi ollut vieläkin suuremmassa määrin, ellei opettaja olisi tullut hänelle liian... Mutta älkäämme ilmaisko tulevien vuosien salaisuuksia.

* * * * *

Eräänä päivänä laamanni sai Tukholmasta suuren kirjeen, jonka hän sanaakaan virkkamatta asetti rouvansa eteen. Se oli korkeammasta paikasta ja sisälsi kiittävää ja imartelevaa kiitosta laamanni Frankin ansioista, jotka hallitus jo aikoja sitten oli huomannut, ja laamanni Frank sai nyt kutsumuksen kuninkaan korkeimman tuomioistuimen jäseneksi.

Lopetettuaan lukemisen katseli Elise kysyvästi miestänsä, joka puolestaan tarkasteli häntä.

«Mitä arvelet, Ernst?» hän lausui tutkivasti ja levottomasti silmäillen miestään.

Laamanni rupesi tapansa mukaan, milloin jokin asia liikutti häntä, kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. «En voi olla välinpitämätön», hän lausui, «minua liikuttaa tämä todistus kuninkaani luottamuksesta. Olen kauan miettinyt tätä seikkaa, -- tiedäthän ettei tarjous ole minulle, niinkään odottamaton -- mutta minä tunnen, käsitän, ettei minun pitäisi jättää nykyistä vaikutusalaani. Kykyni sopii siihen, tiedän olevani täällä hyödyllinen ja maaherran luottamus suo minulle vapauden vaikuttaa kykyni ja taitoni mukaan. Vaikka hän saisikin enkä minä kunnian siitä, mitä hyvää läänissä toimitetaan -- Herran nimessä olkoon niin! Tiedän kuitenkin että hyvää ja hyödyllistä todellakin toimitetaan. Mutta paljon tehtäviä on alulla, paljon, sanomattoman paljon on vielä jäljellä! En voi jättää tekoa puolinaiseksi, en saata enkä tahdo! Ei, valmiiksi täytyy saada työnsä; muu ei kelpaa. Ja tiedän että täällä, että minä ... mutta puhunhan ainoastaan itsestäni! Sano minulle, Elise, mitä tahdot, mitä sinä haluat?»

«Jääkäämme tänne!» sanoi Elise ojentaen kätensä miehelleen, joka istahti hänen viereensä. «Minä tiedän, Ernst, ettei sinulla ole mitään iloa korkeammasta arvosta eikä suuremmista tuloista, kun sinun niiden tähden täytyy jättää vaikutusala, jossa tunnet olevasi paikallasi ja jossa voit tehdä työtä kutsumuksesi mukaan, ja jossa sinua ympäröivät ihmiset, jotka sinua rakastavat ja kunnioittavat! Ei, jääkäämme tänne!»

«Mutta sinä, Elise, puhu itsestäsi äläkä minusta.»

«Niin», hän vastasi onnellisen näköisenä, «sepä ei ole niinkään helppoa; se on vähäsen sotkuista, katsos. Mutta minä kerron sinulle itsestäni että -- katselin itseäni aamulla peilistä -- pyydän, ei mitään ivanaurua -- ja olin mielestäni voimakkaan ja terveennäköinen. Muistelin sinua, kuinka hyvä ja hellä olet, miten vaeltaessani sinun rinnallasi olen voimistunut sekä henkisesti että ruumiillisesti, miten minun täytyy rakastaa sinua yhä enemmän ja miten tunnemme itsemme yhä onnellisemmiksi toistemme kanssa. Muistelin vaikutustasi, miten se on siunausta tuottava yhteiskunnalle ja kodille; muistelin lapsiamme, jotka ovat terveet ja hyvät ja kehittyvät onnellisesti hoidossamme ... uutta kotiamme, jonka olet tehnyt niin mukavaksi ja hauskaksi meille kaikille. Aurinko silloin pilkisti esiin pieneen rakkaasen huoneeseni ja minä tunsin itseni niin onnelliseksi kohtalostani -- kiitin Jumalaa siitä ja sinusta. Mielelläni tahtoisin elää ja kuolla tässä piirissä, tässä kodissa. Jääkäämme tänne.»

«Jumala siunatkoon sinua sanoistasi, Elise! Mutta lapset, lapset! Päätöksemme vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa. Meidän täytyy kuulustella heidän mieltänsä. Meidän täytyy ilmoittaa asia heille. Ei sentähden että pelkäisin, että saadessaan kuulla meidän mielipiteemme heillä olisi toiset toivomukset kuin meillä. Mutta kaikissa tapauksissa olkoon heilläkin sananvalta tässä asiassa! Tule Elise! En saa rauhaa ennenkuin kaikki on sanottu ja päätetty.»

* * * * *

Kun laamanni esitti asian perhekokouksessa, niin se herätti suurta hämmästystä ja kaikki olivat ääneti; houkuttelevia kuvia -- ei itse korkeimmasta tuomioistuimesta, mutta sen olinpaikasta, pääkaupungista -- rupesi kyllä pyörimään nuorten silmissä; Louise oli melkein oikeusneuvoksen näköinen. Mutta kun isä oli lausunut omat ja vaimonsa mielipiteet ja toivomukset, voi helposti lukea lasten kyyneleisistä silmistä kiitollisuutta isää kohtaan hänen luottamuksestansa heihin ja täydellistä alistumista hänen tahtoonsa. Mutta ei kukaan lausunut sanaakaan ennenkuin «tipsukka» -- isä ei tahtonut sanoa hänelle: «mene ulos pikku Gabrielle!» -- «Anna hänen olla mukana», hän sanoi, «hän on niin viisas pikku tyttö!» -- niin, ennenkuin pikku Gabrielle huudahti kiertäen käsivartensa äitinsä kaulaan: «Oi älkäämme muuttako mihinkään. Olemmehan niin onnelliset täällä!»

Tämän huudahduksen toistivat kaikki muut yksimielisesti.

«No niin, Herran nimeen, me jäämme tänne!» huudahti laamanni hypähtäen pystyyn ja ojensi kätensä rakkaalle joukollensa, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin. «Me jäämme tänne, lapset! Mutta se ei estä teitä näkemästä Tukholmaa ja nauttimasta siitä mikä on kaunista ja hauskaa. No, Jumalan kiitos, lapseni, että tunnette olevanne onnelliset täällä. Uskokaa, että se tekee minut onnelliseksi! Voitteko käsittää sen?»

* * * * *

Sinä päivänä oli Leonore ensi kerran pitkästä ajasta alhaalla päivällisillä. Kaikki iloitsivat siitä, ja Leonore, joka oli iloisemman ja ystävällisemmän näköinen kuin tavallisesti, oli kaikkien mielestä tullut ihmeellisesti paljon kauniimmaksi. Eeva, joka oli ollut apuna häntä pukemassa, katseli häntä sydämmestänsä iloiten.

«Katsos Leonore!» hän sanoi osoittaen taivasta, josta sinipilkkuja pilkisti esiin pilvien lomitse, jotka olivat kaiken päivää itkeä tihruttaneet, «katsos, nyt selkenee! Nyt on meillä kesä, nyt me käymme ulkona yhdessä poimimassa kukkia ja marjoja!» Ja hänen sinisilmänsä loistivat hyvyydestä ja elämänilosta.

* * * * *

«Mitä kummaa tämä on?» kysyi Henrik nähdessänsä äitinsä kengät ikkunalla heikossa päivänpaisteessa. «Luulenpa niiden olevan siinä lämpenemässä! Ja auringolla ei ole älyä tulla täyttämään velvollisuuttaan! Ei, minä tahdon tässä tapauksessa olla aurinkona!»

«Se oletkin minulle -- kesälapseni!» lausui äiti hellästi hymyillen nähdessänsä Henrikin pistävän kengät liivinsä sisäpuolelle ja lämmittävän niitä povessansa.

* * * * *

«No hyväinen aika, Louise kulta!» huudahti Jacobi, «tuleehan nyt oikein kaunis ilma! Tuskin enää pisaroikaan; -- menkäämme vähäsen jaloittelemaan! Tulethan! Sinä olet herttaisista herttaisin! Mutta herran tähden älä vaan hovisaarnaajassa!»

KOLMAS OSASTO.

Leonore Eevalle.

Tulet siis kotiin, tulet siis todellakin pian kotiin, Eeva kulta! Oi! minä olen niin onnellinen, iloitsen siitä niin, ja olen kuitenkin vähäsen peloissani .... mutta älä huoli siitä; tule, tule vaan ja kaikki on jälleen hyvin. Kunhan vaan saan katsella sinua silmiin, niin tunnen kaikki selvenevän. Te herttaiset silmät! -- Gabrielle ja minä sanomme niitä aina «meidän sinisiksemme» -- miten kauan onkaan siitä kun teidät näin! Kaksi pitkää vuotta. En käsitä kuinka olen voinut tulla niin kauan ilman sinua toimeen; mutta totta on, ettemme kuitenkaan ole milloinkaan olleet aivan erotettuina. Olen seurannut sinua suuressa maailmassa; olen ollut mukanasi tanssiaisissa, soittajaisissa ja nauttinut sinun huveistasi ja herättämästäsi ihailusta. Oi! miten hauskaa on, että opin rakastamaan sinua! Olen elänyt kaksinkertaisesti sen perästä ja tuntenut itseni niin rikkaaksi sinun kauttasi. Ja nyt palajat kotiin; silloinhan me tulemme onnellisiksi niinkuin ennenkin?

Anna anteeksi, anna anteeksi kysymysmerkki! Mutta välistä minut valtaa niin suuri levottomuus. Puhut niin paljon suuresta maailmasta, huvituksista ja nautinnoista, joita koti ei voi tarjota sinulle. Ja uudet komeat tuttavuutesi -- oi Eeva! olkoot he, nuo tuttavasi kuinka hauskat ja mieltäkiinnittävät tahansa, he eivät kuitenkaan voi rakastaa sinua niin kuin me, niin kuin minä! Ja tuo majuri R***! Minä pelkään häntä, Eeva. Se, että hän sinua rakastaa, on minun mielestäni vallan luonnollista, mutta ... mutta oi, Eeva! Minua pahoittaa, että sinä pidät hänestä niin paljon. Rakas, hyvä Eevani, älä kiinny häneen liiaksi ennenkuin...; mutta tuotanhan tällä sinulle surua enkä sitä tahtoisi. Tule, tule vaan kotiin meidän luoksemme! Meillä on niin paljon juteltavaa kanssasi, niin paljon kuultavaa sinulta, niin paljon sanottavaa sinulle. Luulenpa kodin miellyttävän sinua entistä enemmän: olemme tehneet monta pientä kaunistusta ja korjausta. Sinä jälleen otat osaa hauskoihin atrioihimme, aamiaiseen, minun hauskimpaan hetkeeni ja teetuntiin, sinun lempituntiisi, jolloin kokoonnuimme hupaisesti viettämään iltaamme ja jolloin usein olimme niin leikkisät. Tänä aamuna otin esille aamiaiskuppisi ja suutelin sitä syrjäpaikkaa, josta kultaus oli kulunut pois. Me jälleen, Eeva, lueskelemme yhdessä ja sitten keskustelemme luetusta; menemme yhdessä ulos ja nautimme metsän tuoreutta ja rauhaa. Ja jos sillä tavoin hiljaa voisimme vaeltaa elomme tietä yhdessä, koettaen yhä parantua, tehdä toinen toisemme ja muun ympäristömme yhä onnellisemmaksi, nöyrästi kiittäen Jumalaa siitä mitä hän antaa meille ja muille, sekä ihaillen hänen tekojansa, eikö silloin kaikki olisi hyvin? Emmekö silloin olisi eläneet ja kukkineet kylliksi täällä maan päällä.

Tiedän varsin hyvin, että tämmöinen hiljainen elämä ei sovellu kaikille. Semmoista ei myöskään voi kestää elämän kaikissa vaiheissa. Myrskyjen täytyy tulla. Onhan minullakin ollut levottomuuden, tuskan ja kilvoittelun aikani. Nyt se on ohitse, Jumalan kiitos! ja sama tunne, joka häiritsi rauhaani, on muodostunut valoksi elämäni tielle. Se on laajentanut maailmani, se on jalostuttanut minua, ja nyt kun en enää pyydä elämältä suurempia nautintoja, nyt opin päivä päivältä pitämään suuremmassa arvossa niitä aarteita, jotka ympäröivät minut hiljaisessa, jokapäiväisessä elämässä. Oi, ei kukaan kuitenkaan tule onnelliseksi tässä elämässä ennenkuin on oppinut näkemään ja pitämään murutkin arvossa. Jos niin tekee, on koko päiväksi poimimista ja kiittämistä. Mutta rauhaa pitää olla, rauhaa sisällä, rauhaa ympärillä. Rauha on aurinko, jossa jokainen elämän kastepisara kimeltää ja välkkyy.

Jospa kuitenkin voisin vuodattaa sitä sydämmeen, joka...; minun täytyy valmistaa sinua siihen muutokseen, joka on tapahtunut kodissamme, me kun olemme menettäneet paljon. Et tapaa täällä Petreaa. Tunnet suhteen, joka kauan aikaa on tehnyt minut kovin levottomaksi. Ei käynyt päinsä antaa sen enää kestää. Louisen, Jacobin ja Petrean itsensä tähden täytyi hänen -- paeta, tahi olisivat kaikki joutuneet onnettomuuteen. Petrea käsitti sen itse, ja kun Jacobi ilmoitti meille kohta saapuvansa, niin hän avasi sydämmensä isälle ja äidille. Siinä hän menetteli jalosti, ja he olivat niin hyvät, niin ymmärtäväiset kuin aina. Isä vei hänet itse ystävänsä piispa B..n kotiin. Jumala suojelkoon siskokultaani ja antakoon hänelle rauhaa. Itken hänen tähtensä, mutta toivon kuitenkin kaikkea hyvää. Hänen elävässä sydämmessänsä on kätkettynä pulppuava terveydensuoni, ja varmaankin maalla oleskelu, jota hän niin hartaasti rakastaa, uudet olot, uudet mieltymykset ja riennot...

Minut keskeytettiin. Jacobi saapui. Oi, miten hyvä, että Petrea nyt oleskelee Furudalin siimeksessä. Hyvä on hänen sydänparallensa, hyvä on kihlautuneille myöskin, jotka eivät hänen läsnäollessansa olisi tohtineet olla onnellisia. Ja nyt he ovat täysin määrin. Kuuden vuoden odotuksen, huokauksien ja toiveiden jälkeen näkee Jacobi itsensä toiveittensa päämaalin -- häiden ja kirkkoherrakunnan -- lähellä. Ja se, joka paitsi Jacobin omaa kykyä, on auttanut häntä siihen, on hänen rakas suosijansa, oivallinen, hurmaava ylhäisyytensä O***. Hän on vaikutuksensa kautta saanut kahden suuren tilan omistajan suuressa T...n pitäjässä antamaan äänensä Jacobille, joka, vaikka vielä nuori, sattumalta pääsi vaaliin. Hän saa siis yhden hippakunnan kauniimmista ja suurimmista seurakunnista ja Louisesta tulee arvoisa pastorinrouva -- «Ruustinna»! hän sanoo itse ennustavasti. Ainoana «muttana» tässä onnessa on, että Louise ja Jacobi joutuvat niin kauas meistä; heidän hartain toivonsa oli saada tämän kaupungin maaseurakunta. Olisimme silloin voineet elää kuin yhtenä perheenä, vaikka Louise olisi jättänyt lapsuutensa kodin, mutta ... «mutta kaikki ei voi olla täydellistä tässä maailmassa»! sanoo hyvä ja viisas «vanhimpamme» huoaten. Kun vaalipäivä tapahtuu alkukeväällä ja Jacobin on määrä astua virkaansa kohta nimityksensä jälkeen, niin hän tahtoisi helluntaina viettää häänsä voidaksensa sitten kukitettua tietä myöten leivosten liverrellessä viedä nuoren vaimonsa «paimenmajaansa». Hovimarsalkanrouva pyytää heitä leikkiä laskien kavahtamaan liiallista nomaadimaisuutta (paimentolaiselämän matkimista). Tosi on, ettei kenelläkään voi olla enempää mieltymystä karjaan, vasikoihin, lampaihin ja siipikarjaan kuin Louisella. Tulevat puolisot jo edeltäpäin asettavat taloutensa kuntoon, ja Gabriellea erinomaisesti huvittavat ne keskustelun «pätkät», jotka sattuvat hänen korviinsa kun istuessansa kirjaston sohvassa puhelevat rakkaudesta ja taloudenhoidosta. Mutta he eivät keskustele ainoastaan semmoisista asioista, sillä Jacobin sydän on täynnä lämmintä ihmisrakkautta, ja miten onkaan, niin on isämme istuttanut lapsiinsa jotakin omasta yleisen edun rakkaudestansa, vaikka Gabrielle väittää osansa siitä vielä olevan sangen pienen.

Hauskaa on nähdä kihlautuneittemme menevän yhdessä ostoksille ja palaavan sieltä perin tyytyväisinä kauppoihinsa. Louisen mielestä on jokainen pieni ostamansa kalu aivan verraton, olkoon se sitten savi- tahi hopea-astia. Kun näen heidän molempien lintuparin tavoin kokoovan pesäänsä aineksia ja visertelevän jokaisesta pikku korresta, täytyy minun ajatella, että onnellisempaa on tulla pieneen pesäseen, jonka itse on kokoonpannut, kuin rikkaasen ja suureen taloon, jonka toiset ovat valmistaneet. Edellisessä suhteessa on kaikki jo niin tuttua ja totuttua, ihan sinutellaan tavaroita ja varmaankaan eivät ne kellekään koko maailmassa liene tutumpia kuin Louiselle. Olemme nykyään ahkerasti hääpuuhissa, mutta isäämme ei ilahuta tapahtuma, joka riistää tyttären hänen rakkaasta piiristään. Hän tahtoo niin mielellään pitää meitä kaikkia luonaan. Olen siitä sekä iloinen että kiitollinen. Mutta asiasta toiseen! Meillä on hänen vanhuuttansa varten tuuma, joka varmaan tekee hänet ja samalla äitimmekin onnelliseksi. Muistathan tuon suuren metsistyneen puutarhamme vieressä olevan tontin, jota kelläkään ei ole älyä viljellä tahi lahjoittaa meille; sen me aiomme ... mutta puhukaamme siitä sitten! Petrea on tartuttanut meihin kaikkiin, «vanhimpaammekin», innostustansa suuriin puuhiin, ja ... oi! on niin lystiä kun voimme työskennellä heidän onneksensa, heidän, jotka niin hellästi ja väsymättömästi pitävät huolta meistä.»

Nyt vähäsen ystävistämme ja tuttavistamme.

Kaikki ystävät ja tuttavat kysyvät paljon sinua. Setä Jeremias toruu siitä, ettet tule kotiin; hän tavallisesti keskiviikkoisin ja lauantaisin syö aamiaista meillä ja silloin moittii korppujamme, joita hän siitä huolimatta syö aimo kasat. Viime aikoina hän on mielestäni muuttunut rakastettavammaksi, hän on käytökseltään lempeämpi; hänen sydämmensä on aina ollut lempeä. Hän on kaikkien köyhien ystävä ja lääkäri. Vast'ikään hän on ostanut itselleen huvilan peninkulman päässä kaupungista. Hän sanoo sitä vanhuutensa lohdutukseksi, ja nimekseen se saa: «Ukon ruusu». Eikö se kuulu hauskalta?

Annette P. on onneton tuiman kälynsä luona; hän ei valita, mutta katse, iho, koko hänen olemuksensa ilmaisevat elämään kyllästymistä. Meidän pitää vetää hänet luoksemme ja koettaa saada hänet onnellisemmaksi.

Nyt tulee Gabrielle ja tahtoo, että minun pitää jättää kirjeessäni tilaa hänen variksen varpaillensa! Vähän rohkea pyyntö; mutta kuka hennoisi kieltää häneltä? En ainakaan minä; ja sentähden minun täytyy puhua vaan lyhyesti.

Kun eräs nuori vapaaherra Rutger L. esitetään sinulle täällä kotona, niin älä luule häntä hulluksi, vaikka hän välistä siltä näyttää. Hän on isäni erään ystävän poika ja on meillä täyshoidossa, isän johdolla kehittyäksensä virkamieheksi. Hän on jonkinlainen «diamant brute» tahkoamaton kivi ja tarvitsee monessa kohden tasoittelemista. Kuitenkin luulen hänen rajun luonteensa jo olevan tyyntymään päin monessakin suhteessa. Hän on jo varsin arka jokaisesta äidin lausumasta moitteesta ja hän oikein pelkää pikku neitimme epäsuosiollisia katseita; vähemmän hän välittää «vanhimman siskomme» nuhteista. Hän on vasta yhdeksäntoista vuotias. Vanha Pirkko häntä pelkää eikä tohdi mennä hänen ohitsensa, luullen hänen hypähtävän ylitsensä. Oi, miten vanha Pirkko meidän muiden muassa tulee onnelliseksi, kun saa nähdä sinut jälleen. Hän niin pelkää sinun menevän naimisiin ja jäävän «tuohon pesään», joksi sanoo Tukholmaa.

Henrikin saamme pitää yli joulun. Mutta sinun täytyy tulla meille avuksi ilostuttamaan häntä. Hän ei ole iloinen niinkuin ennen. Minä luulen tuon kireän välin, johon hän on joutunut Stjernhökin kanssa, häntä kalvavan. Oi! miksi eivät nuo kaksi milloinkaan voi käsittää toinen toistansa? Sitäpaitsi on Henrikin tulevaisuus nykyään vaa'assa; -- Jumala suokoon hänelle menestystä hänen itsensä ja äidin tähden!

Petreaa emme saa kotiin ennenkuin Louisen häiden jälkeen. Koska jälleen olemme kaikki koossa täällä kotona? Nyt vasta minusta elämä on oikein ihanata ja iloista. Mutta olemmeko me *kaikki* enää milloinkaan koossa? Saara? Oi, on jo viidettä vuotta siitä kuin viimeksi kuulimme mitään hänestä ja kaikki tiedustelut ja kyselyt ovat olleet turhat. Ehkei hän enää ole elävien joukossa! Monta kyyneltä olemme vuodattaneet hänen tähtensä. Oi, jospa hän vielä palaisi! Olisimme onnellisemmat kuin ennen; minä tunnen sen. Hänessä oli hyvää ja jaloa; mutta hän oli eksynyt. -- Kuulen äitini hiljaisten askeleiden lähestyvän. Aavistan hänellä olevan itselleni jotakin hyvää...