Chapter 21

«En suinkaan kiellä taiteilijan kutsumusta», lausui laamanni, «enkä hänen vaikutusalansa arvoa; parhaassa merkityksessänsä se on yhtä jalo kuin mikä muu hyvänsä; mutta sekö puhdas taipumus, tuo jalo tarkoitusko se sinua elähyttää? Saara! -- tutki sydäntäsi! Ylpeys ja itsekäs kunnianhimo ne sinua kehoittavat, kahdeksantoista ikävuottasi ja kauniit luonnon lahjasi ne saattavat sinun halveksimaan nykyistä kohtaloasi, ne saattavat sinua vähäksymään kotiasi ja sen suomaa tilaisuutta jaloon ja itsenäiseen kehitykseen. Suuri hairahdus se tässä houkuttelee sinut tekoon, joka on moitittava Jumalan ja ihmisten silmissä ja joka saattaa sinut sokeasti jättämään näkemättä haluamasi elämän varjopuolet. Ne eivät kuitenkaan missään ole mustempia; onnen vaihtelut eivät missään ole niin suuret eivätkä halvempien sattumuksien alaisia. Sattumus voi riistää sinulta kauneutesi, äänesi ja niiden kanssa maailman suosion, johon olit perustanut onnesi. Sitäpaitsi et aina pysy yhdeksäntoista vuotiaana, Saara! Kolmenkymmenenvuotiaana on loistosi jo mennyttä ja silloin -- mitä olet koonnut sen elämän varalle, joka vielä on jälellä? Olet ahminut lyhyen aikaa, sitten kärsiäksesi nälkää. Sillä niin totta kuin tässä seison joudut haaksirikkoon tuolla ylpeällä ja turhamaisella mielellä juuri sen miehen kautta, jonka olet puolisoksesi valinnut. Liian myöhään silloin kurjuudessasi katuvaisesti ikävöitset sitä hyvettä ja todellista elämää, jota olit niin väärin käsittänyt!»

Isän sanat Saaraa liikuttivat. Hän vaikeni.

«Ja miten toisin kaikki voisi olla!» jatkoi laamanni lämpimästi. «Kuinka kauniisti, kuinka siunausta tuottavasti, voisivatkaan elämäsi ja luonnonlahjasi kehittyä. Saara! Olen rakastanut ja rakastan sinua kuin omaa tytärtäni; etkö tahdo kuunnella minua kuin omaa isääsi? Vastaa minulle! Oletko tässä kodissa kaivannut mitään, jota kohtuuden mukaan olisit voinut pyytää? Onko huolenpito kasvatuksestasi ja kehityksestäsi laiminlyöty mikäli se on meistä riippunut?»

«Ei!» vastasi Saara huoaten, «kaikki ovat olleet hyviä, hyvin hyviä minulle.»

«No niin!» huudahti laamanni yhä lämpimämmin ja hellemmin, «luota sitten äitiisi ja minuun, ettet vastedeskään saa syytä valituksiin. En ole varaton ja minulla on eteviä tuttavuuksia; en aio säästää varoja kehittääkseni lahjojasi, ja jos taiteilijakutsumuksesi on todellinen, niin ei sinun -- niin pian kuin olet siksi valmistunut -- myöskään tarvitse salata sitä yleisöltä, joka osaa taidettasi nauttia ja pitää sitä arvossa. Mutta -- jää minun hoitooni! Älä lähde kypsymättömänä ja periaatteiltasi epäselvänä maailmaan, joka yhä enemmän eksyttää sinua. Älä mene, voittaaksesi näennäistä vapautta, miehelle, joka on sivistyksessä sinua ala-arvoisempi, miehelle, jota et rakasta ja jota et voi kunnioittaa siveellisenä ihmisenä. -- Tutki sydäntäsi ja huomaa sen hairahtumista niin kauan kuin vielä on aikaa -- ennenkuin oma hulluutesi sinut musertaa. Älä pakene helliä, sinusta huoltapitäviä ystäviä, älä pakene isän kodistasi sokeassa tyytymättömyydessä ikävyyksien tähden, joiden poistaminen ehkä on kokonaan sinun vallassasi! Saara, lapseni, minä en ottanut sinua kotiini lähettääkseni sinua sitten turmioon ja onnettomuuteen. Odota! Mieti! Saara, minä pyydän, minä rukoilen, älä tee itseäsi onnettomaksi! Kun vein sinut pois isäsi kuolinvuoteen luota, suljin sinut syliini suojellakseni sinua kolealta syystuulelta, -- vielä kerran kierrän käsivarteni ympärillesi suojellakseni sinua sylissäni vielä vaarallisemmilta tuulilta. Saara! lapseni, älä pakene tätä kotia!...»

Saara vapisi; hän oli kovin liikutettu; selittämättömin tuntein hän nojasi päätään laamanniin, joka piti hänet lujasti suljettuna syliinsä. Vaikeata on sanoa pahat vai hyvätkö enkelit voittivat Saaran, kun hän hetkisen perästä kovan sisällisen taistelun jälkeen sysäsi luotansa rukoilevan isän ja kääntäen kasvonsa pois hänestä lausui:

«On turhaa! minä olen päättänyt, minä menen Schwartzille puolisoksi, menen sinne, mihin kohtaloni minua kutsuu!»

Laamanni hypähti ylös, polki jalkaa ja kalpeni vihasta. «Sinä paatunut!» hän huudahti säihkyvin silmin, «kun rukoukset eikä rakkaus vaikuta sinuun mitään, niin pitää sinun kuulla toisenlaista puhetta. Minulla on holhoojan valta sinuun ja sen nojalla minä kiellän tämän epäpyhän avioliiton, kiellän sinua lähtemästä talostani! Sinä kuulet mitä sanon ja tottelet!»

Saara nousi. Kalpeana ja uhkamielisenä hän katseli laamannia suurilla silmillään; tämä samaten tahdon voiman ja vakavuuden ilme kasvoissaan. He näyttivät molemmat koettavan katseillaan tunkeutua toistensa sisimpään ja kummankin tahto mitteli voimiaan äänettömässä taistelussa. Äkkiä kiersi Saara hurjasti kätensä kasvatusisänsä kaulaan, suutelo poltti hänen huuliansa; seuraavassa silmänräpäyksessä Saara riensi pois huoneesta.

Elise istui yksityishuoneessansa. Hän itki vielä katkeria kyyneleitä. Oli hämärä. Äkkiä hän tunsi jonkun syleilevän polviansa ja vaatteitaan ja itkien suutelevan käsiään. Hän etsi ja haparoi syleilijää, mutta se oli kadonnut.

«Saara! Saara! missä olet?» huusi äiti pelokkaasti.

Petrea tuli samassa alas huoneestansa ja aikoi juuri mennä vierashuoneesen, kun joku tuli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä, painoi huulensa hänen otsaansa ja kuiskasi: «unohda minut! -- Saara!»

«Saara! minne menet?» huudahti Petrea säikähtyneenä ja juoksi hänen jälkeensä eteiseen.

«Missä on Saara?» kysyi laamanni kiihkeästi yläkerrassa tyttäriensä huoneessa, «missä on Saara?» hän kysyi alhaalla kirjastossa.

«Oi!» huudahti Petrea, joka nyt syöksyi sisään kyyneltulvan vallassa, «hän läksi äsken ulos, ulos kadulle; ... hän melkein juoksi ... hän kielsi minun seuraamasta itseänsä; oi, hän ei varmaankaan milloinkaan enää palaa!»

»Peijakas!» sanoi laamanni, riensi huoneesta, otti hattunsa ja meni ulos. Ulkona kadulla hän näki naisen, joka ainoastaan kevyt saali päässä ja hartioilla riensi pois, ja huolimatta hämärästä hän luuli hänet tuntevansa Saaraksi. Hän riensi hänen perässänsä. Nainen katsahti taaksensa ja -- pakeni. Varmana asiastansa laamanni ajoi häntä takaa ja oli saavuttamaisillansa hänet, kun Saara äkkiä poikkesi erääsen taloon. Siinä oli Schwartzin asunto. Laamanni seurasi häntä salaman nopeudella, seurasi häntä rappuja ylös ja oli juuri saamaisillansa hänet käsiinsä, kun hän katosi eräästä ovesta. Kun samainen ovi melkein samassa silmänräpäyksessä aukeni laamannin vetäisystä, niin hän näki Saaran -- Saaran Schwartzin sylissä. Molemmat syleilivät toisiaan silminnähtävästi valmiina vastustamaan häntä.

Laamanni seisoi hetkisen hiljaa luoden heihin katseen, joka ilmaisi suuttumusta, ylenkatsetta ja tuskaa. Hän katseli kalpeata, hengästynyttä Saaraa ja peitti sitten tuokioksi kädellään silmänsä. Sitten hän näkyi tointuvan. Isän koko tyynellä ja kunnioitusta herättävällä vallalla hän lausui tarttuen Saaran käteen: «nyt seuraat minua kotiin. Sunnuntaina sinut kuulutetaan!» Saara seurasi häntä; pää alaspainuneena hän astui isänsä taluttamana. Vaihtamatta sanaakaan he saapuivat kotiin.

Kotona syntyi levottomuutta ja surua. Mutta vaikka kaikki olivatkin tyytymättömät Saaraan ja hänen avioliittoonsa, niin ei ollut ainoatakaan perheenjäsentä, joka ei olisi ollut ahkerassa työssä saadakseen hänen myötäjäisensä valmiiksi. Louise, joka enimmän kaikista moitti häntä, ahkeroitsi eniten. Saara ei ollut huomaavinaan, miten kaikki puuhasivat hänen hyväksensä, vaan vietti aikansa yksiksensä omassa huoneessaan tahi harppunsa ääressä. Seurustelu perheen jäsenten kanssa näkyi häntä tuskastuttavan. Petrean hellyyden osoituksia, valituksia ja kyyneleitä hän kuunteli välinpitämättömästi ja tylysti.

Jäähyväiset.

Saaran ilottomat häät olivat ohitse ja hetki oli tullut, jolloin hänen piti jättää koti ja perhe, joka niin rakkaasti oli ottanut hänet omaksensa, ja joka nyt mitä hellimmin piti huolta kaikista hänen tarpeistansa uusissa elämänsuhteissansa. Eronhetkenä suli jääkuori, joka siihen asti oli ympäröinyt hänen olemuksensa; hillittömästi itkien hän vaipui kasvatusvanhempiensa jalkain juureen. Syvästi liikutettuna ja surullisena nosti hänet siitä laamanni.

«Olet saanut kaikki tahtosi mukaan, Saara!» hän lausui lujalla ja surullisella äänellä. «Tullos onnelliseksi. Yhden ainoan kehoituksen annan sinulle mukaan matkallesi. Älä unohda sitä! Se on viimeiseni sinulle. Jos huomaat pettyneesi niissä toiveissa, jotka nyt elähyttävät sinua; -- jos tulet onnettomaksi; -- onnettomaksi tahi *rikokselliseksi*, muista silloin ... muista ... muista, Saara, että sinulla täällä on isä ja äiti ja sisaruksia, joiden syli aina on avoinna sinulle, muista että sinulla täällä on perhe ja koti!»

Hän vaikeni, vei hänet muutaman askeleen syrjään tarttui hänen käteensä ja painoi siihen setelin. «Ota tämä», hän lausui hellästi, «pieneksi avuksi hädän ja huolten hetkinä. Ei! Et saa kieltää sitä kasvatusisältäsi! Ota se hänen rakkautensa tähden, -- sinä vielä kerran tarvitset sen!»

Ainoastaan vaivoin laamanni oli voinut pysyä lujana; nyt hän sulki Saaran hellästi syliinsä, suuteli häntä suulle ja otsalle ja kyyneleet valuivat hänen silmistänsä. Itkien äiti ja siskot ympäröivät hänet. Silloin aukeni ovi ja Schwartz astui sisään.

«Vaunut odottavat!» hän lausui synkästi katsellen surevaa ryhmää. Saara kiskasihe irti häntä syleilevistä käsistä ja syöksyi huoneesta. Pari sekuntia sen perästä vierivät vaunut pois.

«Hän on hukassa!» lausui laamanni katkeran surun vallassa puolisolleen, «minä tunnen sen, hän on hukassa. Hänen kuolemansa ei olisi ollut minulle niin katkera kuin tämä avioliitto!» Monta päivää hän oli synkkämielinen ja surullinen.

Pieniä kohtauksia.

Hirmumyrskyn tavoin oli äsken kerrotut tapahtumat riehuneet Frankin kodissa. Sen lakattua selkeni taivas uudelleen, niin, voipi melkein sanoa, että iloisempi rauhallisuus astui sijaan. Ei ollut ainoatakaan perheenjäsentä, joka ei hyvää toivottaen muistellut Saaraa, mutta jokainen, paitsi laamanni ja Petrea, tunsi salaista helpoitusta hänen poistumisestansa. Niin häiritsevästi vaikuttaa kodissa levoton ja vaativainen mieli, niin se voi hävittää mitä kauneimpien luonnonlahjojen siunauksen. Laamanni kaipasi yhtä tytärtään rakkaasta piiristään, kaipasi kaunista, runsaslahjaista tyttöä eikä voinut ilman katkeraa levottomuutta ajatella hänen tulevaisuuttansa. Petrea itki nuorekkaan ihailunsa ja jumaloimisensa esinettä, mutta rauhoittui rakennellessansa mitä romantillisimpia suunnitelmia heidän jälleennäkemiseensä, ja aina niin että Petrea siinä esiintyi Saaran suojelusenkelinä, joko kuningattarena jollakin autiolla saarella, hänen eteensä vertaan vuodattavana soturina tahi valepukuun puettuna irroittamassa hänen kahleitansa vankilan syvyydessä ja panemassa niitä omiin käsiinsä; sanalla sanoen jos jonkinlaisella muulla paitsi mahdollisella tavalla.

Vähän aikaa lähtönsä jälkeen Saara kirjoitti. Hän mainitsi kiitollisuudella entisyyttänsä, puhui vilkkaasti ja parasta toivoen tulevaisuudesta; jonkinmoinen mielenmaltti, vakavuus ja levollisuus kuvastui hänen kirjeestänsä levittäen hyväätekevää rauhaa perheesen, joka huolehti hänen kohtaloansa. Elise oli aina taipuisa toivomaan parasta ja nuoret ovat luonnollisesti optimisteja. Laamanni ei lausunut mitään, joka voisi häiritä perheen toiveita. Louise yksin pudisti huoaten päätään.

Monien huvitusten perästä, jotka olivat anastaneet perheeltä aikaa, näyttivät kaikki haluavan saada rauhassa nauttia hiljaista kotielämää toistensa seurassa. Kotiaskareet, nuo kodikkaan, säännöllisen elämän yksinkertaiset mutta hauskat työt sujuivat Louisen johdolla sulavasti ja sukkelaan. Ei puuttunut perheestä iloisia hetkiä, kaikenlaisia auringonpilkahduksia, miellyttäviä keskusteluja. Laamannin tilaamat aikakauskirjat pitivät kodin »au courant» ajan kysymysten tasalla, tuottivat kehittymismahdollisuutta ja ajattelemisen ja keskusteluaihetta nuorille. Laamanni hyvin mielellään kuunteli heidän ajatustenvaihtoansa, mutta sekaantui harvoin siihen paitsi lausuakseen joskus jonkun johtavan ja neuvovan sanan.

«Minun mielestäni elämä nyt luistaa hyvästi!» hän eräänä päivänä iloisena lausui vaimolleen. «Lapset elävät terveinä kodissa ja valmistuvat elämää varten. Niin, jos he vaan avaavat silmänsä ja korvansa, niin he saavat kyllin aihetta käyttääkseen niitä; he silloin kyllä ihmettelevät elämän rikkautta. Hyvä on kun koti voi tuottaa heidän ajatuskyvyllensä ravintoa samaten kuin heidän sydämmellensä ja ruumiillensa. Oikein iloitsen uudesta kodistamme! Jokaisella maalla, jokaisella ilmanalalla on omat etunsa samoin kuin omat puutteensa ja taloudellinen elämä pitää ymmärtäväisesti asettaa niiden mukaan, jos mielitään käyttää sitä hyödyksensä. Maamme, joka pakoittaa meitä elämään niin paljon kodissamme, kehoittaa meitä juuri siksi keskittämään sen samalla vakavaksi ja toisiamme rakastavaksi elämäksi, ja siihen tarvitaan ennen kaikkea hauska koti, jossa sekä ruumis että sielu voivat viihtyä ja kehittyä. Jumalan kiitos, minun mielestäni meillä on kaikki niin hyvin ja oivallisesti ja vielä paremmaksi toivon aikaa myöten saavamme sen. Ja lapset näyttävät onnellisilta! Gabrielle varttuu ja voimistuu nykyään päivä päivältä ja Louise menee kohta kaikkien meidän ohitsemme!»

Tulevaisuuden tuumat olivat nuoren väen hyvin suurena mieliaineena. Eeva ja Leonore rakensivat yhdessä kaikki tuulentupansa. Hellä rakkaus oli herännyt eloon molempien välillä heidän yhdessä olonsa jälkeen, sillaikaa kuin toiset olivat Akselholmassa. Voipi melkein sanoa että sinä iltana, jonka he yhdessä viettivät pitäen rypäle- ja romaanikemujansa, puhkesi heidän rinnassaan kauan itäneen rakkaudensiemenen sirkkalehdet päivänvaloon. Heidän tuulentupansa eivät olleetkaan tavallisia romaanihaaveita, heillä oli perusteena proosallinen mutta kaunis aije vastaisuudessa itsenäisesti ansaita elatuksensa, -- sillä aikaisin olivat vanhemmat suunnanneet tytärtensä mielihalun sinnepäin -- ja sen nojalla he rakensivat komeita laitoksia osaksi ystävyydelle osaksi inhimillisyyden hyväksi, sillä nuoret neitoset ovat aina suuria ihmisystäviä.

Jacobilla oli myöskin hyvin paljon tulevaisuudentoiveita itseänsä ja vaimoansa varten, ja Louisella monta keinoa niiden toteuttamiseksi. Samoin he paljon kiistelivät suuteloista. Louise tahtoi säätää lain, jonka mukaan korkeintaan kolme päivässä olisi luvallista ja Jacobi pani siihen vastalauseensa niin sanoilla kuin teoilla, jolloin Gabrielle aina kiireesti juoksi karkuun sekä loukkaantuneena että häpeissään.

Petrea luki englannin kieltä hänen kanssaan, toimitti pieniä pitoja hänelle ja koko perheelle, itki Saaraa joka ilta ja mietti joka aamu «Maailman luomista», sillä aikaa kuin hänen hyvät vanhempansa yhä tarkkaavaisemmin pitivät huolta hänen kehityksestänsä.

Ei kellekään kuitenkaan nykyinen perheentila tuottanut niin suurta nautintoa kuin Henrikille. Saatuaan toimeen siskoilleen kaikellaista «hauskaa jaloittelemista» ja «iloittelemista» hän antautui tykkänään lempiaineittensa, historian ja filosofian tutkimiseen; usein hän kaiket päivät kuljeskeli kirjoinensa lähiseutuvilla, mutta aina hän säännöllisesti kello seitsemän iltasella yhtyi perhepiiriin ja oli silloin tavallisesti iloisin iloisten joukossa.

«Me elämme hyvin onnellisesti nykyään, ainakin minun mielestäni!» hän lausui eräänä iltana tuttavallisesti jutellen äitinsä kanssa, «enkä minä puolestani ole milloinkaan niin nauttinut elämän suloutta kuin nyt. Tunnen, että nyt lukuni todellakin edistyvät ja luulen itsestäni vielä jotakin tulevan. Ja kun olen päivän tehnyt työtä, hedelmää kantavaa työtä, ja sitten illalla tulen sinun luoksesi, äitini, ja siskojeni luokse sekä huomaan kaikki täällä niin herttaiseksi, valoisaksi ja iloiseksi, -- silloin minun mielestäni on hauska elää, silloin tunnen itseni niin onnelliseksi ja toivon melkein, että elämä aina pysyisi tämmöisenä!»

«Niin, niin!» vastasi äiti. «Jospa vaan aina saisimme pitää sinut kotona, Henrikkini! Mutta minä tiedän, ettei se käy päinsä. Kohta sinä jälleen matkustat luotamme ja kun kerran valmistut, silloin saat oman kodin ja...»

«Ja silloin, äitini, tulet sinä kotiin minun luokseni!» Se oli ja pysyi Henrikin lempituumana; ja äiti sitä aina mielellään kuunteli.

Pari pientä runoa, jotka Henrik siihen aikaan kirjoitti ja jotka näyttivät osoittavan hyvin suuria runollisia lahjoja, ilahutti suuresti hänen äitiänsä ja siskojansa sekä herätti iloista huomiota perheen ystävien kesken. Laamanni yksin niistä synkistyi.

«Te lellittelette hänet pilalle!» hän eräänä päivänä nuhdellen lausui tyytymättömästi rouvalleen ja tyttärilleen, «jos hänelle uskottelette hänen olevan jotakin erinomaista ennenkuin hän on mitään. Minä tunnustan että hänen runollisuutensa on minulle erittäin vastenmielistä. Kun on mies niin pitää osata tehdä jotakin kunnollisempaa tässä maailmassa kuin huokailla ja laulaa tämän ja vastaisen elämän vaiheista. Jospa hänestä tulisi toinen Thorild tahi jonkun toisen kelpo runoilijamme kaltainen!... mutta siitä en ainakaan minä näe rahtuakaan. Ja tuommoinen runojen töhriminen, tuommoinen kirjallinen joutilaisuus, joka viepi nuoret ihmiset joka päivä oleskelemaan pilvien yläpuolella tahi painaa heidät maan mustaan multaan, niin etteivät he pilviltä ja mullalta voi älytä tosi elämän hyviä, siunattuja antimia -- soisin että hitto sen kaiken veisi! Suunta, johon Henrik nykyään kallistuu, oikein surettaa minua. Olin niin iloinnut siitä, että hänestä tulisi kelpo vuorimies, että hän olisi avullinen parantamaan vuoriviljelystämme, perkkaisi metsämme, virtamme, Ruotsin parhaat rikkauden lähteet. Se olisi terävälle päälle sopiva tehtävä. Ja sen sijaan hän on painanut päänsä vinoon, istuu siinä kynä kädessä ja huokailee aamusta ja haamusta, hempeästä ja lempeästä! Se on minulle tuiki vastenmielistä. Toivoisin Stjernhökin pian tulevan tänne! Siinäpä miestä! Hänestä kerran tulee jotakin kelvollista ja kunnollista. Soisin hänen pian tulevan! Ehkä hän voisi vaikuttaa Henrikkiin ja saada hänet luopumaan tuosta runonsepustuksesta, joka ehkä onkin vaan paljasta ylvästelemistä.»

Elise ja tyttäret olivat vaiti. Jo kauan aikaa oli Elisellä ollut periaatteena vaieta kun laamanni murisi. Mutta monasti -- milloin tarvis vaati -- hän otti murisemisaineen myöhemmin hetkeksi puheeksi, milloin laamanni oli rauhallisella mielellä ja keskusteli silloin tyynesti hänen kanssansa asiasta ja oli aina huomannut sen keinon tehokkaaksi. Hän teki niin sinäkin iltana ja lausui miehellensä:

«Ernst! Oikein minua pahoittaa, että olet niin tyytymätön Henrikin runolliseen taipumukseen. Oi, minua se on ilahuttanut, juuri sentähden että luulen sen todelliseksi, ja olen sitä mieltä että hän voipi sillä hyödyttää saman verran kuin muullakin ja yhtä hyvin kuin ken hyvänsä muukin. Mutta en milloinkaan tahtoisi kehoittaa häntä semmoiseen, joka on sinulle niin vastenmielistä.»

«Eliseseni!» vastasi laamanni lempeästi, «menettele siinä vakuutuksesi ja omantuntosi mukaan. On hyvin mahdollista, että olet siinä asiassa oikeassa ja minä väärässä. Rukoilen sinulta ainoastaan, että pidät itseäsi silmällä, niin ettei rakkautesi «esikoiseesi» houkuttele pitämään keskinkertaista oivallisena ja hänen pieniä kokeitaan mestariteoksina. Tulkoon Henrik, jos hän siihen kykenee, mainioksi runoilijaksi tahi kirjailijaksi, mutta älköön hän nyt uskoko olevansa mitään ja olkoon hän ennen kaikkea uskomatta, että hän voisi tulla mainioksi ammattimieheksi valmistautumatta siihen ja tekemättä perinpohjaista ja uutterata työtä ja olematta ensin ajatteleva ihminen. Jos hänestä tulee semmoinen, niin lupaan, sinulle iloita pojastani olkoon hänen tehtävänsä sitten raivata ajatuksia tahi louhia kalliota. Mutta juuri sen tähden varottakoon arvostelemasta liian hyviksi noita runokukkasia. Jos hänen turhamaisuutensa takertuu niihin, niin hän ei milloinkaan vakavasti etsi kunniaa muualta.»

«Ernst, sinä olet oikeassa!» sanoi Elise sydämmellisen vakuutuksen herttaisuudella.

* * * * *

Henrikkin ikävöi hartaasti Stjernhökin tuloa. Hän tahtoi näyttää hänelle runojansa, halusi keskustella hänen kanssansa uusista historiallisista ja filosofisista tiedoistansa, halusi sanalla sanoen, että Stjernhök panisi arvoa hänen tiedoillensa, sillä tämän voimakkaalla ja lujalla luonteella oli aina ollut mahtava vetovoima Henrikin lempeään, lämpimään sieluun. Jo poikavuosista asti oli Stjernhökin kunnioitus ja ystävyys ollut Henrikin ahkeroimisen päämaalina ja hartaimpana toiveena, vaikkei se siihen asti vielä ollut toteutunut. Stjernhök oli siihen asti aina kohdellut Henrikiä välinpitämättömän kohteliaasti, vaan ei milloinkaan toverina eikä ystävänä.

Stjernhök tuli. Erittäin ystävällisesti otti Frankin perhe hänet vastaan, vaan ei kukaan sydämmellisemmin kuin Henrik.

Molemmat nuorukaiset olivat hyvin erilaiset ulkonaisestikin. Henrik oli puhtaan, miltei naisellisen kaunis, hänen ruumiinrakennuksensa oli jalo mutta hoikka, hänen katseensa vilkas ja samalla haaveileva. Stjernhök oli paria vuotta Henrikistä vanhempi, oli tullut aikaisin mieheksi. Kaikki hänessä oli rotevaa, lujaa ja voimakasta; hänen kasvonsa olivat eloisat olematta kauniit, ja hänen kirkkaassa, päättävässä katseessaan tuikki tähtönen, semmoinen jonka kaitselmus välistä ennustavasti asettaa sen silmään, jonka elontietä onneatuottavat tähdet valaisevat.

Parin päivän kuluttua Stjernhökin saapumisesta muuttui Henrik sangen paljon. Hän oli ääneti ja alakuloisuuden pilvi peitti hänen kasvonsa. Stjernhök kohteli häntä kuin tavallisesti, hän ei ollut tyly hänelle, mutta ei myöskään ottanut juuri huomataksensa häntä. Hän ahkeraan teki kemiallisia kokeita ja näytteli niitä naisille ja Jacobille tahi iltasin jopa alkuyöhön saakka mainioiden kaukoputkien lävitse antoi heidän ihailla tähtitaivaan ihmeitä. Eräs noista tuikkivista taivaankappaleista, jota nuori tiedemies ahkeraan tutki, sai sittemmin Frankin perheessä nimen: «Stjernhökin tähti». Kaikki kokoontuivat taitavan, mieltä jännittävän nuoren miehen ympäri. Laamannia huvitti erinomaisesti keskustella hänen kanssansa ja hän lausui monta kertaa omaisillensa ilonsa hänestä ja mitä toiveita isänmaalla vielä voi olla tästä pojastaan. Nuori vuorioppilas oli senkin kautta laamannin suosiossa, että hänen tavattomiin tietoihinsa yhdistyi tavallista enemmän vaatimattomuutta käytöksessään vanhempia, kokeneempia miehiä kohtaan.

«Katsos Henrik!» huudahti laamanni eräänä päivänä keskusteltuaan Stjernhökin kanssa, «katsos, sitä minä sanoisin runoudeksi, *oikeaksi* runoudeksi. Hillitä virrat ja pakoittaa niiden hurjan juoksun tuottamaan hauskuutta ja rikkautta, harventaa rantametsät, levittää viljelystä, muokata peltoja, rakentaa ihmisasuntoja ja antaa uutteran työn ja iloisten äänten elähyttää autiot seudut! Katsos, sitä voipi sanoa ihanaksi teoksi!»

Henrik oli vaiti. Mutta «pikku neiti» esitti hienosti: «Ja nuo asumukset -- miten niiden asukkaat ovat tyytyväiset, kun saavat hauskan kirjan lukeaksensa tai kauniin laulun laulaaksensa! Muuten heidän elämänsä tulisi, sangen kuivaksi huolimatta kaikista koskista!»

Laamanni hymyili, suuteli tyttöstänsä ja hänen silmiinsä kohosivat ihastuksesta kyyneleet.

Henrik oli sillaikaa mennyt toiseen huoneesen ja istahtanut ikkunan luokse, jonne äiti häntä seurasi. «Kuinka on minun Henrikini laita?» hän kysyi hellästi, hiljaa vetästen pois käden, joka peitti hänen silmänsä. Ne olivat täynnä kyyneleitä. «Rakas, armas poikani!» huudahti äiti ja hänenkin silmänsä rupesivat kyyneltymään. Hiljaa hän kiersi kätensä hänen ympärillensä.

«Katsos», alkoi äiti lohduttaen, «ei sinun tarvitse välittää siitä, että isäsi välistä puhuu vähäsen yksipuolisesti. Tiedäthän kuitenkin kuinka sanomattoman hyvä ja oikeudentuntoinen hän on ja että hän kyllä vielä tyytyy sinuun, kunhan hän ensin tulee vakuutetuksi, että kutsumuksesi on oikea. Nyt hän pelkää sinun jäävän keskinkertaisten joukkoon. Hän kyllä vielä tulee tyytyväiseksi, kun kerran itse raivaamallasi tiellä saatat hänelle kunniaa!»