Chapter 20

Minä uneksin olevani kallio, rosoinen, ruma ja hedelmätön. Mutta sydän sykki kallion sisässä, vangittu sydän. Se sykki itsensä veriseksi vankilansa muuria vastaan, sillä se ikävöi ulos auringonpaisteesen, mutta ei jaksanut murtaa kahleitansa. Se itki kallion kovuutta, itki sitä, että kallio on hänen elämänsä vankilana. Silloin tuli nuori immyt, valkea, hellä enkeli tuli astuen metsästä ja laski kalliolle lämpöisen, liljanvalkoisen kätösensä ja kosketti sitä puhtailla huulillansa kuiskaten vapauttavan loitsusanan. Silloin aukeni kivikuori ja sydän, tuo vangittu sydänraukka näki päivän valon! Nuori tyttönen meni sisään sydämmenkammioon ja sanoi sitä kodiksensa. Silloin kasvoi äkkiä tuosta autuaasta sydämmestä ihania ruusuja, jotka tuoksuivat vapauttajalle ja sydämmen kammio paisui hänelle korkeaksi temppeliksi; sen paljaat seinät koristautuivat hänelle tuoreilla lehtilöillä ja jalokivet säihkyivät auringonsäteissä niiden lomitse. Minä heräsin autuudentunteesta, joka oli liian suuri tässä elämässä kannettavaksi, minä heräsin, oi! poissa olivat ruusut, poissa ihana, immyt, mutta minä olin niinkuin ennenkin jäykkä, ruma, iloton kallio. Mutta, nuori neitonen! katso, ei ole milloinkaan sitten se ajatus jättänyt minua, että ne ruusut, jotka näin unissani olisivat kätkettyinä minussa, että ne vielä voisivat kukkia, voisivat ilahuttaa ja tehdä onnelliseksi; minusta tuntuu että tämä ahdas, nureksiva rinta voisi laajeta hellästä koskettelusta, että sieltä löytyisi jalokiviä, jotka kirkkaasti säteilisivät sille, joka houkuttelisi ne päivän valoon... Nuori, hellä neitonen! Tahdotko, tohditko koettaa? Etkö tahdo laskea lämpöistä kätöstäsi kalliolle. Etkö tahdo lempeästi hengittää siihen. Oi! todellakin, todellakin se pehmenisi sinun käsissäsi, se kasvattaisi sinulle ruusuja, se muodostuisi sinulle temppeliksi, missä kiitosvirret kaikuisivat, se olisi täynnä rakkautta!...

Minä tiedän olevani vanha, ennenaikainen vanhus; tiedän olevani ruma, ikävä, vastenmielinen, ehkä naurettavakin, mutta -- en luule luonnon tahtoneen minua semmoiseksi. Olen vaeltanut elämäni niin sanomattoman yksin. Ei isä, ei äiti eivätkä sisarukset ole seuranneet minua elon tiellä; ei auringonpaiste ole valaissut lapsuuttani eikä nuoruuttani; taistellen vaikeuksien kanssa vaelsin yksin elämäni tietä. Kerran turvauduin ystävään -- hän työnsi minut pois -- niin kasvoi kallio sydämmeni ympäri, niin muuttui olemukseni kovaksi, rumaksi ja rosoiseksi. Pitääkö se aina jäädä semmoiseksi? Eikö minun elämäni milloinkaan puhkea kukoistukseen maan päällä? Eikö mikään tuulahdus taivaasta loihdi ruusujani eloon?

Pelkäätkö ärtyisää luontoani? Oi, sinä et ole huomannut miten ainoa katse vaan, sana huuliltasi karkoittaa kaikki pilvet otsaltani. Ei senvuoksi että olet kaunis, vaan sentähden että olet puhdas ja hyvä. Tahdotko opettaa minuakin hyväksi? Sinulta mielelläni oppisin. Sinulta tahtoisin oppia rakastamaan ihmisiä ja nähdä maailmassa enemmän hyvää kuin tähän asti olen nähnyt. Sinulle tahtoisin elää, vaikk'en maailmalle. Olkoon maailma minusta mitään tietämättä ennenkuin risti haudallani kertoo: «tässä lepää...»

Oi, suloista on elää salassa maailman myrkyttäviltä katseilta, myrkyttäviltä, olkoot ne sitten moittivia tahi kiittäviä; suloista on pysyä sen huomiosta saastumatonna! Mutta vielä ihanampaa on kuitenkin olla *yhden* lempimänä, omistaa lempeä ja rehellinen ystävä, joka on oma puoliso! Suloista on saada hänen puhtaasta sielustansa tarkastaa omaansa kuin kirkkaasta peilistä, nähdä siitä jokainen oman sielunsa pilkku ja siten puhdistautua suuren koetuksen päivää varten!

Mutta puhunhan minä vaan itsestäni ja onnestani! Oi, minua itsekästä, minua pahaa itsekästä olentoa! Voinko saattaa sinutkin onnelliseksi, Eeva? Eikö ole uhkarohkeata minun pyytää... Oi, Eeva, rakastan sinua sanomattomasti! Lasken itsekkään minäni sinun käteesi; -- tee sille mitä tahdot! Se on kuitenkin aina oleva

Sinun!»

Tämä kirje teki Eevan surulliseksi ja levottomaksi. Hän olisi niin mielellään tahtonut sanoa «tahdon» ja saattaa ihmisen, niin hyvän ihmisen onnelliseksi, mutta niin monta ääntä hänen sielussansa huusi «ei!»

Hän kysyi vanhemmiltansa ja siskoiltansa neuvoa. «Hän on niin hyvä, niin oivallinen!» hän sanoi, «ah, jospa voisin oikein rakastaa häntä! Mutta sitä en voi. Ja sitten hän on kovin vanha! Eikä minulla ole ensinkään halua mennä naimisiin; minä olen niin onnellinen kodissani!»

«Älä sitten jätä sitä!» huusivat vanhemmat ja siskot yksimielisesti. Isän, oikein pisti vihaksi tuo kosinta; äidinkin mielestä oli vallan mahdotonta, että hänen kukoistavasta Eevastansa ja Jeremias Munterista tulisi pari. Ei ainoakaan ääni puhunut assessorin puolesta paitsi pikku Petrean ja salainen huokaus Eevan omassa sydämmessä. Kaikkein neuvottelujen seurauksena oli seuraava vastaus, jonka Eeva kyynelsilmin kirjoitti kosijalleen:

«Paras, hellä ystäväni!

Oi, älkää suuttuko minuun, mutta minä en voi tulla teille siksi kuin haluatte. En varmaan milloinkaan mene naimisiin; olen siksi liian onnellinen kodissani. Oi, varmaankin se on itsekästä, pelkään mä, mutta en voi sille mitään. Antakaa minulle anteeksi! Pidän teistä kuitenkin niin paljon ja sydämmellisesti enkä milloinkaan rauhoitu, ellette vast'edes kuten tähänkin asti rakasta

pikku Eevaanne.»

Oli ilta kun Eevalle lähetettiin kaunis ja kallisarvoinen ompelulipas ynnä seuraavat rivit:

«Niin, niin! Voin kyllä arvata että rosoinen kallio oli vastenmielinen. Hän ei tahtonut uskaltaa laskea hienoista kätöstänsä siihen, pikku Eva neiti; hän ei välittänyt hengittää lämpöisesti ruusuraukoilleni. Jääkööt ne siis hautaansa. Nyt matkustan pois enkä näe häntä jälleen ehkä vuosikausiin. Mutta tulimmaista; koska hän antaa minulle rukkaset, niin saa hän itse lippaan sijaan! Ostin sen -- morsiamelleni, Eevalleni! Nyt pitää Eevan kuitenkin saaman se ja käyttää sitä minun tähteni. Hän voi lähettää sen takaisin kun lakkaan olemasta hänen

uskollinen ja harras ystävänsä.»

«Eihän hän vaan katune?» kysyi laamanni levottomasti puolisoltaan, kun näki Eevan katkerasti itkevän ompelulipas sylissään. «Mutta ei auta! Hänkö menisi naimisiin, ja vieläpä Munterin kanssa?! Eevahan on vasta lapsi. Mutta niin on tässä maailmassa; kun on saanut tyttärensä jotenkuten kasvatetuiksi ja säädyllisiksi: kun juuri alkaa saada oikein iloa heistä, silloin pitää antaa heidät luotansa ja antaa heidän matkustaa vaikka Kiinaan, jos kosija on kiinalainen. Se on sietämätöntä! En soisi pahimmalle vihamiehellenikään semmoista ristiä kuin naimaikäiset tyttäret ovat. Eikö tuossa Schwartzkin rupea asettelemaan koukkujaan Saaralle? Herra Jumala vieläkö nyt joudumme tekemisiin uuden kosijan kanssa?»

Vieläkin yksi.

Laamanni oli tietämättänsä lausunut toden sanan. Schwartz oli todellakin virittänyt yhä ahtaampia ansoja Saaran ympäri, ja tahtoessaan muka olla vapaana hänen vallastansa muuttui Saara päivä päivältä yhä levottomammaksi ja arkaluontoisemmaksi. Äiti oli levoton hänen suhteestansa Schwartziin eikä enää tahtonut jättää heitä kahdenkesken soittotunneilla, ja tuo vahtiminen ärrytti Saaran ylpeyttä. Saamansa vakavat vaikka lempeät varotukset hän otti vastaan kovin maltittomasti ja halveksivasti. Ainoastaan laamannille Saara ei näyttänyt olemuksensa synkkää puolta; hänen katseensa ja läsnäolonsa näytti tavallaan hallitsevan häntä; ehkä myöskin juuri hän koko perheestä rakastikin häntä enemmän kuin kukaan muu, Petreaa lukuunottamatta.

Eräänä iltana istui Saara ääneti kirjaston ikkunassa, nojaten kauniin päänsä käteensä. Petrea istui jakkaralla hänen jalkainsa juuressa; hänkin oli vaiti, mutta katseli välistä Saaraa hellästi Ja levottomasti. Ajatuksiinsa vaipuneena melkeinpä synkästi katsahti Saarakin välistä häneen. «Petrea», hän äkkiä lausui, «mitäpä sanoisit jos kohta odottamatta läksisin luotasi suureen maailmaan enkä milloinkaan enää palaisi?»

«Mitäkö minä sanoisin?» vastasi Petrea purskahtaen itkuun, «ah, minä en sanoisi sanaakaan, vaan paneutuisin kuolemaan surusta!»

«Rakastatko todellakin minua niin paljon, Petrea?»

«Rakastanko sinua? Oi Saara! jos matkustat pois, niin ota minut mukaasi, piiaksi, kamarineitsyeksi! Kaikki tahtoisin tehdä hyväksesi.»

«Petrea kulta! Rakasta Saaraa, mutta älä seuraa häntä!» kuiskasi Saara kiertäen käsivartensa Petrean kaulaan ja suudellen hänen itkusilmiään.

«Minun mielestäni on kauhean raukasevaa tänä iltana!» lausui Henrik nyrpeästi. «Eihän tässä saa pientäkään seuraa koolle, ei rahtuistakaan soittoa eikä laulua, ei keskustelun alkuakaan! Tuntuu ilmassa kuin olisi maanjäristys tulossa. Luulenpa tuon siunatun Afrikan valmistaman meille rajuilmaa. Petrea itkee kuin Trollbättan. Jo tuossa astuvat ihmiset parittain, istahtavat nurkkiin, supattavat ja kuiskailevat ja suutelevat hurskaista vanhemmistani alkaen ymmärtämättömiin siskoihini asti! Kuningas ja kuningatar istahtavat umpimähkään minne sattuu niin elävien olennoiden kuin muidenkin esineiden päälle. Olivatpa he tottamaar istahtamaisillaan päälleni tuolle sohvalle. Mutta minä toimitin «tout d'un coup», yhdellä iskulla täydellisen mullistuksen!... Kihloissa olevat ihmiset ovat kauhean ikävät! Eivätkö ole Gabrielle? He eivät näe eivätkä kuule, enkä minä luule heidän osaavan puhuakaan, paitsi keskenään.»

Myöhään yöhön paloi tuli Saaran huoneessa. Hänen päiväkirjansa piti hänet kauan valveilla. Hän kirjoitti siihen hätäisesti epävakavalla kädellä:

«Siis huomenna! Huomenna on kaikki lausuttu ja minä -- sidottu.»

»Minä tiedän että se vaikuttaa tuskin mitään, mutta kuitenkin sitä pelkään. Oi, sinua ennakkoluulojen ja muodollisuuden voimaa!»

«Kyllä tiedän ketä voisin rakastaa!... Hänen silmissänsä on puhtautta, voimakasta puhtautta, joka voittaa minut. Mutta millä silmillä hän katselisi minua jos näkisi...?»

«Minun täytyy mennä! Sitäpaitsi minulla ei ole valitsemisen varaa! S. on saanut minut verkkoihinsa -- häneltä lainaamani kulta sitoo minut -- toistaiseksi! Sillä minä en tahdo että he siitä tietäisivät -- ja halveksisivat minua. Minä tiedän että he uhraisivat kaiken omaisuutensa vapauttaaksensa minut; mutta minä en tahdo olla niin halpa!»

«Ja mitäpä minä puhun vapauttamisesta? Siihenhän minä juuri menenkin; -- vapauden ja kunnian elämään! Vaan lyhyen hetkisen minä kumarrun ikeen alle, ainoastaan voidakseni sitä ylpeämmin kohota. Ei ole nyt aikaa vapisemiseen ja epäröimiseen; pois kaikki kyyneleet! Ja sinä Volney! vahva, uljas ajattelija, auta minua! Opeta minulle, jos kaikki muu horjuu, rauhallisesti lepäämään omassa voimassani!»

Saara vaihtoi nyt kynän kirjaan ja sydänyö tuli ennenkuin hän sen sulki ja nousi tyynenä ja kylmänä ja meni etsimään unen lepoa.

* * * * *

Maanjäristys, josta Henrik oli puhunut, tuli todellakin seuraavana päivänä. Sen ensimmäinen aihe oli kirje laamannille Schwartzilta, joka siinä pyysi Saaraa omaksensa. Hän lausui siinä, että hänen ainoa omaisuutensa oli taiteensa, mutta sanoi myöskin olevansa varma siitä, ettei hänen vaimonsa tarvitsisi kärsiä mitään puutetta. Hän aikoi nyt lähteä kiertämään ympäri Europpaa konserttimatkalle ja hänen toivomuksensa oli saada mukaansa Saara, jonka suostumuksesta ja rakkaudesta hän sanoi olevansa varma. Laamanni kyllä hyväksyi miehissä jonkinmoista itseensäluottamista, mutta Schwartzin kirje hengähti semmoista vallatonta varmuutta ja taiteilija-itserakkautta, että laamannia oikein inhotti. Sitäpaitsi häntä loukkasi vaatelias tapa, jolla Schwartz puhui hänestä, jota laamanni rakasti kuin omaa tytärtänsä ja jo pelkkä ajatus, että hänet yhdistettäisiin Schwartzin kaltaiseen mieheen

tuntui hänestä inhottavalta. Hän oli melkein varma siitä, että Saara ei rakastanut Schwartzia ja hän odotti malttamattomasti saadaksensa kieltää hänen vaatimuksensa sekä samalla sulkea häneltä talonsa oven.

Elise oli täydellisesti samaa mieltä kuin miehensäkin, mutta ei ollut yhtä varma kuin hän Saaran tunteista. Saara kutsuttiin vanhempien luokse. Laamanni antoi hänelle Schwartzin kirjeen ja odotti levottomasti hänen lausuntoansa siitä. Saara kalpeni silmänräpäykseksi siitä vakavasta, läpitunkeavasta katseesta, jonka laamanni loi häneen, mutta selitti suostuvansa Schwartzin tarjoukseen. Kummastusta ja suuttumusta kuvastui laamannin kasvoille. Hetkisen vaitolon jälkeen lausui äiti:

«Oi Saara! Oletko miettinyt tätä? Onko Schwartz sinun mielestäsi mies, joka olisi omansa saattamaan vaimonsa onnelliseksi?»

«Minut», vastasi Saara, «minut hän voi tehdä onnelliseksi toiveitteni mukaan.»

«Et milloinkaan -- et milloinkaan voi hänen kanssansa saavuttaa kodin onnea!»

«Hän rakastaa minua ja voi tuottaa minulle autuutta, jommoista en täällä saa maistaa. Aikaisin kadotin isän ja äidin ja siinä kodissa, joka armeliaisuudesta avautui minulle, kaikki yhä enemmän kylmenevät minulle!»

«Oi, älä usko sitä, Saara! Mutta, jos niin olisikin -- eikö sinussakin ole vähän syytä siihen? Tahdotko todellakin panna kahta rikkaa ristiin tullaksesi rakastetuksi; tahdotko millään tavalla tukehuttaa ja vastustaa sitä, joka tekee sinut vähemmän rakastettavaksi?»

«Jos minua ei rakasteta vikoineni, niin voin olla ilman muiden rakkautta. Luonto lahjoitti minulle intoisat tunteet ja taipumukset: en voi hillitä niitä.»

«Et tahdo, Saara!»

«En voi, ja olkoonpa niin! en tahdo alistua siihen kukistamiseen ja kesyttämiseen, joka on tehty naisen kohtaloksi. Minkätähden niin tekisin? Minussa on voimia kylliksi raivatakseni oman tieni; tahdon elää raitista, riippumatonta elämää: valoisata taiteilijan elämää tahdon elää vapaana kotielämän kahleista ja pikkumaisesta säälistä. Vapaa tahdon olla kaikesta nykyisestä vartioimisesta, epäluuloista, vakoilemisista, vapaa muiden tyytymättömyydestä ja moitteista, jotka nyt seuraavat askeleitani aina ollen kintereilläni. Tämä kohtelu, äitini, se on, joka on jouduttanut päätökseni.»

Kovin liikutettuna Saaran äänestä ja sanoista vastasi äiti vapisevalla äänellä:

«Jos olen rikkonut sinua vastaan, Saara -- ja voinhan olla rikkonut, niin tiedän sen, etten ole toiminut oikullisesti enkä hellyyden puutteesta sinua kohtaan... Olen neuvonut ja varoittanut paraimman vakuutukseni mukaan. Olen hartaasti katsonut ja tahtonut parastasi. Kerran sen paremmin vielä käsität kuin nyt[1]; ehkä vielä huomaat, että olisi ollut hyvä jos olisit nöyremmin kallistanut korvaasi äidillisille neuvoilleni; ... ehkä vielä kadutkin, että moitteilla ja katkeruudella palkitset sitä rakkautta, jota olen tuntenut ja yhä vieläkin tunnen sinua kohtaan!»

[1] Kaikki äidit sanovat niin; mutta eivät kaikki, ja aniharvat samalla oikeudella kuin Elise.

«Anna minun mennä!» lausui Saara lempeämmällä äänellä -- «me emme sovi elämään yhdessä! Minä katkeroitan elämäsi, äitini, etkä sinä -- et tee, ehket voi tehdä minun eloani onnelliseksi. Anna minun mennä sen kanssa, joka tahtoo ja voi avata luonteeni voimalle, lahjoilleni vapaamman vaikutusalan, kuin muutoin tulisi osakseni.»

«Oi Saara! luuletko sillä tavalla voittavasi paremman onnen kuin kodin piirissä, uskollisien ystävien hellyydessä, onnellinen kotielämä voi sinulle antaa...?»

«Oletko sitten itse niin onnellinen, äitini?» keskeytti hänet Saara ivallisesti hymyillen ja läpitunkevasti katsellen äitiä, «tässä piirissä ja kotielämässä, jota niin ylistät, toistaen mitä jo on sanottu maailman alusta asti? Nuo alituiset askareet, joissa olet kuluttanut parhaat päiväsi, nuo pikkumaiset jokapäiväiset huolenpidot, jotka eivät ensinkään sovellu luonteellesi -- ovatko ne niin suloiset, niin onnea tuottavat? Eikö sinun ole täytynyt hylätä monta kaunista mielitekoa ja taipumusta, niinkuin kirjallisuuden viljeleminen ja soitanto, elämän kaikki kauniimpi puoli elääksesi, antautuaksesi tuohon kätkettyyn ja unohdettuun, ja siinä silkkiäismadon tavoin kehrätäksesi omaa hautaasi siitä langasta, jonka toiset saavat keriä? Oman tahtosi alistat alati toisen tahdolle, viattomat nautintosi uhraat joka päivä miehesi tahi muiden nautintojen hyväksi; -- tekevätkö kaikki nuo uhraukset sinun onnelliseksi, äitini?»

Laamanni nousi kiivaasti, mittasi pari kertaa lattian ja seisahtui viimein Saaran eteen, nojaten selkäänsä uuniin ja kuunteli tarkasti vaimonsa vastausta.

«Kyllä, Saara, minä olen onnellinen!» hän vastasi tavattoman varmasti, «kyllä, minä olen onnellinen! Jos olen uhrannut mitään, niin olen myöskin runsaasti palkittu; ja jos on hetkiä, jolloin olen tuntenut kaipausta, niin on ollut sen sijaan ja verrattomasti paljon enemmän, joina olen tuntenut voittaneeni paljon. Sillä minä olen voittanut. Olen tullut -- paremmaksi sen puolison kautta, jonka Jumala on minulle antanut, lasteni kautta, velvollisuuksieni kautta, siitä myötä- ja vastoinkäymisestä, jota olen saanut kokea puolisoni rinnalla; niin Saara, ennen kaikkea hänen kauttansa, hänen rakkautensa, hänen kunnollisuutensa kautta olen jalostunut ja tunnen itseni päivä päivältä onnellisemmaksi. Rakkaus, Saara, rakkaus muuttaa uhraukset nautinnoksi, tekee kieltäymykset suloisiksi! Minä kiitän Jumalaa kohtalostani ja soisin vaan ansaitsevani sen paremmin!»

«Olkoon niin!» vastasi Saara ylpeästi; «kullakin on oma piirinsä. Mutta kotkan lujalle luonteelle ei sovellu kyyhkysen tyhjä onni!»

«Saara!» huudahti laamanni kovin tyytymättömällä äänellä.

Voimatta enää hillitä liikutustansa äiti läksi äkkiä ulos huoneesta painaen nenäliinansa silmillensä.

«Häpeä toki Saara, tuo ylvästeleminen menee tosiaankin liian pitkälle!» lausui laamanni ankaran vakavasti ja katseli häntä moittivasti.

Saara vapisi sen katseen vaikutuksesta niinkuin kerran ennenkin. Eräs lapsuuden muisto heräsi hänessä; hän loi katseensa maahan ja polttava puna peitti hänen kasvonsa.

«Olet unohtanut mikä on sopivaa!» jatkoi laamanni tyynemmin, «ja lapsellisessa uhkarohkeudessasi näyttänyt kuinka kaukana olet oivallisuudesta ja arvosta, jota et käsitä ja jota et milloinkaan tuommoisena saavuta. Oma arvostelukykysi vielä kovasti moittii sinua äskeisestä kohtauksesta ja johdattaa -- sen pitää johdattaa sinut äitisi jalkain juureen! Nyt tahdon ainoastaan, että kuulet ymmärryksesi ääntä ja mietit mitä aijot tehdä. Kuinka on mahdollista, ettet huomaa omaa johdonmukaisuuden puutettasi? Intoilet kotielämää vastaan ja avioelämän velvollisuuksia vastaan samalla kuin itsepintaisesti tahdot alistua niihin, vieläpä miehen kanssa, joka varmaan tekee avioelämän siteet todellisiksi kahleiksi!»

«Hän ei vangitse minua niillä!» vastasi Saara, «hän on luvannut, vannonut minulle sen. Minä en ole hänelle vaimona alamainen, minä esiinnyn taiteilijana hänen rinnallansa siinä ihanassa ja kunniakkaassa maailmassa, jonka hän avaa minulle.»

«Loruja! Hulluutta! Mielettömyyttä! Kuinka sinä voit olla niin houkkamainen että uskot semmoisia luulotteluja? Yhteiskunta antaa miehellesi vallan ylitsesi, eikä hän jätä sitä väärinkäyttämättä, sen voin sinulle vakuuttaa, mikäli tunnen hänen luonteensa ja mikäli nyt opin tuntemaan sinun luonteesi. Eikä kukaan nainen pääse rankaisematta semmoisesta suhteesta, etenkin asiain näin ollen. Saara! sinä et rakasta sitä miestä, jonka omaksi tahdot; -- mahdotonta on että voisit häntä rakastaa! Ei mikään tosi kunnioitus, ei mikään puhdas rakkaus yhdistä sinua häneen!»

«Hän rakastaa minua!» vastasi Saara vapisevin huulin; -- «minä ihailen hänen taiteilijaneroansa, hänen voimaansa; -- hän tahtoo viedä minut ulos riippumattomuuteen ja kunniaan! Ei ole syy minun, että naisen osa maailmassa on tullut niin ahtaaksi, niin kurjaksi, että hänen täytyy antautua kahlehdittavaksi voidaksensa päästä vapaaksi.»

«Siis ainoastaan keino? Mitä pyhintä on maailmassa se on siis vaan keino, ja mihin? Halpaan epämääräisen onnen etsintään, jota sanot kunniaksi, vapaudeksi. Onneton, petetty Saara! Kuinka olet niin eksytetty, niin hairahtunut oikealta tieltä? Onko mahdollista että yhtä heikon ja pintapuolisen kuin vaateliaan ajattelijan kirjoittama kurja kirja olisi niin voinut viekoitella sinut harhateille.» Ja laamanni veti Volneyn «Rauniot» taskustaan ja heitti sen pöydälle.

Saara säpsähti ja punastui.

«Ah» hän lausui, «jälleen minua ympäröivän vakoilemisen tuloksia!»

«Ei mitään semmoista!» laamanni vastasi tyynesti.. «Käväsin tänään huoneessasi; olit unohtanut kirjan pöydällesi, minä otin sen puhuakseni sitten kanssasi siitä ja estääkseni Petrean nuoret silmät johdotta eksymästä sen harhasokkeloihin.»

«Ajateltakoon kirjan vaikutuksesta miten tahansa», vastasi Saara, «minun mielestäni «heikko» nimitys kaikista vähimmin sopii sen kirjoittajalle.»

«Kun olet seurannut hänen neuvojansa, Saara, kun olet sen laivanhylyn kaltainen, jota laineiden siinä kerrotaan ajelehtivan, silloin voit arvostella perämiehen voimaa ja tietoja. Kypsyneempi, johdonmukaisempi ajatuskyky opettaa sinulle kuinka vähän hän tuntee elämän kulkuväylää, sen syvyyttä, sen kareja ja oikeata kompassia.»

«Ah!» vastasi Saara, «nuo myrskyt, nuo vaarat, jopa itse haaksirikkokin tuntuu minusta paremmalta kuin tyyni, tuuleton vesi, joka muodostaa kodin kiitetyn sataman. Puhut haavekuvista, isäni! Oi! sano minulle eikö kotielämän kiitetty onni ole ennen muuta haavekuva? Kun sali on siivottu, niin ei kukaan näe harjaa eikä pölypyyhettä, jotka siellä vähää ennen hallitsivat, ei näy pölyhiukkeita, jotka äsken miljoonittain täyttivät huoneen, ja sen tähden kukin mielellään unohtaa, että ne ovat siellä olleetkaan. Niin on kodin ja perhe-elämänkin laita. Itsepintaisesti tahdotaan nähdä ainoastaan niiden kauniit puolet ja ollaan muistelematta vähemmän kauniit, suorastaan oikeinpa rumia puolia, joita siellä on olemassa.»

Puoleksi hymyillen Saaran vertaukselle laamanni vastasi: «kaikki riippuu siitä, mitkä puolet saavat voiton kodissa. Jos on useammin siivotonta kuin siivottua, ilma useammin pölyinen kuin puhdas ja raitis, niin asukoon siellä piru itse vaan en minä. Tiedän kyllä, että on kotia maailmassa, jotka ovat pölyisiä helvettejä, mutta siitä syyttäkööt asukkaat itseänsä. He yksin määräävät kodin onnenmittarin kaikki asteet alkaen siitä, jolloin kotia täydellä syyllä voi sanoa helvetin eteiseksi siihen asti, jolloin se epätäydellisyydestänsä ja pölypyyhkeiden vallasta huolimatta voi ansaita taivaan-esikartanon nimen. Ja mistä, Saara, mistä sinä maan päältä voit löytää olemista, joka olisi vapaa maallisesta tomusta? Se, mistä valitat ei ole muuta kuin maallinen kuori, joka ympäröi kaiken elävän niin miehen kuin naisenkin; mullassa pitää kasvinkin kasvaa, kotelossa juuri pitää toukan kehittyä perhoseksi. Voitko todellakin olla niin sokea, että sinulta jää huomaamatta korkeampi ja jalompi elämä, joka ei milloinkaan missään kauniimmin kehity kuin rauhallisessa kodissa. Voitko epäillä että juuri perheen ja ystävien piirissä ihminen paraiten ja täydellisimmin elää ihmisenä, se on maallisen ja taivaallisen valtakunnan jäsenenä. Voitko kieltää ettei naisen toiminta olisi suuri ja jalo yksityisessä elämässä, olkoon hän naitu tai naimaton, jos hän vaan etsii -- --.»

«Oi! tuo yksityinen piiri on minulle liian ahdas. Tarvitsen laajemman voidakseni hengittää vapaasti ja esteettömästi.»

«Puhtaassa rakkaudessa, ystävyydessä, hyvää tekeväisyydessä on suuri ja vapaa hengitysala -- ijankaikkisuuden tuulahdukset pitävät sen raittiina. Henkisen kehityksen kautta -- ja korkeimman kehityksen voi saavuttaa yksityiselämässäkin, aukenee kokonainen maailma ihmissilmälle ja loppumattomia rikkauksia tarjoutuu siten hänen sielullensa, -- enemmän, oi! paljon, paljon enemmän kuin hän voi omistaa.»

«Mutta taiteilija? Taiteilijaa ei koti voi muodostaa! Maailman teatterissa tulee hänen koettaa voimiansa. Onko hänen kutsumuksensa ainoastaan harhakuva, isäni? Ja nuo mainiot henkilöt, jotka luonnonlahjoillaan tuottavat maailmalle mitä suurinta nautintoa, joihin suuri yleisö katsahtaa ihaillen ja kunnioittaen, joiden ympärille kaikki mikä on ihanata, suurta ja jaloa kokoutuu -- ovatko he -- houkkioita, sokeita onnenonkijoita? Oi! mikä kohtalo onkaan ihanampi kuin heidän? Oi isäni! Olen nuori, sydämmeni sykkii ikävöiden vapaampaa, ihanampaa elämää! Älä vaadi minua pakoittamaan luontoani, älä vaadi minua tukehuttamaan voimiani, kauniimpia taipumuksiani piiriin, joka minua ei ensinkään miellytä!»