Chapter 18

Tuskin olivat medevivaunut uudestaan alkaneet rakentaa tuttavuutta maantien kuoppien kanssa, ennenkuin kovasta sysäyksestä toinen etupyörä meni pirstaleiksi ja kandidaatti, assessori ja Petrea hujan hajan tekivät aimo kuperkeikan lokaan. Mutta kiireesti kaikki kolme olivat jaloillaan jälleen. Petrea nauroi; assessori torui ja kiroili. Jacobi, nähtyään kaikki elävät olennot eheinä ja vahingoittumattomina, otti vahingon tyyneltä kannalta sekä mietti vain miten se olisi autettavissa. Lyhyen neuvottelun perästä rankkasateessa päätettiin, että Jacobi jäisi vaunujen luokse, kunnes saataisiin väkeä, joka voisi olla hänelle apuna; Petrean ynnä assessorin oli määrä jalkaisin jatkaa matkaansa kaupunkiin ja sieltä heti lähettää Jacobille apumiehiä. Eräs työmies, joka samassa tuli astuen, lupasi heti lähettää apua ja Petrea sekä assessori Munter, joka ei ollut ensinkään hauskalla tuulella, alkoivat kävelyään sateessa ja liassa. Mutta sen kestäessä tuli Petrea yhä iloisemmaksi ja onnellisemmaksi. Ensiksi oli hänelle tapahtunut seikkailu; toiseksi hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt ulkona semmoisessa ilmassa; kolmanneksi hän tunsi mielensä niin keveäksi ja vapaaksi kuin vaan harvoin; sillä kun hänen mielestänsä kohtalo itse oli saattanut hänen vaatteensa kelpaamattomiksi -- kohtalo, jonka voimaa ei kukaan inhimillinen olento voi vastustaa -- niin hän mielin määrin asteli vesilätäköissä, tunsi riemulla sateen kastelevan vaatteensa läpimäriksi ja näki sen huuhtovan pois värin hatusta ja saalista; hän nosti nenänsä korkealle voidaksensa oikein nauttia mainiosta sateesta. Petrea siinä kohden oli samaa mieltä kuin veljensä ja hieman ylvästellen hän mielestänsä myöskin oli vähän Diogeneen tapainen; ja kun Petrealla oli hyvin paljon taipumuksia äärimmäiseen liioitteluun, niin hän hyvin mielellään olisi ollut Diogenes, kun hän ei voinut -- ja sen hän itse käsitti -- olla Aleksander. Sinä hetkenä hän todellakin tunsi, että elääkseen onnellisena, hän tarvitsisi hyvin vähän ulkonaisia mukavuuksia. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja rikkaaksi olevissa oloissansa; häntä *sinuttelivat* sadepisarat, tuuli, pensaat ja ruoho, jopa koko luonto; täällä hänen ei tarvinnut peljätä pettymyksiä ja nöyryytyksiä, jotka usein häntä kohtasivat seuraelämässä, -- jos harakat hänelle nauroivat, niin hän nauroi niille takaisin. «Eläköön vapaus!» Kaikista niistä tunteista tuli Petrea niin hillittömän vallattomalle tuulelle, että hän siten tartutti onnettomuuden kumppaniinsakin -- onnen, niinkuin sana kuului Petrean sanakirjassa. Mutta silloin tuli kauhea tuulispää, jonka seuraamat karkeat rakeet rupesivat *sinuttelemaan* Petrean nenää tavalla, joka saattoi hänet ällistymään jopa vähäsen pahastumaankin. Assessori katseli etsien ympärilleen, eikö mistään löytyisi turvapaikkaa, ja ihastuksissaan siitä, että hän oli vähällä hävitä teille tietymättömille tuulen kulettamana, Petrea häntä seurasi kapeaa polkua metsään, josta sakea savupatsas myrskyn ajamana tuprusi heitä vastaan, ikäänkuin ilmoittaakseen, että he sieltä, jostakin vieraanvaraisesta mökistä saisivat turvapaikan myrskyn raivoa vastaan. Heidän kulkiessaan sitä etsimässä oli Petrean mielikuvitus vielä enemmän valloillaan kuin riehuva myrsky; se näytti hänelle rosvolinnoja, viisaita erakoita, kätketyitä aarteita y. m. m. komeutta, johon tuo savu häntä muka oli johtamassa. Mutta oi! ne olivat kaikki savun rakentamia tuulentupia, sillä savu nousikin vaan mustasta sysihaudasta, ja sen pohjaan kätkettyihin aarteihin ei Petrealla ollut vähintäkään halua lähemmin tutustua. Pieni suippokattoinen miilumaja oli sysihaudan läheisyydessä. Assessori avasi sen lukitsemattoman oven. Ei erakkoa eikä rosvoa asustanut siellä; maja oli tyhjä, mutta tiivis ja puhdas ja erittäin halukkaasti assessori käytti sitä hyväkseen ja istahti sen ainoalle penkille. Petrea huokasi. Mikä kurja muutos hänen komeille tuulentuvillensa! Maisema majan edessä ei vetänyt hänen huomiotansa puoleensa, mutta näkyi sitä enemmän kiinnittävän assessorin. Oltiin tiheässä metsässä; siellä oli jylhää yksinäisyyttä, mutta luonto oli yleviä tunteita herättävä. Majan edusta kyllä oli raivattu, mutta yltympäri oli ryhmittäin kuusia ja honkia, jotka eivät taipuneet vaikka myrsky riehui niiden latvoissa. Muutamat kyllä olivat kaatuneet, mutta ijän kaatamina; ruohoa ja kukkia kasvoi maassa, jonka nuo metsän vanhukset olivat kaatuessaan repineet irti mahtavilla juurillaan. Erotettuina muista muodosti kaksi puuta eri ryhmän; ne olivat kaksi korkeata petäjää. Toinen oli kuivunut ja näytti lahoavan juuresta, mutta toinen, nuori ja vihanta ja vahva oli niin kietonut oksansa sen ympäri, että se kuitenkin sen varalla pysyi pystyssä, kuivuneet oksat käsivarsien tavoin kiertyneinä vihreiden ympäri; niin se seisoi toisen helmassa kaatumatta, vaikka myrsky sitä ravisteli. Nuori puu tuki ja suojeli vanhaa. Assessorin eloisat katseet olivat kauan luotuina molempiin puihin; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hänelle ominainen, surumielinen hymy näkyi hänen huulillansa ja lempeät tunteet näkyivät täyttävän hänen sielunsa. Hän kertoi Petrealle eräästä muinaisesta kansasta, joka asusti korvessa, hän kertoi Essealaisten puhtaasta yhteiskunnasta (kristikunnan aamuvartiosta) ja hänen sanansa kuuluivat näin:

«Pyhitystarve pakoitti miehiä ja naisia pois suurten kaupunkien hyörinästä ja he läksivät korpeen, voidaksensa häiritsemättä viettää puhdasta ja täydellistä elämää. Siellä he rakensivat itselleen majoja, muodostivat yhteiskunnan, jossa oli lakina jumalanpelko ja työ. Siellä ei nautittu maallista hyvää nautinnon tähden, vaan ainoastaan jalompaan, korkeampaan elämään pyrkimisen keinona. Puhtautta he etsivät, niin sielun kuin ruumiin; tyyneys ja vakavuus olivat heidän olemuksensa tuntomerkkinä. Auringon noustessa he kokoontuivat rukoilemaan ja lauluilla ylistämään korkeinta olentoa. Seitsemäntoista tuntia vuorokaudesta oli määrätty työhön, lukuihin ja mietteihin. Vähäset olivat heidän tarpeensa; sen vuoksi olikin heidän helppo elää. Heidän keskustelunsa olivat jalot ja koskivat heidän lahkonsa syvämielistä oppia. He uskoivat ijankaikkiseen Jumalaan, jonka olemus oli valoa ja puhtautta; häntä he koettivat lähestyä puhtain sydämmin ja puhtailla töillä, karttamalla maailman himoja, nöyrästi miettimällä ja koettaen käsittää viisaan luojan tekoja. He uskoivat saavuttavansa rauhanasunnon elämän erämaanvaelluksen tuolla puolla, jossa leikkien lirisivät kirkkaat lähteet ja suhisivat vienot tuuloset, jossa oli kevään ja rauhan koti; -- sinne he toivoivat elämän päättyessä pääsevänsä rauhansatamaan.»

Ei ole ihmiselämässä valonsäteiden puutetta. Monenmoisiin suuntiin ne tunkeutuvat sen sumuisen ilmapiirin lävitse taittuen siinä. Mutta ihminen ei joka hetkenä ole niiden vaikutukselle yhtä altis. Assessorin sanat vaikuttivat sinä hetkenä selittämättömästi Petrean sydämmeen. Hänet valtasi sanomattoman suloinen tunne ja hän vuodatti kyyneleitä kuullessansa kerrottavan semmoisesta elämästä ja pyhyyden ja eheyden pyrkimisestä. Hän luuli siinä tuntevansa oman kutsumuksensa, oman elämänsä uran, sen tien, jolla kaikki maailman pikkumaisuudet, kaikki turhamaisuus ja epäselvyys haihtuisi hänen sielustansa, sen tien, jota vaeltaessansa hän saavuttaisi rauhan ja valon. Sitä ajatellessansa, tahi oikeammin niiden tunteiden vallitessa hänen sydämmessänsä, hän kyynelissään katseli Jeremiasta, joka istui siinä kasvoilla tunteellinen ilme, ja tähysteli kauniilla, suurilla silmillään miettiväisesti metsäistä luontoa. Äkkiä ei Petrea hänessä enää nähnyt assessori Munterin, vaan viisaan jalosydämmisen oppineen erakon. Hän halusi langeta hänen jalkainsa juureen ja anoa hänen siunaustansa, hän tahtoi ehdotella hänelle, että hän ainiaaksi jäisi asumaan hänen kanssansa tämän majan yksinäisyyteen; hän, erakko, opettaisi hänelle viisautta ja Petrea puolestansa hoitelisi häntä tyttären, palvelijan tavoin ja nousisi rukoilemaan hänen kanssansa auringon noustessa sekä eläisi kaikessa niinkuin essealaiset. Niin he kuolisivat maailmalle ja eläisivät ainoastaan taivasta varten. Liikutettujen tunteidensa ja jonkinlaisen sanomattoman toivomuksen vallassa antautui Petrea hetken huumaukseen ja melkein kyyneleiden tukahuttamana vaipui Jeremiaan syliin ja lausui sammaltaen epäselvät toivomuksensa.

Kunnon assessori ei olisi sen enempää ällistynyt jos myllynkivi olisi pudonnut kaulaansa. Hän oli ajatuksiinsa vaipuneena vallan unohtanut, että Petreaa oli olemassakaan, kun tämä niin äkkiarvaamattomalla tavalla muistutti häntä läsnäolostansa. Hän oli kuitenkin mies helposti oivaltamaan nuoren tytön liikutuksen ja tarkoituksen, ja sen vuoksi näkyikin hänen silmissään vakava katse, vaikka mitä hyväluontoisin iva leikki suupielissä, kun hän koetti rauhoittaa Petrean yli äyräittensä kuohuvia tunteita. Sitten hän kauniisti puhui siitä mikä rauhoittaa ja pyhittää elämän, asukoon ihminen erämaan matalassa majassa tahi ihmishyörinässä, puhui sanoja, joita Petrea ei milloinkaan unohtanut ja jotka usein aikojen kuluttua kirkkaiden valonsäteiden tavoin tunkivat hänen sielunsa kaaoksen lävitse.

Sillä aikaa oli rajuilma tauonnut ja assessori hankkiutui paluumatkalle, sillä Petrea ei sitä ajatellut, vaan olisi hyvin mielellään suonut olevansa pakoitettu yötelemään synkässä metsässä. Kuitenkin hymyili hänelle ajatus saada kotona kertoa seikkailujaan, jotka ennenkuin he olivat ehtineet metsästä vielä lisääntyivät, sillä kohtalo soi hänelle onnen assessorin avulla auttaa jaloilleen erään vanhan mummon, joka oli kaatunut risukimppunsa alle, sekä saada kantaa sanotun kimpun mummon kotiin ja siellä tehdä hänelle tulta. Vielä lisäksi hän oli tilaisuudessa vapauttamaan kaksi varpusta, jotka muuan poika oli saanut kiinni, ja viimeksi hän sai vapauttaa itse assessorin eräästä orjantappurapensaasta, joka väkisin näkyi tahtovan pitää häntä vankina, niin että ukko itse jo siitä kovasti suuttui. Petrean kädet tulivat verisiksi vapautuspuuhasta, mutta sitä iloisemmaksi hän siitä itse tuli.

Heidän metsästä päästyänsä oli sade tykkänään tauonnut. Tuuli oli tyyntynyt ja päivän laskiessa kirkastunut taivas levitti maisemaan omituisen kaunista valoa; silloin kirkastui Jeremias Munterinkin muoto ja hän kuunteli pikku lintusten viserrystä sekä sanoi: «tämä on kaunista!» ja hän katseli ruohonkorsissa kimelteleviä kastepisaroita, näki taivaan niistä kuvastavan, hymyili ja sanoi: «tuohan on puhdasta!» Vastaan tuleville pienille lapsille Petrea antoi kaikki herkkusäästönsä Akselholman pidoista, olisipa mielellään antanut vaatteitansakin, ellei olisi pelännyt äitiä ja Louisea. Petrea olisi uljuudessansa toivonut matkaa pitemmäksi kuin se sillä kertaa tuli hänen osaksensa. Hän saapui kotiin mielestänsä liian aikaisin, mutta samaa mieltä ei ollut assessori eivätkä myöskään ennen kotiin saapuneet, jotka jo olivat alkaneet tulla sangen levottomiksi pitkästä viipymisestä. Kuitenkin olivat assessori ja Petrea tulleet sangen hyviksi ystäviksi vaelluksellansa. Petreaa kiitettiin urhollisuudestansa ja innoissansa Henrik saneli:

Kun Ksenofon, niin ylös moni ei voi koittaa ei seppelt' oppineen ja sankarin voi moni voittaa.

Ja kaikki nauroivat.

Kotona jälleen.

«Kylä hyvä, koti paras!» lausui Elise sydämmensä pohjasta, päästyään jälleen kotiinsa ja puolisonsa luokse. Nuoret eivät sitä myöskään kieltäneet palattuaan hauskaan arkielämäänsä. Muistot ja kertomukset viime päivien tapahtumista olivat samalla omiansa elvyttämään kotirauhan tunnetta. Toivottiin Louisen nyt muuttuvan entiselleen, tulevan iloiseksi jälleen ja tyytyvän rauhalliseen kotitoimeensa. Mutta Louise pysyi yhä muuttuneena. Kalvava kipu näytti riuduttavan häntä, hän laihtui silminnähtävästi; hänen hilpeä mielensä oli kadonnut ja usein olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Turhaan kyselivät vanhemmat ja siskot hellän levottomina syytä hänen tilaansa; hän ei tahtonut ilmoittaa sitä kenellekään. Hän ei voinut kieltää tuskan juurien olevan sydämmessä, mutta oli lujasti päättänyt salata ne kaikilta. Jacobikin rupesi jo kalpenemaan, sillä hän suri syvästi Louisen muuttunutta mielialaa, ja hänen käytöksensä etenkin häntä kohtaan johdatti hänelle mieleen, että ehkä oli tietämättänsä loukannut häntä tahi oli jollakin tavalla syypää hänen tyytymättömyyteensä; Hän ei ollut milloinkaan selvemmin kuin nyt tuntenut kuinka suuresti hän piti Louisea arvossa ja sydämmestänsä häntä rakasti. Tuo kireä viili ynnä Jacobin yritykset saada heidän keskinäinen suhteensa ystävällisemmäksi sai aikaan monta pientä kohtausta, joista tässä kerromme muutamia.

Ensimmäinen kohtaus.

Louise istuu ikkunan luona kehykseen pingoitettua koruompelua ommellen. Jacobi istahtaa vastapäätä häntä.

*Jacobi* (huokaillen). Oi, Louise neiti!

Louise katselee paimentyttöön, on ääneti ja jatkaa ompeluaan.

*Jacobi*. Sitte jonkun ajan on minun mielestäni kaikki niin ikävätä ja raskasta.

Louise vaikenee ja ompelee.

*Jacobi*. Ja te voisitte niin helposti vaikuttaa, että maailma tuntuisi toisenlaiselta! Oi! Louise neiti! hyvä sana vaan, ystävällinen katse!... eikö teillä ole ainoatakaan ystävällistä katsetta sille, joka mielellään antaisi kaikki nähdäksensä teidät onnellisena? (Syrjään). Hän punastuu, hän näyttää liikutetulta, hän avaa suunsa; ah! mitä hän sanoo minulle.

*Louise*. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, -- kymmenen pistosta nenään. Kaava on vähäsen epäselvä.

*Jacobi*. Te ette tahdo kuunnella minua, ette käsitä minua. Te leikitte tuskani kanssa! Oi Louise!

*Louise*. Minä tarvitsen vähäsen enemmän lankaa, olen unohtanut sen ylös huoneeseni.

Hän menee.

Toinen kohtaus.

Perhe on kokoontunut kirjastoon; tee on vastikään juotu. Louise asettaa Petrean ja Gabrielien innokkaista pyynnöistä pienelle pöydälle korttia ennustaaksensa siskoilleen heidän kohtaloansa. Kandidaatti istahtaa hänen viereensä ja näkyi päättävän ruveta iloiseksi. Mutta «esine» näyttää enemmän tuomiokirkon näköiseltä kuin konsanaan. Tilanomistaja astuu sisään, kumartaa, turistaa nenäänsä ja suutelee «armollista tätiä» kädelle.

*Tilanomistaja*. Kovin kylmää tänä iltana! Pelkäänpä että tulee halla yöllä.

*Elise*. On oikein ikävä kevät! Olemme vastikään lukeneet todellakin surkean kertomuksen pohjoisten maakuntien nälänhädästä. Tosiaankin surkuteltavat ovat nuo katovuodet!

*Tilanomistaja*. Niin, niin! nälänhätä tuolla pohjoisessa. Ei, puhukaamme jostakin muusta, tuo on niin ikävää. Olen peitättänyt herneeni oljilla. Panetteko Louise serkku mielellänne pasianssia? Minustakin se on hyvin hauskaa. Se on niin tyynnyttävää. Tilallani Östanvikissä on minulla pienen pienet pasianssikortit! -- -- ihan varmaan, Louise serkku, pitäisitte niistä paljon!

Tilanomistaja istahtaa «esineen» toiselle puolelle. Kandidaattia rupeaa kummallisesti puistattamaan.

*Louise*. Tämä ei ole mikään pasianssi, vaan pieni loitsu, minkä avulla saa tietää tulevan kohtalonsa. Povaanko Tuure serkullekin?

*Tilanomistaja*. Oi, kyllä! Povatkaa minulle vähäsen; mutta ei mitään ikävätä. Kun kuulen jotakin ikävää illalla, niin näen aina yöllä pahoja unia. Povatkaa minulle kauniisti pieni vaimo; -- vaimo, sievä ja rakastettava kuin Louise serkku.

*Kandidaatti* luoden tilanomistajaan silmäyksen, jouduttaaksensa häntä siten kiireen kaupalla takaisin Östanvikiin. -- En tiedä rakastaako Louise neiti imartelua.

*Tilanomistaja* (joka ei ole näkevinään kuulevinaan kilpakosiatansa). Pidättekö, Louise serkku sinisestä?

*Louise*. Sinisestäkö? Sininen on sangen kaunis väri. Mutta minusta on viheriäinen ehkä kauniimpi.

*Tilanomistaja*. No, sepä oikein hauskaa. Sehän sopiikin erinomaisen hyvin. Östanvikissä on vierashuoneen huonekaluston päällys sinistä -- kaunista vaaleansinistä silkkiä. Mutta makuukammarissa on viheriäistä merinoa. Luulen varmaankin, Louise serkku, teidän...

Kandidaatti rykäsee ikäänkuin olisi läkähtyä -- ja juoksee ulos. Louise katselee hänen jälkeensä, huokaa ja näkee sitten kortista niin paljon onnettomuuksia Tuure serkulle, että tämä vallan säikähtyy. «Herneet hallanpanemia»! -- «tulipalo vierashuoneessa» -- ja viimeksi -- «rukkaset». Tilanomistaja selittää kuitenkin nauraen, ettei hän aiokaan ottaa vastaan semmoisia. Sisaret hymyilevät ja kuiskailevat keskenään.

Kolmas kohtaus.

Perhe on koolla illallisen perästä. Assessori kysäsee:

Mikä on katkerin tuska?

*Jacobi*. Rakkaus, joka ei saa vastarakkautta.

*Petrea*. Kun ei tiedä miten käyttäytyä.

*Eeva*. Kun on tehnyt jollekin jota rakastaa auttamattoman pahanteon.

*Äiti*. Minä olen samaa mieltä Eevan kanssa. Minun mielestäni ei mikään voi olla raskaampaa.

*Louise*. Kyllä, on vielä jotakin tuskallisempaa, nimittäin kun menettää uskonsa ja luottamuksensa niihin joita rakastaa, kun ei enää voi täydellisesti kunnioittaa ... kun epäilee...

Louisen huulet vapisevat eivätkä voi lausua sanottavaansa loppuun; hän kalpenee, nousee äkisti ja rientää ulos. Yleinen hämmästys.

*Isä*. Mikä Louisea vaivaa? Elise, meidän täytyy ottaa selvää siitä mikä hänen on. Hänen pitää sanoa se. En voi kauemmin nähdä häntä semmoisena ja minä menen paikalla puhumaan hänen kanssansa, ellet sinä mieluummin itse tahdo sitä tehdä. Mutta et saa jättää häntä ennenkuin hän on puhunut suunsa puhtaaksi. Kauheinta mitä tiedän ovat salaisuudet ja hermokohtaukset.

*Äiti*. Minä menen heti hänen luoksensa. Minua aavistuttaa... Ernst kulta! Jos viivyn kauemman aikaa, niin anna toisten mennä nukkumaan. Silloin tapaan sinutkin yksin.

Menee.

Neljäs kohtaus.

Äiti ja Tytär.

Tytär makaa polvillaan kasvot käsien nojassa. Äiti menee hiljaa hänen luoksensa ja sulkee hänet syliinsä.

*Äiti*. Louise! Lapsi kultani! Mikä sinun on? Tämmöisenä en ole milloinkaan nähnyt sinua. Sinun tulee tunnustaa mikä painaa sydäntäsi, sinun täytyy!

*Louise*. En voi sitä tehdä, en saata.

*Äiti*. Sinun pitää ja sinä voit tehdä sen. Tahdotko tehdä meidät kaikki onnettomiksi jatkamalla niin kuin tähän asti? Oi, Louise! älä anna väärän häpeän, väärän hienotuntoisuuden tässä kohden eksyttää itseäsi. Sano minulle rikotko kalliin lupauksen, pyhän velvollisuuden ilmoittamalla minulle mikä mieltäsi painaa?

*Louise*. Ei mitään lupausta, ei mitään pyhää velvollisuutta ja kuitenkin ... kuitenkin...

*Äiti*. No, Herran nimessä, puhu, puhu lapseni! Varmaankin joku perusteeton epäluulo on syypää sinun muuttumiseesi viime aikoina. Ne sanat, joilla jätit meidät tänä iltana .... mitä ne merkitsivät? Sinä itket! Louise pyydän, rukoilen sinua, jos rakastat minua niin älä salaa enää mitään minulta. Ken niistä joita rakastat on se, johon et enää voi uskoa, jota et enää kunnioita? Vastaa minulle! Äitisikö se on?

*Louise*. Äitini, äitini! Oi, kun noin katselet minua niin tuntuu tuskalliselta, mutta kuitenkin turvalliselta! Oi, Jumalani! Voihan kaikki olla erehdystä, kurjaa panettelua ja minä... No niin, kuule sitten salaisuus, joka on kalvanut sydäntäni ja jota olen pitänyt velvollisuutenani salata. Mutta anna anteeksi, äitini, jos tuotan sinulle tuskaa! Anna minulle anteeksi jos sanani häiritsevät rauhaasi; anna minulle anteeksi jos epäillessäni ja heikkoudessani olen tuominnut sinua väärin; anna minulle anteeksi ja poista ne tuskat, jotka myrkyttävät elämääni. Oi, katsos äitini, minun ja siskojeni ylpeys oli, että tiesimme sinut niin tahrattomaksi, niin puhtaaksi kuin enkelin! Minä ylpeilin siitä, että olit semmoinen ja että sinä olit minun äitini!... Ja nyt...

*Äiti*. Ja nyt, Louise?

*Louise*. Ja nyt on minulle kuiskattu että ... oi, minä en voi lausua niitä sanoja!

*Äiti*. Lausu ne! Minä pyydän, minä vaadin sinua lausumaan ne. Me seisomme molemmat Jumalan tuomion edessä.

*Louise*. On tahdottu uskotella minulle ettei -- äitinikään ollut moitteeton; että hän ja...

*Äiti*. Jatka, Louise.

*Louise*. Että hän ja Jacobi ovat lempineet toinen toistansa; että pahat kielet ovat olleet oikeassa moittiessaan heitä ja että vieläkin... Minä halveksin sitä panettelua; minä halveksin sen kertojaa. Minä koetin karkoittaa ajatukset rikoksellisina sielustani. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että etsiessäni sinua, äiti, näin Jacobin polvillaan sinun edessäsi ja kuulin hänen puhuvan rakkaudestansa!... Nyt tiedät kaikki, äiti.

*Äiti*. Ja mitä sinä tuosta kaikesta arvelet?

*Louise*. Oh, en tiedä mitä uskoa. Mutta siitä hetkestä on sieluni rauha kadonnut ja minä olen uskonut ettei se milloinkaan enää sinne palaisi, ettei epäilykseni milloinkaan haihtuisi, kun en luullut voivani ilmaista niitä kellekään.

*Äiti*. Anna rauhan palata sydämmeesi, lapseni! Hyvä Jumala! miten onneton olisinkaan tällä hetkellä, ellei omatuntoni olisi puhdas! Mutta, Jumalan kiitos, lapseni, äidilläsi ei ole semmoista rikosta kaduttavana ja Jacobi ansaitsee kaiken kunnioituksesi ja rakkautesi. Tahdon yksinkertaisesti kertoa sinulle totuuden, sen, joka on tehnyt sinut niin levottomaksi. Kerran -- silloin kuin Jacobi ensi kertaa tuli taloomme -- heräsi hänen nuoressa, kokemattomassa sydämmessänsä lämpimämmät tunteet minua kohtaan -- tunteet, jotka osaksi herättivät vastakaikua minun sydämmessäni. Mutta, lapseni, ei sinun pidä tuomita minua tunteesta, jonka isäsi on lempeästi antanut anteeksi. Siunattuna hetkenä me avasimme toisillemme sydämmemme ja hänen rakkautensa, hänen voimansa ja lempeytensä antoivat minulle voimaa voittamaan heikkouteni. Jacobikin, huomautettuna hairahduksestansa, rupesi sitä vastustamaan ja voitti tunteensa. Me erosimme silloin ja molemminpuolinen toivomuksemme oli, ettemme tapaisi toisiamme muutamaan vuoteen. Kuitenkin olimme jättäneet Henrikin hänen huostaansa ja Jacobi tuli hänelle luotettavaksi ystäväksi ja opettajaksi. Kun kolme vuotta myöhemmin jälleen tapasin Jacobin, ojensin hänelle sisaren tavoin käteni ja hän -- niin tyttökultani, erehdyn suuresti jos hän ei jo silloin ruvennut rakastamaan minua -- -- -- äitinään. Mutta se, joka silloin sai alkunsa, on sittemmin toteutunut; -- *poikanani* sinä näit hänen polvistuvan eteeni kiittämään minua siitä, että hyväksyin hänen rakkautensa tyttäreeni, Louiseeni -- joka puolestansa on siitä manannut esiin aaveen peloittamaan häntä itseään ja meitä kaikkia.

Äiti lopetti puheensa leikillisen tyynesti, joka tapa ehkä enemmän kuin selityksen yksinkertaisuus täytti onnellisella luottamuksella tyttären sydämmen. Hän painoi kätensä vasten rintaansa ja katseli kiitollisesti taivasta kohti.

«Jos epäilyksen rahtunenkaan vielä kytee sydämmessäsi, lapseni», jatkoi äiti, «niin puhu asiasta isäsi kanssa, puhu Jacobin kanssa; he todistavat sanani. Mutta minä huomaan, ettei sinun tarvitse sitä tehdä. Lapseni, rauha on palannut sydämmeesi!»

«Niin, Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» huudahti Louise vaipuen polvilleen äidin eteen, syleili häntä ja suutelemistansa suuteli hänen käsiään ja vaatteitaan. «Oi, että jälleen saan katsahtaa ylös sinuun, äitini! Voitko antaa minulle anteeksi, että olen ollut niin kurjan heikko ja herkkäluuloinen? En milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni sitä anteeksi!»

Louise oli vallan pois suunniltaan; koko hänen ruumiinsa vapisi eikä hän milloinkaan ennen ollut osoittanut semmoista mielenliikutusta. Äidin täytyi käyttää lääkkeitä sekä sielulle että ruumiille -- helliä sanoja ja rauhoittavia tippoja -- tyynnyttääksensä hänen liikutettua mieltään.

Äiti pakoitti hänen menemään levolle ja istahti sitten hänen vuoteensa viereen, tarttui hänen käteensä ja alkoi haihduttaaksensa äskeisen kohtauksen vaikutuksia, hienosti tutkia hänen mieltänsä kandidaatin ja tilanomistajan suhteen kosijoina. Mutta Louisen valtasi sillä hetkellä ainoastaan yksi ajatus: epäilyksensä onnellinen päättyminen ja kiitollisuus siitä. Nähdessään hänen vähäsen rauhoittuneen äiti lausui syleillen häntä: