Chapter 17

Illallisen jälkeen avattiin tanssisalin viereisen salin ulkoparvekkeen ovet, jotta huoneet, jotka tulien ja ihmisjoukkojen vaikutuksesta olivat käyneet rasittavan lämpimiksi, vähäsen vilvakoituivat. Kaksi henkilöä -- herra ja nainen -- astui ulos parvekkeelle. Naisella oli kevyt, valkoinen huivi heitettynä hartioille; tähdet valaisivat tummaa tukkaa; tähtein tavoin säteilivät mustat silmät, jotka tulisesti katselivat vapaasen avaruuteen.

Kevätyön puolihämärä oli verhonnut luonnon harmaalla salaperäisellä tenhohunnullansa, puolittain peittäen, puolittain ilmaisten kauneutta, jommoista aavistus ja salaperäisyys vaan enensivät. Suurta, mieltäylentävää aavistusta elämän suloudesta lauloi tuulahdus, joka hiljaa suhisten liikkui puiden latvoissa, tuikki tähdissä ja verkalleen eteni avaruuteen.

«Oi! elämä, elämä!» huudahti nainen levittäen kätensä kohti avaruutta ikäänkuin tahtoen sitä syleillä.

«Tenhotar!» vastasi mies tarttuen hänen käteensä, «elämäni on sinun!»

Nainen ei vetänyt pois kättään, mutta katseli häntä ylpeästi ja vastasi: «viekää minut pois elämän vapaasen hyörinään ja käteni on oleva teidän! Mutta muistakaa, vapaa tahdon olla, vapaa kuin tuulenhenki, joka nyt suutelee otsaanne ja huojuttaa puiden latvoja tuolla kaukana! Vapautta, valtaa, kunniaa minä rakastan! Viekää minut siihen, auttakaa minua saavuttamaan sitä ja kiitollisuuteni kyllä vakuuttaa teille rakkauteni, kiinnittää minut teihin lujemmilla siteillä kuin tuo ennakkoluulojen muoto, johon tahdon alistua ainoastaan heidän tähtensä, jotka muuten itkisivät minua ja joita en tahdo surettaa enemmän kuin mitä on välttämätöntä. *Vapaus* on oleva liittomme perustus ja tunnussana.»

«Ihana nainen!» vastasi mies, «joka olet kohonnut yli heikkouden teeskentelyn, kohonnut yli ennakkoluulojen hämäryyden. Minä ihailen ja tottelen sinua! Ainoastaan semmoisen naisen tahtoon voi minun tahtoni alistua! Kaunis oppilaani, olet mestarini! No niin, yhdistäköön sitten meidät papin sanat! Minun käteni vie sinut sille loistavalle valtaistuimelle, minkä kauneutesi ja nerosi ansaitsevat. Tahdon ainoastaan kohottaa sinut sinne, sitten vaipuakseni jalkojesi juureen, alamaisimpana orjanasi.»

Mies polvistui hänen eteensä. Nainen kumartui hänen puoleensa ja kosketti huulillaan keveästi hänen otsaansa. Mies kiersi kätensä hänen vyötäisillensä pitäen häntä siten tuokion kumarruksissa. Ylvästelevä pilkkahymy leikki naisen sitä huomaamatta hänen huulillaan.

«Anna minun mennä, Herman! Joku tulee!» pyysi nainen. Hän ei heti totellut ja kun nainen väkisin kohotti ylpeätä päätänsä, säihkyivät mustat silmät vihasta.

He menivät sisään, toinen pari astui parvekkeelle.

*Mies*. «Odota, anna minun paremmin kääriä viittani ympärillesi. Tuuli on viileä!»

*Nainen*. «Oi! miten suloiselta tuntuu, kun se niin lämpimästi kääriytyy ympärillemme. Näetkös miten seisomme tässä taivaan ja maan välillä erillämme koko muusta maailmasta?»

*Mies*. «Sitä en näe, näen vaan kauniin maailmani sylissäni. Sinä olet minun omani, Laura! Laura, sano minulle oletko onnellinen?»

*Nainen*. «Oh, en!»

*Mies*. «Kuinka?»

*Nainen*. «Ah! en, en ole onnellinen, sillä olen vallan autuaallinen! Minusta tuntuu siltä kuin en milloinkaan voisi ansaita tämmöistä autuutta, en voi käsittää, että se todellakin on tullut osakseni! Oi, Arvid, saan elää sinun kanssasi, äitini, siskoni, kaiken sen ympäröimänä mitä enimmin rakastan. Oi, kun saan ainiaan, ainiaan olla omasi!»

*Mies*. «Sano ikuisesti, Laurani! Liittomme kestää koko elämämme ja vielä haudan tuollakin puolen. Täällä kuten taivaassakin, koko ijankaikkisuudessa olen sinun ja sinä minun!»

*Nainen*. «Hiljaa, Arvid! kuulen äitini äänen, hän kutsuu minua. Menkäämme hänen luoksensa.»

He menevät sisään, uusi pari astuu parvekkeelle.

*Mies*. «Pidättekö, Louise serkku, iltailmasta? Louise serkku, olette vähän romantillinen, luulemma. Pidättekö, Louise serkku, tähdistä? Minäkin rakastan tähtiä! Muistan runoilijan sanat:

... «vaiti kuin Egyptin papit, käyvät...»

Katsokaa, Louise serkku, tuolle puolen, länteen päin, siellä on Östanvik. Jos, Louise serkku, olisitte huvitettu käväisemisestä siellä, niin minä pyytäisin saada viedä teidät sinne uusissa landoovaunuissaoi. Louise serkku, luulen varmasti, että pitäisitte Östanvikista. Persikat kukkivat paraikaa kasvihuoneissa; se on oikein kaunista katsella.»

Syvä huokaus kuuluu.

*Nainen*. «Ken huokaa noin?»

*Eräs ääni*. «Eräs, joka on köyhä ja ensi kertaa kadehtii rikasta.»

*Mies*. «*Vai rikasta?* rikas, hyvänen aika, rikas en juuri ole. Mutta tulen toimeen, Jumalan kiitos! tulen toimeen! Voin kunniallisesti elättää itseni ja perheeni; kylvän 200 tynnyriä viljaa, ja mitä arvelee Louise serkku ... mutta missä on Louise serkkuni?»

*Ääni*. «Hänestä varmaankin tuntui tuulevan kylmästi Östanvikin puolelta.»

Herrat astuvat samassa sisään, kun eräs nainen astuu ulos parvekkeelle.

Hän on yksin. Illan pettymykset painavat hänen sydäntänsä ja ne tuntuvat olevan sitä nöyryyttävämmät, kun ovat halpaa laatua. Pari kuumaa kyyneltä vierii kiireesti ja ääneti hänen poskiltansa. Illan tuuli suutelee ne lempeästi. Hän katsahtaa taivasta kohti; ei milloinkaan se ole näyttänyt hänestä niin korkealta ja suuremmoiselta. Hänen sielunsa kohoaa, kohoaa katsetta korkeammaksi, tunkeutuu ihmissydänten mahtavan tutkijan luokse ja Hän antaa hänen aavistaa, että sydän rakkautensa kautta kerran vielä unohtaa maailman kaikki vastoinkäymiset tahi alistuu niihin.

* * * * *

Päivät kuluivat iloisesti Akselholman yhtämittaisissa huvituksissa. Petrea kirjoitti kotona olevalle siskollensa pitkiä kirjeitä, niin suorasanaisia kuin runomittaisiakin ja kertoi kaikki mitä siellä tapahtui. Omat vastoinkäymisensä -- ne lisääntyivät päivä päivältä -- hän kertoi niin hullunkurisella tavalla, että se, mikä ennen oli ollut hänelle kiusana, nyt tuli ilonaiheeksi sekä hänelle että hänen perheellensä. Isältänsä hän eräänä päivänä sai pienen kirjeen, johon oli kirjoitettu seuraavasti:

«Hyvä lapseni.

Kirjeesi, tyttö kultaseni, huvittavat minua ja siskojasi kaikesta sydämmestä; minua, ei yksistään niissä olevien hauskojen kertomusten tähden, vaan etenkin sen tavan vuoksi, jolla käsität sen mikä ei ole hauskaa. Pysy semmoisena, lapseni ja -- sydämmeni iloitsee sitä ajatellessani -- sinä olet edistyvä viisauden ja onnellisuuden tiellä. Silloin sinä ilolla tunnustat todeksi siunatun tosiasian, jota kaikkialla historiassa vakuutetaan, ettei ole mitään pahaa, jota ei voi tehdä hyvän välikappaleeksi. Niin voivat omat vikammekin olla meille kohottimena pyrkiessämme eteenpäin parannuksen tiellä. Sano sydämmelliset terveiseni siskoillesi heidän ja

sinun

hellältä isältäsi.

Petrea suuteli näitä rivejä vuodattaen kiitollisuuden kyyneleitä. Hän kantoi ne monta päivää povessansa, hän säilytti ne läpi koko elinaikansa kalleina ohjeina voidaksensa onnellisesti kestää elämän monensuuntaiset tuulahdukset.

Louiselle tyrkytettiin hyvin usein leikillä Tuure serkkua ja Tuure serkulle tarjottiin Louise serkkua. Tuure serkulle oli Louise serkun tarjoominen hyvin mieleistä, hänestä oli mieleistä kuulla että Östanvik oli emännän tarpeessa ja että hän itse tarvitsi hienon rouvan, että Louise Frank oli yksi paikkakunnan ymmärtäväisimpiä ja sivistyneimpiä neitoja ja sitä paitsi «niin kunnioitetusta perheestä»! Tilanomistaja jo puoleksi otti vastaan onnentoivotuksia kihlauksensa johdosta. Mitä hänen mielitiettynsä arveli asiasta oli vaikeampi tietää. Louise oli tosin aina kohtelias «Tuure serkulle», mutta tuo samainen kohteliaisuus ilmaisi kuitenkin ennemmin välinpitämättömyyttä kuin ystävällisyyttä, ja monen mielestä hän kummastuttavan, väsymättömästi aina kieltäytyi suostumasta Tuure serkun yhtä väsymättömään pyyntöön ajaa Östanviikin uusissa landoovaunuissa «minun raudikkoni» vetämänä, joita kaikkia neljää ajetaan yksillä ohjaksilla. Moni väitti hienon, herttaisen Jacobin olevan paljoa lähempänä Louisen sydäntä kuin rikkaan tilanomistajan. Mutta Jacobiakin Louise kohteli niin tasaisesti, niin tyynesti ja mutkattomasti, ettei kukaan tullut siitä hullua viisaammaksi. Kaikki eivät tietäneet yhtä hyvin kuin me, että Louisen mielestä oli naisen arvolle kuuluva osoittautua niin täydellisesti välinpitämättömäksi miesten kohteliaisuuksille tai lemmenkuiskeille, doux propos'illa, kunnes he ovat kokonaan puhuneet asiansa ja ilmoittaneet tunteensa. Louise halveksi mielistelemishalua siihen määrin, että hän pelkäsi kaikkea, joka siihen vähäkään vivahti. Louisen nuoret ystävät laskivat leikkiä hänen ankarista mielipiteistään ja ennustivat hänen jäävän vanhaksi piiaksi.

«Ja vaikkapa jäisinkin!» vastasi Louise tyynesti.

Eräänä päivänä kerrottiin hänelle erään herran lausuneen: «minä en nouse seisomaan nuoren neidon edessä, joka ei ole vähäsen veikistelevä.»

Hyvin arvokkaasti Louise vastasi: «Hän istukoon!»

Louisen mielipiteet «naisen arvosta», hänen vakavat ja varmat periaatteensa ynnä hänen tapansa ilmaista niitä huvittivat hänen nuoria ystäviänsä, samalla kun ne herättivät heissä todellista kunnioitusta häntä kohtaan, ja olivat monen väittelyn ja keskustelun aiheena. Niissä Louise aina pelkäämättä, vaikkei aina liiallisuuksiin menemättä, puolusti oikeutta. Nämä väittelyt, jotka alkoivat leikillä, päättyivät kuitenkin toisin.

Eräs nuori, hieman keikaileva rouva loukkautui eräänä päivänä siitä ankaruudesta, jolla Louise tuomitsi sukupuolensa mielistelyhalua, etenkin naimisissa olevien, ja lausui ajattelemattomasti ja kostonhaluisesti sanan, joka herätti Louisessa sekä kummastusta että vihaa. Sitä seurasi selvitys ja sen seurauksena oli täydellinen epäsopu Louisen ja nuoren rouvan välillä; sitä paitsi Louisen mielentila muuttui kokonaan, jota hän kyllä, vaikka turhaan koetti salata. Hän oli ollut siellä olon ensi päivinä tavattoman iloinen ja vilkas, nyt hän muuttui hiljaiseksi, miettiväiseksi ja usein hajamieliseksikin, ja moni luuli huomaavansa, ettei hän enää ollut yhtä ystävällinen kandidaatille kuin siihen asti, vaan vähän enemmän kuunteli tilanomistajan kysymyksiä, vaikka yhä vieläkin kieltäytyi käväsemästä Östanvikissä!

Äsken mainitun selvityksen tahi oikeammin välin-sotkemisen jälkeisen päivän iltana oli Elise parvekkeella vilkkaasti keskustellen Jacobin kanssa. «Ja jos», lausui Jacobi, «jos koetan voittaa hänen sydämmensä -- -- ei, sanokaa minulle, katselevatko hänen vanhempansa, katsooko hänen äitinsä sitä suopein silmin? Oi, lausukaa peittelemättä mielipiteenne tästä asiasta! Elämäni onni riippuu siitä!»

«Suostumukseni ja siunaukseni teillä on Jacobi!» vastasi Elise; «sanon teille mitä olen lausunut miehellenikin, että mielelläni sanoisin teitä -- pojakseni!»

«Oi!» huudahti Jacobi syvän liikutuksen valtaamana langeten polvilleen ja suudellen Elisen kättä. «Oi, todistakoon koko elämäni kiitollisuuttani ja rakkauttani...!»

Samassa silmänräpäyksessä Louise lähestyi parvekkeen ovea etsien äitiään; hän näki Jacobin liikkeen, kuuli hänen sanansa. Äkkiä hän peräytyi ikäänkuin käärmeen puremana.

Siitä hetkestä oli suuri muutos hänessä varsin huomattava. Hiljaa, salaperäisenä ja kovin kalpeana hän liikkui kuten unissakävijä Akselholman iloisissa, hilpeissä seuroissa, ja mielellään hän suostui levottoman äitinsä ehdotukseen, että he lyhentäisivät siellä oloaikansa. Jacobi, joka oli yhtä kummastunut kuin pahoillaankin Louisen äkkiarvaamattomasta tylyydestä häntä kohtaan, alkoi jo luulla paikkaa loihdituksi ja halusi hartaammin kuin kukaan muu päästä pois.

Kotimatka.

Minkätähden oli Jacobilla ja Henrikillä niin paljon neuvottelemista keskenään ennen lähtöä Akselholmasta, jopa aikaisemminkin siellä olon aikana? Petrea oli kauhean utelias, mutta ei voinut päästä salaisuuden perille. Joku salajuoni se näytti olevan, ja se koski perhettä, se oli varmaa se.

Henrikillä ja hänen ystävällään oli kauan ollut mielessä pienet perhepidot, ja nyt oli otollinen tilaisuus yhdistää siihen pieni äkkiarvaamaton ilo. Sievänlaisen ja hyvän ravintolan Akselholman ja kaupungin välillä piti tulla tapahtumapaikaksi. Siellä oli määrä kotimatkalla seisahtua sen tekosyyn nojalla, että toinen vaunuista oli joutunut hieman epäkuntoon ja tarvitsi pientä korjausta; kehoitettaisiin naisia astumaan sisään, jossa kaikki oli ennakolta valmistettu. Molemmat ystävykset olivat paljon iloinneet tästä pienestä juonesta. Hankkiakseen Louiselle hänen lempiherkkuaan -- jäätelöä -- oli Jacobi nähnyt sangen suurta vaivaa ja sitäpaitsi tyhjentänyt jo ennestäänkin laihan kukkaronsa. Matkalla Akselholmaan olivat perheenjäsenet jakautuneet siten, että Louise ynnä Petrea istuivat pienissä niin sanotuissa medevivaunuissa -- laamannin omissa ajopeleissä -- joita Jacobi ajoi, Henrikin vieressä. Äiti oli toisten tytärtensä kanssa vuokratuissa umpivaunuissa; laamanni oli itse heillä ajajana; Paluumatkalla noudatettiin samaa järjestystä sillä erotuksella vaan, että Jacobin piti ajaa suuria vaunuja ja Henrikin pieniä. Ei äiti eivätkä nuoret herratkaan tahtoneet uskoa ohjaksia «vähemmän varmoihin käsiin» kuten he itse asianmukaisesti ja vaatimattomasti ilmoittivat, kun tie oli kovin mäkistä ja sitäpaitsi sateiden runtelema. Kuitenkin juonitteli Jacobi niin, että hän sai vastoin sopimusta nuorten neitosten ja Henrik äitinsä ajopelin ohjattavakseen. Mutta vähänpä kandidaatilla oli siitä iloa, sillä «esine» ei ollut enää samanlainen kuin menomatkalla. Silloin hän oli tavallista iloisempi, nautti sydämmensä pohjasta leivosten liverryksistä, vainioiden vihannuudesta, lehmien ja mökkien katselemisesta ja kaikesta mikä vaan silmiin sattui sekä huomautti niistä Jacobille, joka yhtä päätä oli kääntyneenä vaunuihin päin -- Henrik varoitti häntä vakavasti tykkänään kangistumasta semmoiseen takaperoiseen asentoon -- ja silloin he sinisilmillänsä hellästi katselivat toinen toistansa. Nyt oli kaikki toisin. «Esine» ei huomannut ympärillään olevia esineitä. Hän istui nojautuen taaksepäin, harso silmillä, ja tuomiokirkkoakin paljon totisempana, sillä se toki puhuu torninsa kielillä, mutta Louisen kieli oli vallan mykkä, eikä Petreankaan kieli, joka yhtämittaa läpätti, voinut sitä elähyttää. Jacobin katse etsi turhaan Louisen katsetta. Hän karttoi sitä ja kandidaatti siitä vallan tuskaantui.

Kärsittyään vaunujen pahaa tärisemistä he pääsivät onnellisesti ravintolaan; ei! ei kuitenkaan ihan onnellisesti, sillä jokin kohta umpivaunujen pyöristä oli vähäsen vioittunut. Se «ei ollut vaarallista, ei suinkaan!» mutta se oli välttämättä korjattava ennenkuin voitiin jatkaa matkaa. Henrik pyysi äitiänsä ja siskojansa sillä aikaa menemään ravintolaan, jonka isäntä ja emäntä samassa näkyivät portissa ja kumartaen ja niiaten pyysivät matkustavaisia astumaan sisälle. Isäntä tuli itse avaamaan vaununovet. Elise ällistyi ja huudahti kummastuksesta; -- olihan isäntä laamannin ihka elävä kuva! Ja emäntä -- mitä suloisin pikku ravintolan emäntä -- olihan hän ihkasen elävänä hänen tyttärensä Eeva. Kaikki matkustavat tyttäret hämmästyivät myöskin, huudahtivat ihmetellen ja sanoivat isännän ja emännän tuntevansa isäksensä ja siskoksensa. Mutta ei isäntä eikä emäntä semmoisesta joutuneet hämille; he tiesivät varsin hyvin ketkä he olivat ja tiesivät myöskin käyttäytyä niinkuin heidän asemaansa sopi. He saattoivat vieraat kohteliaasti ja pyytäen anteeksi paikan yksinkertaisuutta, pariin suureen kauniisen huoneesen, ja siellä ryhtyi isäntä uutterasti järjestyspuuhiin vähä väliä huutaen viinuria ja naispalvelijaa. Vihdoin saapui viinuri, sininen esiliina edessänsä. Uusi hämmästys! Olihan hän kandidaatin elävä muotokuva! Sitten tuli neitsyt. Uusi kummasteleminen! Kauniimpaa tyttöä ja enemmän Henrikin näköistä tuskin voisi ajatellakaan. Mutta kömpelösti hän käyttäytyi ja oli alinomaa kompastua milloin mihinkin. Isäntä nuhteli häntä vakavasti kömpelyydestänsä ja torui viinuria, josta molemmat rupesivat itkemään -- siltä ainakin näytti -- ja ajoi heidät ovelle käskien heidän heti paikalla tuomaan virvokkeita. Isäntä, muuttuen iloiselle tuulelle ja kohteliaaksi, avasi omakätisesti pari samppanjapulloa, kaatoi laseihin ja kilisteli vieraiden kanssa. Heidän siinä mitä hilpeimmällä tuulella virkistettyään itseään kaikenlaisilla herkuilla ilmoittautui eräs, joka sanoi olevansa «Noan pojanpoika» ja pyysi saada näyttää kaikenlaisia harvinaisia eläviä ynnä muita «schene rariteten», jotka ennen muinoin olivat olleet arkissa mukana. «Noan pojanpoika» kutsuttiin sisään ja ovesta näkyivät kasvot, jotka suurta harmaata partaa lukuunottamatta ihmeellisesti olivat Jeremias Munterin näköiset. Toiseen huoneesen oli sijoitettu hänen eläin- ja taidekokoelmansa. Seura siirtyi sinne, ja siellä näytettiin monta kummallisen näköistä eläintä ja suuri joukko taideteoksia y. m. esityksiä, joiden selvitykseksi «Noan pojanpoika» piti joka esineesen sopivia puheita, jotka olivat yhtä lystikkäät ja purevat (ihan yhdenvertaisia on kuitenkin mahdotonta) kuin Jafetin, tuossa kummallisessa ja hullunkurisessa «Noan arkki» nimisessä kirjassa. Noan kaksi muutakin pojanpoikaa, jotka eivät ensinkään olleet perheen tuttavien näköisiä, olivat tuota kaikkea näytellessä avulliset ja näytäntö loppui siihen, että «Noan pojanpoika» lahjoitti jokaiselle pienen muiston «arkin» sisällyksestä, ja se tapahtui niin säädyllisesti, että jokainen sai juuri semmoista, mikä häntä erittäin miellytti. Louise sai sitä paitsi erään merkillisen saarnan, jonka ukko Noa aikoinaan oli lukenut ensimmäisenä sunnuntaina arkissa ollessaan. Mutta kansilehdellä oli runo, joka silminnähtävästi oli paljoa myöhemmältä ajalta. Louise ei kuitenkaan heti lukenut sitä, vaan kätki sen sävähtäen vallan punaiseksi. Kekkerit kokonaisuudessaan olisivat olleet yhtä hauskat kuin iloisetkin, jos «esine» -- yksi pitojen tärkeimmistä syistä -- olisi voinut vähänkin niistä nauttia. Vaikka Louise todellakin koetti hillitä itseänsä näyttääksensä iloiselta ja ottaaksensa osaa muiden iloon, hän muuttui hetki hetkeltä yhä alakuloisemmaksi; ja kun viimein jäätelöt tarjottiin, kun valeviinuri, hellyydestä säteilevin silmin kehoitti häntä ottamaan vaniljajäätelöä, niin hän voi sitä ainoastaan maistella ja laski sen sitten pöydälle, läksi kiireesti ulos ja purskahti hermostuneesen itkuun. Tämä oli Louisessa jotakin niin tavatonta, että syntyi yleinen säikähdys. Isäntä, emäntä, piika, viinuri, Noan pojanpoika, kaikki kokonaan ällistyivät ja unohtivat osansa näyttelemisen, ja kaikki pitojen mielikuvitus ja todellisuus oli lopussa. Tosin Louise rauhoittui hetken perästä, pyysi anteeksi ja sanoi syyksi «rinnanahdistusta»; tosin koettivat Elise ja Eeva ja etenkin Petrea Jacobin ja Henrikin tähden leikinlaskulla houkutella esiin entistä iloisuutta, mutta sepä ei tahtonut palata eikä mikään enää tahtonut onnistua. Kaikki, etenkin Jacobi, olivat allapäin ja niin ruvettiin puhumaan kotimatkasta. Silloin kuului kovaa kavioiden kapsetta ja melua ravintolan ulkopuolelta ja näkyviin tulivat komeat landoovaunut neljän tulisen raudikon vetämänä sekä seisahtuivat rappusten eteen. Tilanomistaja se oli, joka tietämättä Frankin perheen muutetusta lähtöajasta Akselholmasta, nyt aikoi sinne takaisin lyhyen poissaolon jälkeen; hän seisahtui ravintolaan ainoastaan puhalluttamaan vähäsen hevosiaan ja itse puolestansa juomaan lasillisen kuuluisaa olutta. Siellä odottamatta tapaamansa seura vaikutti muutoksen hänen ensi aikoessaan. Hän päätti sen sijaan seurata perhettä kaupunkiin ja pyysi innokkaasti «tätiä» ja «serkkuja» ajamaan hänen landoossaan. He «varmaankin mieltyisivät siihen», se kulki niin erinomaisen tasaisesti, se oli niin «mukava», siinä voi varsin hyvin nukkua, jopa huonoimmillakin teillä j. n. e. Elise, jota vuokravaunujen säälimätön tärinä oli kovasti vaivannut, oli taipuisa suostumaan pyyntöön, ja kun samassa rupesi satamaan ja laamanni puolestansa sen vuoksi mieluummin ajoi vaunuissa kuin kieseissä, joissa oli tullut sinne Eevan kanssa, niin sovittiin piankin asiasta. Elisen parin tyttärensä kanssa piti matkustaa landoossa, joka muutettiin umpivaunuiksi; laamannin ynnä muun seuran piti jakautua toisiin vaunuihin. Kun piti astuttaman vaunuihin, oli Jacobi ajanut omat pienet vaununsa vallan tilanomistajan komeiden ajopelien viereen. Tilanomistaja katsoi monta kertaa nyrpein silmin olivatko pienet vaunut millään tavalla liiallisella läheisyydellään saastuttaneet hänen upeita vaunujaan. Jacobin sydän sykki rajusti kun Louise astui ulos rappusille. Tilanomistaja seisoi niiden vieressä ojentaen hänelle kättään, Jacobi toisella puolella, tarjoten omansa viedäksensä hänet entiselle paikallensa. Louise näytti raukealta ja astui hitaasti eteenpäin. Silmänräpäyksen hän näytti epäröivän, mutta sitten hän, silmät maahan luotuina ojensi kätensä tilanomistajalle, joka voitonriemuisasti nosti hänet vaunuihin äitinsä viereen ja astui itse sinne jälestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä landoo pyöri pois tanssivien raudikkojen vetämänä. Jacobi laski käden sydämmellensä, tukehuttava tunne riisti häneltä hengityksen ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, kun hän katseli poisvieriviä vaunuja. Tuskallisista mietteistänsä herätti hänet Petrean ääni, joka leikillisesti ilmoitti hänen saavan «kadehdittavan toimen» ajaa häntä ynnä assessoria medevivaunuissa. Ääneti istui Jacobi entiselle paikalleen; hänen sydämmensä oli täynnä levottomuutta ja tahallaan hän jättäytyi niin kauas toisten jälkeen, ettei hänen tarvinnut nähdä vähintäkään vilausta tilanomistajan vaunuista.